Marx ennusti nykyisen kriisin ja tien siitä ulos

Kommunistinen Manifesti näki ennalta 2000-luvun petomaisen ja polarisoituneen globaalin kapitalismin. Mutta Marx ja Engels ovat myös näyttäneet meille, että meillä on valta luoda parempi maailma.

Kirjoittanut


Jotta manifesti olisi menestyksekäs, sen tulee soitella sydämiemme sulosäveliä niin kuin runo, samalla kun se tartuttaa mieliimme häikäisevän uusia kuvia ja ideoita. Sen tulee avata silmämme tyrmistyttävien, järkyttävien, innostavien ympärillämme tapahtuvien muutosten todellisille syille, paljastaen niiden mahdollisuudet joita nykytodellisuutemme on täynnä. Sen tulisi saada meidät tuntemaan itsemme toivottoman riittämättömiksi kun emme ole tunnustaneet näitä totuuksia itsellemme, ja sen tulee nostaa verho pois huolestuttavan totuuden edeltä, että me olemme olemme toimineet mitättöminä rikostovereina, toisintaneet menneiden aikojen umpikujaa. Viimeisenä, sillä tulee olla Beethovenin sinfonian valta, kannustaen meitä muuttumaan tulevaisuuden vaikuttajiksi, jotka lopettavat tarpeettomat joukkokärsimykset ja inspiroivat ihmiskuntaa tekemään todeksi todellisen autenttisen vapauden potentiaalinsa.

Mikään manifesti ei ole onnistunut yhtä hyvin tässä kaikessa kuin se, joka julkaistiin helmikuussa 1848 Lontoon Liberpool Street 46:ssa. Englantilaisten vallankumouksellisten toimeksiantona Kommunistinen Manifesti (tai Kommunistisen Puolueen Manifesti, jollaisena se alunperin julkaistiin) oli kahden nuoren saksalaisen käsialaa – Karl Marx, 29-vuotias filosofi, joka osasi ymmärtää epikuurisen hedonismin ja hegeliläisen rationaalisuuden päälle, ja Friedrich Engels, 28-vuotias Manchesterin myllyn perillinen.

Poliittisena kirjallisena teoksena manifesti on vertaansa vailla. Sen kaikkein kuuluisimmat sanat, mukaanlukien alkulause (“Aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave”), ovat shakespearilaista laatua. Kuin Hamlet kohdatessaan murhatun isänsä aaveen, lukijaa kehotetaan ihmettelemään: “Tulisiko minun kohdata olemassaoleva järjestys, kärsiä historian vastustamattomien voimien minun päälleni lähettämästä järkyttävistä kohtalon nuolista? Vai tulisiko minun liittyä näihin voimiin, tarttua aseisiin status quoa vastaan ja, sitä vastustamalla, tuoda esiin uusi maailma?

Marxin ja Engelsin välittömälle lukijakunnalle tämä ei ollut akateeminen dilemma, josta kinattaisiin Euroopan salongeissa. Heidän manifestinsa oli taistelukutsu, ja tämän aaveen invokaation noudattaminen usein tarkoitti vainoamista, tai joissain tapauksissa pitkää vankilatuomiota. Nykypäivänä samanlainen dilemma on nuoria vastassa: mukautua vakiintuneeseen, romahtavaan ja itseään uusintamaan kykenemättömään yhteiskuntajärjestykseen, tai vastustaa sitä, huomattavilla henkilökohtaisilla kustannuksilla, etsien uusia tapoja työskennellä, leikkiä ja elää yhdessä? Vaikka kommunistiset puolueet ovat kadonneet lähes kokonaan politiikasta, manifestia eteenpäin vievä kommunismin henki on osoittautunut vaikeaksi hiljentää.

Horisontin taakse näkeminen on jokaisen manifestin ambitio. Mutta siinä onnistuminen, missä Marx ja Engels tekivät kuvatessaan aikaa joka saapuisi puolitoista vuosisataa myöhemmin, sekä analysoidessaan meitä tänä päivänä odottavia ristiriitoja ja valintoja,  on todellakin ällistyttävää. 1840-luvun lopulla kapitalismi oli häilyvä, paikallinen, sirpaleinen ja arka. Ja kuitenkin Marx ja Engels tarkastelivat sitä hyvin ja näkivät ennalta globalisoituneen, finansialisoituneen, rautaisen kapitalismin. Tämä oli luomus joka syntyi vuoden 1991 jälkeen, samaan aikaan kun järjestelmä julisti Marxin kuolemaa ja historian loppua.

Totta kai, Kommunistisen Manifestin ennustevirheitä on kauan aikaa jo paisuteltu. Muistan miten jopa vasemmistoekonomistit 1970-luvun laussa haastoivat käänteentekevää manifestin ennustetta pääomasta, että ”Kaikkialle sen täytyy pesiytyä, kaikkialle kotiutua, kaikkialla soimia suhteita”. Siitä surullisesta todellisuudesta ammentaen, jota tuolloin nimitettiin kolmannen maailman maiksi, he esittivät, että pääoma on menettänyt makunsa ennen laajentumistaan pois sen ”metropolialueelta” Euroopasta, Amerikasta ja Japanista.

Empiirisesti he olivat oikeassa: eurooppalaiset, amerikkalaiset ja japanilaiset monikansalliset korporaatiot Afrikan, Aasian ja Etelä-Amerikan ”periferioissa” rajoittuivat siirtomaavallan aikaisiksi resurssien kaivajiksi ja epäonnistuivat levittämään kapitalismia sinne. Sen sijaan että ne olisivat tuoneet kapitalistisen kehityksen näihin maihin (tuoneet mukanaan “kaikille, jopa barbaarisimmille kansakunnille sivilisaation”), he esittivät, että ulkomainen pääoma uusintaa alikehittyneisyyttä kolmannessa maailmassa. Se oli kuin manifesti olisi uskonut liiaksi pääoman kykyyn levittäytyä jokaiseen niemeen, notkoon ja saarelmaan. Suurin osa ekonomisteista, mukaan lukien Marxille myötämieliset, epäilivät manifestin ennustetta siitä, että  “maailmanmarkkinoiden hyväksikäyttö” antaisi “kulutukselle ja tuotannolle kosmopoliitin luonteen jokaisessa maassa”.

Kuten osoittautui, manifesti oli oikeassa, vaikkakin myöhään. Se vaati Neuvostoliiton romahtamisen ja kaksi miljardia kiinalaista ja intialaista työläistä kapitalistisille työmarkkinoille ennen kuin ennuste osoittautui oikeaksi. Todellakin, pääoman täydelliseksi globalisoitumiseksi niiden regiimien, jotka olivat osoittaneet kuuliaisuuttaan manifestille, tuli ensin repeytyä kappaleiksi. Onko historia saanut aikaan herkullisempaa ironiaa?

Manifestia nykypäivänä lukeva yllättyy löytäessään kuvan maailmasta, joka on varsin meidän omamme kaltainen, huojuen pelokkaasti teknologisen innovaation reunalla. Manifestin aikaan höyrykone oli se joka uhkasi enuten talonpoikaiselämän rytmejä ja rutiineja. Torpparit ajautuivat tämän koneiston rattaisiin ja uusi herrojen luokka, tehtaiden omistajat ja kauppiaat, anastivat säätyläisten otteen yhteiskunnasta. Nyt se on tekoäly ja automaatio jotka väijyvät disruptiivisina uhkina, luvaten pyyhkiä pois ”kaikki kiinteät, jähmettyneet relaatiot”. “Porvaristo ei voi tulla toimeen suorittamatta jatkuvasti mullistuksia tuotantovälineissä, siis tuotantosuhteissa ja niin ollen kaikissa yhteiskunnallisissa suhteissa” manifesti julistaa, ja näin saadaan aikaan “jatkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten olojen alituinen järkkyminen, iänikuinen epävarmuus ja liikkeellä oleminen”.

 

Guardian Design
Kuva: Guardian Design

Marxille ja Engelsille kuitenkin tämä disruptio on juhlan paikka. Se toimii katalyyttina viimeiselle ponnistukselle, jonka ihmiskunta tarvitsee hankkiutuakseen eroon jäljellä olevista ennakkoluuloista, jotka pönkittävät suurta juopaa koneiden omistajien ja niitä suunnittelevien, käyttävien ja niiden parissa työskentelevien välillä.  “Kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu pois, kaikki pyhä häväistään” he kirjoittavat manifestissaan teknologian vaikutuksesta, “ja ihmisten on lopulta pakko katsella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin”. Julmasti romuttamalla ennakkoluulomme ja väärät varmuudet, teknologinen muutos pakottaa meidät, potkien ja huutaen, kohtaamaan sen miten pateettisia suhteemme toisiimme ovat.

Tänään me näemme tämän tilinteon miljoonissa sanoissa, painettuina ja verkossa, joita käytetään väittelyyn globalisaation aiheuttamasta tyytymättömyydestä. Samalla kun he juhlivat sitä miten globalisaatio on siirtänyt miljardeja viheliäisestä kurjuudesta suhteelliseen köyhyyteen, kunnianarvoisat länsimaiset sanomalehdet, Hollywood-persoonat, Piilaakson yrittäjät, piispat ja jopa multimiljonääripankkiirit kaikki valittavat joistain sen vähemmän toivottavista seuraamuksista: sietämättömästä eriarvoisuudesta, julkeasta ahneudesta, ilmastonmuutoksesta, ja siitä miten parlamentaariset demokratiat ovat tulleet kaapatuiksi pankkiirien ja ultrarikkaiden rasvaisiin näppeihin.

Mikään tästä ei pitäisi tulla manifestin lukijalle yllätyksenä. “Koko yhteiskunta”, se esittää, “jakautuu yhä enemmän kahteen suureen vihollisleiriin, kahteen suureen, vastakkaiseen luokkaan: porvaristoon ja proletariaattiin.” Tuotannon mekanisoituessa ja koneenomistajien liikevoittomarginaalien muuttuessa sivilisaatiomme eteenpäin vieväksi motiiviksi, yhteiskunta hajoaa työtä tekemättömiksi osakkeenomistajiksi ja omistamattomiksi palkkatyöläisiksi. Mitä keskiluokkaan tulee, se on dinosaurus huoneessa, joka on kohtaava sukupuuton.

Samaan aikaan ultrarikkaat ovat syyllisyyden vaivaamia ja stressaantuneita katsellessaan kaikkien muiden elämän vaipuvan epävarman palkkaorjuuden prekaariuteen. Marx ja Engels näkivät ennalta, että tämä äärimmäisen voimakas vähemmistö ”on kykenemätön pysymään kauemmin yhteiskunnan hallitsevana luokkana” sellaisissa polarisoiduissa yhteiskunnissa, sillä he eivät kykenisi olemaan asemassa joka takaa palkkaorjille luotettavan olemassaolon. Barrikoituina aidattuihin yhteisöihinsä he havaitsevat olevansa ahdistuksen riivaamia ja kykenemättömiä nauttimaan rikkauksistaan. Jotkut heistä, ne jotka ovat tarpeeksi älykkäitä tajuamaan heidän todellisen pitkän aikavälin parhaan etunsa, tunnustavat hyvinvointivaltion parhaimmaksi saatavilla olevaksi vakuutukseksi. Mutta oi voi, selittää manifesti, yhteiskuntaluokkana tulee olemaan heidän luonteessaan pihistellä vakuutuspreemiossa, ja he työskentelevät väsymättä ollakseen maksamatta tarvittavia veroja.

Eikö tämä ole se mitä on käynyt? Ultrarikkaat ovat turvaton, jatkuvasti närkästynyt klikki, koko ajan menossa detox-klinikalle, sinnikkäästi etsien turvaa selvänäkijöiltä, psykiatreilta ja yrittäjäguruilta. Me käyttäydymme kuin elämämme olisi huoletonta, väittäen että pidämme siitä mitä teemme ja teemme sitä mistä pidämme. Kuitenkin todellisuudessa me itkemme itsemme uneen.

Hyväntekijät, valtaapitävät poliitikot ja toipuvat akateemiset ekonomistit kaikki vastaavat tähän ahdinkoon samalla tavoin, tulisesti tuomiten oireet (taloudellinen epätasa-arvo) samalla kn he ummistavat silmänsä syille (hyväksikäyttö, joka johtuu eriarvoisista omistusoikeudesta koneisiin, maahan ja resursseihin). Onko ihmekään että me olemme umpikujassa, velloen toivottomuudessa joka palvelee vain massojen pahimpien vaistoja liehitteleviä populisteja?

Kehittyneen teknologian nopealla yleistymisellä meidät tuodaan lähemmäksi hetkeä, jolloin meidän tulee päättää miten suhtautua toisiimme rationaalisella, sivistyneellä tavalla. Me emme voi enää piilotella työn väistämättömyyden ja sen vaatimien yhteiskuntanormien takana. Manifesti antaa 21. vuosisadan lukijalleen mahdollsuuden nähdä kaiken tämän läpi ja tunnustaa se mitä tulee tehdä niin, että suurin osa voi paeta tyytymättömyyttä uusiin yhteiskuntasuhteisiin, joissa “jokaisen itsensä vapaa kehittäminen on ehtona kaikkien vapaalle kehittämiselle”. Vaikka se ei pidäkään sisällään karttaa miten päästä sinne, manifesti pysyy toivon lähteenä jota ei tule sivuuttaa.

Jos manifestilla on yhtään samaa voimaa innostaa, sytyttää ja häpäistä meitä niin kuin se teki vuonna 1848, se johtuu sosiaaliluokkien kamppailusta, joka on yhtä vanha kuin aika itse. Marx ja Engels summasivat tämän kahdeksaan sanaan seuraavasti: “Koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa.”

Aina maaorjuuden aristokratioista teollistuneisiin imperiumeihin asti, historian koneistona on aina toiminut konflikti jatkuvasti mullistuvien teknologioiden ja hallitsevien luokkakäytäntöjen välillä. Jokaisen yhteiskunnan teknologian disruption mukana meidän keskinäinen konfliktimme muuttaa muotoa. Vanhat luokat kuolevat pois ja lopulta vain kaksi jää jäljelle: luokka joka omistaa kaiken ja luokka joka ei omista mitään — porvaristo ja proletariaatti.

Tämän ongelman keskeltä löydämme itsemme nykyään. Vaikka me olemme veloissa kapitalismille siitä, että kaikki luokkaerot ovat pienentyneet omistajien ja ei-omistajien välillä, Marx ja Engels haluavat meidän tajuavan, että kapitalismi on riittämättömästi kehittynyt selviämään niistä teknologioista, jotka se on saanut aikaan. On velvollisuutemme repiä pois vanhat käsitykset yksityisomisteisista tuotantovälineistä ja pakottaa metamorfoosi, jossa tulee olla mukana koneiden, maan ja resurssien yhteiskunnallinen omistus. Nyt kun uusia teknologioita vapautetaan yhteiskunnissa joita velvoittavat primitiiviset työsopimukset, seuraa koko lailla kurjuutta. Manifestin unohtumattomin sanoin: “Nykyaikainen porvarillinen yhteiskunta porvarillisine tuotanto ja vaihtosuhteineen ja porvarillisine omistussuhteineen, joka on loihtinut esiin niin valtavat tuotannon ja vaihdon välineet, on kuin taikuri, joka ei enää itse kykene hallitsemaan esiinloihtimiaan maanalaisia mahteja.”

Taikuri tulee aina kuvittelemaan, että heidän appinsa, hakukoneensa, robottinsa ja geneettisesti manipuloidut siemenensä tuovat vaurautta ja onnea kaikille. Mutta, kun ne päästetään vapaiksi palkkatyöläisiin ja omistajiin jakautuneisiin yhteiskuntiin, nämä teknologiset ihmeet puskevat palkkoja ja hintoja tasoille, jotka tuottavat matalia liikevoittoja suurimmalle osalle yrityksiä. Ainoastaan teknologian ja lääketeollisuuden suuryritykset ja muutama muu korporaatio kykenee käyttämään poikkeuksellisen laajaa poliittista ja taloudellista valtaa meihin. Jos me jatkamme työnantajan ja työntekijän välisiin työsopimuksiin luottamista, silloin yksityiset omistusoikeudet hallitsevat ja käyttävät pääomaa epäinhimillisiin tarkoituksiin. Ainoastaan massatuotannon instrumenttien yksityisomistuksen lakkauttamalla ja korvaamalla sen uuden tyyppisellä yhteisomistuksella, joka toimii synkassa uusien teknologioiden kanssa, me voimme pienentää eriarvoisuutta ja löytää kollektiivinen onni.

Marxin ja Engelsin 8:n sanan historian teorian mukaan nykyinen pattitilanne työntekijöiden ja omistajien välillä on aina taattu. “Porvariston häviö”, manifesti esittää, “ja proletariaatin voitto ovat molemmat yhtä väistämättömiä.” Tähän mennessä historia ei ole mennyt tämän ennusteen mukaan, mutta kriitikot unohtavat, että manifesti, kuten mikä tahansa arvokas propagandaesitys, esittää toivon varmuuden muodossa. Niin kuin Lordi Nelson sai sotilaansa kokoomaan rivinsä ennen Trafalgarin taistelua ilmoittamalla, että Englanti “odotti” heidän tekevän hommansa (vaikka hänella olisi ollut suuria epäilyksiä siitä että he niin olisivat tehneet), manifesti langetti proletariaatin päälle odotuksen siitä, että he tekisivät hommansa itse, inspiroiden heitä liittymään yhteen ja vapauttamaan toinen toisensa palkkaorjuuden kahleista.

Aikovatko he tehdä niin? Nykymuodossaan se tuntuu epätodennäköiseltä. Mutta, jälleen kerran, meidän piti odottaa globalisaation ilmestymistä 1990-luvulle ennen kuin manifestin ennuste pääoman potentiaalista kyettiin täysin puhdistamaan epäilyksistä. Josko ei olisikaan niin että uusi, globaali, yhä prekaarimpi proletariaatti tarvitsee enemmän aikaa ennen kuin se voi näytellä manifeston ennustamaa osaansa? Vaikka lopputulos ei ole vielä selvillä, Marx ja Engels kertovat meille, että jos me pelkäämme vallankumouksen retoriikkaa, tai yritämme viedä ajatuksemme johonkin muuhun velvollisuuksista toisiamme kohtaan, me löydämme itsemme pyörryttävästä spiraalista, jossa pääoma saturoituu ja valkaisee ihmisen hengen. Ainoa asia, josta voimme olla varmoja, manifestin mukaan, on että jos pääomaa ei sosialisoida, meitä odottaa dystooppinen kehityskulku.

Dystopiasta puheen ollen, skeptinen lukija tässä kohtaa piristyy: entäpä manifestin osallisuus legitimoidessaan autoritaarisia regiimejä ja nostaessaan gulagien vartijoiden henkeä? Puolustuspuheenvuoron sijaan, että huomautettaisiin siitä ettei ketään syytä Adam Smithia Wall Streetin kohtuuttomuudesta, tai Uutta Testamenttia Espanjan inkvisitiosta, me voimme spekuloida miten manifestin kirjoittajat olisivat saattaneet vastata tähän väitteeseen. Uskon, että jälkiviisauden avulla Marx ja Engels olisivat myöntäneet tärkeän virheen analyysissaan: riittämättömän joustavuuden. Tämä tarkoittaa, että he epäonnistuivat ajattelemaan riittävästi, ja pysyivät suut visusti supussa, heidän omien analyysiensa vaikutuksista maailmaan jota he analysoivat. Manifesti kertoi voimakkaan tarinan virheettömällä kielellä, jonka tarkoitus oli herättää lukijat apatiastaan. Se, minkä Marx ja Engels olivat kykenemättömiä näkemään ennalta, oli voimakkaiden, ohjailevien tekstien taipumus hankkia opetuslapsia, uskovaisia — papisto, jopa — ja että tämä uskovaisten joukko saattaisi käyttää niille manifestin suomaa valtaa omaksi edukseen. Sen myötä he saattaisivat väärinkäyttää toisia tovereita, rakentaa omat valta-asemansa, saada vaikutusvaltaisia asemia, maata vaikutusalttiiden oppilaiden kanssa, ottaa haltuunsa politbyroo ja vangita sinne kaikki heitä vastustavat.

Samalla tavoin Marx ja Engels epäonnistuivat estimoimaan heidän omien kirjoitustensa vaikutuksen kapitalismiin itseensä. Siinä laajuudessa kun manifesti auttoi saamaan aikaan Neuvostoliiton, sen itäisen Euroopan satelliitit, Castron Kuuban, Titon Jugoslavian ja useita muita demokraattisia hallintoja lännessä, eivätkö nämä kehityskulut saaneet aikaan ketjureaktiota, joka tekisi tyhjäksi manifestin ennusteet ja analyysin? Venäjän vallankumouksen ja toisen maailmansodan jälkeen kommunismin pelko pakotti kapitalistiset regiimit ottamaan käyttöön eläkejärjestelmät, kansanterveyspalvelut, jopa idean siitä että rikkaat maksavat köyhille ja pikkuporvarillisille opiskelijoille liberaalien yliopistojen opinnoista. Samanaikaisesti raivokas vihamielisyys Neuvostoliittoa kohtaan herätti paranoiaa ja loi pelon ilmapiirin, joka osoittautui varsin hedelmälliseksi maaperäksi hahmoille kuten Josif Stalin ja Pol Pot.

Uskon, että Marx ja Engels olisivat katuneet sitä, että he eivät ennustaneet manifestin vaikutusta sen ennakoimiin kommunistisiin puolueisiin. He potkisivat itseään siitä, että he ylenkatsoivat sellaisen dialektiikan jota he rakastivat analysoida: miten työläisten valtiot muuttuisivat yhä enemmän totalitaarisiksi vastauksenaan kapitalististen valtioiden aggressioon, ja miten, niiden kommunismin pelossa, nämä kapitalistiset valtiot muuttuisivat yhä vain enemmän sivistyneiksi.

Siunattuja, totta kai, ovat kirjailijat joiden virheet johtuvat omien sanojensa vallasta. Vielä enemmän siunattuja ovat ne joiden virheet ovat itsensä korjaavaa laatua. Nykypäivänä manifestin inspiroivat työläisvaltiot ovat lähestulkoon kadonneet, ja kommunistiset puolueet lakkautettu tai hajallaan. Vapautettuina kilpailusta manifestin inspiroimia regiimejä vastaan, globalisoitunut kapitalismi käyttäytyy kuin se olisi määrätietoisesti luomassa maailman, jonka manifesti parhaiten kuvasi.

Mikä tekee manifestista todella inspiroivan nykypäivänä on sen ehdotus meille tässä ja nyt, maailma jossa elämämme jatkuvasti muokkautuu Marxin Taloudellis-filosofisissa käsikirjoituksissa kuvaaman kansantaloustieteen mukaan, joka “kehittää siis kosmopoliittisen, yleisen, kaikki esteet, kaikki siteet kaatavan energian asettaakseen tilalle itsensä ainoana politiikkana, yleisyytenä, esteenä ja siteenä.” Uber-kuskeista pankinjohtajiin ja viheliäisen köyhiin, me kaikki saamme tekosyyn tuntiessamme itsemme häkeltyneiksi tästä ”energiasta”. Kapitalismin peitto on niin kokonaisvaltainen että voi joskus tuntua mahdottomalta kuvitella maailmaa ilman sitä. Se on vain pieni askel voimattomuuden tunteesta sen väitteen uhriksi joutumiselle, että ei ole minkäänlaista vaihtoehtoa. Mutta hämmästyttävää kyllä (väittää manifesti), se on juuri se milloin me alamme alistua tälle idealle kun vaihtoehtoja on runsaasti.

Se, mitä me emme tarvitse tässä kriittisessä kohtaa, ovat seremoniat sen kaiken epäoikeudenmukaisuudesta, julistukset kasvavasta eriarvoisuudesta tai hiljaiset mielenosoitukset katoavasta demokraattisesta itsemääräämisoikeudestamme. Eikä meidän tulisi sietää regressiivisen eskapismin epätoivoisia tekoja: itkunsekainen vetoomus paluusta johonkin esimoderniin, esiteknologiseen valtioon jossa me voimme kaikki tarrautua nationalismin poveen. Se mitä manifesti kannattaa alistumisen ja epäuskon hetkinä on selväpäinen, objektiivinen arviointi kapitalismista ja sen paheista, nähtynä kylmän, kovan rationaalisuuden valon lävitse.

Guardian Design
Composite: Guardian Design

Manifesti esittää, että kapitalismin ongelma ei ole se, että se tuottaa liian paljon teknologiaa, tai että se on epäreilua. Kapitalismin ongelma on, että se on irrationaalista. Pääoman menestys sen kantaman levittämisessä akkumulaatiolla akkumulaation itsensä takia pakottaa ihmistyöläiset työskentelemään kuin koneet mitättömien summien tähden, kun robotit ovat ohjelmoituja tuottamaan tavaraa johon työläisillä ei enää ole varaa ja mitä robotit eivät tarvitse. Pääoma epäonnistuu järkevästi käyttämään sen aikaansaamia suurenmoisia koneita, tuomiten kokonaisia sukupolvia puutteeseen, raihnaiseen ympäristöön, työttömyyteen ja nollaan todelliseen vapaa-aikaan työn ja yleisen selviytymisen tavoittelusta. Jopa kapitalistit muuttuvat angstin riivaamiksi automaateiksi. He elävät jatkuvassa pelossa siitä, että elleivät he hyödykkeellistä heidän kanssaihmisiään, he lakkaavat olemasta kapitalisteja — liittyen jatkuvasti kasvavan prekariaatti-proletariaatin syrjäytyviin riveihin.

Jos kapitalismi näyttää epäoikeudenmukaiselta, se johtuu siitä että se orjuuttaa jokaisen, rikkaan ja köyhän, haaskaten ihmis- ja luonnonvaroja. Sama ”tuotantolinja” joka pumppaa ulos määräämättömiä rikkauksia tuottaa myös syvää onnettomuutta ja tyytymättömyyttä teollisuuden mittakaavassa. Joten, ensimmäinen tehtävämme — manifestin mukaan — on tunnustaa tämän kaiken valloittavan ”energian” pyrkimys itsensä sabotoimiseen.

Kun journalistit kysyivät kuka tai ketkä ovat nykypäivän kapitalismille suurin uhka, minä uhmasin heidän odotuksiaan vastaamalla: pääoma! Totta kai, tämä on idea jonka olen plagioinut vuosikymmeniä manifestista. Ottaen huomioon, että se ei ole mahdollista eikä haluttavaa mitätöidä kapitalismin ”energiaa”, jutun juoni onkin nopeuttaa pääoman kehitystä (niin että se palaa loppuun kuin meteori kiitää ilmakehässä) samalla kun, toisaalta, vastustetaan (rationaalisen, kollektiivisen toiminnan kautta) sen pyrkimystä jyrätä inhimillinen henkemme. Lyhyesti sanottuna, manifestin suositus on, että me puskemme pääoman sen rajoille samalla kun rajoitamme sen seuraamuksia ja valmistaudumme sosialisoimaan sen.

Me tarvitsemme enemmän robotteja, parempia aurinkopaneeleja, pikaviestintää ja kehittynyttä vihreää joukkoliikennettä. Mutta yhtä lailla meidän tulee organisoitua poliittisesti puolustamaan heikkoja, voimaannuttamaan monia ja valmistelemaan etukäteen kapitalismin absurditeettien kumoamista. Käytännön tasolla ilmaistuna, tämä tarkoittaa sen idean, että ei ole vaihtoehtoa, käsittelyä sillä halveksunnalla jonka se ansaitsee samalla kun hylätään kaikki peräänkuulutukset ”paluusta” vähemmän moderniin olemassaoloon. Aiempien kapitalismin muotojen alaisuudessa elämisessä ei ollut mitään eettistä. TV-ohjelmien, jotka massiivisesti investoivat laskelmoituun nostalgiaan, kuten Downton Abbey, tulisi tehdä meidät iloisiksi siitä että saamme elää nykyaikana. Samaan aikaan, ne saattavat myös rohkaista meitä lamaannuttamaan muutoksen kiihdyttämisen.

Manifesti on yksi niistä tunteisiin vetoavista teksteistä, jotka puhuvat suoraan jokaiselle meistä eri tavalla eri aikoina, heijastellen omia olosuhteitamme. Joitain vuosia sitten kutsuin itseäni ailahtelevaksi libertaariksi marxilaiseksi ja minua pilkattiin sekä ei-marxilaisten että marxilaisten suunnalta. Pian tuon jälkeen löysin itseni jonkin verran merkittävästä poliittisesta tehtävästä, aikana jolloin oli käynnissä intensiivinen konflikti Kreikan silloisen hallituksen ja kapitalismin eräiden voimakkaimpien agenttien välillä. Manifestin lukeminen uudelleen tämän johdannon kirjoittamista varten on ollut kuin Marxin ja Engelsin haamut olisi kutsuttu huutelemaan korvaani syytöksien ja tuen sekamelskaa.

Adults in the Room, muistelmani ajalta kun palvelin Kreikan valtiovarainministerinä vuonna 2015, kertoo tarinan siitä miten Kreikan kevät murskattiin (Kreikan luotottajien taholta tulevan) raa’an väkivallan ja oman hallitukseni sisällä hajallaan olevan rintaman kombinaatiolla. Se on niin rehellinen ja tarkka kuin siitä sain tehtyä. Manifestin perspektiivistä, kuitenkin, todelliset historialliset agentit esiintyivät vain cameo-rooleissa tai quasi-passiivisina uhreina. “Missä proletariaatti on tarinassasi?” Voin jo melkein kuulla Marxin ja Engelsin huutavan minulle. “Eikö heidän tulisi olla kohtaamassa kapitalismin voimakkaimmat, sinun tukien heitä laitamilta?”

Onneksi manifestin uudelleen lukeminen on tarjonnut myös jotain lohdutusta, tukien näkemystäni tekstistä liberaalina — libertaarina, jopa. Missä manifesti läksyttää porvarillis-liberaaleja hyveitä, se tekee sen omistautumisesta ja jopa rakkaudesta niitä kohtaan. Vapaus, onnellisuus, autonomia, yksilöllisyys, henkisyys, itse ohjattu kehitys ovat ideaaleja, joita Marx ja Engels arvostivat kaiken yläpuolelle. Jos he ovat vihaisia porvaristolle, se johtuu porvariston kieltämisestä enemmistöltä mahdollisuuden olla vapaa. Ottaen huomioon Marxin ja Engelsin pitäytymisen Hegelin fantastisessa ideassa, että kukaan ei ole vapaa niin kauan kun yhdelläkään ihmisellä on kahleita, heidän nahistelunsa porvariston kanssa johtuu siitä, että he uhraavat jokaisen vapauden ja yksilöllisyyden kapitalismin akkumulaation alttarille.

Vaikka Marx ja Engels eivät olleet anarkisteja, he vihasivat valtiota ja sen potentiaalia tulla yhden luokan manipuloimaksi toisen alistamistarkoituksessa. Parhaimmillaankin he näkivät sen välttämättömänä pahana joka eläisi hyvässä, post-kapitalistisessa tulevaisuudessa koordinoiden luokatonta yhteiskuntaa. Jos tämä manifestin tulkinta kestää, silloin ainoa tapa olla kommunisti on olla liertaari. Manifestin kutsuhuutoon ”Liittykää yhteen!” vastaaminen on itse asiassa epäjohdonmukaista sen kanssa, että ryhtyisi puoluekirjaa heiluttelevaksi stalinistiksi tai että pyrkisi tekemään maailmasta nyt lopetettujen kommunistiregiimien näköisen.

Kun kaikki on jo sanottu ja tehty, silloin, mikä on manifestin ratkaiseva tosiseikka? Ja miksi kenenkään, etenkään nykypäivän nuorten, tulisi välittää historiasta, politiikasta ja sensellaisesta?

Marx ja Engels pohjasivat manifestinsa koskettavan yksinkertaiselle vastaukselle: autenttiseen ihmisen onnellisuuteen ja aitoon vapauteen joiden tulee tulla sen mukana. Heille nämä ovat ainoat asiat jotka oikeasti ovat merkitseviä. Heidän manifestinsa ei nojaa tiukkoihin saksalaisiin velvollisuuden kutsuhuutoihin, tai historiallisisten vastuiden vetoomuksiin inspiroidakseen meitä toimintaan. Se ei moralisoi, tai osoittele sormella. Marx ja Engels pyrkivät saamaan niskalenkin Saksan moraalifilosofiasta ja kapitalistisista liikevoittomotiiveista, rationaalisella mutta kuitenkin mukaansatempaavasti liehittelemällä yhteisen ihmisluontomme perusteita.

Avain heidän analyysiinsa on aina laajentuva juopa niiden, jotka tuottavat, ja niiden, jotka omistavat tuotantovälineet, välillä. Pääoman ja palkkatyön problemaattinen neksus estää meitä nauttimasta työstämme ja sen hedelmistä, ja muuttaa työnantajat ja työntekijät, rikkaat ja köyhät, mielettömiksi, vapiseviksi pelinappuloiksi, joita juoksuttavat kohti tarkoituksetonta olemassaoloa voimat, jotka eivät ole hallinnassamme.

Mutta miksi me tarvitsemme politiikkaa tämän hoitamiseksi? Eikö politiikka ole lannistavaa, erityisesti sosiaalipolitiikka, josta Oscar Wilde joskus sanoi sen ”vievän liian monta iltaa”? Marxin ja Engelsin vastaus on: koska me emme voi lopettaa tätä idiotismia yksittäin; koska yhdetkäämn markkinat eivät voi syntyä, jotka tuottavat vastalääkkeen tähän typeryyteen. Kollektiivinen, demokraattinen, poliittinen toiminta on ainoa vaihtoehtomme vapauteen ja nautintaan. Ja siitä pitkät illat tuntuvat pieneltä hinnalta maksaa.

Ihmiskunta saattaa onnistua turvaamaan yhteiskunnalliset järjestelyt, jotka mahdollistavat ”jokaisen vapaan kehittämisen” ”ehtona kaikkien vapaalle kehittämiselle”. Mutta, jälleen kerran, saatamme päätyä ydinsodan, ympäristötuhon tai tuskallisen tyytymättömyyden ”yhtäläisille raunioille”. Nykyhetkessämme ei ole takeita. Me voimme kääntyä manifestin puoleen etsiessämme inspiraatiota, viisautta ja energiaa, mutta loppujen lopuksi se mikä jää jäljelle riippuu meistä.

 

Ote teoksesta Yanis Varoufakis’s introduction to The Communist Manifesto,  julkaissut Vintage Classics huhtikuun 26.

 

Lähde:

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *