Todistaako Venezuelan kriisi että sosialismi ei toimi?

Kirjoittaja: Ryan Mallett-Outtrim

”Tämä ei voi jatkua näin enää pitkään”, ajattelin itselleni kun jonotin trooppisessa kuumuudessa. Ehkä noin 30 ihmistä oli yhä edessäni, ja supermarketin vartijat päästivät ihmisiä sisään laiskalla tahdilla joka sai minut vain murisemaan ärtyneesti. Tappaakseni aikaa kun odotin pääsyä ruokakauppaan, päätin kokeilla haastatella jotakuta. Valitsin keski-ikäisen naisen takanani, ja kysyin häneltä mitä mieltä hän oli jonottamisesta supermarketin ulkopuolella, kulutustavaroiden puutteesta ja yleisestä talouden alamäestä. Ensin hän alkoi hitaasti mumista jotain maan tilasta, Venezuelasta. Kun hän sai tuulta purjeisiin, hänen äänensä nousi, ja hänen lauseistaan tuli katkonaisia. Valmistelemattoman haastattelun lopussa hän kirkui hysteerisesti ”Castro-communismo” ja jotain salaliittoteorioista presidentti Nicolas Maduron olevan kolumbialainen vakooja. Muutaman hetken jälkseen se oli puhdasta raivoa kohti kaikkea mahdollista, maata, hallitusta, ihmisiä — kaikkea.

Älä ymmärrä väärin, todellakin ymmärsin hänen turhautumisensa. Toisin kuten suurin osa kansainvälisistä journalisteista jotka kirjoittavat Venezuelasta, minä oikeasti olin maan pitkäaikainen asukki. Asuin barriossa, kaupunkia ympäröivässä slummissa. Tuloni olivat minimipalkan suuruiset. Join oluttani reunakivetyksellä bodegan ulkopuolella.

Inflaatio oli syönyt säästöni, joka teki viikottaisesta matkasta ruokakauppaan sekä aikaavievää että myös yhä kalliimpaa. Tuntui siltä kuin koko maa olisi syöksymässä kriisiin, ja tilanne ei voisi jatkua enää paljoa pidempään.

Se oli Venezuela kaksi vuotta  sitten.

Ihmiset kuten nainen supermarketin ulkopuolella syyttivät hallituksen sosialistista ideologiaa laskusuhdanteesta. Hallituksen symppaajat usein osoittivat sormellaan kansainvälistä salaliittoa Maduroa vastaan, joka normaalisi oli Washingtonin vallan kentillä haudottu. Yleisesti ottaen, molemmat narratiivit olivat joko: Neuvostoliitto 1980-luvun lopulla tai Chile 1970-luvun alkupuolella.

Todellisuus on suhteellisen tylsä. Toki sosialismi on tullut pitkän matkan muodostaessaan tämän päivän Venezuelan, ja USA:n hallitus epäilemättä ilahtuu nähdessään sen muutaman alueellisen vihollisen romahtavan. Kuitenkin todellisuudessa Venezuelan nykyinen talouskriisi voidaan suurimmaksi osaksi laskea ankeiden käytännön teknisten syiden piikkiin: huonon valuuttahallinnon.

Inflaation arvonaleneman spiraali

Venezuelalla on kiinteä valuutta, joka tarkoittaa sitä että hallitus asettaa vaihtosuhteen USA:n dollaria vastaan. On syytä huomata, että valuutan kiinnittämisessä ei ole mitään sosialistista. Maat niinkin eri puolilta maailmaa kuin Saudi Arabia ja Aruba pitävät valuuttakurssinsa kiinteinä. Kuitenkin Venezuelan valuutta Bolivar Fuerte (BsF) pitää sisällään yhden mielenkiintoisen ominaisuuden, sen levittäminen on valtion hallinnassa. Venezuelassa et voi mennä mille tahansa tiskille vaihtamaan rahaa. Joko ostat valuutan hallitukselta, tai sitten mustilta markkinoilta. Vuosikymmen sitten tämä järjestely toimi hyvin, mutta nykyään asiat ovat eri tavalla.

Vuoden 2012 jälkipuoliskolla Venezuela alkoi kokea epätavallisen suurta inflaatiota. Epätavallisella tarkoitan epätavallista Chavezin vuosiin nähden. Maduron edeltäjä Hugo Chavez piti Venezuelalle tyypillisen korkean inflaation hallinnassa. Maailmanpankin data kertoo, että vuosina 2006-2011 vuosittainen inglaatio vaihteli 13 prosentin ja 30%:n välillä. Tämä voi kuulostaa korkealta, mutta Venezuelan mittapuulla se on aika pientä. Ennen Chavezin valintaa vuonna 1997 vuosittainen inflaatio oli 50 prosenttia. Vuonna 1996 se oli 99.9%. Noihin lukuihin verrattuna Chavez pärjäsi hyvin.

Kuvaaja: Venezuelan Vuosittainen Inflaatio, Kuluttajahinnat

Pysyttyään vuosikymmenen hallinnassa, yhtäkkiä inflaatio alkoi nostaa päätään vuoden 2012 loppupuolella. Tämän mukana tuli BsF:n arvon romahtaminen mustilla markkinoilla. Esimerkiksi lokakuussa 2012 ostin valuuttaa mustilta markkinoilta noin 13 suhde yhteen dollariin. Kuusi kuukautta myöhemmin sain yhden dollarin 20 BsF:lla.

Tämä oli alkua sille mitä ekonomisti Mark Weisbrot on kuvannut ”inflaation arvonaleneman spiraaliksi”. Perusideana on, että Venezuelan kansalaiset näkivät hintojen nousevan, joten he vaihtoivat osan BsF:staan USA:n dollareiksi mustilla markkinoilla. Yksilön näkökulmasta tämä on järkeenkäypää kaikkien niiden mielestä jotka haluavat suojata positiotaan inflaatiota vastaan. Ongelma oli, että monet venezuelalaiset tekivät samoin, joka tarkoitti BsF:n arvon romahtamista mustillla markkinoilla. Koska monet firmat Venezuelassa käyttävät mustien markkinoiden vaihtosuhdetta hinnoittelemaan tuontitavaroita, Bsf:n arvon romahtaminen tarkoitti myös kulutustavaroiden kallistumista. Tämä loi lisää inflaatiota, joka kannusti yhä useamman venezuelalaisen myymään Bsf:iään. Ja Weisbrotin ”spiraalista” tuli itseään toteuttava.

On olemassa muutamia selityksiä sille miksi tämä kuolemansykli käynnistyi. Weisbrot itse on ehdottanut sen saaneen alkunsa hallituksen pienentäessä virallisen vaihtomekanismin tarjoaman saatavilla olevan ulkomaan valuutan määrää, joka täten nosti mustien markkinoiden kysyntää. Toiset ekonomistit ovat väittäneet hallituksen printanneen liikaa rahaa vuonna 2012, joka on samalla tavoin inflaation lähde. On ollut myös muita pitkän ajan tekijöitä jotka ovat tehneet valuutasta haavoittuvan; oikeisto iloisesti muistuttaa alhaisesta kotimaan tuottavuudesta, samalla kun vasemmisto epäilemättä muistuttaa spekulaatioista ja kansainvälisestä sabotaasista. Molemmat argumentit pitävät sisällään totuuden siemenen. Mikä syy sitten olikaan, hallitus ei kyennyt katkomaan valuuttaongelman versoa. Aluksi tämä johtui suurimmaksi osaksi politiikasta.

Aina löytyy jotain tärkeämpää…

Vuoden 2012 jälkimmäisellä puoliskolla hallitus oli täysin keskittynyt lokakuun presidentinvaaleihin. Kuitenkin vain kaksi kuukautta sen jälkeen kun hän ylivoimaisesti voitti vaalit, Chavez joutui sairaalaan syövän takia. Tämä asetti senhetkisen varapresidentin, Maduron, vastuuseen hallituksesta. Huolehtijana Maduro ei saisi koskea valuuttahallintoon. Kun Chavez kuoli maaliskuussa 2013, hallitus puskettiin jälleen uusiin vaaleihin. Maduro voitti niukasti presidentinvaalit vuonna 2013, vain 1,5%:n marginaalilla. Silloin vaalitarkkailijat koko poliittisen kentän yli olivat samaa mieltä siitä, että Maduro selvisi vain koska hän edusti Chavezin perinnön jatkoa. Epäilemättä tämä oli osatekijänä Maduron hallinnon vastahakoisuudelle toteuttaa suurempia muutoksia mihinkään Chavezin ajan käytäntöihin — mukaanlukien valuutanvaihto. Tarinaan liittyy kuitenkin muutakin.

Joulukuussa 2013 Venezuelalla oli tiedossa kuntavaalit, joka tarkoitti hallituksen pysymistä vaalimoodissa vuoden loppuun asti. Jos hallitus olisi laittanut käyntiin tuskallisen valuuttareformin kesken vuotta 2013, he eivät olisi nähneet mitään hyötyjä siitä kuin vasta vaalien jälkeen. Joten reformi siirrettiin jälleen.

Tämä ei tarkoita että valuutanvaihtoon ei tullut mitään muutoksia. Maaliskuussa 2013 hallitus julisti Sicad:n tulevaksi, mekanismin jonka kautta valtio voisi huutokaupata dollareita yksityiselle puolelle. Heinäkuuhun mennessä Sicad-huutokauppoja pidettiin viikottain. Näissä huutokaupoissa BsF:ää myytiin suhteella 11:1 dollariin nähden. Tähän mennessä mustien markkinoiden hinta oli jo yli BsF20 = US$1, joka tarkoittu hallituksen massiivista subventiota valuuttateollisuudelle. Jokaista dollaria kohden jonka hallitus oli myynyt teollisuudelle, hallitus itse hävisi toisen dollarin sen ylianteliaalla vaihtosuhteella. Tämä oli avainpala siinä palapelissä miksi inflaation arvonaleneman spiraalista tuli niin vahingollinen. Suurimalle osalle hallituksia ympäri maailman, arvonalenema heidän valuutassaan saattaisi olla jopa hyvä asia. Ensiksikin, se pienentäisi kustannuksia, erityiseesti hallitusten kuluja jotka ovat riippuvaisia viennistä saadakseen tuloja, kuten Venezuela.

Venezuelan valtio tekee rahaa myymällä öljyä kansainvälisillä markkinoilla, joka tarkoittaa sitä että suurin osa sen tuloista on dollareissa. Kuitenkin suurin osa valtion päivittäisistä kuluista, kuten palkat, on kirjattu BsF:ssä. Joten kun BsF laskee, hallituksen lipas alkaa yhtäkkiä näyttää paljon paremmalta. Valitettavasti hallitus itse on kaivanut itsensä kuoppaan subventoimalla BsF:n arvoa virallisia kanavia pitkin. Pitämällä virallisen vaihtosuhteen vakaana samalla kun mustien markkinoiden vaihto romahtaa, hallitus on joutunut maksamaan enemmän ylläpitääkseen ensimainittua vaihtosuhdetta. Esimerkiksi, vuonna 2012 hallitus menetti yhden dollarn jokaista dollaria kohden jonka se myi Sicadin kautta (jos oletetaan virallinen vaihtosuhde). Tänään Venezuelan hallituksen matalin vaihtosuhde myy BsF:ää noin 450 hinnalla yhtä dollaria kohden. Mustilla markkinoilla 1 US$ = 1050 BsF. Jopa hallituksen perspektiivistä se edelleen menettää vähintään yhden dollarin päivässä jokaista myytyä dollaria kohden. Ei pitäisi yllättää ketään, että tällaisen järjestelyn alla yksityinen teollisuus on toistuvasti valittanut hallituksen epäonnistuneen ulkomaisen valuutan tarjoamisessa jotta viennin kulut saataisiin katettua. Loppujen lopuksi tämänkaltainen systeemi ei ole kestävä millään mittapuulla.

Pahempi asia on kuitenkin suosittu vaihtosuhde, joka oli konsolidoitu 10 BsF = 1 US$ maaliskuussa. Tuolla suhteella hallitus myy kokonaisen dollarin samalla BsF-määrällä jolla ei saisi edes 10 senttiä mustilta markkinoilta. Entisaikaan hallitus olis sanonut tällaisen vaihtosuhteen paikkaavan noin 70 kaikesta virallisesta valuutanvaihdosta, mikä tarkottaa että hallitus maksaa ulos astronomisen suuren summan rahaa pitääksen vaihtojärjestelmän olemassa, samalla kun se kylvää tuhoa kaikilla talouden osa-alueilla.

Hallitus on kaivanut omaa hautaansa

Valuutan huonon hallinnoinnin aiheuttamat ongelmat ovat valtavat. Kuka tahansa joka on lukenut Venezuelasta viime kuukausina on epäilemättä nähnyt kuvia tyhjistä markettien hyllyistä, joissa ihan perustuotteet kuten maissijauho ovat kiven alla. Oikeiston kommentaattorit rakastavat näillä kuvilla mässäilyä, ja yhtymäkohtien vetämistä entiseen Neuvostoliittoon. Toisin kuin perestroikan ajan Neuvostoliitossa, kuluttajatuotteiden niukkuudella on vähän tekemistä matalan tuottavuuden kanssa (joka tosin on ongelma, ja puhutaan siitä kohta). Venezuelalaiset ovat tuoneet maahan suurimman osan ruoastaan ja muista kuluttajatuotteista jo 1970-luvulta lähtien. Tämä riippuvuus tuonnista ei ole sosialistisen politiikan aikaansaamaa, vaan erään kapitalistisen markkinan perussäännön ansiota. Vuosikymmeniä Venezuela on kärsinyt pahasta hollannintaudista — talouden ilmiö jossa yksi äärimmäisen tuottava talouden sektori menestyy kaikkien muiden sektorien kustannuksella. Venezuelan tapauksessa menestyvä öljyteollisuus tarkoitti talouden toisten sektorien, kuten maatalouden, jäämistä paitsioon. Sukupolvien ajan venezuelalaiset ovat vältelleet tätä ongelmaa yksinkertaisesti tuomalla kaiken minkä he tarvitsivat ulkomailta.

Kuitenkin, jos yksityinen teollisuus ei kykene saamaan käsiinsä ulkomaanvaluuttaa, silloin se ei kykene tuomaan maahan tavaroita. Tämä on suurin ongelma tuontivetoisessa maassa kuten Venezuela. Tämän lisäksi, epäjohdonmukaisuudet virallisen ja epävirallisen vaihtokurssin välillä luovat omat ongelmansa jotka eivät ole kauhean kaukana hollannintaudista. Maahantuojille annetaan insentiivi jättää tuomatta maahan yhtään mitään. Hyvä esimerkki tästä on muinoin rehottava huijaus joka tunnettiin nimellä karuselli. Huijaus, joka oli suosittu 2000-luvun loppupuolella, liittyi maahantuojaan joka osti ulkomaan valuuttaa hallituksen virallisella kurssilla, sitten vei maasta ulos tuotteita (kuten sairaalatarvikkeita). Tarvikelastia ei kuitenkaan koskaan purettu. Sen sijaan, ne pysyivät lastissa rekka-autossa, ja ne vietiin jälleen maasta ulos. Sillä aikaa maahantuoja myi ulkomaista valuuttaa mustilla markkinoilla hyvällä voitolla. Maahantuoja sen jälkeen osti lisää ulkomaanvaluuttaa ostaakseen sairaalatarvikkeita, ja ajoi rekkansa rajan yli takaisin. Tämän juonittelun avulla maahantuoja teki paljon enemmän rahaa kuin olisi koskaan voinut tehdä laillisin liiketoimin pelkästään ostamalla ulkomaanvaluuttaa halvalla hallitukselta ja myymällä sitä paremmalla kurssilla mustilla markkinoilla.

Mitä tapahtuu taloudelle jos kaikkien firmojen toiminta riippuu valuuttakurssilla kikkailusta, sen sijaan että oltaisiin mukana tuottavissa toimissa kuten maahantuonnissa, myynnissä, rakentamisessa tai tuotannossa? Loppujen lopuksi ainoaksi tehtäväksi jää tehdä rahaa spekuloimalla ja korruptiolla. Toisin sanoen, hallitus on käyttänyt käsittämättömän määrän rahaa pitääkseen yllä systeemiä joka on tuhoisa taloudelle. Siinä on about yhtä paljon järkeä kuin vastata murtovarkauteen kotonasi ostamalla hänelle luoteja ja pesäpallomailan.

Kiertää kuin kissa kuumaa puuroa

Kun katsotaan kokonaisuutta, esiin nousee tarina joka ei kerro uudesta Neuvostoliitosta tai imperialistisesta interventiosta joka murskaa sosialismin, vaan halvaantuneesta hallituksesta joka kiersi kuumaa puuroa kissan lailla liian kauan. Hieman sen jälkeen kun Maduron liittolaiset voittivat kuntavaalit, nähtiin joitain merkkejä muutoksesta. Tammikuussa 2014 Sicadia laajennettiin. Sitten helmikuussa hallitus loi Sicad II:n, joka oli periaatteessa haudasta nostettu Chavezin ajan hyllytetty bondiswappiohjelma. Siitä eteenpäin kaikenlaista oletetun vallankumouksellista vaihto-ohjelmaa on tullut ja mennyt, jotka ovat jättäneet taakseen vain liudan luovia lyhenteitä.

Olemme nähneet Cadivin jäävän syrjään Sitme:n tieltä, Sicad I ja Sicad II:n yhdistymisen vain ”Sicad”:ksi (pysytkö kärryillä vielä?), sitten oli toisen vaihtojärjestelmän nimeltään Simadi luominen, jossain kohtaa Sitme lopetettiin, sitten Cencoex (häh, eikö se olekaan vain Cadivi?) korvattiin Dipro:lla (joko alkaa huippaamaan?), samalla kun Simadi oli enemmän tai vähemmän Dicom:n korvaama. Näetkö mihin tässä ollaan menossa?

Jokainen uusi mekanismi oli hallituksen maasta taivaisiin kehuma, lopullinen ratkaisu vaihto-ongelmaan. Sitten kuuden kuukauden jälkeen mekanismi ei kyennyt tuottamaan haluttuja tuloksia, se korvattiin aina uudella. Mikään ei koskaan muuttunut yksinkertaisemmaksi, samalla kun kokonaiskuva muuttui koko ajan monimutkaisemmaksi. Kuinka ihmiset erottivat Dicom:n Sicad II:sta? Kuka muistaa Sitme:n ja Simadi:n mekaanisen eron?

Vuosia hallituksella on ollut vain kaksi vaihtoehtoa: joko siirtyä eteenpäin todella reguloituun, öljyttyyn, yksinkertaiseen ja porsaanreikävapaaseen vaihtojärjestelmään, tai sitten kellua vapaasti. Sen sijaan hallitus on valinnut kolmannen vaihtoehdon: tehdä valuutanvaihdosta monimutkaista, epätehokasta ja niin sotkuista kuin mahdollista, jossa on porsaanreikiä ja sokeita kulmia vasemmalla, oikealla ja keskellä. Missään ei ole mitän järkeä, ja kaikki on avointa väärinkäytölle. Tämä saattaa kuulostaa rankalta, mutta faktat eivät valehtele.

Jännitys tiivistyy: Musikaaliset ministeriöt

Aluksi voi tuntua hassulta miksi hallitus on valinnut tämän tien, mutta sitten löytyy kristallinkirkas vastaus.

Nopeasti viittasin yhteen vaihtoehtoon aiemmin: Maduron hallinto ei halua näyttää siltä kuin se pettäisi Chavezin hallinnon perinnön. Jos Chavez tykkäsi valuutanvaihdon kontrolleista, sitten Jumalan nimeen, Maduro tykkää valuuttakontrollista myös. Osa ongelmaa on todennäköisesti myös korruptio. Niin moni hallituksen sisällä ja ulkopuolella on hyötynyt toimimattomasta vaihtojärjestelmästä, että on esiintynyt mahdollisesti merkittävää painetta säilyttää status quo. Kuitenkin nämä selitykset kalpenevat verrattaessa niitä siihen minkä uskon olevan ydinongelma. Tämä ydinongelma selittää selittämättömän paljon paremmin kuin nostalgia tai korruptio. Se on jotain jota kutsun ”musikaalisiksi ministeriöiksi”.

Seuraavassa kappaleessa olen yrittänyt alleviivata joitain huomiotaherättäviä talouteen liittyviä muutoksia sitten vuoden 2013. Tämä voi vaikuttaa työläältä, mutta se tarjoaa kriittisen kuvan Maduron hallinnon tyylistä.

Eräitä huomattavimpia muutoksia: huhtikuussa 2013 Maduro korvasi marxistisen valtiovarainministerin Jorge Giordanin markkinaystävällisemmällä Nelson Merentesillä, jolle annettiin mahdoton mandaatti tuoda inflaatiota alaspäin yksinumeroisiin lukuihin. Sillä aikaa valtiovarainministeriö jakautui kahdia, Giordanille annettiin vähemmän tärkeä puolisko, ”suunnitteluministeriö”. Sitten elokuussa 2013 Maduro korvasi alkuperäisen keskuspankin johtajan Edmee Betancourtin markkinaystävällisemmällä Eudomar Tovarilla. Hän sitten asetti erään Merentesin parhaista kavereista, Jose Khanin, Cadivin johtoon (tai millä nimellä sitä silloin sitten kutsuttiinkin). Tähän asti näyttää siltä kuin Maduro oli ajamassa markkinaystävällisiä reformeja. Sitten tammikuussa 2014 Maduro antoi potkut Merentesille valtiovarainministeriöstä ja korvasi hänet pahamaineisen epäpätevällä Rodolfo Marcolla. Hän myös yhdisti valtiovarainministeriön ja pankkiministeriön. Merentes lähetettiin johtamaan keskuspankkia, joka tuntui hieman omituiselta.

Kesäkuussa Giordani sai fudut kuuluisalla tavalla suunnitteluministeriön johdosta, joka näennäisesti tuntui kuolemaniskulta PSUV:n taloudelliselle vasemmistolle. Syyskuussa samana vuonna Marcon jotenkin onnistui saada huippuekonomistin virka sen jälkeen kun pitkäaikainen harmaa eminenssi ja markkinoita nuoleskeleva Rafael Ramirez sai kenkää ulkoministeriön jäisiltä kentiltä. Tammikuussa 2016 hommat muuttuivat todella mielenkiintoisiksi kun Maduro asetti virkaan nyt pahamaineisen Luis Salasin johtamaan sekä talousosastoa sekä uutta ”tuotantotalouden” ministeriötä. Venezuelan mahtavimpana päätöksentekijänä talousasioissa (presidentin jälkeen) Salas nosti kulmakarvojaan hassuille ideoille, kuten uskomukselle siitä että inflaatiota ei ole olemassa. Maalle joka kärsii pahanlaatuisesta inflaatiosta tämä saattoi olla hienoinen ongelma. Maduro jälleen hajotti valtiovarainminsteriön (peruen tammikuun 2014 reformit), ja antoi ministeriön finanssi- ja pankkiosion keskitien kulkija Rodolfo Medinalle. Sillä aikaa Marcolle annettiin tärkeä tehtävä johtaa elintarviketurvallisuudesta vastaavaa ministeriötä. Viisi viikkoa myöhemmin Salas sai spontaanisti potkut, ja hänet korvasi entinen korporaatiolobbari Miguel Perez.

Pidäthän mielessä että tämä ei ole koko kuva tarinasta. En edes ehtinyt käsitellä öljyministeriötä tai PDVSA:ta ja olen varmaan jättänyt paitsi muutamia muita huomionarvoisia virkanimintyksiä siellä täällä. Mikäli luit koko tekstin, saatoit huomata että eräät kaikken eniten markkinamyönteiset tahot valvoivat eräitä suurmmista munauksista. Olen varmaankin saanut ydinpointtini ilmaistua: vuodesta 2013 eteenpäin hallituksen taloustieteen tiimi on ollut kaaoksessa. Poislukien vuoden 2015 hiljaista periodia, aina parin kuukauden välein ovi on käynyt. Viittaan tähän ”musikaalisen ministeriön” nimellä ei ainoastaan siksi että liike on jatkuvaa, vaan myös siksi että naamat eivät koskaan vaihdu. Se on aina sekoitus samoja saippuaoopperahahmoja, tuoretta verta tai tuoreita näkökulmia harvoin nähdään. Lyhyesti sanottuna pinnallista liikettä on paljon, mutta todellisia muutoksia vähän. Yhtäkkiä kaikki nuo Dipro:t, Cadivi:t, Sicad:t ja Simad:t ovat paljon enemmän järkeenkäypiä.

Vertauksia Chavezin aikaan

Vuoden 2012 loppupuolelta asti Venezuelalla on ollut hallitus joka ei ole kyennyt tekemään vaikeita talouspäätöksiä. Tämä on vastakohta Chavezin aikaan, jolloin hallitus oli valmis tekemään dramaattisia liikkeitä muokatakseen talouden uusiksi. Vuosien 2002-2003 öljytyösuluista vuoden 2008 valuutan peruskorjaukseen, Chavezin halllinto on tehnyt paljon vaikeita päätöksiä — monet jotka eivät olleet erityisesti kansan suosiossa niiden tekohetkellä. Maduron hallinnolla ei ole uniikkia tai uskottavaa politiikkaa tililllään.

Tarpeelliset reformit ovat jääneet huomiotta ja tulokset ovat olleet katastrofaalisia.

Katso itse.Kuvaaja: Venezuelan vuosittainen BKT:n kasvu

Kuvaaja: Venezuelan vuosittainen inflaatio, Kuluttajahinnat

Kuvaaja: Venezuelan köyhien määrä

Kuvaaja: Venezuelan BKT Per Capita PPP

Kuten kuka tahansa voi nähdä, BKT, inflaatio ja köyhyysluvut olivat kaikki hyvin kehittyviä vuosia. Syvempi datan tutkimus on vieläkin paljastavampi. Kun Maduron edeltäjä Hugo Chavez valittiin vuonna 1998, puolet Venezuelalaisista elivät köyhyydessä. Vuoteen 2012 mennessä Maailmanpankin data näyttää että lukema on tippunut 25 prosenttiin, joka tarkoittaa sitä että köyhyys on käytännössä puolittunut Chavezin aikana. Kuten aiemmin mainittua, Venezuelan pahamaineinen inflaatio pidettiin myös aisoissa Chavezin vuosina. Vuonna 2012 inflaatio oli 21 prosenttia. BKT ei ollut paljonkaan kehittynyt. Vuonna 1998 BKT:n vuosittainen kasvu oli 0.3%, joka tarkoitti Venezuelan talouden olevan kutakuinkin kuollut. Vuonna 2012 Venezuelan vuosittainen BKT:n kasvu oli 5,6%. Vertailun vuoksi USA:n talouskasvu samana vuonna oli 2,3 prosenttia, joka oli kutakuinkin sama kuin globaali keskiarvo tuolloin. Naapurimaa Kolumbia kasvoi BKT:ssa 4 prosentin vauhdilla. Nämä luvut on kaikki tarkistettavissa. Venezuelalla meni Chavezin aikana varsin hyvin.

Kuitenkin vuoden 2012 jälkeen kaikki muuttui. Inflaatio räjähti, talouskasvu romahti ja köyhyys teki paluun. Vuonna 2013 köyhyys nousi 31 prosenttiin ja riippumattomat estimaatit arvioivat sen olevan nyt jopa enemmän. Data Venezuelan keskuspankista näyttää BKT:n supistuneen 5,7 prosenttia viime vuonna, samaan aikaan inflaatio oli yli 100 prosenttia.

Viimeinen  kuvaaja on ehkä valaisevin. Data näyttää Venezuelan BKT:n ostovoimapariteetin suhteen per capita. Tämä on parhaimpia indikaattoreita määrittämään kuinka hyvin elintaso kehittyy. Poislukien syvän kyykkäyksen vuoden 2008 taantuman jälkeen, on helppo huomata venezuelalaisten nähneen dramaattisia parannuksia heidän elintasoonsa Chavezin aikana. Sitten vuoden 2012 jälkeen aletaan nähdä päinvastaista.

Toisin sanoen, tämä ei ole kertomus tasaisesta alastulosta Chavezin ja Maduron sosialistihallituksien aikaan. Sen sijaan data kertoo kuinka maalla meni hyvin vuoteen 2012 asti. Sitten vuoden 2012 jälkeen kaikki kääntyi huonommaksi. En pyri syyttämään Maduron hallintoa tällä samalla kun Chavezin vuosien olevan paratiisi (asenne johon Chavistat ovat sortuneet). Selitän hetken päästä kuinka nykyisen kriisin siemenet oli kylvetty jo Chavezin aikana. Jokatapauksessa on selkeä ero Chavezin hallinnon ja Maduron hallinnon välillä jota ei yleensä jakseta huomata. Kuinka paljon tämä ero on ottanut osaa nykyiseen kriisiin on kyseenalainen, ja mahdollisesti Venezuela ei menestyisi yhtään paremmin vaikka Chavez olisi elossa. Henkilökohtaisesti uskon että Chavez olisi hoitanut homman paremmin niin että reformit oltaisiin saatu ajettua läpi, mutta valitettavasti se vaihtoehto ei tule koskaan nähdyksi.

Pitkän ajan tekijät

Jokatapauksessa, vaikka 2012 oli vuosi jolloin virheellinen rahapolitiikka alkoi todenteolla vaikuttaa talouteen, on syytä huomata muita pitkäaikaisia ongelmia jotka ovat tulleet selviksi vuosia ennen. Nämä muut ongelmat ovat näytelleet pääosaa nykyisen kriisin petaamisessa, tehden BsF:sta alttiin romahdukselle. Kaiken ytimessä on toinen toistaan seuranneiden hallitusten kyvyttömyys vieroittaa taloutta öljystä. Chavez itse tunnusti hollannintaudin mahdollisesti tuhoisat vaikutukset, ja totisesti ponnisteli vuosien 2003 ja 2008 välillä talouden monimuotoistamiseksi. Lopputulos näistä ponnisteluista puhuu puolestaan datassa.

Kuvaaja: Venezuelan maataloussektori, Lisätty arvo (% BKT:sta)

Ennen vuotta 2008 maatalous ja tuotantoteollisuus olivat muuttuneet yhä tärkeämmiksi Venezuelan taloudelle. Tämä viittaa siihen että hallitus oikeasti edistyi monimuotoistamisessa. Kuitenkin tämä päättyi vuonna 2008, oletetusti globaalin finanssikriisin seurauksena. Vuodesta 2008 eteenpäin Venezuelan talous on ajautunut kohti vanhaa tilannetta. Data Venezuelan tilastokeskukselta kertoo, kuinka ruoan maahantuonti noin kolminkertaistui vuosien 2008 ja 2014 välillä. Kun katsotaan yleisemmin kaikkien tavaroiden ja palveluiden maahantuontia bruttokansantuotteesta, näemme myös dramaattisen kasvavan trendin vain muutama vuosi globaalin finanssikriisin jälkeen (joka alkoi vuonna 2010).

Kuvaaja: Tavaroiden ja palveluiden maahantuonti (% BKT:sta)

Osa selitystä tälle on itseasiassa aika positiivinen. Chavezin vuosia luonnehtii kasvava kulutus, myös tuontitavaroiden. Esimerkiksi 1990-luvulla pullo kohtuullista chileläistä viiniä oli kaikkien muiden paitsi bisneseliitin saavuttamattomissa. Kuitenkin niinkin myöhään kuin 2013 asti, minulla oli varaa ostaa pullo muutama kerta vuodessa, samalla kun tienasin minimipalkan verran. Allaoleva ongelma on, että kotimaan tuottavuus ei pysynyt kasvavan kuluttajien kysynnän tahdissa, erityisesti vuoden 2008 jälkeen. Tästä on malliesimerkki nyt jo kuuluisan Chavistan vastauksessa oppositioaktiiville, joka valitti maidon niukkuudesta. Chavista sanoi että maitoa ei ollut supermarkettien hyllyillä koska ”se on köyhien mahoissa”. Siellä missä maitoa oli ennen ollut rikkaille, siitä oli tullut jotain johon kaikilla oli varaa; silloinkin kun sitä ei riittänyt kaikille.

Tänä päivänä meilllä on jälleen talous joka on riippuvainen tuonnista, mutta jossa devalvoitu valuutta tekee tuotteiden kuten viinin maahantuonnista kohtuuttoman kallista. Kotimaan ei-öljytuotanto on romahtanut, joka tekee maidosta vaikeampaa löytää kuin koskaan aiemmin. Samaan aikaan kun talous on yhä riippuvampi petrodollarista.

Kun öljyn hinta kyykkäsi, oli tuolloin väistämätöntä että venezuelalaiset näkisivät taantuman. Tosiaan, joillain tavoin nykyisessä kriisissä ei ole mitään uutta: Venezuela on kokenut nousujen ja laskujen syklejä jotka ovat menneet öljyn hinnan mukana myös 1970-luvulla. Tuolloin historiallisen korkeat öljyn hinnat saivat aikaan sen, että Chavezilla oli hyvää tuuria matkassa kultaisina vuosina, kun taas Maduro on vetänyt lyhyemmän korren. On kuitenkin syytä huomata, että mikään öljyvaltio maailmassa ei ole kohdannut samanlaista kriisiä kuin Venezuela. Huono onni sikseen, Maduron hallinto olisi voinut välttää nykyiset olosuhteet reformoimalla rahapolitiikkaansa vuonna 2013 tai 2014. Vaikka matala tuottavuus tai hallituksen vastaiset sabotaasit ovatkin aiheita joita ei voida yhdessä yössä ratkaista käsiä heiluttelemalla, rahapolitiikka oltaisiin kyetty muuttamaan suhteellisen lyhyessä ajassa. Toisin kuin kansainväliset öljynhinnat tai pitkäaikaiset ongelmat kuten hollannintauti, Maduron hallinnolla oli merkittävä edustus täällä, mutta se ei kyennyt toimimaan. Jos vakavat reformit oltaisiin saatu aikaan, Venezuela olisi todennäköisesti siltikin pahassa taantumassa, mutta mahdollisesti ei olisi kohdannut täysimittaista poliittista ja ekonomista kriisiä. Samalla tavoin, vaikka öljyn hinta ei olisi koskaan tullut alas, Venezuela olisi lähes varmuudella ollut ajautumassa kohti kriisiä jossain kohtaa, suurimmaksi osaksi tyrityn rahapolitiikan takia.

Joitain kovia totuuksiaAivan sama miten asia sanotaan, on vaikea välttää päätelmää siitä että huono valuutan hallinnointi oli tärkeä tekijä nykykriisin muodostumisessa. Tämä taas oli seurausta hallinnon prokrastinaatiosta ja hajaanuksesta, kyvyttömyydestä nähdä lyhyen vaikavälin politiikkaa pidemmälle. Oikeisto voi syyttäää sitä sosialismista, mutta vain jos he jättävät Chavezin vuosien onnistumiset huomiotta. Heidän tulee myös jättää huomiotta se seikka, että Maduron hallinnon aikana monet hallituksen korkeimmista talouspäätöksistä on tehty PSUV:n bisnesmyönteisellä suulla. He myös jättävät huomiotta että yksikään oppositiopuolue ei ole tarjonnut mitään mikä muistuttaa järkevää ratkaisua talouskriisiin. Samalla tavoin vasemmisto voi jatkaa yksinkertaisesti imperialistisen salaliiton syyttämistä, mutta heidän tulee jättää huomiotta se seikka, että hallitus on tehnyt muutaman todella selkeän virheen. Olettaen että on olemassa salaliitto jossa USA haluaa murskata Bolivarisen liikkeen (joka aika suoraan sanottuna on jo avoin salaisuus), Maduron hallinto on tehnyt elämän helpoksi salaliittoilijoille. On myös tärkeää huomata että hallitus on voinut tehdä vain niin vähän estääkseen sabotaasia näinä vuosina, joka on tehnyt helposti kontrolloitavista tekijöistä, kuten rahapolitiikasta, paljon kriittisempää.

Valitettavasti prokrastinaatio ja toimettomuus ovat saaneet aikaan sen, että huono rahapolitiikka on saanut mädätettyä talouden perustan jo vuosia, ja nyt poliittinen kriisi leimuaa ilman loppua. Ainoa kysymys on, voiko tämä jatkua enää pitkään?

Kirjoittaja: Ryan Mallett-Outtrim
Lähde: Counterpunch

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.