kirjoittaja: Julian Assange, WikiLeaksin päätoimittaja ja kirjan “Cypherpunks: Freedom and the Future of the Internet” kirjoittaja
“The New Digital Age” on hätkähdyttävän selkeä ja provokatiivinen suunnitelma teknokraattisen imperialismin toteuttamiseksi kahdelta sen johtavalta noitatohtorilta, Eric Schmidtiltä ja Jared Cohenilta, jotka luovat uudenlaisen käsitteen Yhdysvaltojen globaalille vallalle 2000-luvulla. Tämä idiomi kuvaa ulkoministeriön ja Piilaakson yhä tiiviimpää liittoa, jota edustavat Googlen toimitusjohtaja Schmidt ja Condoleezza Ricen ja Hillary Clintonin entinen neuvonantaja Cohen, joka on nyt Google Ideas -yksikön johtaja.
Kirjoittajat tapasivat miehitetyssä Bagdadissa vuonna 2009, jolloin kirja sai alkunsa. Kävellessään raunioiden keskellä he innostuivat siitä, että kuluttajateknologia muutti yhteiskuntaa, jonka Yhdysvaltojen sotilaallinen miehitys oli tuhonnut. He päättivät, että teknologiateollisuudesta voisi tulla Yhdysvaltain ulkopolitiikan voimakas vaikuttaja.
Kirjassa esitellään teknologian roolia maailman ihmisten ja kansakuntien muokkaamisessa maailman hallitsevan suurvallan kaltaisiksi, halusivat ne sitä tai eivät. Proosa on ytimekästä, argumentointi itsevarmaa ja viisaus banaalia. Mutta tätä kirjaa ei ole tarkoitettu luettavaksi. Se on merkittävä julistus, joka on suunniteltu luomaan liittoutumia.
“The New Digital Age” on ennen kaikkea Googlen yritys asemoida itsensä Amerikan geopoliittisena visionäärinä — ainoana yrityksenä, joka pystyy vastaamaan kysymykseen ”Minne Amerikan pitäisi mennä?”. Ei ole yllättävää, että maailman tunnetuimmista sodanlietsojista koostuva kunnioitettava joukko on kaivettu esiin antamaan hyväksyntänsä tälle länsimaisen pehmeän vallan houkuttelulle. Kiitoksissa ylistetään Henry Kissingeriä, joka yhdessä Tony Blairin ja entisen CIA:n johtajan Michael Haydenin kanssa antoi kirjalle ennakkokehuja.
Kirjassa kirjoittajat ottavat mielellään valkoisen nörtin taakan. Mukana on runsaasti sopivia, hypoteettisia tummaihoisia arvokkaita henkilöitä: Kongolaisia kalastajia, graafisia suunnittelijoita Botswanassa, korruptionvastaisia aktivisteja San Salvadorissa ja lukutaidottomia masai-karjapaimenia Serengetissä kutsutaan kuuliaisesti esittelemään länsi-imperiumin infotoimitusketjuun liitettyjen Google-puhelinten edistyksellisiä ominaisuuksia.
Kirjoittajat tarjoavat asiantuntevasti banalisoidun version huomisesta maailmasta: vuosikymmenten päästä tulevien vempainten ennustetaan olevan samanlaisia kuin meillä on nyt — vain coolimpia. ”Edistystä” ajaa amerikkalaisen kulutusteknologian vääjäämätön leviäminen planeettamme pinnalle. Jo nyt joka päivä otetaan käyttöön noin miljoona uutta Googlen käyttämää mobiililaitetta. Google ja siten myös Yhdysvaltain hallitus asettuu jokaisen ihmisen viestinnän väliin, joka ei ole Kiinassa (tuhma Kiina). Hyödykkeistä tulee entistä ihmeellisempiä; nuoret, urbaanit ammattilaiset nukkuvat, työskentelevät ja tekevät ostoksia entistä helpommin ja mukavammin; demokratiaa horjutetaan salakavalasti valvontateknologioilla, ja valvonta uudelleenbrändätään ”osallistumiseksi”; ja nykyinen systematisoidun ylivallan, pelottelun ja sorron maailmanjärjestyksemme jatkuu ennallaan, koskemattomana tai vain heikosti häiriintyneenä.
Kirjoittajat ovat happamia Egyptin vuoden 2011 arabikevään voitosta. He torjuvat egyptiläisnuorison jyrkästi väittäen, että ”nuorten aktivismin ja ylimielisyyden sekoitus on yleismaailmallista”. Digitaalisesti inspiroituneet väkijoukot tarkoittavat, että vallankumouksia on ”helpompi aloittaa” mutta ”vaikeampi saattaa loppuun”. Koska vahvat johtajat puuttuvat, lopputuloksena on, ainakin Kissinger sanoo kirjoittajille, koalitiohallituksia, jotka muuttuvat itsevaltaisiksi. He sanovat, että ”keväitä ei tule enää olemaan” (mutta Kiina on köysissä).
Kirjoittajat fantasioivat ”hyvin resursoitujen” vallankumouksellisten ryhmien tulevaisuudesta. Uusi ”konsulttien joukko” ”käyttää tietoja poliittisen johtohahmon rakentamiseen ja hienosäätämiseen” datalla.
”Hänen” puheensa (tulevaisuus ei ole kovinkaan erilainen) ja kirjoituksensa syötetään ”monimutkaisten piirteidenlouhinta- ja trendianalyysiohjelmistojen läpi”, kun taas ”hänen aivotoimintansa kartoitetaan” ja muita ”kehittyneitä diagnostiikkaohjelmia” käytetään ”arvioimaan hänen poliittisen repertuaarinsa heikkoja kohtia”.
Kirja heijastelee ulkoministeriön institutionaalisia tabuja ja pakkomielteitä. Se välttelee Israelin ja Saudi-Arabian merkittävää arvostelua. Siinä teeskennellään aivan poikkeuksellisella tavalla, että Latinalaisen Amerikan suvereniteettiliikettä, joka on vapauttanut niin monia Yhdysvaltojen tukemista plutokratioista ja diktatuureista viimeisten 30 vuoden aikana, ei koskaan tapahtunut. Viitaten sen sijaan alueen ”ikääntyviin johtajiin” kirjassa ei nähdä Latinalaisen Amerikan Kuubaa. Ja tietysti kirjassa harmitellaan teatraalisesti Washingtonin suosikkimörköjä: Pohjois-Koreaa ja Irania.
Lähde: https://www.nytimes.com/2013/06/02/opinion/sunday/the-banality-of-googles-dont-be-evil.html