Kirjoittanut Felix Stalder
© by Computers & Society Vol.29 Nr. 4 [Dec. 1999]
Shapiro, Andrew L.: The Control Revolution: How the Internet is Putting Individuals in Charge and Changing the World. Public Affairs: New York, 1999 pp. 286 ISBN 1-891620-19-3 $25.00
Tietokoneet ovat kontrolliteknologiaa. Ne mahdollistavat datatapahtumien luonnin, manipuloinnin ja kontrollin. Tietokoneiden levittäytyminen yhteiskuntaamme perustavanlaatuisesti vaikuttaa kontrollivallan leviämiseen. Andrew L. Shapiro on toinen pääkirjoittaja, joka luonnehtii tätä kontrollivallankumoukseksi. Enemmän kuin vuosikymmen sitten James Beniger päätyi samaan lopputulokseen. [1] Kuitenkin huolimatta samannimisestä ja laadukkaasta tutkimuksesta, tietokoneiden aikaansaaman kontrollivallankumouksen vaikutukset eivät voisi olla erilaisemmat. Benigerille keskittäminen, desentralisaatio Shapirolle.
Kun Beniger julkaisi kirjansa 1980-luvun puolessa välissä, tietokoneet olivat edelleen pääosin suuria, kalliita laitteita, joita käytettiin korporaatioiden päämajoissa ja valtion laitoksilla. PC:t vasta alkoivat tulla julkisuuteen. Internet ei ulottunut pientä valtion rahoitteisten instituutioiden eliittiä kauemmas. Siihen pisteeseen asti tietokoneiden vaikutus oli ollut tukea kontrollin keskittämistä laajentuvien valtioiden ja mammuttikorporaatioiden suurbyrokratioille. Tietokoneet olivat suurimmaksi osaksi turboahdettuja kirjahyllyjä. Se mitä Beniger analysoi hänen historiallisessa tutkimuksessan tuntuu nyt olevan ainoastaan ensiaalto kontrollivallankumoukselle.
Sillä aikaa tietokoneet ovat haahuilleet pois ilmastoiduista huoneista työpöydille, läppäreiksi ja kännyköiksi. Jokaisen askeleen mukana on tullut lisää laskentatehoa, pienemmät kustannukset ja käyttäjien ja käyttökohteiden lisääntyminen. 1990-luvun alusta lähtien se tahti, jolla tietokoneet ovat kytkeytyneet toisiinsa, on kiihtynyt dramaattisesti. Yksittäinen tietokone tuntuu nyt melkein omituiselta. Uusi massamedia, internet, on syntynyt matkalla symboloimaan kontrollivallankumouksen toista aaltoa. Se mikä ennen oli suurten organisaatioiden informaatiovirtojen kontrolloinnin etuoikeus on nyt hajautettu ja jaettu kaikille. Tietokone verkottuu ja on kaikkien käsissä, se muuttuu kirjahyllystä ”linssiksi jonka läpi me koemme maailman” (p.111).
Viime vuosina keskustelu internetin yhteiskunnallisesta vaikutuksesta on ollut ääripäiden dominoimaa. Nyt tuo uutuudenhohto on hiipumassa, muuttumassa selväksi että kyberavaruus, kaukainen hypen tai turmion maa, oli innostava mutta syvän harhaanjohtava metafora. ”Kyberavaruus on liian tärkeä, että sen voitaisiin ajatella olevan muualla. Se on tässä näin” (p.31), sanoo Shapiro toisen sukupolven ajattelijoiden konsensuksesta. Itsenäisyysjulistuksen [2] ja radikaalisti uuden sosiaalisen ja poliittisen paradigman unelmien haalistuessa syntyy vivahteikkaampi ja monimutkaisempi keskustelu yhteiskunnallisista ja poliittisista ongelmista. Shapirolle tämä keskustelu lepää sen premissin päällä, että teknologiat ovat poliittisia neutraalien sijaan, ja että muutosta luonnehtii ”ennaltamäärätyn lopputuleman puute” (p.11). Näin on meistä itsestämme kiinni teemmekö tulevaisuudesta kirkkaan vai pimeän. Valinta ja vastuu on kirjan optimistinen mutta vaikea viesti.
Kirja on jaettu kolmeen osioon: lupaus, vaara ja tasapaino. Internetin lupaus syntyy lisääntyneestä kontrollista, joka on saatavilla henkilölle informaation moduloimiseksi. Vanhassa massamediassa, esimerkiksi, pieni päätoimittajien ryhmä päätti mitä uutisia lehteen laitetaan. Nykyään kasa verkkopalveluita mahdollistaa keskimääräisen käyttäjän pitää omaa sanomalehteään, The Daily Me Nicholas Negroponten termein. [3] Lisäksi internet-teknologiat tarjoavat henkilöille ennennäkemättömän julkaisuvoiman ja pääsyn kaikkein heterogeenisimpiin informaatiolähteisiin. Vaara syntyy kahdelta suunnalta: voimakkaiden organisaatioiden vastustuksesta, jotka pelkäävät vallan menetystä, ja niistä mitä Shapiro nimittää ”yliohjaajiksi” (oversteer). Ilmiö jossa liian paljon hyvää juttua muuttuu huonoksi. Jos käyttäjät kykenevät täysin sivuuttamaan ei-halutun informaation, vaarana on että yhteisöt ja mekanismit kollektiiviselle päätöksenteolle hajoavat äärettömäksi määräksi solipsistisia yksilöuniversumeja. Markkinamekanismit — koska ne akkumuloivat anonyymeja, henkilökohtaisia päätöksiä — ovat rakenteellisesti kyvyttömiä tarjoamaan julkishyödykkeitä. Shapiro sivuuttaa, esimerkiksi, idean siitä, että yksityisyyttä voitaisiin käsitellä kuten vaihdettavaa hyödykettä. Kansalaisoikeudet eivät ole neuvoteltavissa. ”Samalla tavoin, yritys ei voi myydä leivänpaahdinta 5€ alennuksella ostajalle, joka suostuu siihen ettei haasta oikeuteen tapauksessa, jossa tuotevaurio aiheuttaa hänelle vamman” (p.164). Julkishyödykkeiden luomiseksi ja ylläpitämiseksi on tarpeen vahvistaa olemassaolevia ja luoda uusia demokraattisia instituutioita päättämään ja toteuttamaan kollektiivin tahtoa.
Shapiron käsittely tämän dialektiikan tiimoilta on alkuperäistä ja yksityiskohtaista. Hänen tyyliään leimaa tarkkuus ja luettavuus, joka osoittaa hänen kahden alan taustansa juristina ja journalistina. Ongelmat, joita käsitellään, ovat yksityisyys, edustuksellinen demokratia, tarve välikäsille ja uutisten etiikka. Eräs kirjan huippukohdista on ilmaisunvapauden käsittely. Internetin lupaus on parantaa ilmaisunvapautta antamalla kaikille pääsy keinoon julkaista ja lukea. Vaara syntyy metsään menneestä valtion lainsäädännöstä (resistanssi) sekä mahdollisuudesta saada epähaluttu puhe katoamaan asentamalla filttereitä (yliohjaus). Vaikka resistanssin vaara on helppo ymmärtää (mieti vaikka epäonnista Communications Decency Actia), yliohjaamisen vaara on vähemmän ilmiselvä.
Se seikka yksistään, että puhujan sallitaan puhua hänen suunsa puhtaaksi vapaasti, ei ole ilmaisunvapautta. Jos puhujalta puuttuu mahdollisuus tavoittaa yleisö, ilmaisunvapaus taantuu kyyniseksi muodollisuudeksi. Todellinen ilmaisunvapaus lepää ”epäsuositun puhujan ja nihkeän kuuntelijan välisen sanattoman kompromissin päällä” (p.127). Fyysisessä maailmassa tämä kompromissi saadaan aikaan takaamalla pääsy julkisesti paikkoihin, joissa nihkeän kuulijan tulee, vähintäänkin, tunnustaa puhujan olemassaolo ummistamalla korvansa hänelle. Kuuntelija voidaan saavuttaa lyhyen hetken aikana puhujan olemassaolon tajuamisen ja päätöksen jättää kuuntelematta välillä, ja lopulta vakuuttaa kuuntelun puolesta.
Täydellisen filtteröinnin maailmassa epäsuosittu puhuja ei tarvitse tulla sivuutetuksi, koska hänen olemassaolonsa voidaan pyyhkiä pois ennen kuin kuuntelija koskaan tulee hänestä tietoiseksi. Tämä taas käytännössä muuttaa verkkomaailman vartijoiduksi yhteisöksi, jossa ainoastaan hyväksytty informaatio julkaistaan. Vaikka filtteröinti voi olla hyvä päätös henkilökohtaiselta kannalta, sillä voi olla vakavia vaikutuksia yhteisöön ja päätöksentekomekanismeihin, jotka nojaavat minimimäärään yhteisiä kokemuksia. Yliohjaaja.
On tarpeen löytää balanssi oman informaatioympäristönsä määrittämisen oikeuden ja yhteisön tarpeiden välillä. Shapiro esittää, että hallituksilla, niiden kollektiivisen tahdon ilmaisuna, on oikeus pakottaa, ainakin viimeisenä keinona, Microsoftia esiasentamaan ikonin Windowsin työpöydälle, jossa on linkki verkkosivulle nimeltään PublicNet, eräänlainen sähköinen yhteismaa. Kun mietitään internet-instituutioiden perustamisen vaikeutta, esimerkiksi ICANNia vaivanneita ongelmia, idea PublicNetistä voi olla hieman kaukaa haettu. Kuitenkin oikeus vaatia julkista tilaa yksityisessä käyttöjärjestelmässä perustuu järkevään oletukseen siitä, että ”demokraattisessa yhteiskunnassa informaatioon käsiksi pääsyä kontrolloivilla on vastuu tukea julkista hyvää” (p. 225).
Lohtua tuova idea siitä, että ainoa mitä tarvitaan on tasapaino vanhan ja uuden välillä tulee sen omien sisäänrakennettujen rajoitteiden kera. Ne näkyvät mm. epäonnistumisena ottaa kantaa vaikeampiin kysymyksiin. [4] Onko eräiden työkalujen sisäänajolla informaatiovirtojen mikromanageroimiseksi todellista hyötyä niiden asioiden suhteen, jotka oikeasti merkitsevät jotain, jokaisen meidän omassa elämässä? Voitaisiin esittää, että ei, johtuen kontrollivallankumouksen toisesta aallosta, jota määrittää kontrolloinnin paradoksi. Kontrolli-instumenttien lisääminen itse asiassa haittaa, eikä niinkään tue, pitkäaikaista suunnittelua koska nämä instrumentit tulevat toistensa väliin odottamattomilla tavoilla. Lisääntynyt lyhytaikainen kontrolli näyttää saavutettavan pitkäaikaisen kontrollin kustannuksella. Kysymys silloin muuttuu vaihtoehtoiskustannukseksi. Yhtäältä me voimme muokata digitaalisen informaation kuluttamisen viimeiseen bittiin asti, toisaalta asioiden kuten pitkäaikainen työllisyys ja ennustettava tulevaisuus näkymät vaakalaudalla. Kontrolli, saatiinko vai menetettiinkö?
Control Revolution on kuitenkin loistava yleiskatsaus julkishallinnon monimutkaisuuksiin, joihin internet on vaikuttanut. Sellaisenaan voin suositella sitä lukijoille, jotka näistä aiheista ovat kiinnostuneita, ja vielä enemmän niille, joiden mielestä nämä asiat eivät merkitse juuri mitään.
Viitteet:
[1] Beniger, James R. (1986). The Control Revolution: Technological and Economic Origins of the Information Society. Cambridge, MA: Harvard University Press
[2] Barlow, John Perry (1996). A Declaration of the Independence of Cyberspace. (February 9). http://www.eff.org/pub/Publications/John_Perry_Barlow/barlow_0296.declaration
[3] Negroponte, Nicolas (1995). Being Digital. New York: Alfred A. Knopf
[4] In this point, Shapiro seems not to have moved beyond the premises of still-born technorealism project of which he was one of the originators. See http://www.technorealism.org
Lähde: http://felix.openflows.org/html/controlrev.html