Kun katsotaan kiinteistöjen hintoja, on tärkeää muistaa että nousevat hinnat heijastelevat maan arvoa, ei rakennusten. Rakennukset hajoavat kuluessaan. Niiden korvaajien hinnan nousu voi johtua normaalista inflaatiosta, ja niiden arvoa saatetaan pitää yllä investoinneilla korjauksiin ja ylläpitoon, mutta rakennukset eivät lisää arvoa itsessään. Päinvastoin, arvonkorotus tehdään maa-alueisiin ja tämä johtuu nousevista reaalihinnoista.
Maan myyntiin hyödykkeenä liittyy kolme tärkeää asiaa. Ensimmäinen on, että spekulaatioista johtuvat sykliset nousut ja rommaukset maan hinnassa ovat taloudelle äärimmäisen haitallisia ja aiheuttavat taantumia ja massiivista työttömyyttä. Vuoden 1929 rommaus johtui hintakuplasta (johon kuului kiinteistöt), ja on laajasti ymmärretty että maan arvon kuplaantuminen oli vuoden 2008 kriisin taustalla myös, kun kiinteistöjen hinnat nousivat ennenkuulumattomiin lukemiin ja sitten rommasivat.
Toiseksi, maan hinta nousee nopeammin kuin tulotaso, johtuen asuntolainasta ja vuokrista jotka kuormittavat palkansaajan tilipussia. Elämisen kustannukset nousevat sietämättömille tasoille, ja kotitaloudet vastaavat lähettämällä kaikki perheenjäsenensä töihin, tekemällä lisää töitä, tai tekemällä töitä enemmän kuin yhdessä työpaikassa, niin että he jäävät velkaloukkuun.
Kolmanneksi, nousevat maan hintatasot, tai taloudellinen maavuokra, nousevat yhteiskunnan aikaansaamana eikä yksittäisen maanomistajan johdosta. Siksi yhteiskunnalla on oikeus ottaa maat takaisin. Sallimalla joidenkin yhteiskunnan jäsenten hyötyä sosiaalisesta kehityksestä ja jättämällä toiset taakse, on epätasa-arvoista. Joten hommassa on mukana myös moraalinen komponentti, sillä maanomistajat kasaavat pääomia maasta samaan aikaan kun eivät tee mitään ansaitakseen niitä. ”Mietitkö koskaan sen tärkeän seikan merkitystä, että kehityksen kehittyessä ja populaation kasvaessa se ainoa asia mikä koskaan nousee arvossaan on maa?” (George, 1887)
Lisäksi kyseessä on nollasummapeli. Jokainen joka saa tuloja maasta jollain tavalla panee muut maksamaan. Nousevat hinnat ja vuokraedut maanomistajille, samalla kun vuokralaisten tulee maksaa yhä korkeampia vuokria. Nämä tekijät summautuvat yhteen olennaisina ongelmina maavuokran yksityistämisessä ja maan kommodifikaatiossa.
Ratkaisuja hyödykemaalle
Käsittelemällä maata markkinahyödykkeenä tuhoaa kuluttajan elintason ja luo jatkuvia kasvu- ja rommaussyklejä. Kestävässä taloudessa maa tulee olla poissa hyödykestatuksesta. On monta tapaa poistaa hyödykemäisyys maalta. Kansallistaminen, verotus ja yhteisöjen maarahastot. Singaporessa, Hong Kongissa ja entisessä Canberrassa kunta omistaa kaikki maat ja liisaa niitä pitkäaikaisten sopimusten kautta. Tarvitaan kovenantteja jotka rajoittavat myynnistä saatavien liikevoittojen määrää.
Arnott ja Stieglitz summaavat erään toisen ratkaisun maavuokran ongelmaan seuraavasti: ”sillä välistävetävä vero maavuokralle ei ole ainoastaan tehokas, se on todellakin ’yksi ainoa vero’ joka tarvitaan rahoittamaan julkiset hyödykkeet” (Arnott ja Stieglitz, 1979, p. 471). Jos omistuskulut ovat vähemmän kuin vuosittaiset pääomatulot, rahoittajat jatkavat maalla spekuloinnilla. Jos maavero tai pääomatulovero ottaisi kiinteistöstä saatavat tulot pois, silloin maa ei enää kuplaantuisi koska sillä ei spekuloitaisi.
Toinen tapa poistaa maa markkinoilta on sijoittaa maa yhteisöjen omistukseen, jossa maan omistaa voittoa tavoittelematon taho, ja sitä liisataan kotitalouksille joiden rakennukset sijaitsevat tällä maalla. Rajoitetut tai jaetut tuotot kotien omistajille ehkäisevät heitä kapitalisoimasta maan hintoja omien asuntojensa hintoihin kun ne myydään. Tällaisia käytetään yleisesti huokean asumisen ratkaisuissa, mutta niitä voidaan käyttää myös kaupallisissa tai maanviljelystarkoituksessa. Nämä menetelmät poistavat maan spekulatiivisilta markkinoilta ja vähentävät maan harkinnanvaraista vääristävää vaikutusta markkinoilla tuotteisiin ja palveluihin joissa on maakomponentti.
Lähde: P2P Foundation