Olin ennen perustulon puolesta. Sitten pidin puheen Uberilla.

Vuonna 2016 minut kutsuttiin Uberin päämajaan (silloin San Fransiscoon) puhumaan digitalouden epäonnistumisesta ja siitä mitä asialle voitaisiin tehdä. Piilaakson firmat ovat ainoita tuntemiani korporaatioita, jotka pyytävät pitämään yksityisiä puheita ilmaiseksi. He eivät korvaa edes taksimatkaa. Kuten Google ja Facebook, myös Uberin mielestä mahdollisuus puhua heidän kehittäjilleen ja johtajilleen antaa intellektuaaleille harvinaisia digitulevaisuuteen vaikuttamisen etuoikeuksia, tai ehkä törkeämmin ilmaistuna, saada oma kirja mainittua firman blogissa.

Liiketoiminnan howto-kirjallisuuden kirjoittajille se on täydellisen järkeenkäypää. Kukapa ei haluaisi kehua että Google ottaa häneltä vinkkejä miten tehdä bisnestä? Minulle homma oli hiukan eri. Throwing Rocks at the Google Bus kertoi digitalouden eriarvoisuudesta: miten digistartuppien kasvu rasitti reaalitaloutta ja teki arvonluontiin, rahan tekoon tai vuokrakustannusten hoitoon osallistumisesta vaikeampaa ihmisille.

Otin keikan vastaan. Mietin että oli minun mahikseni kertoa yleisölleni, mitenkään kiertelemättä, että Uber oli yksi pahimmista syyllisistä, joka tuhosi olemassaolevan taksimarkkinan, ei luovalla tuholla vaan tuhoavalla tuholla. He käyttivät pääomaansa leikkaamaan muiden voittoja kaikilta, vetämään kaiken välistä itselleen ja perustamaan monopolin poltetun maan taktiikalla. Avauduin ihan kunnolla.

Minun yllätyksekseni yleisöllä oli samanlaisia huolia. He eivät olleet idiootteja, ja heidän toimintansa negatiiviset vaiktutukset olivat näkyvissä kaikkialla minne he katsoivatkin. Sitten työntekijä esitti minulle yllättävän kysymyksen: “Entäs perustulo?”

Hetkinen, mietin. Se oli minun vuorosanani.

Tuohon hetkeen asti olin ollut vankkumaton perustulon kannattaja, eli valtion rahan maksun puolustaja ihmisille, joiden työtä ei enää tarvittu digitaloudessa. Vastoin odotuksia perustulo ei tee ihmisistä laiskoja. Tutkimus toisensa jälkeen näyttää, että lisääntynyt turvan tunne mahdollistaa ihmisille suuremman riskinoton, muuttumisen yrittäjämäisemmäksi tai antamaan enemmän aikaa ja energiaa heidän yhteisönsä parantamiseksi.

Mikä tässä olisi huonoa?

Eikö meidän tulisi ylistää Uberin kehittäjiä — sekä muiden Piilaakson nimekkäiden firmojen tyyppejä kuten Facebookin perustaja Chris Hughes, bondisijoittaja Bill Gross ja Y Combinatorin Sam Altman — siitä että he tulevat järkiinsä ja ehdottavat tarjoavansa rahaa massoille kulutettavaksi? Ehkä ei. Koska heille perustulo on vain yksi tapa lisää jatkaa entiseen malliin.

Uberin business plan, kuten niin monen muunkin digitaalisen jättiläisen, perustuu kaiken lisäarvon välistävetoon niiltä markkinoilta joille se astuu. Tämä lopulta tarkoittaa työntekijöiden, asiakkaiden ja toimittajien puun ja kuoren väliin asettamista kasvun nimissä. Kun ihmiset lopulta muuttuvat liian köyhiksi jatkaakseen työskentelyä kuskeina tai maksaakseen kyydeistä, perustulo antaa vaaditun rahan heille, jotta bisnes voi pysyä pyörimässä.

Kun tuota katsoo niinkuin koodari tekisi, on selvää miten perustulo ei tee muuta kuin paikkaa ohjelmaa joka on perustavanlaatuisesti rikki.

Digitaalisen kapitalismin todellinen tarkoitus on vetää välistä talouden lisäarvoa ja toimittaa sitä huipulla olijoille. Jos kuluttajat löytävät tavan säilöä osan arvosta itselleen, niinkuin ajatellaan, tekee jotain väärin tai “jättää rahaa pöydälle.”

1500-luvulla eri siirtokuntien asukkaat tekivät hyvää tiliä tuottamalla köyttä ja myymällä sitä vieraileville laivoille, jotka East India Company omisti. Silloin maailman voimakkaimman korporaation johtajat haistoivat rahan ja hankkivat luvan kuninkaalta valmistaa köyttä yksinoikeudella saarilla. Sitten he palkkasivat vähäosaiset työntekijät tekemään hommaa jota he ennen olivat tehneet. Firma edelleen kulutti rahaa köyteen — nyt maksoi palkkaa sen sijaan että ostaisi köyttä — mutta firma myös kontrolloi kauppaa, tuotantomuotoa ja markkinaa itsessään.

Walmart hioi huippuunsa kevyemmän version tästä mallista 1900-luvulla. He muuttivat kaupunkiin, hintakilpailivat paikalliset kauppiaat konkurssiin myymällä alle myyntihinnan, ja saatoivat kaikki muut kilometritehtaalle. Sitten ainoana myyjänä ja ainoana työnantajana he asettivat hinnat ja palkat niinkuin halusivat. Mitä väliä jos työntekijät joutuvat menemään sossun luukulle.

Nyt digifirmat tekevät saman, ainoastaan nopeammin ja täydellisemmin. Sen sijaan että he ainoastaan kirjoittaisivat lait uusiksi kuten siirtomaakorporaatiot tekivät tai käyttäisivät pääomaa kuten jälleenmyyntijättiläiset, digifirmat käyttävät hyväkseen koodia. Amazonin kontrolli yli puolesta jälleenmyyntimarkkinasta ja yhä enemmän myymiensä tuotteiden valmistuksesta on luonut automatisoidun vaurauden välistävetoalustan, jollaista Hollannin East India Company ei olisi koskaan voinut edes kuvitella.

Tottakai kaikki tulee jollain hinnalla: digitaalimonopolit imevät markkinansa kuiviin kerralla ja täydellisemmin kuin heidän analogiset edeltäjänsä. Pian kuluttajat yksinkertaisesti eivät voi kuluttaa tarpeeksi pitääkseen kassavirtaa liikkeessä. Edes idea kaikkien datan keruusta, niinkuin FB ja Google tekevät, alkaa menettää viehätysvoimansa jos kukaan datan takana ei kykene maksamaan rahaa.

Perustulo tulee avuksi. Politiikkaa ennen pidettiin tapana pyyhkiä äärimmäinen köyhyys pois maailmasta. Tässä uudessa inkarnaatiossa, kuitenkin, se pelkästään toimii tapana kaikkein rikkaimmille (ja heidän lojaaleille vasaaleilleen, softakehittäjille) jotka ovat norsunluutorneissaan talouden käyttöjärjestelmässä. Koska tottakai, kansalaisille valtion kassasta maksettu käteinen tulee lopulta vääjäämättä valumaan heille.

Mieti: valtio printtaa lisää rahaa tai ehkä — herra siunaa — verottaa korporaatioilta niiden liikevoittoa, sitten suitsuttaa fyrkat takaisin kansalle niin, että he voivat jatkaa kuluttamista. Tämän seurauksena yhä enemmän ja enemmän pääomaa akkumuloituu huipulle. Ja pääoman mukana tulee lisää valtaa sanella olemassaolon ehdot.

Samaan aikaan perustulo myös tekee tarpeettomaksi ihmisten pohtia todellisia vaihtoehtoja elämälleen passiivisina kuluttajina. Ratkaisut kuten alustaosuuskunnat, vaihtoehtorahat, aikapankit tai työntekijäomisteiset yritykset, jotka itse asiassa uhkaavat status quoa jossa nykyiset välistävetävät monopolit jylläävät, tulevat tuntumaan tarpeettomilta. Miksi ryhtyä vallankumpukseen jos maha on täynnä? Tai vain tarpeeksi täynnä?

Myötätunnon viitassa perustulo vain tekee meistä sidosryhminä tai edes kansalaisina pelkkiä kuluttajia. Entinen kyky luoda tai vaihtaa arvoa riistetään meiltä, ja kaikki mitä me voimme tehdä on antaa enemmän valtaa ihmisille, jotka voivat lopulta, liioittelematta, saada arvonimen korporaatiolääninherra.

Ei, tulot eivät ole muuta kuin lohdutuspalkinto. Jos me aiomme koskaan saada osaamme, meidän tulisi vaatia korvauksen sijaan omaisuuseriä. Juuri niin: osuutta omistuksesta.

Varallisuuserot Yhdysvalloissa liittyvät vähemmän eroihin ihmisten palkoissa ja enemmän eroihin omaisuudessa. Esimerkiksi afroamerikkalaiset perheet tienaavat puolet valkoisten perheiden keskipalkasta. Mutta se ei selitä massiivista varallisuuden epäsuhtaa valkoisten ja mustien välillä. Tärkeämpänä tässä on se seikka, että valkoisten kotitalouksien mediaanivarallisuus Amerikassa on 20-kertainen afroamerikkalaisiin verrattuna. Jopa hyvätuloisilta afroamerikkalaisilta puuttuu yleensä varallisuutta, jota vaaditaan säästötilien pitoon, investointiin tai osakemarkkinoille osallistumiseen.

Joten vaikka afroamerikkalainen lapsi, joka on kasvanut köyhänä, saisi vapaan pääsyn collegeen, he silti todennäköisesti jäisivät taakse koska heiltä puuttuu varoja. Nuo varat ovat loppujen lopuksi se mikä mahdollistaa valkoisten luokkatoverien pitää välivuosi ja saada kokemusta ennen työmarkkinoille menoa tai ottaa palkattoman harjoittelupaikan tai päästä kivaan kämppään Williamsburgissa kirjoittamaan ensimmäistä aikuisromaania, kiertää bändin kanssa, avata reilun kaupan kahvila tai pyöriä hackathoneissa. Mikään määrä lyhytaikaisia etuja ei korvaa todellisia varoja, koska kun raha on kulutettu, se on mennyttä — suoraan niille ihmisille joilla on jo huomattavaa varojen ylijäämää.

Jos Andrew Johnson ei olisi kieltäytynyt alkuperäisestä ehdotuksesta antaa juuri vapautetuille orjille 40 eekkeriä ja muuli korvauksina, mahdollisuuden tienata leipänsä entisen orjaomistajan mailla, me saattaisimme nähdä huomattavasti vähemmän jakautuneen Amerikan nykypäivänä.

Samoin jos Piilaakson perustulofanit oikeasti haluaisivat korjata talouden käyttöjärjestelmän, heidän tulisi katsoa perustulon sijaan perusvaroja, jota on ehdottanut Institute for the Futuren Marina Gorbis.

Oman rikkautensa tuleville sukupolville vakuuttamiseen pyrkiville venturekapitalisteille sellainen taloudellinen eriarvoisuus kuulostaa painajaiselta ja lakkaamattomalta, häiritsevältä disruptiolta. Miksi luoda monopoli vain antaakseen muille mahdollisuuden rikkoa sen, tai vieläkin pahempaa, muuttaa kaikki nämä tuskallisesti yksityistetyt omaisuuserät takaisin yhteisvauraudeksi?

Vastaus on ehkä epäintuitiivisesti se, että koska kaikki nuo omaisuuserät ovat itse asiassa varsin arvottomia muutamalle ultrarikkaalle kapitalistille, jotka ovat ne itselleen keränneet. Amerikkalaisten korporaatioiden omaisuuserien tuotto on tasaisesti ollut laskussa viimeisen 75 vuotta. Se on kuin korporaation lihavuuden muoto. Rikkaat ovat olleet osaavia kerätessään kaiken omaisuuden pöydältä, mutta todella huonoja käyttämään niitä. He ovat niin huonoja investoimaan tai rakentamaan tai tekemään yhtään mitään sellaista joka tuo rahaa takaisin järjestelmään että he pyytävät valtioita tekemään tämän heille — vaikka korporaatiot ovat niitä joilla kaikki omaisuus on.

Kuten kuka tahansa ohjelmoija, ihmiset jotka pyörittävät digiyrityksiä arvostavat mitä tahansa temppua tai kikkaa jolla he kykenevät pitämään ohjelman pyörimässä. He eivät näe talouden käyttöjärjestelmää heidän ohjelmansa taustalla, ja niin he eivät ole asemassa jossa haastaa sen sisäänrakennettuja vinoumia puhumattakaan koodin uudelleenkirjoittamisesta.

Niin vetoavalta kuin se kuulostaakin, perustulo ei ole mitään muuta kuin tapa korporaatioille kasvattaa valtaansa meistä, kaikki meidän palkkaamisemme nimissä. Se on karkkia, jota namusetä tarjoaa lapselle saadakseen heidät autoonsa, tai palkankorotus, jonka limainen työnantaja tarjoaa työntekijälle, jota he ovat seksuaalisesti ahdistelleet. Se on vaitiolorahaa.

Jos Uberin hyvät tyypit tai minkään muunkaan välistä vetävän firman työntekijät todella haluavat uudelleenohjelmoida talouden kaikkien hyväksi ja taatakseen riittävän varakkaiden asiakkaiden virran itselleen, heidän tulisi aloittaa muokkamalla omaa käyttöjärjestelmäänsä. Sen sijaan että he pyytäisivät valtiota paikkaamaan palkkaa jolla ei elä, entäpä jos he tekisivät omista työntekijöistään yrityksensä omistajia? Sen sijaan että he antaisivat ylimääräisen 10% perustulorahastoon, mitä jos he tarjoaisivat 10%:n osuuden omasta firmastaan ihmisille jotka tekevät yrityksessä työtä? Tai toiset 10%:a kunnille jotka tarjoavat tiet ja liikennemerkit? Ei ainoastaan veroja vaan oikean omistusosuuden.

Olivatpa kannattajat sitten kyynisiä tai naiiveja, perustulo ei ole se laastari jota me kaipaamme. Viikkoraha ei paranna taloudellista tasa-arvoa — puhumattakaan voimaantumisesta. Ainoa merkittävä muutos jonka voimme tehdä talouden käyttöjärjestelmään on jakaa omistusta, kontrollia ja hallintoa todellisen maailman ihmisille, jotka siinä elävät.

Lähde:

https://blog.p2pfoundation.net/i-used-to-argue-for-ubi-then-i-gave-a-talk-at-uber/2018/11/26

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.