Yhteisvauraus: Valtion, Kapitalismin ja Markkinoiden tuolla puolen

Se saattaa yllättää useimpia, että monet ongelmistamme ja debateistamme politiikan tieteessä, poliittisessa filosofiassa ja taloudessa tiivistyy omaisuuden ongelmiin. Yksi puhtaimmista kapitalismin muodoista (klassinen liberalismi) otaksuttavasti perustuu yksityisomaisuuteen, jossa yksilöt vaihtavat vapaasti hyödykkeitä markkinajärjestelmässä. Valtionsosialismin järjestelmä — Neuvostoliitossa sekä maoismissa — perustuu maan ja pääoman valtionomistukseen, missä keskitetty elin määrittelee sen mikä on parasta yhteiskunnalle. Nykypäivän sekatalouksissa on valloillaan monimutkainen valtion maiden ja yksityisomaisuuden sekamelska. Monet vasemmiston kannattajat väittävät, että valtionomistusta ja sääntelyä tulisi lisätä jotta estetään korporaatioiden sikailu. Monet oikeistosta väittävät, että ongelmat korporaatioiden sikailun kanssa johtuvat omistuksoikeuksien puuttumisesta; valtio astuu rajojensa yli rikomalla yksilön suvereeniutta.

Vasemmistoliberaali perspektiivi on synteesi valtion ja yksityisomistuksen välillä… tai ainakin yritys eliminoida monet sekä valtioon että yksityisomaisuuteen liittyvät ongelmat. Vasemmistoliberaalit ajavat itsehallittua yhteisvaurautta valtionomisteisuuden tilalla ja korvaavat yksityisomaisuuden henkilökohtaisella omistuksella. Yhteisvauraus ja henkilökohtaiset omistukset ei tulisi välttämättä nähdä antiteesinä valtiolle ja yksityisomistukselle, vaan näiden kahden käsitteen uudelleenmäärittelynä. Molemmissa tapauksissa me huomaamme, että yhteisvauraudella ja henkilökohtaisilla omistuksilla on monia yhteisiä positiivisia aspekteja yksityisomistuksen ja valtionomistuksen kanssa, samalla kun ne eliminoivat monia negatiivisia puolia.

Yhteisvauraus

Tutkimuksemme alkaa yksinkertaisella kysymyksellä: kuka omistaa maailman, jonka olemme ”perineet”? [i] Kuka omistaa ilman? Kuka omistaa metsät? Kuka omistaa joet, taivaat, mineraalit joista me kaikki olemme riippuvaisia? Aina John Locken ajoista lähtien suurin osa ihmisistä on hyväksynyt sen, että ihmisolennot ovat ”perineet” maan. Yhteisvaurautta on siten asiat, jotka meille ovat yhteisiä ja joihin meillä on pääsy kuten vesi, meret, mineraalit, ilma mutta tämä voi myös olla laajennettu koskemaan teitä, kirjastoja, puistoja, yhteisöpuutarhoja, aukioita, siviilikeskuksia, rahaa, tietoa, viheralueita, internetiä, koulutusta ja asioita joita siirretään seuraaville sukupolville kuten kulttuuria ja teknologiaa. Jotta voisi olla yhteisvaurautta, täytyy olla kommonereja, ja jotta voisi olla kommonereja, tarvitaan yhteisvaurautta: yhdestä seuraa toinen.

Kuitenkin meidän tarvitsee tehdä ero heti kättelyssä. Suurin osa ekonomisteista kuvaa ”hyödykkeitä” joko ”yksityisinä hyödykkeinä” tai ”julkishyödykkeinä”. Valitettavasti he joskus jättävät huomiotta yhteisvaurauden. Tässä tapauksessa haluan tehdä tärkeän eron erityisesti julkishyödykkeiden ja yhteisten hyödykkeiden välillä. Mutta ensin: yksityiset hyödykkeet ovat niitä hyödykkeitä jotka me ostamme, jotka on tarkoitettu henkilökohtaiseen käyttöön, kuten leipäsiivu, t-paita tai auto.

Julkishyödykkeet: Julkishyödykkeet ovat niitä hyödykkeitä joita valtio hallinnoi. Puistot, tiet, kirjastot ja maanpuolustus ovat kaikki esimerkkejä julkishyödykkeistä. Julkishyödykkeiden on tarkoitus tyydyttää paikallisesti tarpeemme, mutta monissa tapauksissa julkishyödykkeitä hallinnoi ulkoiset voimat. Tässä tapauksessa ne saattavat tulla huonosti hoidetuiksi, epäonnistua tyydyttämään paikallisia tarpeita, ja tulla poliitikkojen korruptoimiksi. Ulkopuoliset päätöksentekijät määrittelevät lait ja säädökset ei ainoastaan rajoittamaan ja lyömään matalaksi paikallisia ihmisiä käyttämästä heidän omia resurssejaan, mutta myös pitkittämään ulkoista valtaa rajoittamalla paikallisia tekemästä merkityksellisiä muutoksia kontrolleihin. Yksityiset yritykset käyttävät vaikutusvaltaansa politiikassa hyötyäkseen, joko suoraan vaikuttamalla julkishyödykkeiden suunnitteluun ja käyttöön, tai injektoimalla budjettileikkauksia jotka johtavat julkishyödykkeiden hallinnoinnin epäonnistumiseen, mistä seurauksena on epäsuorat hyödyt kuten yksityistäminen. Lähes kaikki julkishyödykkeet ovat julkisen kontrollin ulkopuolella ja organisoitu perustuen ylhäältä-alas -suunnitteluun. Vaikka jotain julkisen puolen osallistumista saatetaankin harkita, yhteisvaurauden vaikutuspiirissä olevat jäsenet eivät tee yhteistyötä johtamisen tiimoilta. ”On käynyt selväksi että valtio ei ole neutraali toimija joka todella edustaa koko kansan intressejä, vaan pikemminkin se heijastelee yhteiskunnan valtasuhteita.” [ii]

Yhteisvauraus: Vasemmistoliberaalin perspektiivin ideaalitilanteessa yhteisvauraus on jäsentensä suunnittelema ja itsehallinnoilma. Jäsenet asettavat säännöt ilman rajoituksia vastaamaan paikallisten tarpeiden pohjalta asetettuihin tavoitteisiin. Paikkaliset tavat, ekologiset tarpeet, ideat ja jäsenprofiilit määrittävät yhteivaurautta, koska niitä ylläpitää ne joille ne ovat yhteisiä. Kaikki sunnittelu toimii alhaalta ylös  jotta vältetään byrokratia ja huono johtaminen. Yksityisillä yrityksillä ei ole kontrollia yhteisvauraudesta. Täten jäsenet ovat vapaita luomaan hyödykkeitä markkinoiden ulkopuolella, kuten viheralueita, vaellusreittejä, kestävää teknologiaa ja muita olennaisia elämänlaatua parantavia asioita. Yhteisvauraus perustuu horisontaalisiin suhteisiin koska jokaisella jäsenellä on niissä yhteistä valtaa. Toisin sanoen, jokaisella jäsenellä on osuus yhteisvauraudesta. Yhteistyö ja osuustoiminta ovat avainasemassa koska jokaisella jäsenellä on insentiivi nähdä kehitys ja paras mahdollinen lopputulos. Viimeisenä, yhteisvauraus luodaan ja suunnitellaan tavoitteena maksimoida positiiviset ihmiselementit jokaisen yksilön kohdalla ja hyödyttää yhteiskuntaa ja yhteisöä kokonaisuutena. Yhteisvauraus ei tavoittele voitta ja täten ei ole insentiiviä haaskata paikallisia resursseja. Pikemminkin luonnollinen insentiivi on säilyttää ne tuleville sukupolville.

Yhteisvauraudelle pohjaavat ihmiset yhteiskunnassa suuntautuvat kohti sitä mikä on tarvittavaa hyvään elämään, ei kohti käyttäen lisää ja lisää kulutushyödykkeitä. He yksilöllisesti tuntevat vastuuta siitä mikä on kaikille yhteistä. Konsumerismi taas kaivaa maata yhteisvaurauden ja lopulta koko yhteiskunnan jalkojen alta… Taloudelliset, ekologiset ja yhteiskunnalliset kriisit sulautuvat yhteen muodostaen yksittäisen kriisin, sivilisaation kriisin.” [iii]

Aina siitä lähtien kun Garrett Hardinin tutkimus “Tragedy of the Commons” Science-lehdessä julkaistiin, yhteisvaurauden käsite on ollut ekonomistien ja poliittisten filosofien pilkkaama. Julkaisulla oli monta ideologista tukijaa. Neoliberaalit käyttivät julkaisua suorasukaisena vasta-argumenttina jokaista kohtaan joka ei hyväksynyt yksityistämistä kun taas jotkut vasemmistossa käyttivät julkaisua kääntämään yhteisvaurauden julkishyödykkeeksi. Hardinin artikkelissa hän pyytää meitä kuvittelemaan kylän sekä avoimen laidunmaan (yhteismaa) jonne paimenet tuovat karjansa laiduntamaan. Jokaisen paimenen oma etu on pitää niin paljon karjaa yhteismaalla kuin mahdollista. Hardin toteaa:

“Rationaalisena olentona jokainen paimen pyrkii maksimoimaan oman hyötynsä. Eksplisiittisesti tai implisiittisesti, joko enemmän tai vähemmän tietoisesti, hän kysyy, ‘Mikä on hyöty minulle jos lisään yhden eläimen lisää laumaani?’ Tällä hyödyllä on sekä negatiivinen että positiivinen komponentti… Summaten yhteen osittaishyödyt, rationaalinen paimen toteaa, että ainoa järkevä valinta on pyrkiä lisäämään yksi eläin lisää laumaan. Ja vielä yksi… Mutta kaikki muutkin paimenet tulevat tähän tulokseen yhteismaasta. Tuossa on tragedian ydin. Jokainen ihminen on lukkiutunut järjestelmään joka taivuttelee häntä kasvattamaan karjalaumaansa rajatta — maailmassa joka on rajallinen. Tuho on se jota kohti kaikki ihmiset ryntäävät, jokainen ajaen omaa etuaan yhteiskunnassa joka uskoo yhteisvaurauden vapauteen. Vapaa yhteisvauraus ajaa meidät perikatoon.”

Viimeinen lause tulisi pelottaa jokaista joka miettii yhteisvaurauden ideaa, ja itseasiassa niin se on juuri tehnytkin. Kuitenkin on olemassa yksi ongelma: Hardin oli väärässä noin about jokaisessa pointissa hänen historian matemaattisessa mallinnuksessaan. Ensitarkastelulla Hardin tuntuu tekevän tärkeän loogisen päätelmän. Eräs suurista ongelmista Hardinin ajatuskokeessa on, että hän soveltaa sitä ”kaikille vapaaseen yhteisvaurauteen” jollaista harvoin on historiassa ollut olemassa. Kuten monien ajatuskokeiden kanssa, siteerataan todellisuutta joka on mahdollisesti se syy miksi historioitsijat ovat kutsuneet Hardinia ”historiallisesti tietämättömäksi” ja miksi Hardin lopulta myönsi että ”minulle on käynyt selväksi että alkuperäisen artikkelin otsikko olisi pitänyt olla Hallinnoimattoman Yhteismaan Ongelma (The Tragedy of the Unmanaged Commons).” [iv]  Historiallisesti kylät ja yhteisöt eivät koskaan ole pitäneet hallinnoimatonta yhteismaata, vaan heillä on ollut useita sääntöjä hallussapidolle ja käytölle. Kuten Nobel-voittaja Elinor Ostrom on näyttänyt, on olemassa monia empiirisiä tapauksia (ei ajatuskokeita!) joissa yhteisvaurautta on menestyksellisesti käytetty tuhansia vuosia ilman resurssien loppumista kesken… Hardinin väitteen täysi vastakohta. Hardin ja hänen ideologiset tukijansa jatkoivat hänen artikkelinsa konseptien ekstrapoloimista kaikkeen mahdolliseen, meriin, puistoihin, veteen, jopa ilmaan. Hardinin artikkeli popularisoitiin sen takia että se nautti suurta suosiota vallassaolijoiden keskuudessa. Kuten Ostrom esittää:

“Jotkut akateemiset artikkelit ”yhteismaan ongelmasta” suosittavat ”valtion” kontrollia luonnonvaroista estääkseen niiden tuhon; toiset taas suosittavat noiden resurssien yksityistämistä ongelman ratkaisuna. Se mitä kuitenkin voidaan havaita maailmasta on, että ei valtio eikä markkinat kumpikaan ole yhtenäisesti menestyksekäs antamaan yksilöille kykyä pitää yllä luonnonvarajärjestelmien pitkäaikaista, tuottavaa käyttöä. Lisäksi, yksilöiden muodostamat yhteisöt ovat luottaneet instituutioihin jotka eivät muistuta markkinoita eikä valtiota joidenkin resurssijärjestelmien hallinnassa…” [v]

Vasemmistoliberaali perspektiivi on eräs tällainen järjestelmä joka ei nojaa markkinoihin tai valtioon vaan käyttää menestyksekkäitä tekniikoita välttämään yhteisvaurauden rappeutumisen ja ylikulutuksen samalla kun tuotetaan kestävyyttä ja yltäkylläisyyttä.

Yhteismaan aitaaminen


Useita kirjoja on kirjoitettu Aitausliikkeen historiasta, joka tapahtui 1700- ja 1800-luvuilla kun Englannin hallitus rikkaiden aristokraattien kanssa otti yhteiset maat, jotka kuuluivat kyläläisille eläinten ja ruoan kasvattamiseen, ja muunsi nuo maat yksityisomaisuudeksi. Aitoja ja seiniä rakennettiin ja talonpoikia siirrettiin, yleensä väkivalloin, samalla kun aristokraatit nauttivat aitaamisen hyödyistä. Lyhyesti, Aitausliike oli alkua teolliselle maanviljelykselle ja kyläelämän lopulle. Siirretyt talonpojat päätivät teollisen vallankumouksen tehtaisiin työtätekeviksi köyhiksi. Peter Linebaugh sanoo, “Englannin ’Aitausliike’ on kuulunut tuohon konkreettisten universaalien sarjaan — kuten orjakauppa, noitavainot, Irlannin nälkävuodet tai Amerikan intiaanien kansanmurha — joka on määrittänyt modernismin rikosta.” [vi] Ennen tätä aikaa kyläläiset olivat yleensä omavaraisia, paikalliset tarpeet tyydytettiin sisäisesti ja yhteisösiteet olivat vahvat. Tätä aikaa ei tulisi romantisoida, vaan tajuta että monet tärkeät arvot tuhottiin modernisaatioprosessissa samalla kun rikkaat hyötyivät ja köyhät syrjäytettiin rahattomuuteen. Ylläoleva Aitausliikkeen tapaus oli pääosin Englannissa. Mutta tulisi tajuta, että aitaamisia tapahtui samoin lopputuloksin ympäri maapalloa: rikkaat rikastuivat ja köyhät kärsivät.

Feodalismi oli järjestelmä jossa maaorjat hoitivat maita, mutta omistajat — kuninkaalliset — saivat kaiken hyödyn. Sana ”aitaus” on termi joka on teknisesti tarkka (pensasaita, aita, muuri), ja kuvaa vapaudenmenetyksen konsepteja (vankeus).” [vii]  Työntekijät olivat pelkkiä vuokralaisia. Yksityisomistus oli viimeisin aitaamisen muoto ja yksityisomaisuuden määritelmä jatkoi laajentumistaan. Kun suurin osa ihmisistä ajattelee yksityisomaisuutta, he ajattelevat kotiaan, autoaan, vaatteitaan. Mutta henkilökohtaisen omaisuuden määritelmään kuuluu myös sen tyypin omaisuus jota suojataan resurssimonopolilla ja jossa toiset suljetaan ulos vuokran perimiseksi ja hierarkkisten suhteiden muodostamiseksi. Selvemmin ilmaistuna, suurin osa on samaa mieltä, että koti ja sisältö tulisi olla yksinoikeudella omistettu. Mutta mitä jos vuori tai kokonainen metsä voi olla yksityisomaisuutta? Siinä on jo aika paljon eroa television ja vuoren välillä. Kuitenkin niitä voidaan pitää samana asiana yksityisomaisuuden piirissä.

Aitaamisen pääpointti on kieltää pääsy monopolin avulla elämän lähteisiin käyttämällä fyysistä ja kuolettavaa voimaa. Mieti! Monopoli on yksinomainen hallinta tai omistus hyödykkeistä laillisella etuoikeudella. Kun aitaus on tapahtunut, maksu voidaan velottaa pääsystä tarvittaviin elämän lähteisiin. Kun tämä monopoli on luotu, Proudhon havaitsi että yksityisomaisuus käytti ”Korotusoikeutta” (Right of Increase). Proudhon määritteli Korotusoikeuden siten, että ”eräänlainen kuninkaallinen etuoikeus, aineellisiin ja kulutushyödykkeisiin — johtuu omistajan [maanomistaja] nimellisestä ja metafyysisestä käyttöoikeudesta. Hänen sinettinsä on asian päällä; se riittää estämään ketään muuta ottamasta sitä haltuunsa ilman HÄNEN lupaansa.”[viii]

Toisin sanoen, vuori saattaa olla yhteistä perintöä kaikilta, mutta yksi henkilö voi saada monopolin koko vuoreen samalla tavoin kuin valtio voi saada monopolin satoihin maileihin käyttämätöntä maata. Aivan kuten feodalismissa, Kruunu korvataan kapitalistilla ja maaorja korvataan palkkatyöläisellä. Kun monopoli on perustettu, Proudhon huomasi Korotusoikeuden tulevan eri muodoissa, ”jos maan kautta, MAATILA-VUOKRA; jos talojen tai huonekalujen kautta, VUOKRA; jos elämän investointien kautta, TULOT; jos rahan kautta, KORKO; jos vaihdannan kautta, ETU, VOITTO, LIIKEVOITTO….”[ix] Ainoa tapa jolla maaorja tekisi töitä kuninkaalle ja palkkatyöläinen kapitalistille on väkivallan monopolilla omaan yhteiseen perintöömme.

Uusi aitausliike ja uudet aristokraatit

Vaikka monet uskovat aitausliikkeen olevan ohi, se on vasta alkanut. Viimeisen 30 vuoden aikana, neoliberaalien menettelytapojen tullessa käyttöön, me alamme nähdä yhteismaamme yksityistämisen äärimmäisen nopealla tahdilla. Tietoteollisuus, meret, avaruus, musiikki, vuoret, ilma, metsät, vesireitit, software, genetiikka, kulttuuri ja jopa ruoan siemenet on otettu haltuun. Yksityistetty yhteisvauraus tarkoittaa, että me annamme kaikkein jaetuimmat resurssimme yksityisille yrityksille (uudelle aristokratialle) monopoleiksi ja hyödyttämään heitä samalla kun kommonerit ja kuluttajat yhtä kaikki voivat odottaa maksavansa pääsymaksuja. Me näemme yhteisvaurauden tuhon ennennäkemättömällä tahdilla ja skaalalla. Tämän tuhon tapahtuessa globaalisti, me olemme samalla tavalla tuhoamassa mahdollisuuden uuteen yltäkylläisyyden yhteiskuntaan luomalla kasvaavan niukkuuden yhteiskunnan.

Monet vasemmistossa haluaisivat ajatella, että hallitus voi lieventää tätä prosessia. Todellisuudessa hallitukset ovat ongelman lähde, symbioosissa yksityisen pääoman kanssa. Ovathan hallitukset luomassa uusia monopoleja yksityiseen yhteisvaurauden käyttöön, ja hallitukset tukevat yksityisiä monopoleja voimankäytöllä. Kun hallitukset onnistuvat ”suojelemaan” yhteisvaurautta, ne hoitavat sitä huonosti. Monissa tapauksissa ne eivät ymmärrä miten yhteisvaurautta käytetään paikallisyhteisöissä, luovat byrokraattisia sääntöjä ja sääntelyä, ja lopulta osallistuvat yhteisvaurauden tuhoamiseen. Tarvitaan uusi vaihtoehto.

Runsautta niukkuuteen

Sekä yksityisomaisuus että valtion omaisuus luovat niukkuutta. Valtavirran (neoklassiset) ekonomistit väittävät, että vain vapaiden markkinoiden kapitalismi voi tarjota suojaa niukkuuden ongelmilta markkinoiden allokaatiolla. Valitettavasti monet ekonomistit näkevät maailman äärimmäisen kapeakatseisesti, mikä luo väärän dikotomian valtionsosialismin ja vapaiden markkinoiden kapitalismin välille, eikä se ota huomioon mitään muuta vaihtoehtoa. Vaikka markkinakapitalismi saattaakin toimia hetkellisesti niukkuuden vähentäjänä, pitkässä juoksussa se on päätuottaja.

Tämä tuo esiin talouden kilpailuongelman. Tiettyjä hyödykkeitä voidaan kutsua kilpaileviksi mikäli yhden henkilön käyttö sulkee pois toisen henkilön kyvyn käyttää sitä. Jos juon olutta, sinä et voi juoda. Jos ostan auton, sinä et voi ajaa samaa autoa. Kaikki hyödykkeet eivät ole kilpailevia. Esimerkiksi minun televisio-ohjelman katselu ei tarkoita ettetkö voisi katsoa samaa ohjelmaa.

Ostrom osoitti erään ison ongelman kilpailun määritelmässämme. Todellisuudessa on olemassa asteita (hän nimittää tätä vähennettävyydeksi) joilla “Toisten yksilöiden mahdollisuudet käyttää eivät välttämättä häviä oman käytön takia, mutta jotain ”vähennetään” niistä.”[x]  Esimerkiksi on iso ero vedenjuonnilla lähteestä, jota et voi juoda enää uusiksi, ja ottaa kaikki vesi itselle. Olen ”vähentänyt” ottamalla hieman vettä, mutta se ei tarkoita että olen vienyt kaiken veden koska sinä pystyt juomaan jälkeeni… vaikka et voikaan juoda samaa vettä jonka itse juuri join.

Miksi tämä kaikki on tärkeää? Valtavirran (uuskeynesiläiset) taloustieteilijät ovat tulleet päätelmään, että kilpailevat resurssit tulisi antaa markkinoiden hoitoon. Ei-kilpailevat resurssit tulisi antaa valtion hoitoon. Tämä väärä dikotomia on luonut todellisen yhteismaan ongelman koska koko yhteisvauraus on määritelty kilpailulliseksi. Esimerkiksi, vesi on yleensä tulkittu olevan ei-kilpailullinen. Mutta jos ostan järven, se silloin muuttuu yksityisomaisuudeksi. Voin pullottaa vettä ja tehdä siitä kilpailullisen hyödykkeen.

Kilpailullisuuteen liittyy poissulkevat ja ei-poissulkevat hyödykkeet. Ylläolevassa järvenomistusesimerkissä, olen sulkenut muut pois. Yksityisomaisuudella mikä tahansa ja kaikki voidaan tulkita olevan poissulkevaa. Ottaaksemme nykypäivän esimerkin, kiitos uuden teknologian, musiikki ja softa voidaan nykyään kopioida loputtomasti ilman lisäkuluja. Toisin sanoen, ei ole niukkuutta. Mutta jos teet musiikista yksityisomaisuutta, se muuttuu kilpailulliseksi, poissulkevaksi, ja samalla luodaan keinotekoista niukkuutta. Tämä tarkoittaa, että ”yksityisomaisuuden” omistajat voivat nyt veloittaa maksua. Ilman yksityisomaisuutta musiikki on ei-kilpailullista, ei-poissulkevaa ja ei-niukkaa. Neoliberaalien toimintatapojen fokus on ottaa mikä tahansa ja kaikki ja muuttaa se yksityisomaisuudeksi niin, että pieni kourallinen ihmisiä voi hyötyä monopoleista. Valtiota käytetään pakottamaan näitä monopoleja.

Otetaan toinen yksinkertainen tapaus: tällä hetkellä suurin osa ihmisistä ei omista tuotantovälineitä, eli työkaluja, tehtaita tai työpaikkoja joita tarvitsemme välttämättömyyksien tuottamiseen. Jokainen työläinen voi saada pääsyn — tai olla osaomistaja — tehtaaseen tai työpaikkaan. Kuitenkin, yksityisomaisuuden monopoli tarkoittaa, että vain harvalla valitulla on pääsy. Runsauden sijaan yksityisomaisuus tarkoittaa niukkuutta; se tarkoittaa että suurin osa ihmisistä joutuu antamaan itsensä vuokralle toiselle selvitäkseen. On myös tiedon esimerkki. Tietoa voidaan pitää yksityisomaisuutena (aineettoman pääoman muotona), mikä tarkoittaa että vain niillä joilla on pääsy voivat saada tietoonsa luonnon salaisuudet. Joskus ihmiselämän ja kärsimyksen kustannuksella, sillä se koskee terveydenhuolto- ja lääketeollisuuksia. Kilpailullisten resurssien asteiden sijaan poissulkevuus tarkoittaa monopolia ja monopoli tarkoittaa niukkuutta ja resurssien ja vaurauden rajaamista Uudelle Aristokratialle. Markkinakapitalismi ratkaisuna niukkuuteen osoittautuukin olevan lisäniukkuuden lähde!

Yhteisvaurauden säännöt

Kirjassaan Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action, Ostrom on dokumentoinut miten eri yhteisöt ympäri maailman ovat kestävästi hallinnoineet omaa yhteisvaurauttaan (monien tuhansien vuosien ajan) ilman resurssien väärinkäyttöä tai loppuunkulumista. Tähän yhteisvaurauteen kuuluu sellaiset asiat kuin kalavedet, vesireitit, laidunmaat, metsät ja niin edelleen. Hän havaitsi, että useat menestyksekkäät säännöt edistävät itsehallinnointia, kestävyyttä, kohtuutta, ja keskinäistä kunnioitusta kommonerien kesken.

Hän on luonnostellut kahdeksan yhteisvaurauden periaatetta:

Määritä selkeät rajat jakamiselle.

Tämä on ehkä kaikkein tärkein sääntö menestyksekkäälle yhteisvaurauden hallinnoinnille ja ylläpidollle, koska ilman rajoja voi syntyä riitoja. On tarve selkeille rajoille jotka määrittävät naapuruston, paikallisen, alueellisen ja globaalin avoimen pääsyn resurssien käyttöä. Yhteisöpuutarhat, puistot, tiet ja vaadittavat mutta ei paikallisesti saatavat resurssit ovat esimerkkejä avoimen pääsyn resursseista. Määritettyihin rajatyyppeihin kuuluu sellaisia asioita kuin kuka käyttää mitä, miten resursseja suunnitellaan ja miten jakaminen toisten yhteisöjen kanssa tapahtuu.

Käyttöä määräävät säännöt sovitetaan paikallisiin tarpeisiin ja olosuhteisiin.

Selkeät säännöt käytölle tulee olla ja ne tulee parittaa paikallisten tarpeiden ja olosuhteiden kanssa. Jos jäsenet elävät autiomaassa, heidän tulee toimia sovitun vedenkäytön rajoissa, mikä tasapainottaa tarpeen juoda viljelyn kanssa.

Kollektiivinen osallistuminen sääntöjen tekoon.

Yksilöt, joihin säännöt vaikuttavat, saavat valita ja mahdollisuuden osallistua muokkaamaan ja ylläpitämään sääntöjä. Tämä tarkoittaa kahta asiaa: itsehallinnollista suoraa demokratiaa ja lokalismia.

Jokainen yhteisön taso tulee pysyä suvereenina.

Yhteisöjen tulee olla autonomisia salliakseen jäsenilleen tehdä omat päätöksensä ja suunnitella yhteisvauraus tavalla joka hyödyttää heitä. Kuitenkin yhteisön ulkopuolelle ylettäminen voi olla myös hyödyllistä. Jos ylimääräiset ryhmät yrittävät hallita yhteisöä, yhteisvauraus hajoaa kun jäsenet menettävät kontrollin omista resursseistaan.

Jäsenten tulee kehittää ja osallistua tilivelvollisuuden järjestelmään.

Jäsenten, joita yhteisvauraus koskee, tulee olla tilivelvollisia toisilleen varmistaakseen että käytös on linjassa toisten kanssa. Tämä implikoi yhteisvaurauden käyttäjien omimisen ja varustelutason läpikäyntiä tai monitorointia.

Porrastetut sanktiot sääntöjen rikkojille

Sääntöjä rikkovien ihmisten tulee saada sanktioita jotka vaihtelevat riippuen rikkeestä ja niiden toistuvuudesta. Rangaistukset vaihtelevat minimaalisista äärimmäisiin rangaistuksen muotoihin. Ostrom huomauttaa, että ”näissä robusteissa instituutioissa monitorointi ja sanktiointi ei tapahdu ulkoisten viranomaisten kautta vaan osallistujien itsensä. Alkusanktiot näissä systeemeissä ovat myös yllättävän alhaiset.”[xi]  Siksi “monitoroinnin kustannukset ovat matalat monilla pitkään kestäneillä yhteisillä resurssivarannoilla johtuen käytössä olevista säännöistä. [xii]  Sanktiot harvoin otetaan käyttöön sillä kommonerit harvoin rikkovat sääntöjä. Insentiivit, jotka saavat ihmiset noudattamaan sääntöjä, ovat luottamus, persoona ja suhteet.

Riidanratkaisu tulee olla saatavilla ja halpa.

Riita-asiat nykyään, erityisesti ympäristöasiat, voivat kestää vuosia, ja suuret korporaatiot voivat viivästyttää pitkään käsittelyä samalla kun muilla osapuolilla on vähän mahdollisuuksia todellisen oikeuden toteutumiseksi. Käsittelyn tulee tapahtua kustannustehokkaalla rakenteella, joka tarjoaa kaikille yhteisvaurautta käyttäville mahdollisuuden päästä parrasvaloihin ja ratkaista riita-asioita.

Sisäkkäiset ja toisiinsa yhteydessä olevat vastuun kerrokset mahdollistavat skaalautuvan ja monipuolisen yhteisvaurauden hallinnoinnin.

Suuret toisiinsa kytkeytyneiden sosiaaliryhmien joukot toimivat suuren mittakaavan yhteisöinä, jotka hallinnoivat yhteisvaurautta skaalautuvin, kerroksittaisin suhtein. Ostromin sanoin, “Kaikki monipuolisemmat, kestävät yhteiset resurssivarannot toteuttavat tämän viimeisen design-periaatteen… Ne luovat sääntöjä yhdellä tasolla, ovat ilman sääntöjä toisilla tasoilla, ja ne tuottavat epätäydellisen järjestelmän, joka ei välttämättä kestä pitkässä juoksussa.”[xiii]  Sisäkkäinen tarkoittaa, että ne jotka ovat vaikutuksen alaisia, voivat osallistua päätöksentekoon joka heihin vaikuttaa. Esimerkiksi suuri joki, joka kulkee useiden yhteisöjen läpi, tarvitsee edustusta kaikista yhteisöistä. Tämä on erittäin suuri aihe josta voitaisiin kirjoittaa useita kirjoja. Mutta lyhyesti, yhteisöjä ei tulisi nähdä heimoina vaan ”tuottajien ja kuluttajien integraationa, monet siviiliyhteiskunnan organisaatiot voisivat kehittyä paikallisiksi/alueellisiksi valtuustoiksi ja yhteisvauraustrusteja, tai mahdollisesti muodostaa heidän kanssaan kumppanuuksia. Kasvanut osallisuus ja poliittiset vaihtoehdot tarjottuna kansalaisille näiden uusien tilivelvollisuusjärjestelmien kautta muuttaisi taloudellisen, yhteiskunnallisen ja poliittisen päätöksenteon kaikilla yhteismaan tasoilla (paikallinen, alueellinen, valtio ja globaali).”[xiv]

Kun Ostrom tarkasteli yhteismaata jota hallinnoitiin huonosti, joka kului loppuun tai epäonnistuneita yhteisöjä, hän havaitsi monien yllämainittujen sääntöjen puutteen. Ostrom ja hänen sääntönsä yhteismaan onnistuneelle hallinnoinnilla on täysin linjassa vasemmistolibertaarin perspektiivin kanssa.

Vasemmistolibertaari vaihtoehto

Vasemmistolibertaarit korvaavat yksityisomaisuuden henkilökohtaisella omaisuudella ja valtion maillla yhteismaassa. Henkilökohtainen omaisuus on asiat joita omistat kuten koti, auto, televisio, vaatteet ja ostetut käyttötavarat. Omaisuutta pidetään ”yksityisomaisuutena” käyttäjälle koska hänellä on monopoli siihen omaisuuteen. Yleensä on automaattinen oletus siitä, että vasemmistolibertaarit hylkäävät yksityisomistuksen mukana myös henkilökohtaisen omaisuuden (kodit, auto, vaatteet, kirjat, tietokone jne.) ja että he ajavat jotain stalinismin kaltaista tai kiinalaista kollektiivista maanviljelyä. Ehkäpä on parempi sanoa, että vasemmistolibertaarit eivät ole ”yksityisomaisuutta” vastaan, vaan he parantelevat aihetta.

Jos ei puhuta henkilökohtaisesta omaisuudesta, kaikki on osa yhteismaata, mukaanlukien ilma, meret, vesiväylät, metsät, tehtaat, työpaikat, puistot, kirjastot, tiet, tieto, musiikki, koulutus, kulttuuri, kaupungintalot jne. Yhteismaata ei omista kukaan jäsen ja itse asiassa, sitä ei tulisi pitää kenenkään omaisuutena. Yhteismaata yksinkertaisesti hallinnoidaan ja kun yhteiskunta lopulta kuolee, se jätetään seuraavalle sukupolvelle hallittavaksi. Toisin sanoen, luonto (ja sen resurssit) ovat arvokkaita itsessään sen lisäksi mitä hyötyä ne voivat tarjota ihmisille. Tämä on vastakkainen ajatusmalli monien yksityisomistuksen ajajien ajatuksia kohtaan, kuten William Blackstonen, joka määrittelee yksityisomaisuuden: ”se ainoa ja despoottinen valta, jota yksi ihminen vaatii ja harjoittaa maailman ulkoisten asioiden suhteen, täysin syrjäyttäen minkä tahansa muun universumin yksilön oikeuden.”

Se mitä yllä oleva merkitsee on, että vasemmistolibertarismi on desentralisoitua ja antikapitalistista (anti-yksityisomistus) ja anti-valtiollista. Kuitenkin, yllä olevaa ei tulisi sekoittaa yhteiskuntaan ilman rajoja. On olemassa useita käyttö- ja tuotto-oikeuksia, niitä koskevia sääntöjä, sanktioita ja itseorganisoitumista, mikä kehittyy orgaanisesti viitekehyksessä joka perustuu paikalliseen vastuuseen. Yksikertaisemmin sanottuna yhteisö itse hallinnoi yhteisiä resursseja koska heillä on insentiivi tehdä niin yhteistyössä muiden kanssa.

Käydään hieman läpi ylläolevaa selkiyttääksemme joitain ongelmia. ”Käyttöoikeudet” tarkoittaa sitä, että yksilöillä on oikeus käyttää resursseja niistä hyötyäkseen. Esimerkiksi, työntekijöiden pyörittämä firma on osa yhteismaata, jota ei omista ketään, mutta työntekijä tuossa kyseisessä puulaakissa on käyttöoikeuksien haltija. Henkilö toiselta alueelta ei yksinkertaisesti voi paukkia sisään tehtaaseen ja alkaa käyttää työkaluja, koska hänellä ei ole käyttöoikeuksia. Vasemmistolibertarismi on käyttöoikeuksien ja omaisuuden järjestelmä. Yhteisöt hallinnoivat vain sitä mitä ne voivat. Jos ne eivät hallinnoi koko metsää, ne voivat tehdä niin yhdessä muiden kanssa. Saattaa olla myös alueita jotka pysyvät lunastamattomina. Nuo maat pysyvät koskemattomina kunnes joku muu voi tulla käyttämään maata. Jotkut ovat tehneet päätelmän, että vasemmistolibertarismi on ”heimoyhteisöjen” järjestelmä, mikä väärinymmärtää yhteismaan. Moni yhteismaa on yhteiskäytössä, minkä takia vasemmistolibertaarit ajavat paikallisyhteismaata, alueellista yhteismaata ja kansallista yhteismaata.

Toiseksi, ilman valtiota tai yksityisomaisuutta ei ole monopolia resursseihin. Desentralisaatio vapauttaa organisaation tapahtumaan horisontaalisten suhteiden perusteella. Kun käyttäjällä on yksinomainen oikeus resursseihin, se voi riistää muita. Tämä riisto tarkoittaa keskitettyihin hierarkioihin perustuvaa organisaatiota; valtion tapauksessa se tarkoittaa byrokraattista hallitusta ja yksityisomaisuuden tapauksessa se tarkoittaa kapitalisteja, toimitusjohtajia ja yhtiön hallitusta. Yksityisomaisuuden puuttuessa organisaatioilla ei ole keskitettyä johtoa, suhteet ovat tasa-arvoisia ja jäsenillä on valta yhdessä. Relevantti päätöksenteko paikallistasolla tarkoittaa myös desentralisaatiota pois kaikkivoipaisesta hallituksesta jolta puuttuu joko tieto paikallisista olosuhteista tai joka saattaa hallinnoida niitä huonosti poliittiset tarkoitusperät mielessä.

Eräs vasemmistolibertarismin päätavoitteista on integroida tuottajat ja kuluttajat itsehallinnoinnin viitekehykseen, mikä tarkoittaa yhteiskuntaa joka perustuu lokalismiin, kestävyyteen ja lannistumattomuuteen. Lokalismi, kestävyys ja lannistumattomuus ei tulisi nähdä erillisinä olentoina vaan yhteenkudottuna konseptina. Niin kuin menneiden aikojen kylä, lokalismi tarkoittaa että suurin osa tarpeistamme voidaan tyydyttää yhteisön piirissä, mm. ruoka, pääsy viheralueisiin, puhdas vesi, viihde, kulttuuri, kaupungintalot, ostospaikat ja työpaikat. Lokalismi tarkoittaa käveltävyyttä, kykyä kävellä (tai pyöräillä) mihin tahansa näistä paikoista ilman autoa ja rehottavan betonilähiön läpiajoa. Lokalismi tarkoittaa myös, että me emme lähetä asioita ympäri maailmaa paikallisyhteisöstä. Vielä tärkeämpänä lokalismi tarkoittaa, että me tarkastelemme lähemmin toimiamme, sosioekonomisia tai poliittisia, sen sijaan että jätämme ne huomiotta tai nojaamme ulkopuoliseen apuun. [xv]

Kestävyys on kyky kestää läpi aikojen olemalla tietoinen ja sopeutumalla ekologisiin lähiympäristöihimme. Itse asiassa, kestävät yhteisöt ovat niitä jotka toimivat paljon ekosysteemin tavoin kierrättämällä ja käyttämällä uudelleen omat jätteensä. Aivan kuten luonnossa, on yhteyksien verkko joka ylläpitää itseään. Energia, vesi, maatalous ja joukkoliikenne tulisivat myös olla kestäviä, mikä tarkoittaa että niitä ylläpidetän yltäkylläisyys mielessä, ja säilytetään tuleville sukupolville.

Lannistumattomuus on yhteisön kyky sopeutua tai nousta uudelleen nopeasti ympäristön muuttumisen seurauksena. Tämä vaatii paljon sosiaalista pääomaa ja hyvää kommunikaatiokykyä sekä kykyä suunnitella tulevan varalta samalla kun säilytetään lokaali autonomia. Yhteistyö on avainroolissa kun varmistetaan yhteisön ajavan hyvinvointia ja elämän laatua tulevien sukupolvien puolesta.

Lannistumattomia yhteisöjä kuvatessaan permakulturisti Rob Hopkins sanoo, että yhteisöön:

“…saattaa kuulua yhteisöomisteiset energiayhtiöt, jotka asentavat uusiutuvia energiajärjestelmiä; erittäin energiatehokkaiden kotien rakentaminen, jotka käyttävät pääosin paikallisia materiaaleja (savi, olki, hamppu); monenlaiset urbaanit ruoantuotantomallit; sekä yhteyden luominen uudelleen viljelijöiden ja paikallismarkkinoiden välille. Näkemällä lannistumattomuuden keskeisenä osana strategioita ja lähestymistapoja, jotka mahdollistavat yhteisön kukoistuksen nykypäivän talouskriisien jälkeenkin, suuri luovuus, uudelleenkouluttautuminen ja yrittäjyys saavat jalansijaa.” [xvi]

On myös suuri halu luoda luotto- tai rahayhteisvaurautta. “On mahdollista organisoida täysin uudenlainen rakenne rahalle, pankkitoiminnalle ja rahoitukselle, sellainen joka on vapaa koroista, hajautettu ja kontrolloitu, ei pankkien tai keskushallintojen käsissä…” [xvii] Luottoyhteisvauraus voisi tarjota itseriittoisen yhteisön “niille yksilöille ja yrityksille jotka ovat siinä ansioituneet, ja vetää sen pois niiltä jotka eivät ole, ja tarjota meille mahdollisuuden soveltaa kykyjä ja energiaamme niihin yrityksiin jotka parantavat yhteisön lannistumattomuutta, kestävyyttä, itseluottamusta ja yhteistä hyvää.” [xviii]

Tässä viitekehyksessä edistys kohti runsautta on mahdollista. Me voimme tarkastella kolmen sorttista runsautta. Informaation runsaus pitää sisällään tiedon kuten open source -koulutus, tutkimus ja kehitystyö koskien lääketiedettä ja teknologiaa, ohjelmistoja, akateemista tutkimusta, jne. Vasemmistolibertaarissa yhteiskunnassa ei ole tarvetta säilyttää luonnon salaisuuksia vaan insentiivi jakaa ne kaikille. Kun informaatio on suljettu, monet eivät voi hyötyä ja tämä kuristaa kasvua ja edistystä. Biologinen runsaus “luo niin paljon potentiaalia runsaudelle informaation monistamisena ja lupaa meille jatkuvan ekologisten hyötyjen virran sekä raaka-aineita teolliseen tuotantoon.” [xix] Tämä tarkoittaa ympäristönsuojelun lisäksi myös sen ylläpitoa uusien maanviljelytekniikoiden ja muiden avulla. Mutta kaikkein tärkeimpänä se vaatii maailman näkemistä linssin läpi, joka on orgaanisempi, holistisempi ja ajattelee tulevien sukupolvien etua.

Viimeisenä ja tärkeimpänä on organisoitu runsaus. Paras tapa ajatella organisoitua runsautta on analogiana Biosphere 2:lle Arizonan Tucsonissa. Biosfääri on suljettu luonnon ekosysteemi, joka ylläpitää elämää pitkiä aikoja. Kahden ja puolen jalkapallokentän kokosien biosfäärin sisällä on sademetsä, vesialue koralliriuttoineen, mangrove-vesialueita, savanni, usva-aavikko, maanviljelyjärjestelmä ja ihmisasutusta. Organisoitu runsaus on samankaltainen siinä mielessä, että on olemassa täysin kestävä järjestelmä koska se on suunniteltu sellaiseksi. Runsaustaloustieteilijä Roberto Verzola esittää:

“Jokaisen tuotteen elinkaari tulee käydä läpi ja viedä kohti todellista nollajätetuotantoa. Meidän tulee kasvattaa läpivientiä ja virtaa sen sijaan että akkumuloitaisiin ja näin kulutetaan varastot. Tätä on organisoitu runsaus, tarkoitukseltaan, kun, oikean tuotannon komponenttien, funktioiden ja prosessien kombinaation kautta jokainen sivutuote käytetään toisessa tuotantoprosessissa ja koko asiaa ajaa uusiutuvat energiamuodot.” [xx]

Suunnitellun yhteisön viitekehyksessä on todellinen sauma kehittää runsauden yhteisö. Kuitenkin monet valtavirran ekonomistit pilkkaavat ideaa ja pitävät sitä absoluuttisen mahdottomana. Ihmisillä on rajattomasti haluja mikä saattaa olla totta. Todellinen paljastus on se, että runsaus on mahdotonta… markkinakapitalismin viitekehyksessä. Kapitalismi on järjestelmä jonka täytyy jatkuvasti kasvaa tai kärsiä romahduksen jälkiseuraamukset. Toiseksi, markkinatoimijat eivät voi ostaa pääsyä tietoisesti suunniteltuihin ympäristöihin. Kuitenkin suunnitellun yhteismaan viitekehyksessä runsaus on todellinen mahdollisuus.

Eräs yhteismaan kritiikki tulee neoliberaaleilta ja muilta vapaiden markkinoiden kapitalismin edustajilta. Heidän näkökulmastaan yhteismaa on kollektivisoitu dystopia, jossa vallitsee väkivallan demokratia. He väittävät, että yksilön suvereeniutta rikotaan, koska yksilö ei voi omistaa vuorta tai järveä… tai mitään yhteisvaurautta. He uskovat, että meidän tulisi jättää yksittäisen kuluttajan päätettäväksi voiko yritys kuten Walmart selvitä. Loppujen lopuksi, kuluttajat tietävät parhaiten. Nämä kritiikit voidaan helposti sivuuttaa. Ensinnäkin, idea siitä että demokratia on väkivallankäyttöä (vapaasti järjestäytyneissä yhteisöissä) on oikea myyntipuhe vähemistön tai eliitin hallinnolle. Vapaiden markkinoiden kapitalistit hylkäävät idean siitä, että työntekijöillä tulisi olla kontrolli, ja uskovat yksityisomistajien oikeuteen päättää kaikkien puolesta. Sama pätee yhteismaahan. He eivät halua kansan, joihin yhteismaa vaikuttaa, saada päättää. He haluaisivat mieluumin antaa yhteismaan yksityisille yrityksille (pienelle yhteiskunnalliselle eliitille) jotta heillä voisi olla monopoli liikevoiton tuottamisen resursseihin.

Eräs yleinen kuvaus vapaiden markkinoiden kapitalismista on “nousuvesi nostaa kaikki veneet.” Tämä on uskomus siitä, että markkinat ovat holistinen järjestelmä, joka nostaa kaikki yksilöt yhteiskunnassa. Jos markkinat on holistinen järjestelmä, silloin markkinoiden instituutio muokkaa kaikkea sen sisällä. Toisin sanoen, markkinat muovaavat kaikkea! Markkinat ovat mahdollisesti kaikkkein läpikotaisin instituutio jonka ihmisolennot ovat koskaan keksineet. Se ulottuu maailmanlaajuisesti ja määrittää kaiken siitä miten tuotteet valmistetaan siihen miten yhteisöt järjestäytyvät. Markkinat sanelevat myös ovatko yhteisöt kestäviä, lannistumattomia tai paikallisia, kun samalla ne määräävät kaikkien jäsenten suhteet ja miten he ovat toistensa kanssa kanssakäymisissä. Tämä on totta niin globaalisti kuin lokaalistikin. Se mitä me näemme globaaleilla markkinoilla on, että laivaamme tuotteita joka puolelta maailmaa, joka johtaa todelliseen yhteismaan tragediaan: resurssien kulumiseen, saasteisiin, olemattoniin yhteisöihin sekä kulttuurilliseen homogeenisuuteen.

Termi ”kuluttaja tietää parhaiten” on absoluuttista hölynpölyä. Kuluttajat eivät tiedä mikä heille on parasta koska heiltä puuttuu tarpeellinen tieto. Kuluttajilta puuttuu tieto olosuhteista joiden alaisuudessa heidän tuotteensa tuotetaan, kuten ovatko vaatteet tehty orjatyövoimalla, onko eläintä kohdeltu huonosti kun se on kasvatettu lihaksi, tai onko valmistamisessa käytetty lapsityövoimaa. Kuluttajat harvoin ymmärtävät miten tuotteet pääsivät markkinoille, kuten jakelujärjestelmien pitkäaikaisvaikutukset, tuotannon vaikutukset paikallisympäristöihin tai monimutkaiset suhteet toimittajien ja alihankkijoiden välilllä. Kuluttajat tietämättään osallistuvat lompakoillaan despoottisten valtioiden, kaameiden työolojen ja uhkaaven ympäristökäytäntöjen tukemiseen, joita he muutoin olisivat välttäneet kuin ruttoa. Markkinatoimijat voivat myös toimia tavoilla, jotka vaikuttavat rationaalisilta, mutta suuressa mittakaavassa ovat täysin irrationaalisia. Esimerkiksi yhden henkilön autolla ajo on totaalisen rationaalista, mutta kun kaikki tekevät sitä, se johtaa saasteisiin, tungoksiin, fyysisen ja sosiaalisen terveyden ongelmiin ja ympäristön tuhoutumiseen. ”Kuluttaja tietää parhaiten” on täysi myytti ja johtaa ainoastaan irrationaaliseen kollektivismiin.

Kollektiivisten resurssien järjesteäminen on suurin tekijä yhteisen todellisuutemme muokkaamisessa, olipa kyse sitten vapaiden markkinoiden organisoimisesta tai yhteismaan määrittämisestä. Ero näiden kahden välillä on painostava. Vapaat markkinat perustuvat irrationaalisiin toimijoihin, joista kenelläkään ei ole hajuakaan siitä miten he muokkaavat yhteiskuntaa. Markkinakapitalismi johtaa rakenteelliseen eriytymiseen, jossa yhteisöistä tulee särkyneitä ja yksilöistä vieraantuneita. Tässä ympäristössä yhteismaa muutetaan arvottomiksi hyöty-yksiköiksi mutta arvoa “ei yksinkertaisesti voida lytätä yksittäiseksi yhteismitalliseksi vaihtoarvoksi — eli hinnaksi — ja se tapahtuu prosessien kautta, jotka ovat liian hienovaraisia, laadullisia ja pitkäaikaisia markkinoiden aurinkokuninkaiden mitattaviksi.” [xxi] Toisaalta yhteismaa on tarkoituksellinen, tietoinen ja lopullisesti suunniteltu ja hallinnoitu joustavasti maksimoimaan sen jäsenten kansainvälisten tavoitteiden saavuttaminen. Tahallisen yhteismaan lopputulos on mikä tahansa minkä me sen haluamme olevan.

Viitteet


[i] Yksi vastalause termille ”maan perii” on oletus, että jonkin periminen vaatisi aiemman omistajan. Proudhon käytti termiä ”omaisuus on varkautta” jota on joskus kritisoitu samalla perusteella. Kuitenkin termillä on syvempi oivalluksensa ja se tulisi ymmärtää sillä perusteella, että omaisuus voidaan ”panna sivuun” tai sitä voidaan väärinkäyttää. Lisää aiheesta voi lukea Shawn Wilburin tekstistä: http://libertarian-labyrinth.blogspot.com/2011/12/varieties-of-theft-and-property.html

[ii]   Kratzwalk, B. (2012). Rethinking the social welfare state in light of the commons. In D. Bollier & S. Helfrich (Eds.), The Wealth of the Commons: A World Beyond Market & State (1st ed., p. 55). Amherst: Levellers Press.

[iii]  Bennholdt-Thomsen, V. (2012). Subsistence: Perspective for a society based on commons. In D. Bollier & S. Helfrich (Eds.), The Wealth of the Commons: A World Beyond Market & State (1st ed., p. 84). Amherst: Levellers Press.

[iv]  McKay, I. (2012). An anarchist faq: Faq volume 2. (1st ed., p. 966). Oakland: AK Press.

[v]  Ostrom, E. (1990). Governing the commons, the evolution of institutions for collective action. (p. 1). Cambridge: Cambridge Univ Pr.

 [vi]  Linebaugh, P. (2012). Enclosure from the bottom up. In P. Linebaugh & P. Linebaugh (Eds.), The Wealth of the Commons: A World Beyond: A World Beyond Market & Commons (1st ed., p. 114). Amherst: Levellers Press.

 [vii]  Ibid., pp. 30.

 [viii]  Proudhon, P. (2008). What is property?: An inquiry into the principle of right and of government (forgotten books). (p. 149). Central: Forgotten Books.

 [ix] Ibid., pp. 149.

[x] Helfrich, S. (2012). Common goods don. In S. Helfrich & S. Helfrich (Eds.), The Wealth of the Commons: A World Beyond Market & State (1st ed., p. 61). Amherst: Levellers Press.

 [xi]  Ostrom, E. (1990). Governing the commons, the evolution of institutions for collective action. (p. 94). Cambridge: Cambridge Univ Pr.

 [xii]  Ibid., pp. 95.

[xiii]Ibid., pp. 101 – 102.

 [xiv]  Quilligan, J. B. (2012). Why distinguish common goods from public goods? In J. B. Quilligan & J. B. Quilligan (Eds.), The Wealth of the Commons: A World Beyond Market & State (1st ed., p. 78). Amherst: Levellers Press.

[xv] On joitain resursseja jotka voidaan löytää tai tuottaa vain tietyillä alueilla, kuten kupari, tietyt satokasvit ja muut mahdollisesti tärkeät resurssit. Tässä tapauksessa on tiettyjä syitä siirtää resurssit kaukaisista maista, mutta tavoite on olla niin paikallinen kuin mahdollista.

[xvi] Hopkins, R. (2012). Resilience thinking. In D. Bollier & S. Helfrich (Eds.), The Wealth of the Commons: A World Beyond Market & State (1st ed., p. 22). Amherst: Levellers Press.

[xvii] Greco, Jr., T. H. (2112). Reclaiming the credit commons: Towards a butterfly society. In D. Bollier & S. Helfrich (Eds.), The Wealth of the Commons: A World Beyond Market & State (1st ed., p. 232). Amherst: Levellers Press.

[xviii]Ibid., pp. 232.

[xix] Verzola, R. (June, 2010). Building an economic theory of scarcity and abundance . Retrieved from http://copysouth.org/portal/sites/default/files/VERZOLARoberto_Economic theory of scarcity and abundance EN.pdf

[xx]  Davey, B., Helfrich, S., Hoeschele, W., & Verzola, R. (2010, November). The abundance of the commons?. , Berlin.

[xxi]  Bollier, D., & Helfrich, S. (2012). Introduction: The commons as a transformative vision. In D. Bollier & S. Helfrich (Eds.), The Wealth of the Commons: A World Beyond Market & State (1st ed., p. xvii). Amherst: Levellers Press.

 

Lähde:

https://theleftlibertarian.wordpress.com/2013/09/11/the-commons-beyond-the-state-capitalism-and-the-market/

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.