Kuka tahansa, joka etsii todistusaineistoa siitä että ihmisillä on luontainen taipumus välttää eriarvoisuutta, löytää useita laboratoriotutkimuksia jotka nähtävästi varmentavat heidän näkökulmansa. Tutkimukset ovat havainneet “universaalin halun tasa-arvoisempaan palkkaukseen”, “ihmisten egalitaarisia motiiveja”, “egalitarianismia nuorilla lapsilla”, ja että “tasa-arvoisuus päihittää vastavuoroisuuden”. Google Scholar -haku termillä “inequality aversion” antaa yli 10,000 paperia jotka käsittelevät tätä aihetta.
Kun tutkimuskohteita laboratoriokokeissa pyydetään jakamaan resurssit tuntemattomien yksilöiden kesken, he pyrkivät jakamaan ne tasan. Jos aikaisempi tilanne on johtanut edeltävään eriarvoisuuteen, ihmiset jakavat tulevat resurssit eriarvoisesti jotta he korjaisivat tai minimoisivat keskinäisen eriarvoisuuden. Tämä bias on niin vahva että koehenkilöt joskus preferoivat tasa-arvoisia lopputulemia joissa kaikki saavat yhteensä vähemmän kuin lopputulemia missä kaikki saavat yhteensä enemmän.
Lisäksi, ihmiset tuntuvat näkevän resurssien tasajaon moraalisena hyveenä; he ilmaisevat raivoa niitä kohtaan jotka hyötyvät eriarvoisista jaoista. Tämä tyrmistys on riittävän vahva, että koehenkilöt haluavat maksaa rangaistakseen eriarvoisia jakoja. Eräs tutkimus tarkasteli tätä 15 eri kulttuurissa ja havaitsi, että kaikkien populaatioiden jäsenet ilmaisivat jonkinlaista halua maksaa kolmannelle osapuolelle eriarvoisen resurssienjaon rankaisemisesta — vaikka tämän rangaistuksen suuruus vaihteli suuresti eri populaatioiden välillä.
Lapsia kolmen ja kahdeksan ikävuoden välillä tutkittaessa havaittiin samanlaista tasa-arvobiasia. Kolmevuotiaat jakavat resurssit tasan kolmannen osapuolten kanssa, kun taas kuusivuotiaat ilmaisevat yhä vahvempaa sitoutumista tasa-arvoiseen jakoon, haluten heittää ylimääräiset resurssit menemään sen sijaan että niiden sallittaisiin tulla eriarvoisesti jaetuksi kahden poissaolevan kolmannen osapuolen kesken.
Eräässä tutkimuksessa kuudesta kahdeksaan vuotiaat lapset pyydettiin jakamaan kumeja kahden pojan kesken jotka olivat siivonneet huoneensa. Kun kumeja oli pariton lukumäärä, lapset vaativat että kokeen järjestäjä heittää ylimääräisen kumin roskiin sen sijaan että jaettaisiin ne eriarvoisesti. He vastasivat tällä tavoin vaikka kumien saajat olisivat saaneet vähemmän kumeja, joka viittaisi siihen että lapset eivät kiinnittäneet huomiota kumien saajien tunteisiin, vaan vastustivat eriarvoisuuden syntymistä vaikka kukaan kumien saajista ei tiennyt asiasta mitään.
Jopa vieläkin paljastavammin lapset ovat yhtä todennäköisiä hylkäämään eriarvoiset jaot kun he mietiskelevät anteliaisuutta (jakaja antoi kaikki karkit vastaanottajalle) verrattuna siihen kun he mietiskelevät itsekkyyttä (jakaja piti kaikki karkit itsellään). Tämä viittaisi siihenm että hylkäykset ovat erityisesti eriarvoisuuden välttelyä, sen sijaan että rankaistaisiin itsekkyydestä.
‘Eriarvoisuuden halu’
Ottaen huomioon nämä havainnot voisi odottaa että kun ihmisiä pyydetään jakamaan resursseja oikean elämän ihmisryhmien kesken, he valitsisivat tasa-arvoisen resurssienjaon kaikilla yhteiskunnan segmenteillä. Mutta he eivät tee niin.
Hiljattainen Nortonin ja Arielyn tutkimus sai paljon kaivattua mediahuomiota kun se näytti, että ihmiset sekä aliarvioivat yhteiskunnassa vallitsevan eriarvoisuuden määrän että preferoivat egalitaarisempaa yhteiskuntaa kuin missä he kuvittelevat elävänsä.
Tutkijat kuvaavat tutkimuksessaan tarkastelleen “kiistoja vaurauden eriarvoisuuden optimaalisesta tasosta”, ja raportoivat löytäneensä “yllättävän konsensuksen tason: kaikki demografiset ryhmän — joka ne joita ei yleensä liitetä vaurauden uudelleenjakoon, kuten republikaanit ja rikkaat — halusivat tasa-arvoisempaa vaurauden jakoa kuin status quo”. Arielyn artikkelin otsikko kuului: “Amerikkalaiset haluavat elää paljon tasa-arvoisemmassa maassa (he eivät vain tajua sitä)”.
Nämä tiivistelmät ovat tarkkoja: tutkimuksiin osallistujat kyllä preferoivat tasa-arvoa enemmän kuin nykytilannetta. Mutta tulokset esittävät myös että he eivät olleet kovinkaan huolissaan suuresta eriarvoisuudesta. Sen sijaan, nämä koehenkilöt väittivät, että täydellisessä yhteiskunnassa huipulla olevan viidenneksen tulisi saada yli kolme kertaa enemmän rahaa kuin pohjalla olevan viidenneksen.
Kun heille annettiin pakotettu valinta tasa-arvoisen ja eriarvoisen vaurauden jaon kesken, ja heitä käskettiin olettaa että heidät satunnaisesti sijoitettaisiin mihin tahansa vaurauden tasoon rikkaista köyhimpään (eli “tietämättömyyden huntu”), yli puolet koehenkilöistä eksplisiittisesti hylkäsivät tasa-arvoisen vaurauden jaon vaihtoehdon, ja preferoivat eriarvoisuutta. Näin data viittaisi siihen, että mitä oikean elämän vaurauden jakaumiin tulee, ihmiset preferoivat tiettyä määrää eriarvoisuutta.
Tämä eriarvoisuuden preferenssi materialisoituu 16 muussa maassa, ihmisillä jotka ovat sekä vasemmalla että oikealla poliittisessa spektrissä, sekä teineillä. Kuten Norton asian selittää: “Ihmiset ilmaisevat eriarvoisuuden halua — ei liian tasa-arvoista, mutta ei liian eriarvoistakaan.”
Itseasiassa, tämä data saattaa aliarvioida ihmisten preferenssejä eriarvoisiin jakoihin. Eräs jälkitutkimus asetti vastakkain Nortonin ja Arielyn kysymykset siitä miten amerikkalaisten populaatiokvintiilien tulisi vastata vauraudenjakoa sen kanssa, mitä keskimääräinen vauraus tulisi jokaisessa kvintiilissä olla. Ensimmäinen kysymys johti ideaalisuhdelukuun rikkaiden ja köyhien välillä 1:4. Mutta jälkimmäisen tapauksessa suhde pomppasi 1:50. Ja kun yhteys näiden kahden kysymyksen välillä selitettiin osallistujille, suurin osa valitsi suuremman eriarvoisuuden asteen kuvastamaan heidän todellisia uskomuksiaan kumpaakin mittaa kohtaan.
Reiluuden preferenssi
Kuinka tämä eriarvoisuuden preferenssi todellisessa elämässä voidaan täsmäyttää laboratoriotutkimusten havaitseman vahvan tasa-arvoisuuden preferenssin kanssa? Ehdotamme tämän eroavuuden syntyvän koska laboratoriotutkimukset eivät, itse asiassa, tarjoa evidenssiä siitä että eriarvoisuuden välttely olisi tasa-arvoisen jakamisen motivoiva preferenssi. Sen sijaan nämä löydökset ovat yhdenmukaisia sekä tasa-arvoisuuden että reiluuden preferenssien kanssa — koska tutkimukset ovat suunniteltu niin että tasa-arvoinen lopputulos on myös reilu.
Tämä johtuu siitä, että vastaanottajia on mahdoton erotella sellaisten tekijöiden perusteella kuin tarpeet tai saavutukset. Täten riippuen siitä ovatko koehenkilöt herkkiä reiluudelle tai tasa-arvolle, he tulevat haluamaan jakaa hyödykkeet tasa-arvoisesti. Tätä ideaa tukee useat tutkimukset joissa reiluus on tarkoin eroteltu tasa-arvosta. Nämä tutkimukset ovat havainneet, että ihmiset valitsevat mieluummin reiluuden kuin tasa-arvon.
Tarkastellaan kahden yksilön tilannetta, jotka ovat identtisiä kaikkien mittareiden mukaan, jossa eräs saa $10 ja toinen ei saa mitään. Tämä on selkeän eriarvoista, mutta onko se reilua? Se voi olla, jos allokaatio oli satunnainen. Ja aikuiset pitävät reiluna käyttää tasapuolisia prosesseja, kuten kolikonheittoa ja arvontaa, kun monenlaisia eri resursseja jaetaan.
Lapsilla on samanlaisia näkemyksiä. Kumeja-huoneen-siivoamisesta -tutkimuksissa, jotka yllä kuvattiin, jos lapsille annettiin reilu ”onnenpyörä” käytettäväksi sen lapsen valintaan, joka saa ylimääräisen kumin, he olivat iloisesti luomassa eriarvoisuutta. Jonkun kahden kumin saaminen ja toisen yhden (tai 10 ja nolla) voi olla täysin reilua ja hyväksyttävää, vaikka selkeästi se ei ole tasa-arvoista.
Tästä seuraa, täten, että jos uskotaan että (a) ihmisillä oikeassa elämässä on vaihelevia määriä vaivaa, kykyä, moraalista arvoisuutta ja niin edelleen, ja (b) reilu järjestelmä ottaa nämä huomioon, silloin reiluuden preferenssi sanelee että todellisissa yhteiskunnissa valitaan mieluummin eriarvoiset lopputulemat.
Tom Tyler käyttää samankaltaista argumenttia selittämään miksi julkisuudessa ei ole suurempaa mökää taloudellisesta eriarvoisuudesta. Hänen mielestään amerikkalaiset pitävät Amerikan markkinajärjestelmää reiluna tapana jakaa vaurautta, ja, sen mukaisesti uskovat vahvasti sosiaalisen liikkuvuuden mahdollisuuteen. Tämän mukaan ihmisten tyytymättömyys nykyiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen voidaan paremmin ennustaa heidän vaurauden allokoinnin reiluuden uskomuksistaan kuin uskomuksista eriarvoisuuteen.
Teorioita suhteellisuudesta
Ihmisillä on voinut olla toisia motivaatioita eriarvoisen vauraudenjaon preferoimiseksi yhteiskunnassa. Eräs sellainen liittyy aika vähän reiluudenhaluun, vaan heijastelee halua olla enemmän kuin muut. Mielenkiintoista kyllä, tällaiset halut eivät aina liity absoluuttiseen summaan vaurautta, vaan usein omaan sijaintiin suhteessa muihin.
Esimerkiksi, tutkimukset tulotasosta ja onnellisuudesta ovat paljastaneet, että kun vaurauden perustaso on saavutettu, suhteellinen vauraus on tärkeämpää onnellisuudelle. Samalla tavoin suuri määrä sosiaalipsykologian tutkimuksia on havainnut, että ihmiset vertailevat jatkuvasti itseään muihin. Kun tietää että omat tulot ovat paljon suuremmat (tai matalammat) kuin naapurilla on, sillä on vaikuttava merkitys onnellisuuteen. Kuten Gore Vidal asian ilmaisi: “Joka kerta kun ystävä menestyy, kuolen hieman.”
Tämä motivaatio ”suhteelliselle edulle” voi motivoida halua eriarvoiseen jakoon. Todellakin, jotta saavuttaisimme suhteellisen edun lämpimän hehkun, ihmiset ovat valmiita jopa maksamaan siitä että he pienentäisivät toisten tuloja.
Jopa nuori lapsi ilmaisee tätä suhteellista etua etsivää käyttäytymistä. Viisivuotiaat usein hylkäävät vaihtoehdon, jossa sekä lapsi itse että toinen lapsi saavat molemmat kaksi rahaketta, ja valitsevat mieluummin vain yhden rahakkeen itselleen, jos se tarkoittaa sitä että toinen lapsi ei saa yhtään. Tämä suhteelliseen etuun liittyvä eriarvoisuus on niin vetoava, että se syrjäyttää sekä halun olla reilu että halun absoluuttiseen hyötyyn.
Lisämotivaatio eriarvoisuudelle voi tulla ideasta, että eriarvoisuus on tarpeellista motivoimaan ahkeruutta ja joka sallii sosiaalisen liikkuvuuden. Esimerkiksi, Norton esittää että ihmiset haluavat eriarvoisuutta koska he näkevät sen motivoivana voimana joka johtaa siihen, että ihmiset työskentelevät kovemmin ja paremmin, tietäen että niin tekemällä voi parantaa omaa sekä lapsien asemaa elämässä.
Tämä uskomus tuo mukanaan ”meritokraattisen liikkuvuuden” — ja sellainen liikkuvuus on todella tarpeellinen ehto eriarvoisen yhteiskunnan reiluksi muuttumiselle. Loppujen lopuksi yhteiskunta josta puuttu sosiaalinen liikkuvuus on sellainen jossa köyhäksi syntyvät pysyvät köyhinä, huolimatta siitä kuinka kovasti he paiskivat töitä ja kuinka välkkyjä he ovat.
Ei yllättävää, että uskomus meritokraattiseen liikkuvuuteen liittyy suurempaan eriarvoisuuden sietämiseen, mikä heijastuu pienempänä epämukavuutena nykyistä vaurauden eriarvoisuutta kohtaan, pienempänä koulutusresurssien uudelleenjaon tukemisena, ja vähäisempänä halukkuutena tukea rikkaiden verotuksen nostamista.
Tästä perspektiivistä kulttuurilliset erot liikkuvuuden odotuksissa voivat selittää erot eriarvoisuuden sietämisessä kulttuurien välillä. Esimerkiksi amerikalaiset saattavat olla järjettömän sietäviä eriarvoisuutta kohtaan, koska he pyrkivät yliarvioimaan liikkuvuuden USA:ssa — joka itse asiassa on matalampi paikoissa kuten Kanada ja suurin osa Eurooppaa.
Yksi syy tähän liikkuvuuden puutokseen on että tulojakauma USA:ssa — etäisyys köyhimpien ja rikkaimpien välillä — on paljon suurempi kuin kilpailijamaissa. 10:stä persentiilistä 90:nnelle persentiilille siirtyminen Tansakssa vaatii US$45,000 kasvun tuloissa, mutta saman hypyn tekeminen USA:ssa vaatii US$93,000.
Ja tilanne ei ole paranemassa. Vaikka 92% amerikkalaisista vuonna 1940 syntyneistä lapsista tienaisivat enemmän kuin vanhempansa, vain 50% vuonna 1980 syntyneistä tulee niin tekemään.
Eriarvoisen yhteiskunnan seuraamukset
Vaikka huoli reiluudestsa voi motivoida eriarvoisuuden preferenssiä, on olemassa erilaisia kompensoivia psykologisia voimia jotka saattavat johtaa ihmisten suosimaan tasa-arvoa. Yksi näistä on huoli eriarvoisen yhteiskunnan seuraamuksista. Eli, vaikka ihmisillä ei olisikaan ongelmaa eriarvoisuuden itsensä kanssa, sillä saattaa olla negatiivisia vaikutuksia joita ihmiset pyrkivät välttämään.
Eräs niistä on eriarvoisuuden kasvaessa raportoitu onnellisuuden häviäminen, erityisesti 40% pienimmän tulotason keskuudessa. Eräs syy tähän on, että tämä ”suhteellinen haitta” saa aikaan suuremman negatiivisen vaikutuksen hyvinvointiin kuin suhteellisen edun positiivinen vaikutus on. Kun ihmiset tietävät missä he seisovat koko tulojakaumassa, ne jotka ovat alemmassa päässä raportoivat pienemmästä työtyytyväisyydestä, kun taas yläpäässä olevat eivät raportoi yhtään suuremmasta tyytyväisyydestä.
Tällä on negatiivisia vaikutuksia myös tuottavuuuteen: työntekijät jotka tietävät olevansa jakauman alapäässä pienentävät työpanostaan, mutta kun tiedetään että ollaan yläpäässä, se ei johda työpanoksen kasvattamiseen.
Jokatapauksessa ei ole selvää ovatko eriarvoisuuden syövyttävät vaikutukset onnellisuudelle eriarvoisuudesta itsestään johtuvia, vaiko epäreilun eriarvoisuuden havainnosta. Eli, kysymys on avoin kärsivätkö vähemmän saavat ihmiset pienemmästä onnellisuudesta ja tuottavuudesta jos he uskoisivat elävänsä reilussa systeemissä: sellaisessa jossa suuremmat panostukset heidän osaltaan voisivat johtaa sosiaaliseen liikkuvuuteen.
Nykyisessä talousjärjestelmässä USA:ssa ja muissa vauraissa maissa huoli reiluudesta usein johtaa preferenssiin jossa pienennetään nykyistä eriarvoisuuden tasoa. Kuitenkin, monissa muissa yhteiskunnissa ympäri maailman sekä historian aikana (esimerkiksi kommunistihallinnon alla entisessä Neuvostoliitossa) huoli reiluudesta johti raivoon liiasta tasa-arvosta. Näiden vastakkaisten motivaatioiden ymmärtämiseksi täytyy keskittyä sekä siihen, johtaako systeemi suhteellisen reiluun vaiko epäreiluun vauraudenjakoon, että siihen, pidetäänkö tällaista reiluna. .
Mikä ihmisiä oikeasti vaivaa?
Kuten useimmissa tämänkaltaisissa psykologisissa väitteissä, ehdotuksellamme on parhaimmillaankin epäsuoria vaikutuksia julkisen hallinnon toimintaan. Vaikka keskimääräinen yksilö haluaisikin jonkin verran eriarvoista yhteiskuntaa, saatettaisiin väittää että ihmiset ovat erehtyneet siitä mitä he haluavat. Ehkä ihmisten kannattaisi elää tasa-arvoisessa yhteiskunnassa — he vain eivät tiedä sitä itse.
Näemme tällä työllä kahdenlaisia vaikutuksia.
Ensinnäkin, on selvää että monet ihmiset eivät ole saaneet oikeaa tietoa siitä miten hyvin heidän yhteiskuntansa vastaa heidän ideaaleihinsa. He ovat väärässä siitä miten paljon eriarvoisuutta on olemassa, uskoen että nykytilanne on paljon tasa-arvoisempi kuin mitä se onkaan. Lisäksi amerikkalaset ovat liioitelleet näkökantoja sosiaalisesta liikkuvuudesta USA:ssa, ja näin myös sitä miten paljon Amerikan nykyinen markkinajärjestelmä on reilu prosessi vaurauden allokoimiseksi.
Me olemme esittäneet, että näkökannat reiluudesta tulevat olemaan suurin kriteeri ennustettaessa tyytymättömyyttä taloudelliseen eriarvoisuuteen. Täten kansan koulutettaminen nykyisestä liikkuvuudesta auttaa varmistamaan että ihmisten moraalinen arvio maailmasta jossa he elävät perustuu relevantteihin faktoihin.
Toiseksi, nykyajan poliittinen diskurssi usein lyttää yhteen erilaisia huolia jotka tulisi nähdä toisistaan erossa. Huolet eriarvoisuudesta ovat sumeilematta yhdistetty huoliin köyhyydestä, perusoikeuksien rapautumisesta — ja mihin tässä olemme keskittyneet — epäreiluudesta.
Jos on totta, että eriarvoisuus itsessään ei todella haittaa ihmisiä, silloin meille olisi parempi erotella nämä huolet toisistaan, ja siirtää fokus ongelmiin jotka ovat päivänpolttavia.
Edistys laboratoriossa ja oikeassa elämässä helpottuu kun keskitetään keskustelu tasan tarkkaan siihen mistä ihmiset välittävät — reiluudesta — eikä siihen mistä ihmiset eivät välitä — tasa-arvosta.
Tämä on editoitu versio paperista Why people prefer unequal societies, joka on ensin julkaistu Nature Human Behaviour -lehdessä huhtikuun 7. 2017. Tri Starmans tekee postdocia psykologiassa, tri Sheskin tekee postdocia kognitiivisessä tieteessä, ja tri Bloom on Brooks and Suzanne Ragen Professor of Psychology, kaikki Yale Universityssa.