Yhteisön post-demokraattinen logiikka

Tämä on ensimmäinen puolisko Michel Bauwensin kirjoituksesta, joka on julkaistu otsikolla Blueprint for a Partner State Commons Transition Primerissa.


Partnerivaltio on käsite, jonka avulla julkishallinnon viranomaiset ovat kestävässä roolissa ”siviiliyhteiskunnan suorassa arvonluonnissa”, sellaisessa joka kestää ja joka ajaa yhteisvaurausperustaista Vertaistuotantoa.

On syntymässä uudenlainen tapa tuottaa. Tällä tarkoitan uutta tapaa tuottaa mitä tahansa ja kaikkea, olipa se sitten softaa, ruokaa tai kaupunkeja. Se mikä joskus vaati jäykkiä organisaatioita ja yhteiskuntaa jota määrittelee hierarkiamentaliteetti, me olemme löytämässä nyt (ja monissa tapauksissa löytämässä uudelleen) sen miten tehdä asioita vertaisten vapaiden yhteenliittymien kautta.

On myös muuttumassa selväksi, että vapaan assosiaation ja horisontaalisuuden eetoksen määrittämään aikakauteen astuminen ei välttämättä tarkoita institutionaalisuuden katoamista, mutta että se käy läpi kaikkein syvimpiä transformaatioita. Syntyvässä vertaistuotannon institutionaalisessa mallissa, vapaiden ohjelmistojen teollisuudessa kaikkein näkyvimmin, me voimme havaita kolmen partnerin välistä vuorovaikutusta:

  1. Kontribuuttoriyhteisö, joka luo tiedon, softan tai designin yhteisvaurautta;
  2. Yrittäjäkoalitio, joka luo markkina-arvoa yhteisvaurauden päälle; ja
  3. Voittoa tavoittelemattomat yhteisöt, jotka hallinnoivat “yhteistyön infrastruktuuria”.

Näiden kolmen pelurin välillä on työvoiman selkeä institutionaalinen jako.

Kontribuuttorit luovat käyttöarvoa, joka talletetaan yhteiseen tiedon, designin ja koodin innovaatiovarantoon.

Voittoa tavoittelematon instituutio mahdollistaa ja puolustaa yleistä yhteistyön infrastruktuuria, mikä tekee projektin ”kollektiivisesti” kestäväksi. Esimerkiksi, Wikimedia Foundation kerää rahaa tukeakseen serveritilaa, jota ilman pääsy Wikipediaan ei olisi mahdollista.

Yrittäjäkoalitio tekee yksilöllisistä kontribuutioista ”kestäviä” tarjoamalla elinkeinon. Usein ne tarjoavat myös keinon jatkaa voittoa tavoittelemattomien yhdistysten olemassaoloa.

Voimmeko me myös oppia jotain tämän uuden arvontuotantomallin politiikasta, jotain joka olisi hyödyllistä ei ainoastaan tietyissä yhteisöissä, vaan hyödyllistä koko yhteiskunnalle? Onko olemassa, ehkäpä, uusi vallan ja demokratian malli, joka kehittyy samanaikaisesti näistä uusista sosiaalisista käytänteistä, joka voisi olla vastaus nykyiseen demokratian kriisiin? Vastaukseni on jyrkkä kyllä, ja vieläkin vahvempana esitän, että me todistamme uudenlaisen valtiomuodon syntyä. ”P2P”-valtion, jos tällainen ilmaisu sallitaan.

Tarkastellaanpa yhteisvauraussuuntautuneen vertaistuotannon vallan ja politiikan mekaniikkaa katsomalla uuden institutionaalisen kartan kolmea pelaajaa.

Yhteisön post-demokraattinen logiikka

Ensinnäkin, ja varsin ihmeellisesti, nämä yhteisöt eivät ole demokratioita. Miksi niin? Varsin yksinkertaisesti, koska demokratia, markkinat ja hierarkia ovat tapoja allokoida niukkoja resursseja.

Hierarkiassa meidän yläpuolella olijat päättävät; markkinoilla hinnat päättävät; demokratiassa ”me” päätämme. Mutta siellä missä resursseja on runsaasti, niinkuin immateriaalista tietoa, koodia ja designia, jota voidaan monistaa ja jakaa marginaalikustannuksin, nämä kolme elementtiä (hierarkia, hinnat, demokratia) eivät todellakaan ole tarpeellisia.

Sellaiset yhteisöt ovat todellisia polyarkioita ja sen tyypin valtaa, jota siellä käytetään, voidaan pitää meritokraattisena, hajautettuna ja ad hoc. Jokainen voi kontribuoida ilman lupaa, mutta sellainen a priori luvattomuus sovittuu ”a posteriori” -yhteisövalidaation mekanismien kanssa, joissa ne joiden osaaminen tunnustetaan, jotka ovat yhteisön hyväksymiä, niinkutsutut ”ylläpitäjät” ja ”päätoimittajat”, päättävät softan / designin hyväksytyistä päivityksistä. Nämä päätökset vaativat osaamista, ei yhteisön konsensusta.

Jännite osallisuuden inklusiivisuuden ja erinomaisuuden selektiivisyyden välillä on se jonka jokainen yhteiskunnallinen järjestelmä joutuu kohtaamaan, ja sen vertaistuotanto on ratkaissut varsin elegantilla tavalla. Välkkyys ei ole sellainen missä vältellään konfliktia, vaan sellainen missä tarpeeton konflikti on ”suunniteltu” pois ja jossa sallitaan maksimaalinen määrä inhimillistä vapautta, joka on yhteistyön tavoitteen kanssa yhteensopiva. Todellakin, vertaistuotanto on aina ”tavoiteorientoitunutta” yhteistyötä, ja sen tietty tavoite on se joka ajaa tiettyä valittua ”vertaishallinnon” mekanismin muotoa.

Pääallokaatiomekanismi sellaisessa projektissa, joka korvaa markkinat, hierarkian ja demokratian, on työtehtävien jakaminen. Toisin kuin teollisessa mallissa, ei ole enää työvoiman jakoa työpaikkoihin, ja keskinäinen koordinaatio toimii tavalla jota tiedemiehet kutsuvat stigmergiseksi signaloinniksi.

Koska työympäristö on suunniteltu täysin avoimeksi ja läpinäkyväksi (tätä kutsutaan holoptismiksi), jokainen osallistuva yksilö voi nähdä sen mikä on tarpeen ja mikä ei, ja päättää sen mukaan haluaako hän osallistua vaiko ei.

Se, mikä on merkittävää tässä uudessa mallissa, on että se on saavuttanut sekä globaalin koordinaation sekä pienen ryhmädynamiikan kyvyt, jotka ovat luonteenomaisia ihmisheimoille, ja se tekee tämän ilman ”komentamista”! Itse asiassa, me voimme sanoa että vertaistuotanto on mahdollistanut globaalin pienryhmädynamiikan skaalaamisen.

Totta kai voi olla konflikteja kontribuuttoreiden välillä heidän työskennellessään yhdessä, ja niitä tulee olemaan. Kuitenkin, näitä ei päätetä autoritaarisesti, vaan ”neuvottelukoordinaatiolla”. Erot ”heitetään roskiin” foorumeilla, maililistoilla ja chateissa, joita nämä yhteisöt käyttävät oman työnsä koordinointiin.

Jäljelle jäävät hierarkiset päätökset, eli päätös hyväksyä tai hylätä päivittää ohjelma, se joka on tarpeellista suojella tuotteen laatua ja erinomaisuutta, tasapainottuu vapaudella forkata lähdekoodi. Tämä tarkoittaa sitä, että eri mieltä olevat osallistujat voivat aina ottaa lähdekoodin mukanaan ja luoda toisen version missä heidän valintansa säilyvät. Tämä ei ole mikään kevyt päätös, mutta se antaa mahdollisuuden vastavoimalle. Ylläpitäjät tietävät, että epäoikeudenmukaiset ja yksisuuntaiset päätökset johtavat jäsenien poistumiseen ja/tai forkkauksiin.

Yhteisön ja yrittäjäkoalitioiden välinen suhde

Mikä suhde on yrittäjäkoalitioiden ja sen yhteisvaurauden välillä, josta nämä johtavat arvonlisänsä? Koalitio tukee yksilöllisiä kommonereja elinkeinoissaan, ja saattavat myös kontribuoida voittoa tavoittelemattomien instituutioiden toimintaan. Esimerkiksi, IBM maksaa palkkaa devaajille/kommonereille Linux-varannon eteen työskentelemisestä, ja tukee voittoa tavoittelemattomia (esim. Linux-säätiö) tahoja subventioilla. Tällä tavoin he yhteisluovat ja ylläpitävät yhteisvaurautta, jonka päälle heidän menestyksensä rakentuu.

Varmasti näin tekemällä he muuttavat myös Linuxin sellaiseksi joka on osittain ”korporaatioyhteisvaurautta”, kuten Doc Searls on sanonut:

Linux Journalin päätoimittaja selittää, että “Linux on muuttunut taloudelliseksi yhteisprojektiksi suurelle joukolle yrityksiä, samalla tavoin kuin Visa on taloudellinen yhteisprojekti joukolle rahoitusalan yrityksiä. Linux-säätiön raportti tekee selväksi, että yritykset ovat mukana monen monista kaupallisista syistä.”

Linux-säätiön raportti Linux-kernelin eteen tehdystä työstä tekee tämän erittäin selväksi:

“Yli 70% kaikesta kernel-kehityksestä on sellaisten kehittäjien tekemää, joiden työstä on maksettu. Yli 14% on sellaista työtä, jonka on kontribuoinut riippumaton devaaja tai jolle ei ole maksettu mitään, ja 13% ihmisistä on sellaisia joille on saatettu tai sitten ei maksaa (ei tiedossa), joten se määrä työtä joka on palkkaa saaneiden tekemää on niinkin korkea kuin 85%. Linux-kernel on siis suurimmaksi osaksi ammattilaisten tuote, ei vapaaehtoisten.”

Mutta tässä ei ole vielä kaikki. Timothy Lee selittää, että Linuxin korporatisaatio ei ole muuttanut allaolevaa organisaatiomallia:

“…se mikä merkitsee, on se tapa jolla open source -projektit ovat sisäisesti rakentuneet. Perinteisessä softaprojektissa on projektinjohtaja, joka päättää mitä ominaisuuksia tuotteeseen tulee ja joka allokoi työntekijät tekemään eri ominaisuuksia. Tätä vastoin Linux-kernelin kehitystä ei ohjaa ketään. Kyllä, Linus Torvalds ja hänen luutnanttinsa päättävät mitkä patchit pääsevät kerneliin, mutta Red Hatin, IBM:n, ja Novellin työntekijät, jotka työskentelevät Linux-kernelin parissa, eivät ota heiltä käskyjä. He työskentelevät sen parissa minkä he (ja heidän asiakkaansa) ovat päättäneet tärkeäksi, ja Torvaldsin ainoa auktoriteetti on päättää mitkä patchit ovat tarpeeksi hyviä kerneliin.”

Clay Shirky, kirjan Here Comes Everybody: The Power of Organizing Without Organizations kirjoittaja, painottaa sitä että yritykset, jotka työskentelevät Linuxin kanssa, kuten esim. IBM, “ovat luopuneet oikeudestaan hallita projekteja joista he maksavat, ja heidän kilpailijoillaan on välitön pääsy kiinni kaikkeen siihen mitä he tekevät. Se ei ole IBM:n tuote.”

Tämä on se pointti jonka haluan saada läpi, että jopa osakeyhtiöt lyöttäytyvät yhteen vertaistuotantoon, ja niiden yhteisön arvonluonti on siltikin niiden ydinprosessi, ja että yrittäjäkoalitio, olennaisen paljon, jo seuraa tätä uutta logiikkaa, jossa yhteisö on pääosassa, ja liiketoiminta tulee vasta sen jälkeen. Tässä mallissa liiketoimintalogiikan tulee sopeutua sosiaaliseen logiikkaan. Se on, toisin sanoen, jo valmiiksi “eettinen talous”.

Voittoa tavoittelemattomien instituutioiden demokraattinen logiikka

Vertaistuotanto lepää myös joskus kalliin yhteistyön infrastruktuurin päällä. Ei olisi olemassa Wikipediaa ilman sen serverien saamaa rahoitusta, ei ilmaista softaa tai avointa rautaa ilman samanlaisia tukimekanismeja. Tämän takia open source -yhteisöt ovat luoneet uudenlaisen yhteiskunnallisen instituution: voittoa tavoittelematon yhdistys.

Jälleen kerran tärkeä yhteiskunnallinen innovaatio, koska toisin kuin klassiset kansalaisjärjestöt, ne eivät operoi niukkuuden uskomuksella. Klassiset kansalaisjärjestöt edelleen toimivat paljon samalla tavalla kuin muut teolliset instituutiot, kuten korporaatiot ja markkinavaltio, niiden uskoessa että resursseja tulee haalia ja hallita.

Tätä vastoin uudet voittoa tavoittelemattomat instituutiot ovat aktiivisessa roolissa ainoastaan mahdollistamassa ja voimaannuttamassa yhteisöä yhteistyöhön, tarjoamalla infrastruktuurin, ei komentamalla sen tuotantoprosesseja. Nämä yhdistykset ovat olemassa ainoastaan yhtä tarkoitusta varten, hyödyttääkseen yhteisöä jonka ilmaisu ne ovat, ja tämä on hyvä uutinen, ne ovat yleisesti demokraattisin tavoin hallittuja. Niiden tulee olla, koska epädemokraattinen instituutio myös lannistaisi yhteisön osallistujia.

Tässä tulee nyt se todellinen pointti: millä nimellä kutsuttaisiin instituutiota, joka on vastuussa kaikkien osallistujien yhteisestä hyvästä — tässä tapauksessa ei siis alueen asukkaat, vaan ihmiset jotka ottavat osaa samanlaisiin projekteihin? Sanoisin, että tämän tyyppiset yhteistä hyvää tuottavat instituutiot ovat toiminnaltaan paljon samanlaisia kuin minkälaisena me pidämme valtiota.

Vaikka valtiomuoto on aina myös instituutioluokka, joka puolustaa tiettyjä yhteiskunnallisten etujen sommitelmia, se ei voi koskaan olla pelkästään yksinkertainen etuoikeutetun vallan instrumentti, vaan sen tulee hallita myös yhteisiä. Johonkin pisteeseen asti sen myös nähdään tekevän näin, suurin osa näkisi tämän olevan hyväksyttävää tai jopa hyvä valtiomuoto. Toisaalta, tiettyyn pisteeseen asti se epäonnistuu tämän tekemisessä, se menettää legitimiteetin ja se on yhä suuremmassa määrin vähemmistön alistamisen lähde.

Yleisesti ottaen valtio heijastelee voimien tasapainoa tietyssä yhteiskunnassa. Hyvinvointivaltio oli hyväksyttävä muoto koska se perustui yhteiskunnalliseen kompromissiin ja voimakkaan työväenliikkeen voimaan, samaan aikaan kun ”Jumalan pelko” istutettiin etuoikeutetuista kerroksista vaihtoehtoisen valtiomuodon avulla, joka olisi voinut viedä pois sen kansalaisten uskollisuuden.

Tämä vaihtoehto romahti vuonna 1989 läntisten yhteikuntaliikkeiden mukana. Sitä myöhemmin heikensi sosiaalinen, poliittinen ja taloudellinen valinta purkaa teollistuminen pohjoispuolella 1980-luvulta lähtien. Siitä eteenpäin hyvinvointivaltio on hitaasti antanut tietä nykymalliselle korporaatiohyvinvointivaltiolle (jota joskus nimitetään ’markkinavaltioksi’), joka auttaa ainoastaan etuoikeutettuja, tuhoaa sosiaalisen solidaarisuuden mekanismit ja köyhdyttää enemmistön kansasta, kuolettavasti heikentäen keskiluokkaa.

Epäonneksi sellaisella järjestelmällä ei voi olla pitkäikäistä legitimiteettiä, ja se rikkoo kaikki mahdolliset yhteiskuntasopimukset jotka voisivat taata yhteiskuntarauhan. On vaikeaa rakentaa lojaaliutta lupaukselle yhä suuremmasta kivusta ja tuskasta!

Tämä tarkoittaa sitä, että me todistamme sekä yhteiskunnallisen hyvinvointivaltion oikeaa kuolemaa, että neoliberaalin korporaatiohyvinvointivaltion kuolemaa ja loogista mahdottomuutta. Meidän tulisi myös lisätä, että jopa hyvinvointivaltio itsessään on muuttunut ongelmaksi. Pääsyy sille on, että sen yhteiskunnallinen perusta, länsimainen teollinen työväenluokka ja sen yhteiskunnalliset liikkeet, ovat muuttuneet lännessä demografisiksi vähemmistöiksi, ja että sen mekanismit, jopa silloin kun ne toimivat, eivät tehneet niin paljoa auttaakseen nykyistä yhteiskunnallista enemmistöä, eli usein freelancereina ja prekaareina työskenteleviä palvelutyöntekijöitä.

Lisäksi paternalistinen ja byrokraattinen monien hyvinvointivaltion instituutioiden toiminta on muuttumassa epähyväksyttäväksi kasvavalle vaatimukselle henkilökohtaisesta ja yhteiskunnallisesta autonomiasta, joka on eräs uuden tietotyöläisten luokan pääasiallinen yhteiskunnallinen toive. Monet muut positiiviset yhteiskunnalliset hyvinvointivaltion funktiot ovat neoliberaalin ”Uuden Työn” reformien heikentämiä, jotka ovat suunnattu ottamaan käyttöön yksityisen sektorin logiikka julkiselle sektorille.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.