Tämä artikkeli on kirjoitettu Britanniassa 1990-luvun alkupuolella, Persianlahden sodan vanavedessä (jota kohtaan Britannia oli suurelta osin apaattinen ja jota radikaalit vähemmistöt eivät kyenneet vastustamaan) ja jolloin työpaikoilla kamppailua oli vähiten koskaan. Tämä teksti on pyrkimys ymmärtää ja sovittaa proletariaatin tuon aikainen epäonnistuminen (asiat ovat todella ainoastaan marginaalisesti parempia nämä muutama vuosi sen jälkeen), erityisesti kun tämän kirjoittaja koki henkilökohtaisella tasolla proletariaatin moraalin romahduksen. Vaikka tämä on kirjoitettu erityisissä olosuhteissa, maton alle siivotut ongelmat pysyvät edelleen relevantteina, ja tämä teksti on henkilökohtaisesti tärkeä, sillä se esittää alkua erkaantumiselle ekonomistisista tai objektivistisista Vasemmistokommunismin elementeistä.
1970-luvun alkupuoliskon jälkeen proletariaatti tässä maassa, aivan kuten muuallakin maailmassa, on elänyt jatkuvasti huonontuvissa olosuhteissa. Tietyissä vaiheissa, erityisesti vuonna 1979 ja vuoden 1980 loppuun mennessä, merkittävä osuus luokasta on taistellut vastaan. Mutta nämä reaktiot ovat olleet varsin heikkoja. Ja sanotaan, että pian heidä kukistetiin. Mutta miksi työläisten kamppailut erityisesti eivät ole saavuttaneet yhtään huomattavaa voittoa viimeisen 15 vuoden aikana? Jos puhumme vuosikymmenistä, me todellakin joudumme puhumaan historiallisesta liikkeestä, ei ainoastaan ohimenevästä trendistä. Uskon, että ymmärtääksemme nykyisiä olosuhteita me joudumme tarkastelemaan tämän vuosisadan alkupuolen varhaisia sosialistiliikkeitä ja niitä radikaaleja teorioita, jotka kytketään vuoden 1968 liikkeeseen Ranskassa ja muualla.
Ensimmäiseen maailmansotaan johtavina vuosina voimakas marxilainen liike kehittyi Euroopassa, ja erityisesti Saksassa. Perustaen ideansa eräisiin Marxin ja Engelsin kirjoituksiin, tämän liikkeen poliittiset johtajat uskoivat, että oli mahdollista luoda sosialismi luomalla sosialistihallitus. Jotkut heidän teorioistaan uskoivat, että asteittainen palkan kasvattaminen (joka saatiin aikaan liittotoiminnalla) ajan mittaan vähentäisi liikevoittoa nollaan, ja näin sosialismi otettaisiin käyttöön tilalle. Nämä ideat ovat jossain mielessä vastanneet hyvin työväenluokan reaalielämän tilanteeseen, jossa voimakkaat liitot olivat syntyneet ja jotka kykenivät voittamaan erävoittoja yläluokalta.
Samaan aikaan sosialistiliikkeen kehittymisen kanssa kehittyi laajamittainen proletariaatin vastarinta kapitalismia kohtaan monissa maissa. Oli useita lakkoaaltoja sekä johtajien salamurhien sarja. Väkivaltaisia ja jopa terroritekoja käytettiin niin kevyissä kampanjoissa kuten äänioikeuden ulottaminen naisiin. Eri sosialistiliikkeiden johtajat olivat enemmän tai vähemmän vastaan todellista proletariaattiliikettä. Mutta proletariaatti tästä huolimatta hyödynsi liittoja ja puolueita omaksi edukseen. Tämä sai pääosin proletariaattiyhteisön rakentamisen muodon sosialistiliikkeen sosiaalisten aspektien muodossa, kuten puolueen koulut ja kerhot. Sosiaalidemokraattisen liikkeen parlamentaarinen toiminta oli täysin ulkopuolista ja todellista proletariaattiliikettä vastaan, ja se oli sosiaalidemokratian suuri instrumentti jolla integroitua kapitalismiin. Liittojen integraatio oli väistämätöntä johtuen niiden neuvottelufunktiosta. Mutta olisi väärin selittää koko sosiaalidemokratian kokemus kapitalistisena salaliittona. Proletariaattiliike ei ole olemassa vain yhdessä tai toisessa järjestössä, tai yhdessä tai toisessa ideologiassa, eikä puhtaasti puolueiden ulkopuolella olevassa proletariaatissa. Todellinen liike ryhmittelee proletaareja ryhmiin, joissa on monia poliittisia taipumuksia, joista jokaisella on omat virheensä, tai kapitalistisen ideologian elementit. Todellinen proletaariliike, jonka henki on organisaatioiden tai ideologioiden ulkopuolella, on ainoa voima joka voi korjata nämä virheet, mutta toiminnalla, ei teoretisoimalla.
Tämä tilanne muuttui radikaalisti ensimmäisen maailmansodan myötä. Tämä sota oli osa kamppailua eri imperialistivoimien välillä reviiristä ja markkinoista. Se oli myös hyökkäys työväenluokkaa kohtaan, joka oli onnistunut nostamaan palkkansa liian korkeaksi, jotta kapitalismi olisi pysynyt käynnissä tässä pisteessä, ja joka muuttui yhä vain kontrolloimattomammaksi. Kun sota alkoi, sosialistipuolueet yleisesti tukivat sitä. Saksan Reichstagissa sekä Karl Liebknecht että Otto Rühle aluksi äänestivät sodan puolesta. Konfliktia alusta alkaen vastustaneisiin puolueisiin kuului mm. bolshevikit ja Italian sosialistipuolue. Anarkistit yleisesti vastustivat sotaa; Saksassa heidät nopeasti metsästettiin ja hiljennettiin. Kaikki nämä faktat vaikuttivat merkittävästi vasemmistolaisen teorian kehitykseen sodan jälkeen.
Maailmansota lopulta näytti monille proletaareille sen, että vanha sosialistiliike oli selvästi vastavallankumouksellinen. Sen integraatiota kapitalismiin oli vastustanut sellaiset kuten Pannekoek ja Luxembourg, mutta sota teki tyhjäksi heidän toimensa. Sosiaalidemokratian polku määrittyi sen poliittisen / liittomuodon mukaan. ”Revisionismin” vasemmistovastustajat tekivät liian vähän liian myöhään. Yhtä kaikki, näiden vasemmistolaisten kehittämät teoriat sekä heidän muodostamat vastustajien verkostot olivat merkittävässä roolissa myöhemmin. Sodan lopulla puhkesi vallankumouksia Keski- ja Itä-Euroopassa. Vanhan sosialistiliikkeen jäänteet, jotka olivat tukeneet ensimmäistä maailmansotaa, vastustivat näitä vallankumouksia. Sosialistipuolueet, jotka olivat vastustaneet sotaa, yleisesti tukivat näitä vallankumouksia mutta vain aikeinaan toteuttaa vanha sosialistihallituksen ohjelma.
Saksassa ja muualla jotkut niistä, jotka olivat olleet vanhojen sosialistipuolueiden jäseniä, erosivat sodan aikaan. Ajan mittaan he kehittelivät radikaaleja kritiikkejä näiden puolueiden teoriaa ja käytäntöä kohtaan (perustuen osaltaan heidän aiempiin ”revisionismia” vastaan tehtyihin hyökkäyksiin); heidät pakotti tekemään näin heidän historiansa samasta puolueesta. Näitä ryhmiä kutsutaan joskus nimellä ”äärivasemmisto”.
Vasemmistoanarkistiryhmillä oli epäonnea siinä, että ensimmäinen maailmansota osoitti heidän teoriansa enemmän oikeiksi kuin marxilaisten. Tämä tarkoitti, ettei ollut sysäystä kehittää uusia teorioita uuden aikakauden ymmärtämiseksi. Siitä huolimatta anarkistit olivat yhdessä äärivasemmiston kanssa vallankumouksellisen liikkeen vahvimpia kannattajia.
Äärivasemmistolaiset ryhmät olivat aluksi Venäjän hallitsemassa kommunistisessa (tai 3.) internationaalissa. He yrittivät työskennellä yhdessä näiden osittain uudelleenrekonstruoitujen sosiaalidemokraattien kanssa uusien teorioiden ja käytäntöjen kehittämiseksi. Yksi tärkeä ajatus oli dekadenssiteoria, jonka kaikki 3. internationaalin ryhmittymät hyväksyivät. Siinä todettiin, että ensimmäisen maailmansodan puhkeamisen jälkeen kapitalismi oli siitä lähtien dekadentti. Tämä tarkoitti, että kapitalistinen tuotantotapa oli nyt tuotantovoimien kehityksen kahle. Kapitalismi ei enää kyennyt toteuttamaan uudistuksia. Tämä tarkoitti, että uusi aikakausi oli sodan ja vallankumousten aikakausi. Nämä näkemykset vaikuttivat epäilemättä melko uskottavilta ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa ja kommunistien ensimmäisen vallankaappauksen myötä. Tämän teorian kääntöpuolena oli se, että 3. internationaali piti vanhan sosialistisen liikkeen vastavallankumouksellista käytäntöä 3. internationaalissa aikansa oikeana, mutta nyt vanhentuneena ja taantumuksellisena. Tämä tarkoitti, että 3. internationaalin jäsenten ei tarvinnut kohdata aiemman kapitalistisen käytäntönsä todellisuutta, mikä todennäköisesti auttoi 3. internationaalia kehittymään nopeasti täysin kapitalistiseksi voimaksi. Anarkistiliike ei tietenkään omaksunut rappioteoriaa, sillä se, joka oli alusta alkaen hylännyt sosialidemokratian, ei tarvinnut tätä psykologista kainalosauvaansa. Saattaa tuntua triviaalilta puhua radikaalien psykologisesta vastustuksesta ajatustensa muuttamista kohtaan, mutta on monia esimerkkejä hyvin hitaasta tai vaikeasta kehityksestä. Esimerkiksi Lenin piti tunnetusti saksalaisten sosialistien sanomalehden numeroa, joka ilmoitti heidän tukevansa sotaa, väärennöksenä. Myös monilla radikaaleilla kesti vuosia muuttaa ajatuksiaan sosiaalidemokratiasta. Italialainen kommunisti Bordiga tajusi vasta natsien ja Neuvostoliiton välisen sopimuksen solmimisen jälkeen, että Venäjän vallankumous oli täysin lyöty. Hyvä henkilökohtainen kuvaus traumaattisesta irtautumisesta trotskilaisuudesta ja leninismistä löytyy Ante Ciligan teoksesta Russian Enigma.
Samaan aikaan takaisin luokkataistelussa… Saksan vallankumouksen eteneminen ja bolševistisen johtokapitalismin kehittyminen Venäjällä johtivat äärivasemmistolaisiin irtautumisiin Kolmannesta internationaalista. Hajaantuneet (jotka myöhemmin kutsuivat itseään neuvostojen kommunisteiksi) väittivät, että parlamentit ja ammattiliitot olivat kapitalistisia eivätkä vallankumoukselliset voineet käyttää niitä. Ajan myötä he lisäsivät tähän luetteloon bolshevismin ja poliittiset puolueet. Ensimmäistä maailmansotaa seurannut vallankumouksellinen aalto lopulta laantui. Neuvostojen kommunistit, sen radikaalein tuote, vastustivat joukkojärjestöjen olemassaoloa joukkovallankumouksellisen taistelun ulkopuolella. Heidän järjestönsä lopulta hiipuivat olemattomiin.
Työväenluokka pysyi järjestäytyneenä ammattiliittoihin sekä sosialistisiin ja kommunistisiin (bolševikkisiin) puolueisiin. Kaikki nämä olivat kapitalistisia järjestöjä. Kapitalismi ei ollut ”dekadentti”, vaan osoitti, että se kykeni edelleen kehittämään tuotantovoimia.
Toisen maailmansodan jälkeen (jota käytiin taloudellisista syistä) kapitalismi aloitti pitkän nousukauden (joka päättyi lopullisesti vuoteen 1972 mennessä). Kapitalismin ohjelma tänä aikana perustui (deradikalisoituneiden) sosiaalidemokraattisten ja kommunististen puolueiden ohjelmaan. Britanniassa ja muissa länsimaissa valtio toteutti uudistuksia ja työskenteli yhteistyössä ammattiliittojen kanssa. Tämä pääoman ja proletariaatin edustajien välinen kompromissi varmisti pääoman kasvun riittävän nopeasti, jotta länsimaisten proletaarien elintaso pystyi jatkuvasti nousemaan. Valtion toteuttamat uudistukset sekä työväenluokan jatkuva järjestäytyminen ammattiliittoihin ja vasemmistopuolueisiin auttoivat säilyttämään (ja vahvistamaan) työväenluokan illuusioita ammattiyhdistysliikkeessä ja samalla erottamaan sen kaikesta radikaalista kritiikistä.
50-luvulla Itä-Euroopassa tapahtui useita proletariaatin kapinoita. Totalitaarinen hallintomuoto yhdessä talouden heikkouden kanssa johti samanaikaisiin hyökkäyksiin koko kansallista proletariaattia vastaan. Tämä johti proletariaatin yhtenäiseen ja täydelliseen vastarintaan.
Länsimaisen kapitalismin vahvuus ja joustavuus estivät laajamittaisen kapinan vuoteen 1968 asti. Situationistinen internationaali ennakoi ja teorioi tätä kapinaa. Se oli kapina vieraantumista vastaan pikemminkin kuin vastaus pääoman taloudelliseen hyökkäykseen. Se alkoi opiskelijoiden keskuudessa, mutta heidän jouduttuaan katutaisteluihin poliisin kanssa se levisi ensin muihin nuoriin proletaareihin ja sitten työläisten joukkoon. Se osoittautui moderniksi ja vallankumoukselliseksi liikkeeksi siinä, ettei se muotoillut varsinaisia vaatimuksia. Se ei pyrkinyt vuoropuheluun porvariston kanssa. Kommunistinen puolue ja sen ammattiliitot onnistuivat kuitenkin eristämään useimmat työntekijät ”heidän” yrityksissään ja esittämään palkkavaatimuksia. Liike antoi sysäyksen radikaalien ryhmien syntymiselle monissa maissa, mutta nämä pyrkivät rappeutumaan talousmarxilaisiksi ryhmiksi, jotka ironisesti väittivät, että vuoden 1968 kansannousun aiheutti (silloin huomaamatta jäänyt) talouskriisi.
Vuoden 1968 liike käynnisti luokkakonfrontaatioiden aallon ympäri maailmaa. Vuoden 1972 öljykriisin myötä kapitalismi ajautui pitkään taantumaan, mikä antoi kapinoille lisää taloudellista motiivia. Kriisi oli sekä luokkataistelun seuraus että syy; proletariaatin kapinan aiheuttamana se oli samanaikaisesti tärkeä ase pääoman arsenaalissa. Konfliktien jatkuessa varhaisista kamppailuista syntyneet radikaalit ryhmät kuitenkin yleensä katosivat, pienenivät, eristäytyivät ja dogmaattisemmiksi tai siirtyivät vastavallankumoukselliseen marxismiin.
70-luvun loppuun mennessä työläisten taistelut olivat Britanniassa saavuttaneet äärimmäisen korkean tason, ja ammattiliitot, työnantajat ja työväenpuolueen hallitus kohtasivat monia spontaaneja lakkoja. Mutta tälle radikaalille käytännölle ei ollut juurikaan teoreettista täydennystä. 79-liike kykeni torjumaan hallituksen palkkapolitiikan, mutta ei neutraloimaan osavaltion ensimmäistä vastahyökkäystä, 79-vaaleja. (Jos työväenpuolue olisi voittanut, heidän palkkapolitiikkansa olisi ollut demokratian oikeuttama, mikä olisi mahdollistanut tiukemmat toimet politiikan vastustajia vastaan). Uudella konservatiivihallituksella ei ollut mitään yhteyttä ammattiliittoihin, ja se sitoutui vähentämään ammattiliittojen valtaa osavaltiossa. Se pystyi toteuttamaan suunnitellun hyökkäyksen ammattiliittojen ja työväenluokan vallan linnoituksia vastaan toisensa jälkeen. Ammattiliitot eivät tietenkään olleet kapitalismin vastaisia, mutta useimmat militanttityöläiset uskoivat edelleen, että nämä voisivat edistää heidän etujaan. Useimmissa spontaaneissa lakoissa oli mukana luottamusmiehiä tai ammattiliittojen osastoja, jotka vastustivat kansallista byrokratiaa. Kun konservatiivit lakkauttivat tai neutraloivat ammattiliitot tietyillä alueilla, ne eivät suinkaan käynnistäneet villilakkojen tulvaa, jota tämä sovittelu ei enää hillinnyt, vaan asianomaiset työläiset sen sijaan vähensivät aktiivisuuttaan. Nämä työntekijät kokivat ammattiliiton tappion omana tappionaan. Vaikka spontaanit lakot olivat ja ovat yleisiä, ne ovat yleensä edelleen rivijäsenten ammattiyhdistysliikkeen välittämiä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisten vallankumousten tappio tarkoitti, että työntekijät erotettiin suurelta osin radikaaleista virtauksista. Työväenpuolueen ja ammattiliittojen näennäinen menestys oli antanut heille illuusion, että nämä olivat edelleen heidän järjestöjään. Työväenpuolueen hyökkäysten 70-luvulla ja ammattiliittojen tappioiden 80-luvulla jälkeen työntekijöille ei yleensä jäänyt vallankumouksellista teoriaa tai järjestöjä, eikä myöskään ei-vallankumouksellista teoriaa tai järjestöjä. Tämä tyhjiö on toistaiseksi johtanut vähitellen kasvavaan tappion mielialaan työväenluokan sisällä. Ainoat merkittävät voittamattomat taistelut 70-luvun jälkeen Britanniassa ovat olleet ajoittaiset mellakat ja pääomaveron vastainen liike. Molemmat ovat olleet proletariaatin, eivät työläisten, taisteluita.
80-luvun lopulla Itä-Euroopan marxilaiset kapitalistiset valtiot kokivat joukkotaistelujen aallon. Jotkut näistä taisteluista pysyivät pääosin kansalaisoikeuksien maaperällä, mutta osa sisälsi joukkomellakoita ja ryöstelyä. Taistelut onnistuivat syöksemään kommunistihallitukset maahan toisensa jälkeen. Näihin taisteluihin osallistuneiden proletaarien suuri määrä sekä näiden despotististen hallitusten kukistuminen saavat nämä taistelut näyttämään työväenluokan voitoilta. Valitettavasti päinvastainen on totta. Nämä kansanvallankumoukset ovat tuoneet Itä-Eurooppaan vain maltillista thatcherismia, murskaamalla sosiaalipalkan ja irtisanomalla tehottomat (eli hyvin organisoituneet) työntekijät. Kansanvallankumoukset olivat joka tapauksessa itse valtion (erityisesti Gorbatšovin ja Romaniassa Securitaten) liikkeelle panemia.
Marxin, neuvostojen kommunismin tai situationististen teosten lukeminen saattaisi antaa odottaa, että näiden kansojen vallankumouksissa kehittyisi väistämättä proletaarinen sisältö. Marx/neuvostojen kommunismi väittää, että vallankumouksen edetessä proletariaatti on pakotettu kehittämään entistä vallankumouksellisempaa käytäntöään voidakseen puolustaa omia etujaan. Situationismi väittää, että stalinismin ruokkimat illuusiot olivat taakka, joka piti proletariaatin passiivisena. Näiden myyttien murtumisen olisi pitänyt johtaa proletariaatin suurempaan radikaalisuuteen. Kaikki nämä radikaalit suuntaukset ovat osoittautuneet vääriksi tässä asiassa.
Stalinismin kaatuminen on merkinnyt totalitaarista voittoa kapitalismille. Kun maailma oli jakautunut kahteen toisilleen vihamieliseen leiriin, joista toinen väitti edustavansa proletariaattia, ihmisillä oli ainakin mahdollisuus valita, miten he halusivat elää. Stalinismin tuhoaminen on juuri tuonut valtavan propagandavoiton itsensä kapitalismiksi määrittelevälle järjestelmälle. Nyt paljastunut kapitalismi näyttää olevan ainoa mahdollinen yhteiskunta. Lännessä stalinismin tappio ei ole edes merkittävästi heikentänyt vastavallankumouksellista marxilaisvasemmistoa. Idässä käytännön tappion ja ideologisen romahduksen aiheuttamaa poliittista tyhjiötä ei ole täyttänyt anarkismi tai vallankumouksellinen kommunismi, kuten joidenkin näiden suuntausten kannattajat ennustivat, vaan pikemminkin uudelleen noussut fasismi.
Tämä artikkeli on hieman harhaillut, joten kertaan tässä tärkeimmät kohdat. Erilaiset radikaalit teoriat, kuten marxilaisuus, neuvostojen kommunismi ja situationismi, ovat ennustaneet vallankumouksellisen kauden alkavan pian. Nämä ennusteet eivät ole vain osoittautuneet vääriksi tosiasioiden valossa, vaan myös itse analyysit ovat osoittautuneet virheellisiksi. Vapaamarkkinakapitalismin voitto vasemmistolaisista kapitalistisista organisaatioista ja ideologioista, joita virheellisesti pidettiin antikapitalistisina, ei ole osoittautunut minkäänlaiseksi voitoksi proletariaatille. Labourismin ja stalinismin (suhteellinen) tappio ei ole valmistanut tietä vallankumoukselliselle toiminnalle, vaan on vain johtanut proletariaatin moraalin romahtamiseen. Emme ole vallankumouksellisessa kaudessa, eikä näytä siltä, että olisimme siirtymässä sellaiseen. Tällä ehkä katkeralla oivalluksella pitäisi olla merkittäviä seurauksia radikaalien vähemmistöjen toiminnalle.
Jälkisana liitoista
Tällä hetkellä on mahdollista jäljittää koko historiallinen kehityskaari ammattiyhdistysliikkeessä. Ammattiyhdistykset perustettiin alun perin työntekijöiden toimesta heidän omien etujensa puolustamiseksi. Neuvottelukäytäntö edellytti, että työnantajat tunnustivat ne. Siksi ammattiyhdistykset pyrkivät puolustamaan vain työntekijöiden etuja kapitalismin puitteissa, muuttuvana pääomana. Ajan myötä ammattiyhdistyksistä tuli työväenluokan kurinpitolaitos. Varmasti 1900-luvulle mennessä, ja usein paljon aikaisemmin, kapitalistiluokan edustajat pitivät ammattiliittoja omia etujaan ajavina tahoina, jotka varmistivat järjestyksen työpaikoilla vastineeksi neuvotteluoikeuksista. 1930-luvulta lähtien laajamittainen järjestäytyminen oli pääoman tietoinen taktiikka. Tämä on varmistanut vallankumouksellisen taistelun suhteellisen lopun kehittyneimmissä maissa. 1980-luvulta lähtien on vallinnut näkemys, että työntekijät on voitettu niin perusteellisesti, ettei ammattiliitoille ole enää yhtä suurta tarvetta kuin aikaisemmin. Kapitalismi on harjoittanut hidasta ammattiliittojen purkamispolitiikkaa, sillä ammattiliittojen rakenteiden rahoittaminen on tarpeeton kustannus. Lisäksi ammattiliitoilla, jotka ovat osa pääomaa, on erityisesti finanssipääomaan nähden erilaiset intressit.
http://geocities.com/CapitolHill/Lobby/3909/demoral.html