Kohti distributiivista poliittista taloutta

Tämä puhe pidettiin Romaniassa Advanced School of Economicsissa nimellä ”Miksi Romania ei ole rikas?”. Alla on osa puheesta, kohdat jotka eivät yksinomaan koske Romaniaa. Se on hyvin kirjoitettu ja tutkimisen arvoinen.

 


 

”Tämä johdattelee meidät huomaamaan eriskummallisen yhteyden Marxin universalismin ja kapitalistien globalismin välillä. Kummallekaan paikka tai kulttuuri ei merkinnyt mitään; globaali kapitalismi, kuten kansainvälinen kommunismi, ei tunne rajoja. Ei ole reilua kysyä onko Brysseli Neljännen Internationaalin koti, sanoituksen ollessa Goldman-Sachsin käsialaa, kassakoneen soittaessa melodiaa, ja epäpyhän kolminaisuuden, Maailmanpankin, WTO:n ja EKP:n säestäessä mukana. Kuten marxistinen kriitikko Slavoj Žižek huomautti, ”Sosialismi on epäonnistunut koska se oli loppujenlopuksi kapitalismin alalaji… Marxin idea kommunistisesta yhteiskunnasta itsessään on sisäänrakennettu kapitalistiseen fantasiaan.”

Yhtymäkohdat tämän Neljännen Internationaalin ja sen karkeiden edeltäjien välillä ovat hämmästyttäviä. Esimerkiksi, kommunistit kokosivat tuotannon massiivisiin kollektiiveihin, konglomeraatteihin jotka laittoivat lapun luukulle keneltä tahansa kilpailevalta tuotannon ja poliittisen vallan lähteeltä, ja keskittivät tosiasiallisen omistuksen byrokraattien käsiin. Jos menet Amerikassa ”super-markettiin”, löydät laajan valikoiman ”kilpailevia” tuotteita. Mutta kun katsot merkkien taakse, huomaat että jokaisella sektorilla on kaksi tai kolme konglomeraattia jotka ovat kartellisoineet markkinat, antaen illuusion kilpailusta ilman todellisuutta. Todellakin, Stalin olisi yllättynyt kollektivisaation asteesta joka Lännessä on saavutettu, jotain joka on kaukana hänen villeimpien unelmiensa tuolla puolen.

Kapitalistit ovat näyttäneet että he ovat paljon tehokkaampia sosiaalisessa kontrollissa. Esimerkiksi, kommunistit asettivat salaisen poliisin työläisiä vastaan. Mutta kapitalistit ovat tehneet asian paremmin: he ovat asettaneet työläiset toisiaan vastaan. Esimerkiksi Dacia Motors, joka on ranskalainen yritys, jokin aika sitten avasi tehtaan Marokkoon, joka vie tuotannon pois Movenista. Jerome Olive, Automobile Dacian toimitusjohtaja, sanoi että yrityksellä on suunnitelmat ”stimuloida” kilpailua kahden tehtaan välillä, niin että ”tehdas joka tuottaa halvimman auton saa eniten tilauksia”. Saanen ehdottaa tämän olevan paljon tehokkaampi tapa kukistaa työntekijät, ja paljon halvempi kuin poliisien palkkaaminen.

Voisin vetää yhtymäkohtia loputtomasti, mutta uskon että yksi ja sama perusvirhe yhdistää molemmat järjestelmät. Suuri 1900-luvun virhe taloustieteessä oli jakaa poliittinen taloustiede kahteen koulukuntaan, taloustieteeseen ja politiikkaan. Tämä tehtiin puhtaan ”tieteen” nimessä; ”taloustiede” käsittelisi faktoja samalla kun politiikka käsittelisi — noh, ketä kiinnostaa mitä se käsittelee? Se oli vain filosofia ihan sama miten sitä tarkastelitkaan. Ainoastaan ”faktat” ovat oikeasti olemassa; ne arvot jotka ovat lähetetty myyntiin toiveiden maailmaan. ”Faktoihin” keskittyminen tekee tieteenalasta ”tieteellisen”, he uskoivat, ja ”tieteellinen” oli korkein arvonimi jonka 1800-luku saattoi antaa millekään tutkimuskohteelle. Yhtymäkohdat politiikkaan, ja täten yhtymäkohdat normatiivisten termien kuten ”oikeudenmukaisuus”, ja erityisien termien kuten ”paikka”, ”kansallisvaltio”, ”kieli”, ja sellaiset, saattaisivat ainoastaan olla tiellä kun tarkastellaan kylmiä faktoja, ja ainoastaan faktoista saadaan muodostettua teorioita.

Ongelma tosin on, että sellaista ei ole olemassakaan kuin ”paljas fakta”; on ainoastaan yksityiskohtia.  ”Faktat” ovat yksityiskohtia joita me valitsemme koska me uskomme niiden olevan käyttökelpoisia johonkin tarkoitukseen, kuten teorian rakentamiseen. Me saatamme verrata teorian rakentamista kartantekoon. Mikä tahansa välttämätön kartta jättää pois enemmän yksityiskohtia kuin se ottaa mukaan, mutta mitkä yksityiskohdat valitaan ”faktoiksi” riippuu täysin siitä mikä on kartan tarkoitus. Eli, tiekartalla on oma valikoitu yksityiskohtien joukkonsa, kun taas poliittisella kartalla ja topologisella kartalla on omansa, ja vain valikoidut yksityiskohdat lasketaan ”faktoiksi” kartan tarkoitukseen; kaikki muu on irrelevanttia, joka jätetään pois. Samalla tavoin teorioiden luominen sisältää yksityiskohtien valinnan, joiden uskotaan olevaan hyödyllisiä teorian rakentamiselle. Lisäksi tämä valintaprosessi tulee olla, määritelmän mukaisesti, esiteoreettinen; tarkoittaa että tutkija aloittaa omista uskomuksistaan, arvoistaan, ja valitsee ne yksityiskohdat joita hän pitää faktoina.

Esimerkiksi toteamus kuten ”työttömyys pysyi 9.4%:ssa” kyllä kuulostaa ”tieteelliseltä” sen ”arvoneutraalissa” merkityksessä, mutta osoittautuu, että se sisältää arvovalintoja joka prosessin vaiheessa: minkä tulkitaan olevaan ”työttömyyttä”, miten heidän määränsä lasketaan, ketkä otetaan mukaan laskuihin, mitä pitää tarkastella loppuvaiheessa jne. ovat kaikki arvoilla kuormattuja poliittisia valintoja. Toisin sanoen, meillä tulee olla jokin tarkoitus mielessämme ennenkuin päätämme mitkä yksityiskohdat lasketaan faktoiksi; faktat eivät luo teoriaa, teoria luo faktat. Kuten kartan tapauksessa, teoria on se joka tekee eron ”faktojen” ja ”irrelevanttien yksityiskohtien” välillä.

Tulokset tästä harhaanjohdetusta yrityksestä tehdä taloustieteestä puhtaan tieteellistä olivat ennakoitavissa. Kun sosialismista tuli ”tieteellistä”, se lakkasi olemasta sosiaalista; todellakin, se lakkasi olemasta inhimillistä. Kun pääoma erotettiin kulttuurista ja paikasta, siitä tuli kulttuurin ja paikan vihollinen. Poliittisen erottelu taloudellisesta ei luonut kahta tiedettä, pikemminkin kaksi rampaa ja vaillinaista koulukuntaa, kumpikin kyvyttömiä kuvaamaan tapahtumia omalla alallaan, koska todellisuudessa on vain yksi ala jolla on kaksi aspektia. On mahdotonta kuvata talousjärjestelmää irrallaan laeista, omistusoikeuksista ja sosiaalisista odotuksista joihin ne on upotettu. Ja on mahdotonta ymmärtää poliittista järjestelmää irrallaan taloudellisista suhteista joihin se perustuu.

Yritys eliminoide etiikka taloustieteestä johti maailmaan josta puuttui sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja talousjärjestelmä. Kun objektiiviset totuuden ja oikeudenmukaisuuden standardit on jätetty taakse, ei ole enää keinoa ratkaista kiistoja vastakkaisten mielipiteiden välillä, josta nyt tuli, ei tiedettä vaan puhtaita ideologioita. Yhteisen hyvän tietoisuuden uupuesa ainoa tapa ratkaista kiistoja kilpailevien koulukuntien välillä oli pelkästään väkivalloin, kun ideologioista tuli kansallistettuja, ideologia tarkoitti sotaa. Ei ole sattumaa, että 1900-luvulla, joka on ideologisin vuosisata historiassamme, oli myös verisin vuosisata historiassamme.

Mutta nyt olemme kapitalismin kriisissä, jonka loppu tulee todennäköisesti, tai ainakin nykyisen muotonsa loppu, eli siis finanssikapitalismin. Automobile Dacia saattaa alistaa työntekijöitään liikevoiton nimissä, mutta ainakin sen liikevoitto perustuu jonkin reaalisen tuotteen tuottamiseen, auton; jopa alistamisen tapauksessa sen täytyy tarjota jokin konkreettinen asia. Mutta finanssikapitalismi menettää kaiken yhteyden asioihin. Se menettää yhteyden jopa rahaan, sillä ”pääoma” ei edusta enää reaalisia säästöjä, vaan ainoastaan pankkien kykyä luoda luottoa ex nihilo painamalla muutamia nappeja tietokoneella. Kun kaikki nämä yhteydet reaalimaailmaan menetetään, luotto ei enää esitä tuotantoa, vaan valtaa. Tämä valta kiertää maapalloa kuin korppikotkien parvi, valaistakseen minkä tahansa paikan joka näyttää heikkoutensa, tänään Pitești, huomenna Marokko. He vaativat maksuja vaikka he eivät ole tuottaneet edes vehnänjyvää; heidän ”tuotteensa” on päästä käsiksi tietokoneeseen joka hallinnoi luottoja.

On yhä selvempää monille, että globaalin kapitalismin systeemi ei kestä, ja vaikka se ontuisi eteenpäin, se ei tule tuomaan Romaniaan vaurautta, se ei tule tuomaan harhailevia lapsia takaisin kotiin. Yksikään kansallisvaltio, uskoakseni, ei ole yrittänyt enempää seurata globalistien neuvoja kuin itäisen Euroopan valtiot tekivät, Romania muiden muassa. Samaan aikaan ne jättivät huomiotta ne vahvuudet jota niillä todella oli, ja jättivät ne surkastumaan, koska ne eivät sopineet globaaliin malliin. Jopa ne jotka kiinnittivät toivonsa euroon tähän mennessä ovat enemmän epäuskoisia kuin toiveikkaita. Todellakin, tämä on hetki harkita uudelleen näitä strategioita.

Se mitä tarvitaan on uudenlainen ajattelu, jolla tarkoitan vanhaa ajattelua — siis muinaisia totuuksia — joita sovelletaan uusin tilanteisiin. Uskoakseni on aika lopettaa 1900-luvun tuhoisat kokeet taloustieteellä puhtaana tieteenä ja palata vanhempaan poliittisen taloustieteen ideaan humanistisena tieteenalana. Nämä ovat kolme asiaa jotka erottavat poliittisen taloustieteen taloustieteestä, ja ne ovat oikeudenmukaisuus, tarkoitus ja omistusoikeus. Oikeudenmukaisuus (joka tässä on taloustieteellisessä merkityksessään) on tarpeellista tasapainottamaan kysyntä ja tarjonta; ilmoitettu tarkoitus on tarpeellinen jotta voidaan päästä arvioon taloudellisista järjestelmistä; ja omistusoikeus on perustavimmasta päästä kaikkia taloustieteellisiä suhteita.

Oikeudenmukaisuudella tarkoitetaan yksinkertaisesti sitä mitä henkilö saa tuotannosta suhteessa siihen mitä hän sen tuottamiseen panostaa. Tässä ajattelen oikeudenmukaisuutta vain käytännön välttämättömyytenä, sillä ilman sitä markkinat eivät selviydy, kysyntä ei pysty vastaamaan tarjontaan. Nyt on selvää, että kapitalistisessa yhteiskunnassa tavaroiden massat jaetaan ihmismassojen kautta palkkojen avulla. Kun palkat eivät heijastele reaalista työvoiman tuottavuutta, kun pieni ryhmittymä osoittaa suurimmat palkkiot itselleen, silloin kysyntään tulee vika. Sellaisissa tapauksissa talous voi tasapainottua vain hallituksen kuluttamisella, tai kuluttajien velkaantumisella, tai molempien yhdistelmällä. Ensimmäisessä tapauksessa hallituksesta tulee viimekäden kuluttaja, ja toisessa ylimääräisten varojen lainaaja toisille kiskontaan menevillä koroilla, ja näin markkinat selviytyvät. Ainakin hetken ajan. Todellisuudessa molemmat ovat lyhytaikaisia. Ensimmäinen johtaa ylisuureen hallintoon ja jälkimmäinen finanssikriisiin. Niiden, jotka vaahtoavat julkisen sektorin kasvusta, tulisi tarkastella sen kasvun perimmäistä syytä, ja se syy on oikeudenmukaisuuden puute. Jos markkinat eivät selviydy, hallituksien on pakko tulla väliin.

Oikeudenmukaisuus on ymmärretty taloudellisena välttämättömyyten Aristoteleen ajoista lähtien, ja se on ollut niitti (staple) talouskeskustelussa läpi 1800-luvun. Adam Smithin Kansojen varallisuus käyttää termiä 100 kertaa, ja J.S. Mill kirjoittaessaan 100 vuotta myöhemmin käytti termiä lähes yhtä useasti. Mutta uudet utilitaariset ja Itävallan koulukunnan ekonomistit nolostuivat termistä, ja toivoivat sen katoavan. A.E. Marshall, vuoden 1891 kirjassaan Principles of Economics käytti termiä vain neljä kertaa, kun taas W.S. Jevons, toinen uuden ”tieteen” isä, käytti sitä enää vain kerran, ja senkin kerran vain kieltääkseen käyttämästä termiä ollenkaan. Syy siihen että he halusivat päästä eroon oikeudenmukaisuudesta oli vaatimus, kuten Aristoteles huomautti, tuomitsemisen teosta, sellainen jota ei voitaisi täydellisesti redusoida laskutoimitukseksi. Mutta vain laskutoimitus oli ”tieteellistä”; BKT voidaan laskea, oikeudenmukaisuus voidaan vain arvioida ja täten oikeudenmukaisuus sai mennä.

Tuomitsemisen ongelma tuo meidät seuraavan kysymyksen äärelle, nimittäin mikä on talouden olemassaolon tarkoitus? Ilman että tiedämme asiasta mitä sen tulisi tehdä, emme voi arvioida sitä toimiiko se. Kuitenkin uusilla taloustieteilijöillä oli vaikeuksia päästä yksimielisyyteen siitä mikä heidän tieteensä tehtävä oli. A.E. Marshall, taloustieteen peruskirjansa toisessa lauseessa liittää sen yksilön vaurauden keräämiseen, ja kaikkein laajimmin hyväksytty määritelmä tuntuu tulevan Lionel Robbinsilta: ”Taloustiede on tiede joka tutkii ihmisten käyttäytymistä tavoitteiden ja niukkojen keinojen välisenä suhteena, joilla on vaihtoehtoisia käyttökohteita.” Mutta taloustieteilijöillä ei ole koulutusta käyttäytymistieteissä, ja resurssiallokaatio on insinööritieteiden ja politiikan kysymys, ja ekonomisteilla ei ole paljoa lisättävää keskusteluun. Täten taloustieteestä tulee tiede jolla ei ole tutkimuskohdetta, puhuen mahtipontisesti aiheista joista taloustieteilijöillä ei ole minkäänlaista koulutusta.

Poliittisella taloustieteellä, toisaalta, on selkeä tarkoitus: se käsittelee yhteiskunnan materiaalista varustelua. Tähän tarkoitukseen nojautuen voimme tehdä arviointeja siitä kuinka hyvin se toimii. Vaikka aina tulee olemaan kiistoja kysymyksen laitamilla, on selkeästi helpompaa katsoa ympärilleen onko perheillä kyky elää palkallaan riittävällä arvokkuudella kansallisessa yhteisössään, ja kykenevätkö he siihen ilman kohtuutonta riippuvaisuutta hallituksen tuesta tai kuluttajaluotoista, tai ilman tekemättä kohtuuttoman pitkää työpäivää. Toisin sanoen, arviointi ei ole este tieteelle, vaan minkä tahansa humanistisen tieteen perusta.

Tämä tuo meidät kolmannen ja kaikkein tärkeimmän kysymyksen äärelle. Omistusoikeus on kaikkein perustavin ja olennaisin kaikista taloudellisista suhteista ja tuottavan omaisuuden jakautumisen aste määrittää taloudelliset, sosiaaliset ja poliittiset kansallisvaltion piirteet. Jos tuottavan omaisuuden omistus on keskittynyt valtion käsiin, kansallisvaltio on tyrannia; jos omistus on keskittynyt muutamien käsiin, yhteiskunta on oligarkia, ja jos tuottava omaisuus on laajalti levinnyt läpi koko yhteiskunnan, sellaisella yhteiskunnalla on taipumus olla demokraattinen. Huomaa, että omaisuus on erottamattomampi kansallisvaltion poliittisesta luonteesta kuin virallinen vaalijärjestelmä. Esimerkiksi Amerikka on virallisesti demokratia, mutta suuria summia rahaa vaaditaan jotta pääsee ehdokkaaksi. Täten sillä on oligarkian luonne, sillä omistus — ja täten myös poliittinen rahoitus — on keskittynyt pienen eliitin käsiin, kuuluisan 1%:n. Poliittisen keskustelun laajuus poliittisen luokan keskuudessa ei voi koskaan ylittää, järkevällä tavalla, omistavan luokan keskustelun laajuutta. Barack Obama kerää yli miljardi dollaria uudelleenvalintakampanjaansa varten. Tuonkaltaisten rahojen lähteet ovat rajalliset, ja täten keskustelu on rajallista, kun poliitikkojen tulee vastata vallan lähteilleen.

Mutta tässä meitä kiinnostaa lähinnä omaisuuden taloudelliset seuraamukset, ja tässä teemme huomion taloustieteen teorian kummallisesta poissaolosta. Huolimatta kaikesta retoriikasta joka ”yksityisomaisuudelle” on uskottu, sillä ei todella ole paikkaa teoriassa. Todellakin, se on vain yksi ”tuotannontekijä”, jonka oletetaan olevan keskenään vaihtokelpoiset työvoiman tai pääoman kanssa, ilman että sillä on erikoisempaa merkitystä. Omaisuuden jakautuminen ja rajat — tai niiden puutteet — sen omistukselle eivät löydä paikkaansa teoriassa. Todellakin, lähes mitään ajatusta ei ole annettu yksityisomaisuuden alkuperälle tai oikeutukselle. Pikemminkin se otetaan annettuna, eikä yhtään mietitä mistä se oikein tulee.

Mutta yksityisomaisuudella on voimaa täysin muuttaa palkkasuhteet. Ihmiset joilla on omaisuutta — eli tuotannontekijöitä — ovat vapaita neuvottelemaan palkkasopimuksen, tai jättää neuvottelematta, kuten haluavat. Mutta ihmisen, jolla ei ole mitään toimeentuloa, täytyy hyväksyä tarjotut ehdot. Jälkimmäisessä tapauksessa palkkasopimus muuttuu leijonamaiseksi, toisin sanoen, perustuen osapuolten epätasa-arvoon, ja leijonamaiset sopimukset liittyvät aina valtaan. Ja maan mahtavat tulevat aina kykenemään saamaan työntekijöiden napit vastakkain, joko keskenään, tai sitten valtiovaltaa vastaan.

Meidän tulisi olla varovaisia pannessamme merkille, että ongelma ei ole yksityinen omaisuus itsessään, vaan tämän omaisuuden muoto ja laajuus. Omaisuus on luonnollista ihmiselle; voisimme sanoa jopa että se on asianmukaista. Se on yhtä luonnollista ihmiselle kuin sanoa ”Tämä on minun taloni” tai ”Tämä on minun maani”, yhtä luonnollista kuin hengittäminen on hänelle. Todellakin, kun ihminen ei voi sanoa ”Tämä on minun”, silloin hän todella on vähemmän ihminen; hän saattaa jopa havaita että hengittäminen on vaikeaa, tai ainakaan saada vapaasti ilmaa; hänen oikeutensa ja vapautensa ovat vaarassa. Sosialistit täsmällisesti analysoivat ongelmaa omaisuuden kautta, mutta he analysoivat sitä väärään suuntaan. Kun he ovat varmistuneet siitä että omistajia on liian vähän, he yrittävät varmistaa että niitä ei tästedes olisi yhtään. Mutta se mitä todella tarvitaan on ongelman toiseen suuntaan saattaminen: tehdä ihmismassoista inhimillisempiä antamalla heille sen mikä on asianmukaista, nimittäin omaisuutta.

Omaisuuden jakautuminen on täten pääasiallinen määrittävä tekijä missä tahansa poliittis-taloudellisessa järjestelmässä. Distributismi on poliittisen talouden muoto joka painottaa distributiivista oikeudenmukaisuutta, erityisesti omaisuuden asiassa. Tulisi huomata tässä, että laaja tuottavan omaisuuden jakautuminen ei ole vastoin vapaita markkinoita. Todellakin, kaikki vapaiden markkinoiden teoriat perustuvat oletukseen, että minkä tahansa hyödykkeen tuotanto on levittäytynyt suuren yritysten määrän yli, niin että yhdelläkään yrityksellä ei ole hinnoitteluvoimaa; he ovat kaikki hinnanottajia ennemminkin kuin hinnanasettajia. Mutta jotta tuotanto voisi levittäytyä suuren yritysmäärän yli, tuottava omaisuus täytyy levittäytyä laajan kansanosan yli. Levittämällä pääoma distributismi mahdollistaa vapaat markkinat, kun taas kapitalismi, keskittämällä pääoman, tuhoaa ne. Vapaiden markkinoiden teoreetikot olivat oikeassa väittäessään, että todellinen vapaa markkina kykenisi takaamaan reilun palkkatason, eliminoimaan taloudelliset vuokrat, ja hajauttamaan poliittisen vallan. Mutta he olivat väärässä jättäessään väliin kysymyksen omaisuuden jaosta. Tulos ei ollut vapaa markkina, vaan sen vastakohta: kollektiivien talous jossa valta oli keskittynyt. Nämä kollektiivit ovat suurelta osin kaapanneet valtion, niin että valtionkapitalismin ja valtionsosialismin välillä ei ole paljoakaan eroa, jos totta puhutaan.

Täytyy kuitenkin myöntää, että itse nimi — distributismi — saa ihmiset huolestumaan. Se loihtii kuvan kaikkivoipaisesta hallituksesta, joka vie omaisuuden joiltain ja antaa sen toisille. Mutta totuus on toisenlainen: lukuun ottamatta äärimmäisiä tapauksia, laajempi omaisuuden jako ei ole niinkään se mitä hallituksen tulisi tehdä, kuin se on mitä sen tulisi lakata tekemästä. Hallitus itsessään on suurin akkumulaation agentti subventointien, etuoikeuksien, veroetujen, monopolien, ulkoistettujen kustannusten ja muiden vastaavien kautta. Mitä vapaa markkina todella vaatii vapaalta ihmiseltä, ja mitä ihminen vaatii ollakseen vapaa, on pääsyä omaan toimeentulon välineisiin, jotka ovat tasan tarkkaan se minkä kapitalismi häneltä kieltää. Asianmukainen vapauden perusta on jokaisen oma asianmukainen perusta. Suurimmalta osalta ihmisiä evätty asia täytyy langeta pienen vähemmistön käsiin, vähemmistön joka tällöin on yhteiskunnan johdossa ja valtion todellinen hallitsijaryhmä, ottaen sen käyttöönsä omiin tarkoituksiinsa. Tämä on se mitä on tapahtunut. Mitä korkeampi kasautuneen pääoman pino muutamien käsissä on, sitä paksummat seinät on hallituksella joka sitä puolustaa, ja pääoma hallitus yhdistyvät rajoittamaan vapautta, rajaamaan omaisuutta.

Kapitalismia ei täten tule sekoittaa vapaisiin markkinoihin, vaan se tulee nähdä niiden kuolevaisena vastustajana, ja yhden sekoittaminen toisen kanssa tarkoittaa täydellistä modernin taloudellisen, sosiaalisen ja poliittisen elämän realiteettien väärinymmärtämistä.”

(Bukarest, elokuussa 2012)

 

Lähde: P2P Foundation Wiki

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.