Jakamistalouden muodot kaupungeissa

Jakamisen luonne modernissa maailmassa on muuttumassa. Perinteinen, kehittynyt ja ihmistenvälinen jakaminen yhteisöissä ja perheiden kesken on vähentymässä kun sosiaalinen pääoma kuluu ja yhteisöjen siteet heikentyvät. Kuitenkin verkkopohjainen jakaminen suhteellisen tuntemattomien ihmisten kesken on täydessä kukoistuksessaan, tyypillisesti kaupallisten alustojen välittämänä.

Uudessa kirjassa Sharing Cities puhutaan siitä kuinka kaupungit ovat kohtaamassa sekä haasteita että suuria mahdollisuuksia ohjata ja suunnata tätä muutoksta kohti julkista hyvää. Kirjassa tutkitaan sitä mitä jakamiskaupunki voisi olla:

* mahdollistaa yhteisöllinen jakaminen yleishyödyllisten ja yhteisöpohjaisten välittäjien kuten työkalupankkien, korjaamokahviloiden ja yhteisökeskusten kautta

* säännellä kaupallisia jakamistalouden toimijoita kuten Uber ja AirBnb jotta parannetaan ympäristötehokkuutta ja varmistetaan sosiaalinen mukanaolo

* tarjota jaettuja julkisia palveluja kuten kirjastoja ja julkista liikennettä, ja tuottaa omat resurssit (rakennukset, liikkumisvälineet jne) jaettuina koko yhteisölle

* auttaa rakentamaan allaolevia yhteisiä ja infrastruktuureja joita jaetaan todellisissa ja virtuaalisissa tiloissa — mukaanlukien kaikille avoin internet ja turvalliset mutta ei-kliiniset julkiset tilat

Mutta kaikkien näiden asioiden aikaansaamiseksi vaaditaan julkista osallistumista ja se tarkoittaa — tavalla tai toisella — kaupungin erään resurssin jakamista: sähkö. Kaupunkilaisilla tulee olla kyky ei ainoastaan päättää kuinka paljon osallistua jakamiseen, mutta myös rooli jakamisen säännöistä päätettäessä ja muokattaessa. Aito jakamiskaupunki jakaa myös sähkön ja auktoriteetin kaikkien asukkaidensa kanssa.

Useat kaupungit kokeilevat yhä enemmän asukkaiden osallistumisella eri tavoin. Osallistava budjetointi antaa kansalaisille mahdollisuuden toimia äänitorvena sille miten verorahoja käytetään, ja se on yhä yleisempää — Pariisista Bostoniin ja Seouliin, ja myös latinalaisen Amerikan kaupungit kuten Porto Allegre ovat näyttäneet suuntaa muutokselle. Mutta kuitenkin sen aivan kaikkein kehittyneimmissäkin muodoissa se on silti rajoitettu, harvoin nähdään enempää kuin aivan minimaalinen osuus budjetista jolla olisi vaikutusta laajemmalti.

Kansalaisten mukanaolo julkisten palveluiden tuottamisessa, kuten terveydenhuolto, sosiaalipalvelut ja koulutus on myös yleistä. Mutta liian monessa kaupungissa ja maassa tämä on suurelta osin kyynistä vastuunpallottelua — vastuun siirtämistä kansalaisille ilman resursseja tai auktoriteettia toteuttaa niitä kunnolla. Aito yhteistuotanto, jossa kansalaiset ovat mukana ei ainoastaan joko palvelun tuottamisessa tai suunnittelussa vaan molemmissa, on harvinaista.

Ihmisten halu olla mukana suunnittelussa sekä toteutuksessa näkyy koko jakamistalouden alueella — jopa siellä missä kaupalliset toimijat ovat pääosassa. Jakamiselle on keskeistä, että ihmisiä kohdellaan enemmän kansalaisina kuin kuluttajina. Se on myös syy miksi yhteistyömallit jakamistaloudelle ovat parempia kuin kaupalliset vaihtoehdot, ja miksi kaupunkien tulisi pitää yllä virallisia osuuksia jakamisoperaatioissa.

Voimaannutettu kansalaistoiminta ei ainoastaan rohkaise jakamaan, se myös auttaa sosiaalisen pääoman uudelleenrakentamisessa ja — mikä vielä tärkeämpää — vahvistaa niitä tapoja joilla jakaminen voi muuttaa julkisia normeja, identiteettiä ja arvoja pois konsumerismista. Tämä potentiaali arvojen muutokselle on yksi perustavanlaatuisimmista syistä sille miksi jakaminen on niin innostavaa.

Jollain tavalla ei ollut yllättävää havaita että jakamistalouden uusia bisnesmalleja tutkiessaan Boyd Cohen ja Pablo Munoz havaitsivat, että USA:n jakamistalouden bisnekset eivät päässeet hyville pistesijoille kollaboratiivisessa johtamisessa. Kaupungeissa sitävastoin jaettu kansalaisuus on yhteisön keskiössä. Michael Sandelin mukaan monet jaetuista julkisista instituutioista ovat turvaverkkoja köyhille, mutta myös ”paikkoja joissa kehittää yhteistä kansalaisuutta, niin että ihmiset eri puolilta voivat tavata toisiaan ja näin saada yhteisen tunteen jaetusta elämästä, että me voimme merkityksellisellä tavalla nähdä toisemme kansalaisina yhteisessä projektissa.”

Mutta nykypäivänä kaupallisten intressien läpitunkeminen kansalaisten elämään ja kaupunkipolitiikkaan uhkaa sitä yhteisön perustarkoitusta ja yhteistä huolenpitoa kanssaihmisistä. Jakaminen on kriittinen areena jolla tätä tunkeutumista voidaan vastustaa. Uusimalla ja rakentamalla sosiaalista pääomaa yhteisöpuutarhoissa, ruokapiireissä, kierrätyspaikoissa, kadunvaltausjuhlissa ja muissa yhteistä hyvää tuottavissa jakamisen tilanteissa yhteisöt voivat hylätä ne identiteetit jotka ovat muokkautuneet puhtaasti oman ostokäyttäytymisemme pohjalta, ja samaan aikaan vastustaa ”demokratiavajetta” jota monet ihmiset tuntevat.

Mitä enemmän näemme itsemme kansalaisina kuluttajien sijaan, sitä toteuttamiskelpoisempaa on vastustaa ja jopa kääntää kokonaan kaupallisten intressien ja rahan vaikutus politiikassa. Valistuneet jakamiskaupungit voivat auttaa toimittamaan tämän, osallistaen kansalaisia yhdessä johtamaan kaupunkia, esimerkiksi avoimien konsultaatiotilaisuuksien, avoimien hallinnon aloitteiden, commons-talouden aloitteiden ja muiden tapojen kautta, käyttämällä hyväksi digitaalisia keinoja ihmisten osallistamisessa.

Mutta toisissa kaupungeissa tällaiset mahdollisuudet ovat taistelun takana — ja vaikka kaupunki auttaisikin, normien ja identiteettien siirtämine pois kulutuksesta tarvitsee vastakulttuurillisia arvoja joiden tulee muuttua mainstreamiksi. Joten jakamiskaupungit tarvitsevat paikkoja ja tiloja kutsutun osallistumisen lisäksi myös kapinalliseen toimintaan — ei ainoastaan kansalaistoimintaan mutta myös aktivismiin ja vastakulttuuriin. Tämän takia ehdotetaan, että talonvaltaus on tärkeämpää jakamiskaupungille kuin sohvasurffailu: säännöt ja normit jotka kaupunki ottaa käyttöön talonvaltaukselle tarjoavat paljon suuremmat mahdollisuudet mahdollistaa ja rajata kulttuurista muutosta kuin sohvasurffaus.

Tietysti myös sohvasurffaus, mikäli sitä tuetaan oikein, voi auttaa parantamaan paljon kaivattua kulttuurinvälistä kontaktia ja rakentamaan empatiaa monikulttuuristen populaatioiden kesken. Mutta kaupunkien tulee varmistaa, ennen kaikkea, että julkiset tilat mahdollistavat tämän ja kulttuurienvälisen kontaktin, että kaikki otetaan mukaan tähän, että kansalaisvetoiset paikat kohtaamiselle ja yhteistyölle ovat olemassa. Kaupunkiemme tulee muuttua jälleen kerran julkisen politiikan ja kansalaisdemokratian keskuksiksi, sen sijaan että ne olisivat eksklusiivisesti konsumerismin katedraaleja, markkinoinnin ja mainonnan dominoimia.

Historian ajan kaupungit ovat olleet demokratian keskittymiä, rooli joka nykyajan kaupungeissa jää liian vähälle huomiolle, taloudellisen kilpailun jalkoihin. Jakamiskaupungit voivat rakentaa julkiset kokoontumispaikat ja palauttaa kansalaisen kaupunkiin, mahdollistaen näin julkisen pohdiskelun ja julkisen järkeilyn jotka ovat olennaisia sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle. Kuten olemme nähneet, kansalaisten mukanaolo ja aktivistien mielenosoitukset ovat yhtä valideja ja tärkeitä muotoja kollektiiviselle demokraattiselle päätöksenteolle, molemmat riippuvat terveestä julkisesta sektorista.

Modernina aikana julkisten tilojen ja kaupunkien katujen lisäksi myös verkon eri tilat kaipaavat samaa. Jakamiskaupungit voivat olla tärkeässä roolissa kun virtuaalipaikoista tehdään saavutettavia, mutta se vaatii myös niiden suojelua liialta kaupallisuudelta.

Me näemme jo osallistuvia demokratian muotoja jotka nousevat sinne missä kansalaiset ovat halunneet ottaa julkiset tilat takaisin haltuun. Meille ei tule yllätyksenä että progressiiviset populistiset liikkeet ovat nousseet eri muodoissaan. Kreikan Syriza, Espanjan Podemos, Britannian Corbynistit ja Bernie Sandersin seuraajat haluavat puolustaa progressiivisia äänenpainoja politiikassa, mutta myös pyrkiä muutokseen tavoilla joilla politiikka ei aiemmin ole toiminut. Erityisesti hylkäämällä rahan ja kaupallisuuden.

Jakamiskaupunkien tulee tarttua hetkeen. Niiden tulee ottaa omiin käsiinsä partisipatorinen politiikka — ei ainoastaan etuoikeutena elämän, tilojen ja resurssien jakaminen; vaan myös oikeus kollektiivisesti muuttaa ja keksiä kaupunki uudelleen, sen kansalaisten identiteetti ja politiikka.

Feodalismin tuho keskiajan lopussa kiihtyi kun maaorjat etsivät vapautta kaupungeista. Saksalainen sanonta ”stadtluft macht frei” eli ”kaupunki-ilma vapauttaa” on peräisin tältä ajalta. Jakaminen signaloi jälkikapitalistisen yhteiskunnan mahdollisuuksista, kaupunki-ilma on jälleen vapaata hengittää kun jakamiskaupungit tarjoavat asukkailleen uusia vapauksia kaupallisuuden ylivallasta; uusia kykyjä elää sellaista elämää kuin arvostamme; ja uusia identiteettejä jotka eivät riipu materiaalisesta omistuksesta, vaan suhteestamme niihin joiden kanssa ne jaamme. Demokratisoimalla jakamistalouden ja jakamalla vallan asukkaiden kesken jakamiskaupungit voivat muuttua demokratian käytännön alustoiksi, jotka tukevat kukoistavaa julkista valtapiiriä, rakentavat sosiaalista pääomaa ja uudistavat vastavuoroisuuden verkostoa.

 

Lähde: Shareable

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.