kirjoittaja: Monica Vasile
Romanian Vrancea-vuoristossa, Itä-Karpaateilla, kymmenien kylien ihmiset ovat käyttäneet yhteisöpohjaisia instituutioita, jotka tunnetaan nimellä obştea, metsän yhteisten alueiden hoitamiseen 1500-luvulta lähtien.1 Sanan alkuperäinen, slaavin kielestä tuleva merkitys on ”yhteenkuuluvuus”, ja se korostaa instituution osallistavaa olemusta. Obştean perinteet ovat niin syvälle juurtuneet vrâncealaisten kyläläisten keskuudessa, että metsää ei pidetä pelkästään resurssina; se on voimakas kollektiivisen identiteetin, sosiaalisen käytännön ja ylpeyden lähde, jolla on lähes mytologisia kaikuja. Obştean tehokkuuteen perinteisenä instituutiona ovat kuitenkin syvästi vaikuttaneet kaivannaisteknologioiden nousu, kommunismin viisikymmentä vuotta kestänyt valtakausi (1948-1989) ja modernien markkinoiden nousu. Kaiken tämän läpi ihmiset ovat vaalineet affektiivista suhdettaan metsiinsä ja obştea-metsänhoidon muotoon.
Obştea-instituutiota ei perustettu tiettynä ajankohtana tai sopimusjärjestelynä. Legendan mukaan Stefanus Suuri myönsi 1500-luvulla seitsemän kylän perustajille heidän sotilaallisten ansioidensa perusteella Vrancea-vuorten yhteisomistuksen.
Alueen kylät pitivät vuoria yhdessä hallussaan sukupolvien ajan (vain kommunistihallinnon aikana valtion omistus keskeytti tämän), mikä oli ainutlaatuinen tilanne Romaniassa ja harvinaisuus Euroopassa. Aluksi koko alue omisti koko vuoristoalueen (Stahl 1958) devalmaşiessa. Ensimmäinen maanjako kylien kesken tapahtui vuonna 1755, ja sitä seurasi viisi muuta jakoa, kunnes viimeinen tapahtui vuonna 1840. Jaot tehtiin kunkin kylän laiduntarpeiden tyydyttämiseksi ja poliittisen konfliktin ratkaisemiseksi.2 1800-luvun loppuun mennessä kyläläisten pääsy metsiinsä rajoittui yhä enemmän hyödyntämistekniikoiden kehittyessä ja puusta tuli arvokas hyödyke, joka yhdistettiin rahaan ja sosiaaliseen asemaan. Tänä aikana useat voimakkaat ulkomaiset metsäyhtiöt, erityisesti Itävallasta ja Italiasta, tekivät sopimuksia paikallisen eliitin kanssa suurten metsäalueiden vuokraamisesta ja hyödyntämisestä. Useissa kylissä vanhat eliitit työskentelivät rahan tuoton turvin yhteisön parhaaksi rakentaen kouluja, kylätaloja ja yhteisiä kylpylöitä. Toisissa kylissä paikallisten kollektiivinen muisti muistaa eliitin, joka petti ihmisiä myymään käyttöoikeuksiaan, usein savukeaskin hinnalla. Ulkomaiset yritykset lopettivat toimintansa Vranceassa ensimmäisen maailmansodan alkuun mennessä tehtyään massiivisia metsäkatoja.
Romanian valtio otti käyttöön ensimmäisen metsälain vuonna 1910, mikä antoi obştealle virallisen laillisen tunnustuksen. Laki velvoitti kyläläiset hankkimaan paikalliselta komitealta maksuttomia tositteita puutavaran korjuuta varten sekä todistuksia sen kuljettamiseksi. Näitä määräyksiä pidettiin enimmäkseen tarpeettomina muodollisuuksina, eikä niitä tuolloin noudatettu tiukasti. Sen sijaan tavanomaiset normit toimivat edelleen tehokkaana sääntelynä.
Obştea on saattanut hitaasti muuttua sosiaalisesti sitoutuneesta instituutiosta nykyaikaiseksi organisaatiomuodoksi, mutta vuonna 1948 kommunistinen puolue nousi valtaan ja valtio otti haltuunsa kaiken yhteisöllisen metsäomaisuuden. 1950-luvulla Vranceassa käytiin useita vakavia taisteluita kommunismin vastaisen liikkeen kyläläisten ja kommunistiviranomaisten välillä. Useita ihmisiä kuoli ja osa vangittiin. Nämä tapahtumat sekä koulutettujen ihmisten muutto maaseudulta johtivat kyvykkäiden paikallisten eliitien menetykseen. Monet obştea-perinteet katosivat tai taantuivat.
Paikallisten kokemukset kommunistikaudella vaihtelivat suuresti kylästä toiseen ja jopa saman kylän sisällä. Jotkut työskentelivät palkkatyöläisinä valtion rakenteissa. Toiset varastivat puuta entisestä yhteisomistuksestaan paikallisviranomaisten hiljaisella hyväksynnällä. Laillisten markkinoiden rinnalle syntyi musta puun markkinat, joita helpottivat puolueen virkamiehille maksetut lahjukset. Tutkiessani metsien käyttöä kommunistikaudella havaitsin, että ”omistaminen” ei ollut kovin tärkeää. Tärkeämpää oli pääsy metsään ja sen käyttö, joita helpotettiin monin tavoin, sekä laillisesti että laittomasti, yleensä valtion virkamiesten ja korruptoituneiden käytäntöjen avulla.
Heti kommunismin kaatumisen jälkeen restitutiopolitiikka antoi tietä uusille omistussuhteille (Hann 1998), ja sääntely ja hallinto toivat mukanaan paljon oikeudellista epäselvyyttä (Verdery 1999).
Kollektiiviset omistusoikeudet palautettiin vasta vuonna 2000. Samaan aikaan paikalliset puunkorjuuseen liittyvät yritykset kukoistivat. Nämä uudet yritykset eivät edistäneet paikallista talouskehitystä; ne tarjosivat enimmäkseen mustan pörssin ja matalapalkkaisia työpaikkoja, mutta niillä oli vaikutusvaltainen rooli obştea-instituutioiden kehityksessä, koska monet niistä toimivat myös päätöksentekijöinä räikeissä eturistiriidoissa.
Nykyään Vranceassa toimii edelleen 29 obştea-metsälaitosta, jotka hallinnoivat noin 65 000 hehtaaria metsää. Jokainen kylä omistaa 1 500–14 000 hehtaaria metsää, ja niiden väkiluku vaihtelee 800:sta 5 000:een. Restaurointiprosessissa määrättiin, että laitosten tulisi noudattaa vanhojen organisaatiorakenteiden mallia ja että jokaisella obştealla on oikeus muuttaa lakisääteisiä normejaan paikallisten tilanteiden mukaan kyläkokouksen suostumuksella.
Miehillä ja naisilla on yhtäläiset omistusoikeudet, vaikka miehet osallistuvat enemmän kokouksiin ja tekevät enemmän metsätöitä. Vrancea-vuorten metsämaan hoidon ohjaavia periaatteita olivat (ja ovat edelleen) jakamattomuus, luovuttamattomuus ja tasapuolinen jakaminen. Perustavanlaatuinen ominaisuus on jokaisen yksilön tasapuolinen osallistuminen. Yksilöllä ei kuitenkaan ole mitattavissa olevaa oikeutta eikä hän omista tarkkaa palstaa; ainoa oikeus on ”oikeus olla jäsen”. Jäsenyyteen sisältyy oikeus äänestää kyläkokouksessa ja saada vuosittainen puukiintiö, joka muuttuu kokousten tekemien yksilöllisten osuuksien mukaan. Puheenjohtajan johtama toimeenpaneva komitea yhdessä kyläkokouksen kanssa hallinnoi kutakin yhteistä metsää. Kyläläiset valitsevat komitean ja puheenjohtajan salaisella demokraattisella äänestyksellä. Komitea hoitaa kaikki hallinnolliset toimet, mukaan lukien kyläkokousten järjestäminen, puutavaran huutokaupat ja vuosittaisten puuosuuksien jakaminen tavallisille asukkaille. Osallistava viitekehys on periaatteessa erinomainen, mutta käytännössä ongelmia aiheuttaa vähäinen osallistuminen kokouksiin, pelot ääntenlaskennan rehellisyydestä, eturistiriidat ja rajallinen määrä päteviä valtuutettuja.
Nykyään keskimäärin 20 prosenttia obştean hallinnoimasta puusta menee kotitalouksien kulutukseen ja loput (yleensä rahallisena voittona) paikallisen infrastruktuurin parantamiseen. Paikalliset saavat osuudekseen 1–3 kuutiometriä polttopuuta vuodessa perhettä kohden ja saman määrän puutavaraa ja heillä on oikeus myydä sitä paikallisesti mutta ei obştean rajojen ulkopuolella. Puun arvioitu arvo vuonna 2006 kahden aikuisen kotitaloudelle oli noin 80 euroa vuodessa eli noin 5 prosenttia tutkittujen kylien kotitalouksien keskimääräisistä 1 500 euron vuosituloista.
Yhteismaan alkuperää koskeva legenda toimii nykyisten omistusjärjestelyjen oikeutuksen lähteenä. Tämä ”olipa kerran -tarina” muistetaan laajalti ja sitä toistetaan usein, ja metsää pidetään ”Stefanus Suuren perintönä”. Se on eräänlaista emotionaalista pääomaa, jota Vrancea-vuorten kyläläiset ammentavat vahvistaakseen kollektiivista paikallista identiteettiään ja historiaansa. Obştean hallinnoiman omaisuuden symbolinen ja affektiivinen ulottuvuus vahvistuu näin. Useimmat paikalliset eivät voi käsittää metsien jakamisen ajatusta, koska se rikkoisi ”vanhaa tapaa”. Jotkut ihmiset näkevät oikeuden käyttää vuoria korvauksena vrânceneille (kuten ihmisiä siellä kutsutaan) siitä, ettei heillä ole pääsyä tasankojen vauraaseen, viljelykelpoiseen maahan. Yhteisomistusta pidetään yksinkertaisena historiallisena tosiasiana – itsestäänselvyytenä. Vaikka osoitetun metsämaan laatu ja määrä vaihtelevat kylästä toiseen, alkuperäinen teko vaikuttaa kiistattomalta: ”Näin Stefanus antoi sen meille!”
Ei ole yllättävää, että tunteilla, havainnoilla ja merkityksellä on suuri merkitys jäsenten osallistumisessa ja metsänhoidossa – ja nämä tunteet ovat dynaamisia ja kehittyvät ajan ja eri olosuhteiden myötä. Näiden paikallisten ja heidän metsänsä välinen suhde on monimutkaisempi kuin tuttu ”talonpoikaiskiintymys” maahan, koska heidän omistamansa metsä sisältää pohjimmiltaan hajanaisen aineellisen resurssin ja jaetun kokemuksen: oikeuden käyttää yhteistä metsää. Silti vuosina 2005–2006 tekemäni kyselyn3 mukaan 42,2 prosenttia sanoo tuntevansa itsensä ”paljon” yhteisen metsän omistajaksi. Toiset 32,7 prosenttia pitää itseään omistajina ”jossain määrin” ja 24,1 prosenttia ”ei lainkaan”. Muistot, joita eletään ja toistetaan muille, vahvistavat ihmisten emotionaalista kiintymystä yhteiseen metsään. Vanhemmilla paikallisilla näyttää olevan suurempi kunnioitus yhteisiä metsiään kohtaan kuin nuoremmalla sukupolvella, ja he tukevat enemmän nykyisiä organisointikäytäntöjä.
Laajassa kenttätyössäni kymmenen alueen yhteisön kanssa havaitsin4, että ihmiset puhuivat metsästä omaisuutena ristiriitaisin termein. Omaisuuden merkitys ilmaistaan paikallisesti kahdella eri rekisterillä – omaisuudella perinnön ja identiteetin affektiivisena symbolina ja omaisuudella aineellisena, toiminnallisena käyttöresurssina. He käyttävät retoriikkaa yhteisön ylpeydestä historiallisten maiden omistamisessa ja hallinnassa vakiintuneiden käytäntöjen ja perinteiden mukaisesti, sekä riistämisen retoriikkaa, kun paikalliset tai kansalliset eliitit anastavat laittomasti suurimman osan metsien hyödyistä. Riistämisen ja epäoikeudenmukaisuuden tunteita syntyy, kun obştea nähdään sen hallitsevan rakenteen linssin läpi ”korruptoituneiden opportunistien” ryhmänä. 89 prosenttia kyselyyni vastanneista koki, että obştea, ymmärrettynä sen hallintokomiteana, ei tee mitään tai tekee liian vähän yhteisöjen hyväksi.
Kommunismin jälkeisenä aikana ylpeys ja muisto kommunismia edeltäneestä obşteasta on herännyt uudelleen. Silti on myös vaikeuksia käsitellä korruptiota, puun ja voittojen oikeudenmukaista jakoa koskevia konflikteja sekä heikkoa paikallisjohtamista. Ongelmana on osittain se, että yhteismaan lainsäädäntö ei ole monissa asioissa selkeä tai yksityiskohtainen. Toinen ongelma on, ettei ole olemassa paikallisia mekanismeja konfliktien ratkaisemiseksi edullisesti. Sekä tapaoikeudet että osavaltioiden lait näyttävät olevan tehottomia, kun korruptio on liian yleistä tai konfliktit kärjistyvät. Epäselvät olosuhteet voivat helposti johtaa ”adhokratiaan”, joka antaa itsekkäiden opportunistien hyödyntää yhteistä hyvää.
Näistä haasteista huolimatta olen Vrâncean kylien tutkimuksissani havainnut, että obştealla on huomattavan vahva tuki kollektiivisen identiteetin ja tarkoituksen instituutiona. Metsänhoito ei ole pelkästään laskelmia, suoritusta, aineellista arvoa ja tuloja. Se koskee myös affektiivisia suhteita ja symbolista merkitystä, joka heijastuu kollektiivisessa muistissa, perinteessä ja identiteetissä. Nämä affektiiviset ulottuvuudet pitävät ihmiset kiinnostuneina ja mukana metsäomaisuuteensa liittyvissä prosesseissa, vaikka valtion, markkinoiden ja paikallisten viranomaisten ulkoiset voimat saattavat toimia toiseen suuntaan.
Alaviitteet
- Metsäyhteisöjä löytyy kaikkialta Karpaateista erilaisissa organisaatiomuodoissa. Tällä hetkellä Romaniassa on noin 911 rekisteröityä metsäyhdistystä, metsäyhteisöä (obte ja composesorat), jotka omistavat 14 prosenttia maan koko metsäpinta-alasta, ja loput ovat valtion tai yksityisten omistuksessa. Niillä on hyvin erilaiset resurssit, jotkut yhdistykset omistavat suuria tontteja korkealaatuista vanhaa metsää, toiset taas pieniä nuoria metsiä. Myös oikeuksien jakojärjestelmä vaihtelee paikasta toiseen, useimmat metsäyhteisöt perustuvat epätasa-arvoon ja sukututkimuksiin, kun taas hyvin harvat niistä perustuvat yhtäläisiin oikeuksiin ja asumiseen, kuten tässä luvussa kuvatut. Metsän tuotosta saatavat tulo-osuudet voidaan myös jakaa eri tavoin. Jotkut yhdistykset investoivat kunnallisiin hyödykkeisiin (kuten julkisten rakennusten korjauksiin, kyläinfrastruktuuriin), kun taas toiset jakavat yksinkertaisesti käteisosinkoja jäsenilleen. Lisätietoja ajankohtaisista kysymyksistä, ks. Vasile 2006, 2007, 2008 sekä Vasile ja Mantescu 2009. Historiallista näkökulmaa varten ks. Stahl 1958 (romaniaksi) ja 1980 (englanniksi). ↩︎
- Historioitsija H.H. Stahl (1958) huomauttaa, että laidunnuksen välttämättömyyksien lisäksi jokaisen kylän piti maksaa rahallinen lahjoitus, kun vaikutusvaltainen pajari vaati aluetta itselleen. Tämä kiista ratkaistiin ”Vrancean suuressa oikeudenkäynnissä”. ↩︎
- Kysely perustuu edustavaan satunnaisotantaan, johon kuuluu 304 henkilöä neljästä Vrancean alueen kylästä. ↩︎
- Kirjoittaja teki laajaa kenttätyötä vuosina 2004–2006 ja teki myöhemmin lyhyempiä vierailuja aiemmin tutkituille alueille vuosina 2007, 2008 ja 2012. ↩︎
Lähdeviitteet
Hann, Chris. 1998. “Introduction: The Embeddedness of Property.” Teoksessa C.M. Hann, editor, Property Relations: Renewing the Anthropological Tradition. Cambridge: Cambridge University Press.
Stahl, H. Henri. 1958. Contributii la studiul satelor devalmase romanesti. Bucuresti. Editura Academiei
———. 1980. Traditional Romanian Village Communities. Cambridge: Cambridge University Prss.
Vasile, Monica. 2006. “Obştea today in the Vrancea Mountains, Romania. Self Governing Institutions of Forest Commons.” Sociologie Romaneasca [Romanian Sociology]. 4(3):111-130.
———. 2007. “Sense of Property, Deprivation and Memory in the Case of Obştea Vrânceana.” Sociologie Romaneasca. 5(2):114-129.
———. 2008. “Nature Conservation, Conflict and Discourses around Forest Management: Communities and Protected Areas from Meridional Carpathians.” Sociologie Romaneasca [Romanian Sociology]. 6(3-4):87-100.
Vasile, Monica and Liviu Mantescu. 2009. “Property reforms in rural Romania and community-based forests.” Sociologie Romaneasca [Romanian Sociology]. 7(2):95-113
Verdery, Katherine. 1999. “Fuzzy property: rights, power, and identity in Transylvania’s decollectivization.” pp. 53-81. Teoksessa M. Burawoy and K. Verdery, editors. Uncertain Transitions: Ethnographies of Change in the Postsocialist World. Rowman & Littlefield Publishers.