“Transition to Co-operative Commonwealth: Pathways to a new political economy”
Tämän vuoden heinäkuun 10 – 21 Synergia Institute kerääntyy Italian Toscanaan etsimään käytännön polkuja sosiaaliselle muutokselle.
Ensimmäinen kaltaistaan oleva kurssi on Synergian kehittämä, ja se tarjoaa uniikin mahdollisuuden tuoda yhteen tutoreita jakamaan kokemuksiaan erilaisten lähestymistapojen toteuttamisesta, joita ovat inspiroineet yhteiskunnallisen muutoksen liikkeet kuten P2P, yhteisvauraus, solidaarisuustalous ja munisipalismi.
2 viikon intensiiviohjelman paikat ovat nyt avoinna. Yksityiskohdat saat lataamalla kurssiesitteen. Voit myös seurata Synergia Institutea Twitterissa ja Facebookissa.
Partnerina tulevassa Synergian kesätapahtumassa P2P Foundation postaa uudelleen haastattelut, artikkelit ja videot kurssin tutoreilta avainteemoista.
Tämänkertainen artikkeli “Kansalaisvalta ja Partnerivaltio” on John Restakiksen kirjoittama, hän on Community Evolution Foundationin johtaja; Simon Fraser Universityn professori; kirjan Humanizing the Economy: Co-operatives in the Age of Capital
Kansalaisvalta ja Partnerivaltio
kirjoittanut John Restakis
– Keynote-puhe, Good Economy Conference, Zagreb 2015
Haluan tänään puhua kriisistä joka on kurittanut Eurooppaa ja länsimaisia demokratioita viimeisen 30 vuoden ajan.
Kuvaan kriisiä hallitustemme kyvyttömyytenä suojella kansalaisiensa intressejä. Se on legitimiteetin kriisi joka uhkaa liberaalin demokratian perustuksia. Sen kaikkein viimeaikaisimmassa manifestaatiossa on leikkausten doktriini, ja nopea demokraattisen kansalaistoiminnan tuho.
Nämä realiteetit — leikkausten pakottaminen, kansallisen itsemääräämisen loppu ja demokraattisen tilivelvollisuuden tuhoaminen ovat väistämättömiä seurauksia neoliberalismista joka alkoi Thatcherin aikana yli 35 vuotta sitten. Neoliberalismi on paluu vapaiden markkinoiden ideologiaan joka dominoi talousajattelua 1800-luvun lopulla. Sen mukana ovat palanneet tuon ajan asenteet talouteen ja yhteiskunnalliset epäoikeudenmukaisuudet. Erityisesti luokkaviha köyhiä vastaan.
Neoliberalismin ytimessä on vaatimus siitä, että hallitus poistaa itsensä markkinoilta. Hallitusten vetäytyminen sääntelevästä roolista taloudessa oli keynesiläisen kokeen loppu ja paluu sotia edeltävän ajan vapaiden markkinoiden aikaan. Ja, jos otamme pitkän aikavälin, voimme nähdä nyt että hyvinvointivaltio, ja sen mahdollistaneet julkiset investoinnit — olivat poikkeus ja hetkellinen sivupolku matkalla korporaatiokapitalismiin jota nykypäivänä todistamme.
Yhteiskuntien hallitseminen velalla — leikkausten pakottaminen, julkisen vaurauden yksityistäminen, demokraattisten instituutioiden tuho ja näitä aiheita vastustavan toisinajattelun kriminalisointi ovat kaikki olennaisia uuden järjestelmän aspekteja jotka ovat levittäytyneet yli Euroopan, ja yhä enemmän ympäri maailman. Se ei ole tapahtunut esteettömästi.
Mutta kuinka tehokasta vastustus on ollut?
Tänään tulen Kreikasta jossa olen elänyt viime kesästä lähtien. Minut kutsuttiin sinne kehittämään kansallista strategiaa sosiaaliselle ja solidaarisuustaloudelle vaihtoehdoksi neoliberaalille paradigmalle jota olen kuvannut.
Kreikka on klassinen esimerkki velkakratiasta. Velkakriisi Kreikassa ja Kreikan yritys haastaa tämän kriisin juuret ja perusteet ovat varsin näkyvää draamaa jota näytellään Euroopan näyttämöillä — mutta sen vaikutukset ovat globaalit.
Esimerkiksi, mitä merkitsevätkään tämän kamppailun lopputulokset poliittisen taloustieteen vaihtoehtoisten visioiden luomiselle? Mitä rooleja näyttelee sosiaalinen/solidaarisuustalous? Mikä on valtion rooli? Voivatko valtio ja kansalaisyhteiskunta löytää yhteisen tarkoituksen, vai pitääkö niiden olla aina sodassa? Ehkäiseekö Euroopan realiteetti tänä päivänä sellaisen mahdollisuuden?
Sosiaalinen talous ja liikekannalle pantu siviiliyhteiskunta ovat tälle prosessille keskeisiä. Mutta niin on myös uusi valtion käsite. Nämä molemmat tarvitaan ja ne ovat saman prosessin olennaisia aspekteja. Ne ovat myös kriittisiä jos vasemmistoliike haluaa että sillä on minkäänlaista merkitystä ja relevanssia nykypäivänä. Yritän kuvata sen mitä tarkoitan ja käyttää Kreikkaa esimerkkinä.
Syrizan valtaannousun mukana kaikki ihmettelivät mitä tulevaisuus tuo tullessaan Kreikalle. Olipa kyseessä sitten onnettomuus tai helpotus, on vaikea jättää huomiotta potentiaalia, jonka Syriza-hallitus saisi aikaan pelin sääntöjen muutoksen jälkilöylyissä.
Kansainvälinen media rutiininomaisesti kuvaa Syrizaa äärivasemmistolaisena radikaalipuolueena. Tämä ei ole totta. Syrizan ehdotukset taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle reformille ovat maltillisia ja rationaalisia kaikkien aiempien standardien mittapuulla. Mutta on syitä miksi asia esitetään näin. Yksi on harkittu vääristely propagandatarkoituksiin. Tämä pyrkii saattamaan puolueen huonoon valoon.
Toinen syy sille, että jopa maltillinen vasemmalla keskustaa oleva puolue kuten Syriza tulee esittää radikaalina, on kaikkien poliittisten diskurssien siirtyminen radikaalisti oikeammalle. Poliittinen spektri on kaventunut. Mitä tahansa, joka haastaa vapaat markkinat ja neoliberaalin ideologian millään merkityksellisellä tavalla, tulee pitää radikaalina.
Kuten toiset puolueet sekä oikealta että vasemmalta Euroopassa, Syriza keskittää huomionsa sosiaalisen & solidaarisuustalouden rooliin joka sillä voi olla nykykriisissä. Tämä on luonnollista kun perinteiset käytänteet ja resurssit, kuten verotus ja julkiset investoinnit, eivät enää ole saatavilla.
Jopa UK:n konservatiivihallitus on edistänyt sosiaalista taloutta sektorina jolla on rooli työpaikkojen luonnissa, julkisten palvelujen parantamisessa ja hallituksen roolin reformoinnissa.
Kaikki tämä kuulostaa kivalta, kunnes käy selväksi kuinka vähän oikeistohallitus ymmärtää, tai välittää, siitä mitä sosiaalinen talous on ja kuinka se toimii. Cameronin hallitukselle osuuskunnat ja sosiaalinen talous muuttui peitetarinaksi ja tavaksi promota julkisen sektorin yksityistämistä työpaikkaturvan heikentämiseksi ja hallituksen roolin pienentämiseksi.
Tuhannet julkisen sektorin työntekijät ovat pakotettuja liittymään pseudo-osuuskuntiin pelastaakseen työpaikkansa. Sama tapahtui Kreikassa viime hallituksen aikaan yhteiskunnallisten osuuskuntien kanssa.
Oikeistolle sosiaalinen talous näyttäytyy usein pakopaikkana kapitalistitalouden uhreille ja yhteiskunnan hylkäämille. Se on yksi syy miksi oikeisto aina valitsee hyäktekeväisyyden asianmukaisena vastauksena köyhyyteen. Ei koskaan solidaarisuutta tai oikeudenmukaisuutta. Hyväntekeväisyys pitkittää riippuvuutta ja eriarvoisuutta. Solidaarisuus edistää voimaannuttamista ja tasa-arvoa.
Hiljattain sosiaalisen talouden retoriikkaa on käytetty laajentamaan pääoman lonkeroita siviilitiloihin. Näistä syistä osuuskunnat ja sosiaalisen talouden organisaatiot UK:ssa ja muualla ovat arvostelleet sosiaalisen talouden periaatteiden vääristämistä poliittisten intressien käsikassaraksi. Mutta mitä nämä periaatteet ovat?
Sosiaalinen talous koostuu kansalaisjärjestöistä ja -verkostoista, jota ajaa yhteisen hyvän palvelemisen vastavuoroisuuden sekä keskinäisyyden periaatteet — yleensä pääoman sosiaalisen kontrollin kautta. Se koostuu osuuskunnista, voittoa tavoittelemattomista järjestöistä, säätiöistä, vapaaehtoisryhmistä ja monen monesta yhdistyksestä jotka toimivat molemmilla puolin markkinoita, sisällä kuten monet osuuskunnat, tai ei-markkinamekanismien kautta tarjottujen hyödykkeiden ja palvelujen avulla. Nämä sisältävät kulttuurisen tuotannon, terveydenhuollon tai sosiaalipalvelut, ruoan, suojan sekä monien muiden ihmisten tarpeiden varustamisen.
Olemukseltaan sosiaalinen & solidaarisuustalous on tila ja käytäntö jossa talous palvelee sosiaalisia tarkoitusperiä, eikä toisinpäin.
Ei ole vaikeaa nähdä miksi Kreikka tänään kokee ennennäkemätöntä kasvua koossa ja monimuotoisuudessa sen sosiaalitaloudessa. Täällä, kuten myös muualla, osuuskunnat ja sosiaalipalveluja tuottavat yritykset ovat nouseet sosiaalisen itsepuolustuksen muotona taistelemaan taloustaantumaa ja leikkauksia vastaan.
Osuuskunnat ja solidaarisuusjärjestöt ovat samassa roolissa kuin osuuskunnat ja keskinäisen avunannon järjestöt teollisen vallankumouksen alkuaikoina 1800-luvulla, kun kapitalismi aitasi, riisti ja käytti ihmisiä ja yhteisöjä hyväksi tuohon aikaan. Sosiaalisen talouden nousu osittain johtuu itsepuolustuksesta uusia aitauksia vastaan. Näihin kuuluu julkisten hyödykkeiden ja palvelujen yksityistäminen sekä luonnonvarojen varastaminen — maa, vesi ja mineraalit.
Globalisaation mukana aitaamisen, riistämisen ja hyväksikäytön logiikka, joka oli 1800-luvulla kapitalismin perusta, on muuttunut nykyisen korporaatiokapitalismin perustaksi. Ja yhteisöt ympäri maailman ovat reagoimassa samalla tavoin — luomalla osuuskuntia ja muita solidaarisuustalouden muotoja tätä prosessia vastustaakseen.
Ja muualla Kreikassa sosiaalinen talous kasvaa — mutta verrattuna muihin Euroopan valtioihin, se laahaa perässä. Tämä heikkous johtuu monista seikoista. Yksi syy on institutionaalisen tuen puute, kuten yhteiskunnallinen investointitoiminta, ammatillinen kehittäminen ja koulutus, sekä organisaatioiden puute joilla kehitetään ja annetaan ääni sektorille. Puutteellinen lainsäädäntö on toinen syy.
Kolmas, monimutkaisempi syy liittyy tapaan jolla siviiliyhteiskunta ja valtio ovat kehittyneet Kreikassa. Päinvastoin kuin muualla Euroopassa, Kreikka on pysynyt ottomaanien vallassa suhteellisen koskemattomana yli valistuksen ja teollisen vallankumouksen ajan.
Nykypäivänä Kreikka kamppailee edelleen poliittisen kulttuurin perustamisessa joka olisi päässyt yli autokraattisesta klientelismistä (palvelusten tekeminen poliittisen edun ajamiseksi), joka on ominaista ottomaanien jälkeiselle ajalle. Autokratia saa aikaan hierarkioita, individualismia ja riippuvuussuhteita, ei mutualismia ja yhteiskunnallista solidaariutta. Terveen siviiliyhteiskunnan, demokraattisten kansalaisinstituutioiden ja demokraattisen kulttuurin nousu joutuvat tämän seikan uhkaamiksi.
Klientelismi on ollut kuolettavaa Kreikassa ja se on ollut katastrofaalista yhteiskunnallisen talouden terveelle kehittymiselle, kuten on näytetty osuuskuntien tapauksessa. Niinkuin oikeisto käyttää yhteiskunnallista taloutta käsikassarana pääoman ja markkinoiden edistämiselle, niin tekee vasemmisto jatkuvasti pitäessään yhteiskunnallista taloutta käsikassarana valtion päämäärien ajamiseksi.
Nykyään osuuskuntien edistäminen mahdollisena strategiana taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle kehitykselle joutuu taistelemaan tätä valheellista ja negatiivista julkisuuskuvaa vastaan osuuskuntia pidettäessä luonnostaan korruptoituneina.
Kreikka ei ole tässä yksin. Tämä on ollut homman nimi kaikkialla ”vasemmisto”hallituksien yrittäessä käyttää osuuskuntamallia hallituksen pyrkimysten ajamiseksi ilman, että välitetään osuskuntien luonteesta ja tarkoituksesta autonomisena yhteiskunnallisena yhdistyksenä, jonka pääasiallinen rooli on palvella sen jäseniä ja yhteisöjä.
Niinkuin Kreikassa, osuuskuntamallien maine on jouduttu rakentamaan uudelleen entisissä neuvostomaissa, monissa Afrikan maissa ja läpi latinalaisen Amerikan missä hallitukset näkevät osuuskunnat, ja yhteiskunnallisen talouden laajemminkin, hallituksen vallan instrumenttina ja jatkeena.
Ironista kyllä, juuri vasemmisto ja ”sosialistiset” hallitukset niiden manipulatiivisen osuuskuntamallin ”tukemisen” tapauksessa ovat saaneet aikaan eniten pilatakseen osuuskuntamallin julkisuuskuvan ja maineen miljoonien ihmisten silmissä.
Syy sille on, että vasemmisto on usein nähnyt valtion pelkkänä yhteiskunnallisten ja taloudellisten reformien legitiiminä koneistona. Se on peilikuva oikeistosta, joka näkee taloudellien ja yhteiskunnallisen kehityksen legitimiteetin ainoastaan markkinoilla. Molemmat näkökulmat tekevät saman virheen jättäessään huomiotta tai manipuloidessaan siviiliyhteiskunnan instituutioita, jotka ovat olennaisessa asemassa radikaalien muutosten realisoinnissa, joita tarvitaan mikäli mikään vaihtoehto nykyparadigmalle aikoo menestyä.
Ja tämä tulee olemaan todellinen tulikoe Syrizan luonteelle vallassa. Kuinka se suhtautuu laajempaan siviiliyhteiskuntaan ja sosiaalisen talouden organisaatioihin ja instituutioihin sen yrittäessa rakentaa Kreikan taloudellista ja poliittista hipiää? Kääntyykö se takaisin vanhan vasemmiston statismiin, vai pyrkiikö se laajentumaan ja miettimään uusiksi uudenlaisen vasemmiston muutosohjelman, joka saa liikkeelle kansalaisyhteiskunnan ja sosiaalisen talouden instituutiot merkityksellisinä valtion rakentamisen partnereina?
Ymmärtääkö se ja käyttääkö se hyödyksi sosiaalisia ja taloudellisia osuustoiminnan pilareja mutualismista ja yhteisestä hyvästä, rakentaakseen uudelleen talouden ja yhteiskunnan? Tunnustaako Kreikan hallitus siviiliyhteiskunnan massiivisen potentiaalin uuden vision toteuttamisessa? Jos se sen tekee, siitä tulee ensimmäinen Euroopassa joka niin tekee.
Osa kaksi
Kreikassa, kuten kaikkialla muuallakin, yksi asioista joka erottaa poliittiset puolueet on niiden suhtautuminen sosiaaliseen talouteen. Se, että hallitus ottaa sosiaalisen talouden vakavissaan, on hyvä merkki. Sosiaalinen talous edustaa kaikkein kirkkainta Kreikan kohtaa, satoja uusia ryhmittymiä muodostettaessa tarjoamaan tuotteita ja palveluja tavoilla, jotka ovat täysin uudenlaisia.
Nämä organisaatiot hylkäävät usein järjestöllisen hierarkian, edistävät inkluusiota ja demokraattista päätöksentekoa, ja keskittyvät palveluihin liikevoiton sijaan. Ne näkevät itsensä malleina uudelle taloudelliselle ja poliittiselle järjestykselle. Ja ne ovat sitä.
Mutta monet näistä ryhmistä eivät halua olla missään tekemisissä poliittisten puolueiden tai valtion kanssa. Tämä ei ole hyvä uutinen maltillisille puolueille, sekä Kreikassa että Euroopassa niiden kamppaillessa vision pukemisessa sanoiksi uuden poliittisen talouden metodille. Ne kaipaavat uutta lähestymistapaa mikäli ne haluavat rakentaa maltillisen vision uudesta ajasta joka liikkuu statismin tuolle puolen. Vanhat puolueen ja valtion kontrollin tavat on heitetty romukoppaan.
Monien yhteiskunta-aktiivien edustuksellisen demokratian hylkääminen ja vetäytyminen muodollisesta politiikasta on ymmärrettävää. Mutta se on myös traaginen virhe ja harha. Ainoat jotka hyötyvät tästä asenteesta ovat status quo, ja mikäli tilanne äityy tarpeeksi pahaksi, äärioikeistopuolueet.
Voit olla varma, että mikäli maltilliset eivät ota osaa politiikkaan, fasistit kyllä niin tekevät. Golden Dawn Kreikassa, Le Front Nationale Ranskassa, UKIP Britanniassa — ne kaikki odottavat muutosta valtasuhteissa. Ja jos ne voittavat valtaa, se tapahtuu vaaliuurnien kautta, ei tankeilla ja pampuilla.
Tehtävämme on rakentaa poliittinen visio, ja poliittinen narratiivi, joka on houkutteleva vastaus neoliberalismille ja kilpailun ideologialle, vapaille markkinoille ja pääoman etusijalle. Me tarvitsemme yhteistyön, solidaarisuuden ja keskinäisen hyvän poliittisen talouden. Ja meidän tarvitsee näyttää että se on ainoastaan yhteistyön ja jaetun hyödyn taloustiede joka voi pelastaa Euroopan sen jatkuvalta vajoamiselta Aasian kilpailijoiden edessä ja globaalissa kujanjuoksussa. Sen täytyy olla visio joka ei pane nappeja vastakkain, Eurooppa vastaan muu maailma. Sen täytyy olla osuustoiminnan, kestävyyden, lokaalin hallinnon, globaalin yhteistyön ja vastuullisuuden taloustiede. Jos häikäilemätön kilpailu ja korporaatioiden ahneus tuhoavat planeettamme, vain osuustoiminta ja keskinäinen vastuunotto yhteisestä kohtalostamme voi pelastaa sen.
Ollakseen vasemmiston oikeasti tehokas osa, sosiaalinen talous edustaa elintärkeää resurssia ja liittolaista. Talousdemokratian periaatteet yhteisen hyvän palvelemisessa ovat täällä otettu käyttöön. Kaikkein innovatiivisin, yrittäjähenkisin ja yhteiskunnallisesti tuottavin nuori johtajuus on aktiivinen täällä. Täällä kehitetään järjestömuotoja ja -käytänteitä, joilla on potentiaalia reformoida suljetut, byrokraattiset ja toimimattomat hallituksen palvelut.
Tämä on se missä yhteisöt oppivat työskentelemään yhdessä pelastaakseen sen mikä on näinä vuosina menetetty — yhteisöterveyskeskukset, ruokamarkkinat, keskinäinen maanviljelijöiden ja kuluttajien yhteistyö ja avunanto, asukkaiden kollektiivinen toiminta naapuruston sähkön ja veden poikki menemissen ehkäisemiseksi. Ja tämä viittaa valoon jota ei olla nähty kriisin keskellä — että nämä kovat ajat ovat saaneet aikaan yhteisötoiminnan ja aidon ihmisten välisen yhteyden heräämisen. Sosiaalinen talous on missä nämä yhteydet kukoistavat.
Mitä sitten tulee maltillisen hallituksen tehdä sosiaalisen talouden suhteen?
Ensinnäkin, sen tulee siirtyä perinteisen statismin tuolle puolen kehittääkseen hallituksen roolia niin että se ymmärtää kuinka demokratisoida ja jakaa valtaa sen omille kansalaisille. Tämä tarkoittaa hallituksen pääroolin ymmärtämistä uudessa mallissa, joka on siviiliyhteiskunnan voimaannuttaminen ja tukeminen sosiaalisen arvon tuottamiseksi — tavaroiden ja palvelujen luominen jotka asettavat yhteiskunnalliset tarpeet yksityisen liikevoiton edelle.
Eloisa ja liikekannalla oleva sibiiliyhteiskunta on olennainen tämän aikaansaamiseksi. Meidän pitää oppia niinkutsuttujen maltillisten hallitusten kokemuksista, jotka pääsivät valtaan radikalisoimalla siviiliyhteiskunta ja saamalla sen liikkeelle. Tämä on tunnettu kuvio poliittisissa tapahtumissa Ecuadorissa, Brasiliassa, Venezuelassa — itse asiassa kaikkialla siviiliyhteiskunta olettaa edustuksellisen demokratian, yksin, muuttavan valtarakenteita.
Jotta tämä vältettäisiin, se tarkoittaa instituutioiden luomista, sekä juridisten että yhteiskunnallisten, jotka ruokkivat sosiaalisen talouden ja siviiliyhteiskunnan kehittämistä ja kasvattamista — riippumatta vallassaolevasta puolueesta.
Se mitä vaaditaan on generatiivinen demokratia — demokratia joka uudelleenluodaan jatkuvasti jokapäiväisten mekanismien ja päätösten kautta jotka menevät syvälle tavaroiden ja palvelujen suunnitteluun, tuotantoon, monitorointiin ja arviointiin, joita kansalainen tarvitsee elämänsä rakentamiseen ja todellisen siviilielämän elämiseen. Tätä varten sosiaalisen talouden järjestäytymismallit — osuustoiminnallinen, vastavuoroinen ja demokraattinen suhteiden ja päätösten järjestäminen — ovat prototyyppeja uudelle poliittiselle taloudelle.
Kreikalla ei ole, kuten ei muillakaan velkaantuneilla valtioilla, muuta vaihtoehtoa kuin kokeilla uusia lähestymistapoja ratkaistakeseen sosiaaliset, taloudelliset ja poliittiset ongelmansa. Makrotasolla hallituksen täytyy tehdä kaikkensa vastatakseen kysymyksiin velan uudelleenjärjestelystä, kauppasuhteista ja vientipolitiikasta, pääoman verottamisesta ja humanitaariseen kriisiin vastaamisesta.
Sosiaalinen talous voi auttaa.
Mutta se ei voi olla elpymisen moottori itsessään. Se tarivtsee hallituksen tukea joka ymmärtää sen vahvuudet — ja rajoitteet. Vaara tässä on, että väärät sosiaalisen talouden odotukset saavat valmistelevat pettymystä ja epäonnistumista.
Aikaisemmin epärealistiset odotukset, jotka syntyivät tietämättömyydestä siitä miten sosiaalisen talouden organisaatiot toimivat ja mitä tarkoituksia varten, ovat tarjonneet ammuksia niille jotka haluavat kritisoida osuuskuntien ”tehottomuutta” ja ”utopistisuutta” kun ne epäonnistuvat tekemään sitä mitä niiden ei ollut koskaan tarkoituskaan tehdä. (Kätevästi ne jättävät huomiotta seikan, että osuuskuntien suhteellinen eloonjääntiaste on tuplasti niin iso kuin yksityisillä yrityksillä.)
Se, mitä sosiaalinen talous tarjoaa, on ideoita, metodeja ja malleja joilla vaihtoehtoinen paradigma voidaan saada rakennetuksi. Sosiaalinen talous on uuden poliittisen talouden kokeilualusta, ja sen organisaatiot ovat sosiaaliset tuntosarvet mahdollisesta humaanimmasta tulevaisuudesta. Tänä päivänä tämä ennuste toisesta paradigmasta on ehkä kaikkein tärkein kontribuutio, jonka sosiaalinen talous voi tehdä Kreikassa ja muualla.
Sosiaalisen ja solidaarisen talouden instituutioiden rakentaminen on olennaisen tärkeää. Tämä on totta huolimatta siitä onnistuvatko uudet hallitukset neuvottelemaan velkoja uusiksi, ja erityisesti silloin jos ne eivät onnistu.
On vakavia epäilyjä niistä muutoksista, joita Kreikan tulee saada aikaan kohti humaanimpaa ja sosiaalisesti vastuullisempaa taloustiedettä, voidaanko niitä kehittää nykymuotoisessa Euroopassa. Ideologiset ja institutionaaliset neoliberalismin dogmat tukahduttavat kaikki reformimahdollisuudet.
Siitä huolimatta Kreikka voi oppia niistä useista muiden maiden kokemuksista joissa sosiaalinen talous on näytellyt tärkeää osaa talouden ja yhteiskunnan kehityksessä — erityisesti kriisin aikana. Kreikka on tulokas tällä alalla, mutta sillä on etunsa. Kreikka voi oppia muiden kokemuksista.
Emilia Romagnan alueella Italiassa osuustoiminnan ja keskinäisen avunannon periaatteet ovat syy sille miksi pienet ja keskisuuret yritkset ovat alkaneet kukoistaa globaaleilla markkinoilla. Se on yksi kymmenen kärjessä olevista talousalueista Euroopassa. Italian 40 tuhatta yhteiskunnallista osuuskuntaa ovat onnistuneet keksimään uudelleen ja laajentamaan hoivaa maassa samalla kun ne työskentelevät läheisessä yhteistyössä kuntien kanssa. Ne työllistävät yli 280 tuhatta ihmistä.
Argentiinassa, vuoden 2001 talouskriisin jälkeen joka oli lähes identtinen sen kanssa mikä Kreikassa on nyt käynnissä, työläiset ottivat haltuun yli 300 hylättyä tehdasta aloittaakseen tuotannon uudestaan. Lähes kaikki ovat edelleen toiminnassa. Koulut, päivähoitolat, klinikat, kirjastot ja yhteisökeskukset otettiin myös haltuun ja niitä pyörittävät ne ihmiset jotka niitä myös käyttävät. Jopa Kuubassa, valtionsosialismin arkketyypissä, hallitus tukee autonomisten osuuskuntien kasvua tuomaan uutta elämää sen maataloussektorille ja stimuloimaan uusien yritysten ja uusien palvelujen kasvua.
Hallituksen reformointi on keskeinen teema tällä liikkeellä. Brasiliassa, Kolumbiassa, Espanjassa, Italiassa ja yhä pitenevässä listassa maita ja kaupunkeja ympäri maailman osallistava budjetointi, jaettu päätöksenteko ja siviilien valvomat budjetit sekä julkiset ohjelmat ovat avainroolissa siinä miten sosiaalinen talous reformoi hallituksien toimintatapaa — joka tekee niistä läpinäkyvämpiä, tilivelvollisempia, demokraattisempia ja responsiivisempia kansalaisten todellisiin tarpeisiin.
Ja tämä on ydinpointti. Sosiaalinen talous on poliittisen talouden malli jossa talousdemokratia asettaa pääoman yhteiskunnan palvelukseen.
Paljon on kirjoitettu velkakriisin synnystä Kreikassa. Jotkut osoittavat halvan rahan saatavuutta ja epäeettisiä lainauskäytäntöjä, jotka seurasivat Kreikan euroalueeseen liittymistä. Jotkut osoittavat valvonnan puutetta ja leväperäisiä sääntöjä. Jotkut osoittavat korruptiota ja julkisten rahojen suurta haaskausta. Kaikki nämä vaikuttivat siihen että Kreikka tuotiin jyrkänteelle. Ja tasan tarkkaan sama kuvio on ollut havaittavissa muissa velkakratioissa — Argentiinassa, Ecuadorissa, Euroopan reunamaissa. Mutta harvat osoittavat perustavanlaatuista demokratian ja julkisen tilivelvollisuuden puutetta, mikä on tehnyt tämän kaiken mahdolliseksi.
Se mitä eniten tarvitaan nykypäivänä on demokratian kulttuurin rakentaminen ja siviili-instituutioiden vahvistaminen, jotka luovat ja laajentavat demokratiaa — politiikassa, yhteiskunnallisessa elämässä, ja ennenkaikkea taloudessa. Tämä on rooli joka valistuneella valtiolla tulisi olla, yhteistyössä kansalaisvallan kanssa. Tämä on herkkä ja vaikea rooli saada osumaan oikein. Mutta se on tasan tarkkaan se miksi sitä niin kiireellisesti tarvitaan. Se on tie eteenpäin joka ei pitkitä menneisyyden huolimattomuutta ja rikkomuksia.
Tämän takia Kreikan herrojen käytänteet, sen orjamainen poliittinen luokka ja sitä tukeneet Euroopan vallat, ovat niin traagisia ja lyhytnäköisiä. Ne tuhoavat juuri ne instituutiot joita kaikkein eniten reformaatiossa ja Kreikan uudistamisessa tarvittaisiin — sen julkiset ja kansalaisinstituutiot. Tämä ei ole sattumaa — ne ovat leikkausten harmillisia miestappioita. Niiden tuho on tasan tarkkaan leikkausten tarkoitus.
Pointti on se, että niitä ei kiinnosta. Julkisten instituutioiden ja kansalaisvallan tuhoaminen sopii eliitille hyvin. Yhteiskunnallisten arvojen tai kansan hyvinvoinnin prioriteetti yli pääoman ei sovi heidän suunnitelmiinsa. Se mikä heidän suunnitelmissaan merkitsee toimii hyvin vain joillekin — ei sinulle tai minulle tai suurimmalle osalle kansasta joka nyt maksaa muiden synneistä.
Nykyhetken länsimaisen kapitalismin tuho, ja sen vapaiden markkinoiden ideologian lyhytnäköisyys on saavuttanut pisteen, jossa sitä ei enää ole mahdollista pelastaa. Kun se on menettänyt kyvyn vapaasti hyväksikäyttää resursseja ja työvoimaa kolmannen maiden siirtokunnista, kun se on kohdannut aasialaisten valtionkapitalismin kasvavan kilpailun, länsimainen kapitalismi njoutuu nyt syömään omat perustuksensa ja palaamaan sen ajan ideoihin ja käytänteisin jonka me luulimme jo olevan kaikkien meidän takana. Kolmas maailma luodaan uudelleen Euroopan sydämeen. Me todistamme kannibalistisen kapitalismin muotoa.
Lyhyen aikavälin liikevoiton janossaan, halvan ja puolustuskyvyttömän työvoiman tarpeessaan, riippuvuudessaan pääsystä käsiksi ehtymättömiin luonnonvaroihin, kansan intressit — ja hallitusten rooli näiden intressien puolustajana — tulee tuhota. Loppujen lopuksi tämä on liberaalin demokratian lopputulosta — prosessi joka, samalla kun se saa aikaan politiikan demokratisaation, se oli haluton sanktioimaan talouden demokratisaatiota.
Lopulta demokratian puute taloudessa tulee aina tuhoamaan demokratian politiikassa. Tämä on liberaalin demokratian — ja modernin ajan — kova oppiläksy.
Nykypäivänä demokraattisten instituutioiden heikentäminen lähestyy loppuaan. Toisinajattelun kriminalisointi ja kokonaisvaltaisen valvonnan käyttöönotto kansallisen turvallisuuden ja anti-terrorismin nimissä ovat olennaisia työkaluja tässä prosessissa. Liikevoittojen hupeneminen markkinataloudessa, julkisen talouden aitaaminen, haltuunotto ja kolonisaatio ovat loogisia seuraavia askeleita. Hallitukset, pääoman palkollisina, ovat muuttuneet rengeiksi tässä prosessissa.
Liikkeiden on tullut aika lähentyä ja yhdistyä yhteisen polittisen talouden agendan alle kaikkien yhteiseksi hyväksi.
Sellaisen liikkeen dynamiikka on jo alkanut Syrizan nousun myötä, Podemoksen menestyksen myötä, Portugalin, Italian, Irlannin ja jopa Saksan kasvavien vastarintaliikkeiden myötä. Leikkaukset ruokkivat uudenlaista radikalismia. Leikkaukset, ja antisosiaalinen ideologia joka niitä ajaa, tarkoittavat sekä deokraattisten instituutioiden ja kansalaiselämän tuhoa — demokratian sellaisena kuin me sen tunnemme — että paljon mahdollisesti myös kapitalismin itsensä tuhoa.
Mitä radikalismimme tarvii on sekä visio uudelle poliittiselle taloudelle, että poliittisen liikkeen joka sen toteuttaa. Poliittisen talouden, joka kykenee palvelemaan kansaa ja yhteisöjä liikevoiton sijaan, lisäksi kansalaisvallan nousu on tarpeellista itse kapitalismin pelastamiseksi. Tämä on omituinen aikamme ironia.
Haluaisin lopettaa puheeni mietiskelemällä demokratian syntyperää.
Kaikki tietävät, että demokratian keksi kreikkalaiset antiikin Ateenassa. Mutta kaikki eivät tiedä demokratian suhdetta velan alkuperään. 600-luvulla e.Kr. velkaorjuudesta oli tullut monien köyhien ateenalaisten tila, jotka joutuivat käyttämään omaa itseään takauksena luotolle jota he tarvitsivat selvitäkseen ja tehdäkseen töitä pienillä maatiloilla. Nämä maksamattomat velat olivat rikkaiden maanomistajien sekä Ateenaa hallinneen oligarkian omistamia. Ajan kuluessa, kykenemättömänä maksamaan velkojaan, monet pienviljelijät muuttuivat velkaorjiksi kun olivat myyneet itsensä ja lapsensa orjuuteen.
Mutta sitten kansa nousi vastarintaan. Sarja velallisten kapinoita Ateenassa uhkasi kaupunkia vallankumouksella. Peläten rikkauksien ja valtansa puolesta oligarkit nimittivät Solonin kehittämän uuden perustuslain kaupungille. Solon oli aristokraatti. Mutta hän yllätti heidät. Ensiksi hän kumosi kaikki velat ja lopetti käytännön jossa ihmiset voivat tehdä itsestään orjia muille. Sitten hän antoi poliittiset oikeudet kaikkein köyhimmille Ateenan kansalaisille. Tämä oli demokratian alku.
Jotkut asiat eivät muutu. Pienen vähemmistön valta orjuuttaa enemmistö luoton hallinnalla, luomalla maksamattomia velkoja ja poliittisen vallan monopolisoinnilla on jatkuva oligarkian ja plutokratian kaava.
Tämä oli totta antiikin Ateenassa 6. vuosisadalla e.Kr. ja se on totta tänään. Ja aivan kuin oli antiikin Kreikassa, se mitä tarvitaan demokratian uudestisyntymiseen tänään on uudenlainen velallisten kapina.
Tämä on se mitä tapahtuu Kreikassa tänään oligarkkeja vastaan, sekä kotona, hallituksien kokoushuoneissa ja ulkomaisissa pääoman keskuksissa
istuvia plutokraatteja vastaan.
Velallisten kapina ja demokratian nousu antiikin Kreikassa levisi ja muuttui uudenlaisen poliittisen käsitteen perustaksi, jossa kansa merkitsi enemmän kuin raha. Kansalaisvalta muuttui poliittisen vallan perustaksi.
Ehkäpä sama voi tapahtua nykypäivänä.
Osan 2 kuva: Sara Semelka
Civil Economy and the Partner State was originally published on CommonsTransition.org