First Mondaylla on varsin hieno erikoisnumero joka keskittyy pääosin siihen mitä me kutsumme Vertaishallinnoksi, sekä myös pelimaailmojen hallintaan sunnattu fokus.
Eräs huomioni saanut artikkeli oli Edward Castronovan mielipide synteettisestä eriarvoisuudesta virtuaalimaailmoissa, joita hän nimittää ‘synteettisiksi maailmoiksi’. Hänen mukaansa pelaajien dominantti mentaliteetti on neoliberaali, koska he hyväksyvät lopputulemien eriarvoisuuden kunhan mahdollisuudet ovat samat.
Hän kuvaa tilannetta aluksi:
“Lähes kaikissa monen käyttäjän ympäristöissä internetissä tavalliset käyttäjät luovat suurimman osan kulutetusta viihteestä. Designien jatkumo aloittaa aina käyttäjän luomisprosessin alusta suuremmassa tai vähemmässä määrin. Useimmissa maailmoissa käyttäjät saavat kompensaatiota vaivoistaan jollain tavoin: mainetta, vaikutusvaltaa, valtaa, kunniaa, tavaroita, virtuaalirahaa, todellista rahaa jne. Jos me keskitymme puhtaasti materiaaliseen kompensaatioon, hyödyt ovat melkein aina erittäin eriarvoisesti jakautuneita kahdella toisistaan erottuvalla tavalla.
Ensinnäkin, käyttäjien yhteenlaskettu kokonaisvarallisuus on dramaattisesti, melkein aina henkeäsalpaavan eriarvoinen. Joillain käyttäjillä on miljoonia ja miljoonia kultaa ja tavaroita, jotka kiiltävät kuin kromi. Toisilla käyttäjillä ei ole yhtään rahaa ja varusteet ovat vanhoja rättejä.
Toiseksi, käyttäjien varallisuuden kasvu tuntia tai tehtyä työn yksikköä kohden on myös eriarvoinen, vaikka vähemmän dramaattisesti.
Viittaan ensimmäiseen “varallisuuseroina” ja jälkimmäiseen “tuloeroina”. Molemmat ovat olleet merkittävässä ja omassa roolissaan keskustelussa yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta viimeisen 400 vuoden ajan. Suurimmat yhteiskuntajännitteet, vuosina 1789-1945, esiintyivät kun suuri määrä varallisuutta oli vain muutaman hallussa, ja monilla miljoonilla ei ollut mitään varallisuutta. Samaan aikaan palkat (joita voidaan tässä pitää varallisuuden kasvuna yhden tunnin vaivannäköä kohden, ei palkkatyönä) olivat varsin suuret muutamilla, ja varsin pienet lähes kaikilla muilla. Lisäksi varallisuuden ja palkkojen jakautuminen oli karkeasti kiinni henkilökohtaisista ominaisuuksista, joita voitaisiin kuvata “hyveellisinä”. Todellakin, iso osa järjestelmädebatista pyöri kysymysten ympärillä siitä olivatko korkea-arvoiset ja vauraat ansainneet varallisuutensa ja palkkionsa. Yhteiskunnallinen ja taloudellinen poliittinen reformi pyrki siirtämään taloutta enemmän kohti havaitun meritokratian suuntaan; erilaiset “odottamattomat hyödyt” muuttuivat erityisen verotettaviksi; “työtätekeville köyhille” annettiin suuria subventioita; vanhan iän sattumaa (sattuma?) varten, työläisiä kannustettiin liittymään eläkejärjestelmiin, joita pidettiin vakuutuksena. Samaan aikaan talouden itsensä alkaessa palkita osaamista enemmän ja enemmän, laajalti saatavilla oleva koulutus mahdollisti ihmisten enemmän kuin koskaan aiemmin sanoa että heillä menee hyvin koska he olivat ansainneet sen, itseään kehittämällä. Samaan aikaan suuria omaisuuksia hajotettiin ja varallisuuden perimisestä tuli vähemmän määräävä tekijä elämän suunnalle. Se tapa jolla varallisuus ja tulot ansaittiin oikeassa elämässä liittyi enemmän perinteisiin jälkiruokakäsitteisiin tänä aikana.
Tätä kulttuuripoliittista taustaa vasten käyttäjien asenteet varallisuutta ja palkan eriarvoisuutta kohtaan nykyajan synteettisissä talouksissa ovat valaisevia. Henkeäsalpaava varallisuuden eriarvoisuus näissä paikoissa jää vaille minkäänlaista kommenttia. Rikkaat ovat onnellisia, köyhät ovat onnellisia, kaikki ovat onnellisia! Siitä ei kuule yhtäkään valitusta. Näin talouspoliittinen dynamiikksa, joka joskus on kukistanut kuninkaita ja keisareita, ei ole minkäänlainen poliittinen voima nykymaailman synteettisissä maailmoissa. Omituista.
Palkan eriarvoisuus, kuitenkin on yksi kaikkein kuumimmista puheenaiheista. Ei kulu päivääkään ilman ettei joku valita siitä miten hänen ammattinsa maailmassa, oli se sitten velho tai hitsaaja, on kaamean epäreilusti kompensoitu suhteessa kaikkiin muihin ammatteihin. Keskustelupalstat syttyvät liekkeihin aina kun pienikin muutos tehdään kenenkään kykyyn ansaita. Ääritapauksissa mielenosoituksia syntyy online-tilaan. Vihaiset soturit kerääntyvät Ironforgen porteille ja heidän verkkoa kuormittavan käyttäytymisensä avulla lähettävät palvelimen (“koko maailman!”) tuhoonsa. Jedi-ritarit kasaantuvat kaupungintalolle Corelia-planeetalla ja yrittävät samaa, mutta kas, Keisarin agentit, tarkoitan siis pelin kehittäjät, saapuvat ja alkavat ampua joukkoihin, tarkoitan siis teleportata pelihahmoja avaruuteen. Turhaan! Kansa jatkaa rynnimistään maailman tuhoon! Vallankumous! Vallankumous!
Kaikki tämä pienestä muutoksesta tiettyjen käyttäjien kyvyssä tappaa hirviö ja saada sen saalis.
Pelaajien ääni on täten epäilemättä neoliberaali:
“Kansalla synteettisissä maailmoissa on äänensä, ja he käyttävät sitä ilmaisemaan mielipiteitään eriarvoisuudesta ja talouspolitiikasta.
Ja, kuten mainittua, tämä ääni väkivaltaisesti ärähtää palkkaeroista mutta ei sano mitään varallisuuseroista. Mitä oikein tapahtuu? Miten tämä liittyy yhteiskuntakysymyksen historiaan?
Mielestäni selitys on varsin yksinkertainen: nämä asenteet ovat yhdenmukaisia neoliberaalin ansaitsevuusteorian kanssa, ja mahdollisesti se on kaikkein laajimmalti yhteinen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kansa meidän astuessamme 2000-luvulle. Karkeasti kuvaisin neoliberaalia teoriaa seuraavasti: jos kaikille annetaan samat mahdollisuudet tehdä asioita, ja heidät altistetaan ainoastaan pinnallisille, hallittaville riskeille, se että osa ihmisistä päätyy superrikkaiksi ja osa ei on OK. Ihmisten oletetaan olevan oman hyvinvointinsa luotettavia toimijoita ja näin mikä tahansa heidän oikeudenmukaisissa olosuhteissa valitsemansa ero akkumulaatiossa ei ole edes kommentin arvoinen. Olivat ihmiset sitten onnellisia tai eivät lopputulosten suhteen, heillä ei ole Valtiolle vastaansanomista.”
Kuitenkin se mikä on kiinnostavaa on, että ottaen huomioon sen että pelaajilla on ääni ja täten valtaa, he armottovasti vaativat mahdollisuuksien tasa-arvoa, jotain mitä he eivät kykene tekemään omassa rikkinäisissä oikean elämän demokratioissamme.
Tämä on kiinnostava polku emansipatoriseen politiikkaan, voinemme todeta.
Edward Castronova:
“Synteettisissä talouksissa ainoa mistä ihmiset pitävät kiinni on tasapainossa olevat mahdollisuudet. Mikä tahansa myöhempi eriarvoinen lopputulema, joka on käytännössä huomattavissa melkein kaikissa peleissä, ei näytä herättävän mitään vihaa. Kuitenkin pieninkin epätasapaino kisan lähtöviivoissa muuttuu välittömästi dramaattisen ja kuumana käyvän debatin kohteeksi. Sen implikaatio on, että joko ihmiset yleensä eivät välitä lopputuloksista niin kauan kun he tietävät mahdollisuuksien allokoitavan reilusti, tai että näitä pelejä pelaavat ihmiset, ainoastaan, preferoivat vain tiettyä politiikkaa.”
Lähde:
https://blog.p2pfoundation.net/from-synthetic-inequality-to-real-world-equality/2008/04/02