Kirjoittanut Giorgios Kallis
Degrowth on avoin hyökkäys talouskasvun ideologiaa vastaan. Jotkut kutsuvat sitä kritiikiksi: slogan tai ”hitler-kortti”. Toiset puhuvat ”teoriasta”, tai ”kirjallisuudesta” joka aiheesta on kirjoitettu; tai degrowth-käytänteistä. Monet näkevät itsensä ”degrowth-liikkeen” jäsenenä, tai väittävät elävänsä ”degrowth-tavalla”. Mitä degrowth on ja mistä se oikein tulee?
Alkuperä
Degrowthin ideologiset juuret löytyvät 1970-luvun manner-Euroopan écologie politique’ssa. Andre Gorz puhui ‘décroissance’sta vuonna 1972, kyseenalaistaen kapitalismin yhteensopivuuden maapallon tasapainon kanssa ”jolle… materiaalisen tuotannon degrowth on vaadittu olosuhde”. Jos emme tarkastele ”tasa-arvoa ilman kasvua”, Gorz esittää, me pelkistämme sosialismin ainoastaan ”kapitalismin jatkeeksi muilla tavoin — keskiluokkaisten arvojen, elämäntyylin ja sosiaalisten mallien jatkeeksi”.
‘Demain la décroissance’ (”Huomenna, degrowth”) oli vuonna 1979 käännetty esseekokoelma Nicholas Georgescu-Roegenilta, romanialaiselta USA:han opettajaksi päätyneeltä maahanmuuttajalta, protoekologiselta taloustieteilijältä joka esitti, että talouskasvu kiihdyttää entropiaa. Nämä olivat öljykriisin ja Rooman Klubin aikoja. Mannermaisille ”punavihreille” ajattelijoille, kuitenkin, kysymys kasvun rajoista oli aivan päällimmäisenä poliittinen. Toisin kuten malthusilaisten huolet resurssien loppumisesta, ylikansoituksesta ja systeemin romahtamisesta, heidän huolensa oli vetää kapitalismin junan käsijarrusta, tai lainataksemme Ursula Le Guin’ia, ”panna sika yksisuuntaisen, vain kasvusta koostuvan tulevaisuuden raiteille”.
Slogan ”décroissance” elvytettiin 2000-luvun alkupuolella Lyonissa, kun aktivistit ottivat osaa suoraan toimintaan mega-infrastruktuureja ja mainontaa vastaan. Serge Latouche, talousantropologian professori ja äänekäs kriitikko Afrikan kehitysohjelmille, popularisoi sen kirjoissaan kutsuen sitä ”lopuksi kestävälle kehitykselle” ja ”pitkäksi hilpeän degrowthin elämäksi”. Ranskalaiselle intellektuaalille Paul Ariekselle degrowth oli ”hitler-kortti”, vallankumouksellinen termi joka kyseenalaisti itsestäänselvyytenä pidetyn kasvupohjaisen kehityksen haluttavuuden. Pieni mutta vannoutunut degrowt-fanaatikkojen joukko levitti ympäriinsä kuukausittain ilmestyvää La Decroissanse -lehteä. Sana noteerattiin Ranskan poliittisissa keskusteluissa, ja yritettiinpä sitä myös kasata liikkeen ympärille puoluettakin, tuloksetta.
Degrowt tänään
Ranskasta tämä uusi meemi levisi Italiaan, Espanjaan ja Kreikkaan. Vuonna 2008 juuri ennen Espanjan kriisiä, Katalaanilainen degrowt-aktivisti Enric Duran ”pakkolunasti” 492 tuhatta euroa lainojen avulla 39 pankista. Hän antoi rahan sosiaalisille liikkeille, tuomiten Espanjan spekulatiivisen luottojärjestelmän ja sen aikaansaaman fiktiivisen kasvun.
Alkaen Pariisissa vuonna 2008, sarja kansainvälisiä kokoontumisia, jotka olivat sekoitus tieteellistä konferenssia ja sosiaalifoorumia, tutustutti degrowthin englanninkieliseen maailmaan. Syyskuussa 2014 3500 tutkijaa, opiskelijaa ja aktivistia tapasi Leipzigissa 4. kansainvälisessä degrowth-konferenssissa. Aktivistit puhuivat kasvusta ja ilmastonmuutoksesta, gramsilaisesta kapitalismikritiikistä, 20 tunnin työviikosta, kansalaistottelemattomuudesta hiilivoimalan ulkopuolella sekä kuinka leipoa omaa leipää.
Vertaisarvioiduissa julkaisuissa rehottava akateeminen tutkimus on tukenut degrowthin olennaisimpia väitteitä: mahdottomuus välttää tuhoisa ilmastonmuutos nykyisellä talouskasvulla; olennaiset rajat sille kuinka irroitetaan kytkentä resurssienkäytön ja talouskasvun välillä; talouskasvun erottaminen kehittyneiden talouksien parantuneesta hyvinvoinnista; kasvavat sosiaaliset ja psykologiset talouskasvun kustannukset. Viimeaikaiset julkaisut alleviivaavat talouskasvun kerrannaisvaikutuksia kapitalismille (mitä David Harvey kutsui kaikkein tappavimmaksi ristiriidaksi), ja tutkivat kuinka työllisyys tai tasa-arvo voidaan ylläpitää postkapitalistisissa talouksissa ilman talouskasvua.
Poliittiset ehdotukset vaihtelevat hiilidioksidikatosta ja maksuajanpidennyksistä perustuloon, lyhennettyyn työviikkoon, resurssiyhteisvaurauden takaisinperintään ja velkojen anteeksiantamiseen. Lisäksi mukana on ehdotuksia kuten radikaali verotusjärjestelmän reformaatio tuloveropohjaisesta hiiliveropohjaiseen järjestelmään, palkkakatot ja pääomaverot. Vaatimalla mahdotonta, kuten ”ei-reformistisia reformeja”, kuten Andre Gorz niitä nimittää, pakottaa systeemimuutokseen (kuten Slavoj Zizek huomautti, sosiaalidemokraattiset reformit ovat vallankumouksellisia aikana jolloin kapitalismi ei enää voi toteuttaa).
Poliittisesti on selkeä ymmärrys siitä, että systeemimuutos on tarpeen, ja että se vaatii ylätason liikkeen, tai riistettyjen allianssin, johon kuuluuvat globaalien sosiaali- ja ympäristöliikkeiden koalitio. Vaikka degrowth on epäyhteensopiva kapitalismin kanssa, degrowth hylkää myös illuusion niinkutsutusta ”sosialistisesta kasvusta”, jossa rationaalisesti ja keskitetysti suunniteltu talous jotenkin maagisesti toisi teknologisen kehityksen, joka mahdollistaisi kohtuullisen kasvun ilman ekologisten olosuhteiden loukkaamista. Gorzin hengessä degrowthin kannattajat ovat eri mieltä sosialistitoverien kanssa jotka pitävät helpompana kuvitella maailmanloppu tai kapitalismin loppu, mutta jostain kumman syystä ei loppua kasvulle.
Toinen tapa
Toisille ”degrowth” merkitsee suurimmaksi osaksi jokapäiväistä (politisoitua) kantaa elämään. Kolmipäiväiseen degrowth-foorumiin Ateenassa aiemmin tänä vuonna otti osaa satoja ihmisiä: ei ainoastaan akateemikkoja, ympäristöaktivisteja ja ihmisoikeusaktivisteja tai Syrizan, vihreiden ja ”anti-autoritaarisen vasemmiston” jäseniä, vaan myös omavaraisia maallemuuttajia ja luomuviljelijöitä Kreikan maaseudulta ja paljon solidaarisuustalouden ja urbaanin maanviljelyksen ”jalkaväkeä”. Barcelonassa degrowth symboloituu projekteissa kuten ”Can Masdeu”, vallattu talo ruokapuutarhojen verkostoineen Nou Barrisissa ja jolla on historia ”oikeus asuntoon”-aktivismissa; tai ‘Cooperativa Integral Catalana’, osuuskunta jolla on 600 jäsentä ja 2000 osallistujaa, joka on kattojärjestö luomuruoan itsenäisille tuottajille ja kuluttajille ja artesaanituotteille, ekoyhteisöjen jäseniä, osuuskuntamuotoisia yrityksiä ja paikallisia vaihtopiirejä jotka pitävät yllä omia valuuttojaan.
Francois Schneider, kansainvälisten konferenssien alkuunpanija ja ‘Research & Degrowth’-thinktankin perustaja Pariisissa, nykyään Barcelonassa, ilmentää degrowthin hybriditeettiä: tohtorikandidaatti teollisuusekologiasta käveli vuoden aasi vierellään ympäri Ranskaa selittäen degrowthista ohikulkijoille jotka pysäyttivät hänet hämmentyneenä. Hän elää nyt ‘Can Decreix’, alkeellisessa talossa Ranskan-Katalaanin rajalla, joka on koulutus- ja kokeilukeskus säästäväiselle elämälle.
Jotkut puhuvat ruohonjuuritason ”degrowth”-liikkeestä, mutta konferenssiin osaa ottaneet eivät ole kiinteä joukko ihmisiä joilla on yhteinen agenda tai yhteinen olemassaolon tarkoitus, eikä liike edelleenkään ole valtaisan suuri. Toisin kuin globalisaation vastainen liike, ei ole mitään WTO:n rakennusta jone voisi hyökätä tai vapaakauppasopimusta joka pitäisi estää. Degrowth tarjoaa sloganin joka saa liikkeelle, tuo yhteeen ja antaa tarkoituksen monipuoliselle yleisölle ja liikehdinnällee ilman että s on heidän ainoa, tai päätarkoituksellinen sellainen. Se on ideoiden verkosto, kutsuimme sitä myös sanavarastoksi viimeisimmässä kirjassamme, joka yhä useamman ihmisen mielestä kertoo heidän huolistaan.
Uudelleenjakoa, ei talouskasvua
Uuden vasemmiston tulee olla ideologinen vasemmisto, tai se ei tule olemaan vasemmisto ollenkaan. Ympäristön muutos ”muuttaa kaiken” myös vasemmiston kohdalla, on Naomi Klein sanonut. Kapitalismi vaatii jatkuvaa laajentumista, jota perustellaan ihmisten ja ei-ihmisten hyväksikäytöllä, joka peruuttamattomasti vahingoittaa ilmastoa. Ei-kapitalistisen talouden tulee ylläpitää itsensä silloin kun se on kutistumassa. Mutta kuinka voimme jakaa uudelleen tai turvata merkityksellisn työn ilman talouskasvua? Ei ole olemassa vielä konkreettista ”degrowth-taloustiedettä”. Valitettavasti keynesiläisyys on vasemmiston voimakkain työkalu, jopa marxistisen vasemmiston, joka sillä on jäljellä poliittisten kysymysten käsittelyyn. Mutta tämä on taloustiedettä 1930-luvulta jolloin rajaton laajentuminen oli vielä mahdollista ja haluttavaa.
Ilman nousuvettä jolla nostaa laivat on aika miettiä uudlleen mikä laiva saa mitäkin. Vasemmiston vastaus Pikettyn r>g-ongelmaan tulisi olla ”me emme koskaan kasvata g:tä!”. Loppujen lopuksi, me olemme aina halunneet pienentää r:ää, eli pienentää pääoman akkumulaatiota! Piketty itse, tuskin mikään ekologi, ei uskonut suuremman kasvun mahdollisuuteen. Uudelleenjako on keskeinen ongelma 2000-luvulla ilman kasvua.
Vasemmiston täytyy vapauttaa itsensä imaginaarisesta talouskasvusta. Jatkuva talouskasvu on absurdi idea (mieti tämän absurdiutta: jos egyptiläiset olisivat aloittaneet yhdellä kuutiometrillä tavaraa ja olisivat kasvattaneet sen määrää 4,5%:lla vuosittain, heidän 3000-vuotisen sivilisaation lopuksi se olisi vienyt 2,5 miljardin aurinkokunnan verran tilaa). Vaikka me voisimme vaihtaa kapitalistisen kasvun kivempaan ja enkelimäisempään sosialistiseen talouskasvuun, miksi me haluaisimme sen vievän 2,5 miljardin aurinkokunnan verran tilaa?
Talouskasvu on kapitalistinen idea. Se on nimi, jonka järjestelmä antoi unelmalle jota se tuotti, unelma materiaalisesta runsaudesta. BKT kehitettiin laskemaan sodan tuottavuutta, ja se kehittyi USA:n ”menestyksen” ”objektiivisen” mittaamisen indikaattoriksi kylmän sodan aikana. Talouskasvu on se mitä kapitalismi tarvitsee, tietää ja tekee. Kuten Gareth Dale huomauttaa, sosialistineen politiikka ei koskaan käsitellyt kvantitatiivisia lisäyksiä abstraktissa vaihtoarvossa. Se käsitteli yksityiskohtia, konkreettisia käyttöarvoja: työllisyyttä, säädyllistä palkkaa, kunnollisia elinolosuhteita, terveellistä ympäristöä, julkista terveydenhuoltoa ja puhdasta vettä kaikille. Kaikki nämä vaativat resursseja, mutta ei ole mitään syytä miksi ne vaatisivat jatkuvaa resurssien määrän kasvattamista, 3% joka vuosi.
Ja tässä on vielä vahvempi väite: asiat jotka me vasemmistossa haluaisimme nähdä ”kasvavan” eivät lisäisi aggregaattikasvua (ellei määritellä täysin uudestaan mitä mittaamme taloudellisella toiminnalla, mutta sen jälkeen kyseessä on sanaleikki). Vaurauden jakaminen tasaisesti, käyttämällä enemmän käsiä ja päätä kuin on muuten tarpeen, jättämällä ympäristö ja ihmiset rauhaan, käyttämällä aikaa toistemme huolehtimiseen; kaikki nämä ovat ”veroja” tuottavuudelle ja talouskasvulle. Voisimme hyvin olla vähemmän tuottavia. Mutta teollistuminen lähti käyntiin keskittämällä ylijäämiä harvain käsiin (kapitalistien ja valtioiden), investoimalla uudelleen liikevoitto jotta saadaan lisää kasvua; ei jakamalla vaurautta kaikille tai jättämällä laidunmaat ja fossiilit koskemattomiksi.
Unelmien muuttaminen
Tämä saattaa olla liian iso pala nieltäväksi. Loppujen lopuksi monet meistä usein kannattavat tasa-arvoa, demokratiaa, täystyöllisyyttä, minimipalkkaa, koulutusta ja uusiutuvia energiamuotoja talouskasvun nimissä. Uskomus siitä, että vaihtoehto kapitalistiselle järjestelmälle, joka keskittyy vain liikevoittoon, tulee olemaan ”rationaalisempi” ja tulee tekemään paremmin sen mitä kapitalismi tekee, ja jopa enemmän. Tämä on väärin poliittisesti: kuten Slavoj Zizek väittää, vasemmisto ei voi polttaa itseään loppuun uusilla tavoilla toteuttaa samat unelmat; sen täytyy muuttaa itse unelmat. Se on myös faktisesti väärin. ”Loistokas” (sic) sodanjälkeinen uudelleenrakennuksen aika on ohi. Vain vähän indikaatioita on olemassa siitä, että velkavetoinen keynesianismi, ruskea tai vihreä, kapitalistinen tai sosialistinen, voi elvyttää sen. Tämä on riippumatonta siitä että neoliberaali leeikkauspolitiikka on tuhoisaa. Uudelleenjako, demokratia ja tasa-arvo, kyllä; mutta ei talouskasvun nimissä.
Degrowth elvyttää Enrico Berlinguerin ”vallankumouksellisen leikkauspolitiikan” hengen, leikkauspolitiikan joka on syntynyt solidaarisuudesta. Bensa joka pyörittää autojamme, lämmittää kotimme ja jopa tuo sähkön sairaaloihimme ja kouluihimme on samaa joka tuhoaa elinkeinot ja metsät Perun Amazonilla ja Nigeriassa. Me emme tarvitse Paavia muistuttamaan meitä siitä. Syy ”selvään” elämään, kuten Berlinguer aiemmin, tai Paavi nyt, kutsuu sitä, on se että toimemme ”täällä” vaikuttavat ihmisiin ja ekosysteemeihin ”siellä”. Ei siksi että kapitalistinen kone olisi tyhjentymässä tavaroista (malthusilaisten huoli), tai koska, kuten neoliberaalit haluavat, ”me elämme yli rajojemme” (jolla he tarkoittavat ”me 99%” jotka käyttävät hyvinvointivaltion palveluja, ei se 1% joka elää pääomallaan).
Degrowthin kannalta kyse ei ole siitä, että globaali pohjoinen pallonpuolisko kuluttaa enemmän kuin se tuottaa (tai tuottaa enemmän kuin se kuluttaa keynesiläisten mielestä). Kyse on siitä, että se tuottaa ja kuluttaa enemmän kuin mikä on tarpeellista globaalin etelän, muiden olentojen ja tulevien sukupolvien kustannuksella. Vähemmän tuottaminen ja kuluttaminen pienentää muille aiheutettua vahinkoa. Tässä on kysymys sosiaalisesta ja ympäristöllisestä oikeudenmukaisuudesta: ”vähennä ja jaa” globaalilta 1%:lta (ja pienemmässä määrin 10%:lta joka pitää sisällään Euroopan ja Amerikan keskiluokat) muille. Sellaiset selkeän yksinkertaiset hyödyntämiset saattavat resonoida monissa kulttuureissa läsnäolevan ”hyvää elämää” pohtivan nukkuvan maalaisjärjen kanssa, idässä ja lännessä. Se voi palauttaa maalaisjärkisen ”ylijäämän” kritiikin leikkauspoliitikkojen otteesta, jotka tekopyhästi käyttävät sitä oikeuttamaan taantuvaa politiikkaa.
Poliittiset mahdollisuudet
Degrowth on aktivistien keskuudessa kiertänyt asiasana. Kreikassa ja Espanjassa se resonoi anarkisti-yhteistoimijoiden ja eko-kommunalistien kanssa, mukaanlukien monien puolueiden nuorisojärjestöt kuten Syriza ja Podemos. Se on sana joka löytyy, ei välttämättä dominanttina, monista torikokouksista ja solidaarisuustalouksista jotka niistä syntyivät. Vihreiden keskuudessa se on herättänyt vanhan esi-”kestävän kehityksen” hajaannuksen radikaalien ”fundien” ja pragmaatikko-”realojen” välillä. Merkki eurooppalaisten vihreiden uudelleenradikalisoitumisesta, Espanjan Equo, joka on edustettuna Euroopan Parlamentissa, on erityisesti antanut hyväksyntänsä ”post-talouskasvun” agendalle (sen MEP on kirjoittanut degrowthin puolesta). Britannian vihreiden kansallinen kampanja oli myös talouskasvun jälkeisen ajan hengessä toteutettu, vaikka ei sen nimissä ollutkaan.
Degrowthin nimenomaisesti vaatiminen on vaali-itsemurha ympäristössä, jota korporaatiomedia dominoi. Enemmän ruohonjuuritason työtä on tarpeen tehdä jotta degrowth tule suuren yleisön tietoisuuteen. Tällä hetkellä mitä lähemmäs radikaalipuolue pääsee valtaa, sitä todennäköisemmin se alkaa etääntyä degrowthista. Pablo Iglesias allekirjoitti degrowth-suuntautuneen ”viime hetken” manifestin. Mutta kuten The Economist huomautti hyväksyvästi, Podemoksen kypsyessä se jätti taaksen ”hullut” ideat kuten degrowthin ja anti-kapitalismin. Yhtymäkohdat latinalaisen Amerikan uuden vasemmiston kanssa ovat ilmiselvät. Correa tai Morales valitaan alkuperäiskansojen ja ekologisten liikkeiden tuella, joilla on samankaltaiset filosofiat kuin mitä degrowth on. Kun he ovat vallassa, reaalipolitiikka ja talouskasvuun perustuva jakopolitiikka sanelee pääoman liikkeet ja välistävedolla toimivan talouskasvun.
Sitä niin toivoisi että vähintäänkin vasemmistopuolueet Euroopassa pidättäytyisivät tekemästä talouskasvusta heidän keskeisintä päämääräänsä. Epäilemättä kriisit tuovat takaisin mielikuvat talouskasvusta, tällä kertaa edistysmielisenä tavoitteena. Podemoksen aktivisti Kataloniassa kommentoi, että ”tämän hetkisessä kriisissä voimme enää puhua vain talouskasvusta”. Ja kuitenkin tämä ei ole kokonaan totta. ”Barcelona en Comu” voitti kuntavaalit mainitsematta talouskasvua kertaakaan vaaliohjelmassaan. Tällä saattaa olla tekeemistä degrowthin idean luontaisen juurtumisen ja Barcelonan siviiliyhteiskunnassa elävien siihen liittyvien ideoiden kanssa. Sekä tietysti kaupungin kukoistavan vaihtoehtotalouden kanssa. Monet ystävistäni ja kollegoistani ovat työskennelleet puolueen ohjelman parissa, joka on sitoutunut perustuloon, ympäristöveroihin, viheralueiden haltuunottoon, kunnalliseen energiaosuuskuntaan, vähempään resurssien käyttöön ja haaskaukseen ja sosiaaliseen asuttamiseen. Ensimmäisten päätösten joukossa uusi pormestari Ada Colau lykkäsi uusia hotelleja ja pani stopin 2026 talviolympialaisillee. Santi Villa, Katalonian ympäristöministeri ja nouseva nuori konservatiivi, syytti häntä ”degrowth-puolueen” johtamisesta (jättäen mainitsematta, että muutama kuukausi takaperin, koittaessaan pysyä ajan hermolla viimeisimmistä ilmastonmuutoksen keskusteluideoista, hän myös puhui lämpimästi degrowthista parlamentissa).
Keynesiläisyyttä ilman kasvua?
Podemoksen talousohjelma oli kahden sosialistisen keynesiläis-ekonomistin (Vicenc Navarro ja Juan Torres) luonnostelema, jotka olivat useasti kirjoitelleet mielipiteitään degrowthia vastaan. Onneksi se välttää suorat viittaukset degrowthiin. Voisiko tämä olla signaali mahdollisuudesta olla ”keynesiläisyyttä ilman kasvua”? Olen sitä mieltä, että kyllä. On mahdollista kuvitella veropolitiikka joka siirtää resurssit työväenluokan ja ympäristöliikkeen haltuun, tai vaihtoehtoisia toimia jotka stimuloivat vähäistä kulutusta niiden keskuudessa jotka kokevat puutetta, vaikka talous kutistuukin samaan aikaan. Ei ollut ehkä Keynesin visio, mutta mahdollisesti se sopisi sekulaareill pysähdyksissä oleville talouksille.
Toisin kuin kunta, jonka tuloja koskevat vastuut ovat rajoitetut, kansakunta ilman talouskasvua saattaa olla ongelmissa rahoittaessaan hyvinvointipalvelujaan. Ainakin periaatteessa, kuitenkin, en näe mitään hyvää syytä miksi terveys- tai koulutuspalvelujen kustannuksien tulisi jatkuvasti kasvaa 2 tai 3%:n vuosivauhtia (tahti jolla talouden vaadittaisiin kasvavan). Säästöille on suuret mahdollisuudet kun käännetään ulkoistamistrendi ja kalliit hankinnat, kielleetään megaprojektit ja palvelujen hajauttaminen, kuten ehkäisevä terveydenhuolto tai lastenhoito, ja jaetaan ne solidaarisuusverkostojen kanssa. Köyhemmillä mailla kuten Kuuba tai Costa Rica on maailmanluokan julkinen terveydenhuolto ja koulutus. Korkeammat pääomaverot saattavat myös tuoda lisää tuloja jotka degrowthissa menetetään. Hyvinvointi ilman talouskasvua on teoreettisesti mahdollista, mutta yksikään vasemmistopuolue ei ole niin uskalias että se ajattelisi mitä vaadittaisiin tämän täytäntöönpanolta.
Eräs suuri kiistakapula on velka. Ilman talouskasvua velka suhteessa bruttokansantuotteeseen kasvaa. Lainaamisen korot lähtevät nousuun ja todennäköisyydet takaisinmaksulle laskevat. Tämä on se mikä tekee degrowth-keynesiläisyydestä vähemmän uskottavaa. Ilman talouskasvua julkinen velka on ennemmin tai myöhemmin jouduttava uudelleenjärjestelemään tai eliminoimaan joko määräyksellä tai inflaatiolla. Tästä on olemassa historiallisia esimerkkejä. Mutta kun se on tehty, sitä ei voi toistaa. Ilman uutta velkaa, tilaa julkisen talouden kasvulle on rajallisesti.
Julkisen velan kysymyksen tärkeys saattaa selittää erot Espanjassa ja Kreikassa. Toiveet ”toisesta maailmasta” alunperin saivat aikaan Syrizan nousun: puolueen ydin, erityisesti nuoret, olivat vihreitä ”osuustoimijoita” jotka, degrowthin henkeeen, ajoivat solidaarisuustaloutta. Kaikki puolueen kerma kuitenkin puhui varauksella talouskasvun puolesta, pitäen sitä vaihtoehtona leikkauspolitiikalle. Neuvotteluissa euroryhmän kanssa nähtiin lyhyt yritys edistää Joseph Stiglitzin esitystä ”kasvulauselmasta”: Kreikka kiinnittäisi velkansa takaisinmaksun talouskasvuun. Sellaisia vaatimuksia pidettiin ”ultra-radikaaleina”; puheet solidaarisuustaloudesta ilman talouskasvua olisivat hullumpia kuin hulluja.
Solidaarisuustalous
Eräät ulkomaiset kommentaattorit unelmoivat siitä, että kieltävä vastaus Troikalle ja ero eurosta avaisi tien degrowthiin siirtymiseen ja solidaarisuustalouteen. Kreikassa ei kuitenkaan ole poliittista tahoa joka tätä ajaisi. Drakmaa takaisin ajava Syrizan vasemmisto, joka nyt on erillinen puolue nimeltään ”Suosittu Yhtenäisyys”, on kiihkeän tuottavuusvetoinen, sen johtajalla on synkkä ympäristömenneisyys energiaministerinä, joka mm. suunnitteli uutta kotimaista hiilikaivosta ja polttoainesubventioita teollisuudelle. Huolimatta uskomattomasta laajentumisesta ja tärkeistä Kreikan solidaarisuustalouden saavutuksista, tämä on silti marginaalinen sosiaalinen liike (paljon pienempi kuin Espanjassa) ja sn verkostot ovat riittämättömät tyydyttämään populaation tarpeita siirtymävaiheen tapauksessa. Pehmeä talouden kutistuminen pois eurosta on epätodennäköistä: se oli nimenomaan pelko tuontiruoasta ja lääkepulasta ja tilapäinen taloudellinen kaaos joka pelästytti Alexis Tsirpasin allekirjoittamaan uuden muistion. Maat kuten Japani, joilla on fiskaalineen ja monetaarinen itsnäisyys, ja kyky laskea liikkeeseen ja rahoittaa velkaa omassa valuutassa, ovat paremmassa asemassa ylläpitääkseen työllisyyttä ja hyvinvointia ilman kasvua (Japani ei ole nähnyt kasvua yli 10 vuoteen, vuosikymmen joka on ”hukattu” vain ekonomistien silmissä). Mutta, tottakai, kapitalismi ilman talouskasvua on käsittämätöntä, ja Japani yrittää niin kovaa kuin mahdollista päästä uudelleen kasvu-uralle (huonolla menestyksellä tosin).
Mahdottomuus kuvitella poliittisten voimien nousevan valtaan degrowth-agendan avulla saa jotkut degrowth-aktiivit sanomaan, että muutos voi tulla vain ruohonjuuritasolta eikä valtion suunnalta, ”tahatonta” polkua pitkin, jossa kansalaiset organisoituvat talouden junnatessa paikallaan ja kasvun puutteen tuodessa kriisin. Olen samaa miltä, että degrowth-siirtymä ei todennäköisesti ole vapaaehtoinen ja että se tapahtuisi ”degrowthin” nimissä; se tulee olemaan sopeutumisprosessi oikeaan talouden pysähtynisyyteen. En kykene näkemään, kuitenkaan, kuinka tämä voisi tapahtua ilman että valtio on myös mukana, molemminpuolisen siviili- ja poliittisen yhteiskunnan, ruohonjuuritason käytäntöjen ja uusien instituutioiden vahvistamana.
Yksikään poliittinen puolue vasemmistossa ei uskalla avoimesti kyseenalaistaa talouskasvua, mutta mieelestäni on vaikeaa nähdä miten pitkällä aikavälillä, haluttiin tai ei, Euroopan vasemmisto (joka toisin kuten latinalaisen Amerikan vastineensa ei voi luottaa osakekuplaan) voi välttää ajattelemasta kuinka selvitä ilman talouskasvua. Talouskasvu ei ole ainoastaan ekologisesti kestämätöntä, vaan kuten taloustieteilijät avoimesti myöntävät (Pikettystä Lawrence Summersiin ja sekulaaristagnationisteihin), yhä enemmän epätodennäköistä kehittyneissä talouksissa.
Kapitalismi ilman talouskasvua on julmaa. Degrowth ei ole selkeä teoria, suunnitelma tai poliittinen liike. Kuitenkin se on hypoteesi jonka aika on tullut; ja jota vasemmistolla ei ole enää varaa vältellä.
Lähde: New Internationalist