Tarvitsemme Uuden Taloustieteen Uudelle Aikakaudelle

Tämä on lainaus puheesta joka pidettiin Schumacher Center for New Economics:ssa, heinäkuun 27. päivänä 2014. Se alunperin julkaistiin Kosmos Journal:ssa.

 

Me astumme uuteen aikaan jossa nykyinen tapamme jolla pyöritämme talouttamme ei enää toimi.

Kerron teille urastani taloustieteen parissa. Se alkoi kun olin kymmenen ja isäni, oikea taloustieteilijä, palkkasi minut laskemaan numeroita hänen itsensä kirjoittamaa kirjaa varten, joka kertoi osakemarkkinoista. Käytin vanhaa Friden mekaanista laskinta, joka kirjaimellisesti laittoi murskaamis-sanan numeronmurskaamiseen. Minulla ei ollut hajuakaan mitä numerot tarkoittivat, mutta nautin niiden murskaamisesta.

Myöhemmin kun koin että minulla on kykyä numeroiden pyörittelyyn, päätin erikoistua yliopistossa matematiikkaan. Iso virhe. Se meni aivan heittämällä ohi. Joten päätin ottaa pääaineekseni historian ja minusta tuli journalisti 13 vuotta valmistumiseni jälkeen.

Muttaa silloin, kolmekymppisenä, minulla oli keski-iän kriisi. Halusinko käyttää loppuelämäni kirjoittamiseen siitä mitä toiset ihmiset tekivät? Vai halusinko tehdä jotain itse?

Joten päätin perustaa työntekijäomisteisen aurinkoenergiayrityksen. No, pidäthän mielessä että tuolloin ei ollut aurinkoenergiateollisuutta. En tiennyt mitään aurinkoenergiasta ja en tiennyt mitään myöskään bisneksen pyörittämisestä. Se oli hulluutta. Mutta se osoittautui ihanaksi hulluudeksi, ja se toimi kuusi vuotta kunnes Ronald Reagan poisti veroedut aurinkoenergialta. Sitten perustin Working Assets’in, josta myöhemmin tuli Credo Mobile.

Kokonaisuutena vietin 20 vuotta yrittäjänä, kääntäen kiinnostavia ideoita bisnekseksi. Ja syy miksi vietin 20 vuotta tekemällä näin ei ollut tullakseni rikkaaksi, vaan oppiakseni läpikotaisin miten kapitalismi toimii, ja kuinka pitkälle sen rajoja voidaan puskea.

Näiden vuosien aikana testasin eri vihtoehtoja standardille kapitalistiselle mallille: työntekijäomisteisuus, sosiaalisesti vastuullinen sijoittaminen, ja sosiaalisesti vastuullinen kulutus. Lopulta päädyin tulokseen, että mikään näistä arvoisistaan vaihtoehdoista, tai edes kaikki ne yhdessä, eivät pelasta meitä kapitalismin kahdelta traagiselta valuvialta — sen heltymättömältä luonnon tuhoamiselta ja yhtä periksiantamattomalta epätasa-arvon kasvattamiselta. Nämä valuviat ovat koodattu ja sisäänrakennettu nykyiseen kapitalistiseen järjestelmäämme. Jos haluaisin oppia kuinka korjata ne, minulla ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin palata taloustieteen pariin, jonka, eläköidyttyäni bisnesmaailmasta vuonna 1995, tein.

Talous joka toimii kaikille

Nyt, 19 vuotta myöhemmin, olen tullut loppupäätelmään ja haluan jakaa sen kanssanne tänään. Nämä päätelmät voidaan summata kolmeen lauseeseen:

  • Me olemme astumassa aikaan jossa nykyinen taloutemme ei enää toimi.
  • Tänä uutena aikana, taloutemme täytyy tehdä kaksi asiaa joita se ei nyt tee: toimia harmoniassa luonnon kanssa ja tarjota riittävä tulonlähde kaikille.
  • Paras tapa saavuttaa nämä tavoitteet — eli sellainen joka vaatii vähiten hallituksen mukaantuloa — on ”omistuksellistaa” osa yhteisestä vauraudesta ja jakaa tuo vauraus kaikkien kesken tasan tulona.(Selitän mitä tarkoitan termillä ”omistuksellistaa” hetken kuluttua.)

Miksi tämä on tärkeää? Se on täreää koska jos me haluamme tehdä sen mitä ehdotan, me voisimme saada markkinatalouden joka tekee sen mitä 21. vuosisadan talouden tulisi tehdä. Meillä voi olla markkinat jotka toimivat kaikille: kutistuvalle keskiluokalle, luonnolle ja tuleville sukupolville. Meillä voi olla sellaisia paikallisesti juurtuneita talouksia joiden parissa monet teistä työskentelevät Berkshiressä ja muualla — talouksia, jotka kukoistavat heti kun globaali korporaatiotalous saadaan maksamaan yhteisen vaurauden käytöstä — kulut joita se ei nyt hoida. Jotta pääsisimme täältä sinne, olennaista on ajatella toisin yhteisesti omistamastamme vauraudesta ja organisoida vauraus uusin tavoin.

Kysyn nyt kysymyksen. Kuinka moni teistä on kuullut termin ”antroposeeni” aikaisemmin? Vaikuttavaa. Joten suurin osa teisstä tietää että termi viittaa geologiseen aikaan jossa nyt elämme, verrattuna aiempiin geologisiin aikakausiin kuten jurakausi, ksenotsooinen kausi jne. Termin otti käyttöön vuonna 2000 kemisti Paul Crutzen kreikankielen sanasta ihminen, anthropos, ja se tarkoittaa Nykyistä Ihmisten Aikaa. Se mikä erottaa antroposeenin holoseenista — aikakaudesta oka alkoi kun viime jääkausi loppui — on että me ihmiset olemme muuttuneet dominantiksi geologiseksi voimaksi planeetallamme, jos ei ainoaksi sellaiseksi. Vaikutuksemme meriin, metsiin, makeisiin vesiin, maanpintaan, biodiversiteettiin ja ilmakehään ovat olleet tuhoisia, ja ne jatkavat muuttumistaan yhä pahemmiksi kiihtyvällä tahdilla. Lyhyesti, ihmislaji on täysin hallitsematon.

En halua vähätellä lajimme saavutuksia holoseenin aikana; ne ovat olleet tärkeitä. Mutta emme voi jatkaa antroposeenissa bisneksen tekoa niinkuin teimme holoseenissa. Mikä on normaalia tänään — ja puhun nyt normaalista taloudellisesta käyttäytymisestä — ei voi olla normaalia huomenna. Me tarvitsemme ”uuden taloudellisen normaalin” jossa, vähintäänkin, korjataan kaksi nykyisen talousjärjestelmän traagista vikaa.

Kolme visionääristä ajattelijaa

Aloitin yrittäjyyden jälkeiset tutkimukseni lukemalla uudelleen kolmen talousajattelijan tekstejä jotka moni teistä tuntevat: E.F. Schumacher, Henry George ja Thomas Paine. Schumacherin päähuolenaihe oli ihmisten talouden harmonisointi sen kanssa mitä hän kutsui luonnon metataloudeksi. Hän kannusti kehittämään soveltuvaa teknologiaa, perustamaan työntekijäomisteisia yrityksiä, ja juurruttamaan talous paikalliseksi. Hänen toimensa mielestäni kuvaavat sellaista maailmaa jonne mekin haluaisimme päästä. Ongelma on: me emme pääse sinne täältä ennenkuin pysäytämme sen kaiken tieltään tuhoavan voiman joka syö planeettamme ja muuttaa yhteiskuntamme plutokratiaksi. Siksi meidän tulee korjata nuo suuret systeemiset puutteet.

Henry Georgen pääasiallinen huolenaihe oli tulon epätasainen jakautuminen. Kirjoittaessaan 1880-luvulla, hän kysyi miksi köyhyys sai jatkua, ja jopa kasvoi, samalla kun Amerikasta tuli rikkaampi. Hänen vastauksensa oli maavuokra. Maavuokra, George kirjoitti, oli kuin ”valtava kiila joka pakotettiin, ei yhteiskunnan alle, vaan yhteiskunnan läpi. Ne jotka olivat eroamispisteen yläpuolella nousivat, ja ne jotka olivat alapuolella rusentuivat.”

En ole koskaan unohtanut Georgen kuvaa vuokrasta kiilana köyhien ja rikkaiden välillä. Se on tarkka kuvaus todellisuudesta 1880-luvulla ja se tekee sitä tänäänkin jos me laajennamme tarkastelun maavuokrasta muuhun vuokraan. Mutta Georgen ehdottama ratkaisu — maavero — oli mielestäni riittämätön. Se saisi kerättyä osan ansaitsemattomasta vuokrasta maanomistajilta mutta kanavoisi tuon rahan hallitukselle sen sijaan että ne jotka kärsivät kiilasta hyötyisivät.

Sitten luin Thomas Painea. Ihme kyllä — sillä hän kirjoitti 1700-luvulla — tajusin Painen ajattelun olevan relevantimpaa antroposeenille kuin kenellekään muulle. Painen talousajattelu on tiivistetty hänen esseeseen Agrarian Justice, joka huolimatta otsikostaan ei käsittele maataloutta vaan omistusoikeuksia.

”On kahdenlaista omaisuutta”, Paine kirjoittaa, ”Ensinnäkin, luonnonomaisuutta, tai sitä jonka universumin Luoja antaa meille — kuten maa, ilma, vesi. Toiseksi, keinotekoista tai hankittua omaisuutta — ihmisen keksintöä.” Jälkimmäisenkaltainen omaisuus täytyy väistämättä jakautua epätasaisesti, mutta ensimmäinen kuuluu laillisesti kaikille tasapuolisesti. Se on jokaisen ihmisen ”synnyinoikeus, ei hyväntekeväisyyttä vaan oikeus.”

Painen nerokkuus oli keksiä käytännöllisiä tapoja jakaa tuloja luonnonomaisuuden yhteisomistuksella. Hän ehdotti Kansallista Luontorahastoa joka maksaisi jokaiselle ihmiselle noin $17000 (nykypäivän rahassa) yli 21-vuotiaille ja noin $12000 yli 55-vuotiaille. Rahaston kassa täyttyisi maanomistajien vuokranmaksuilla. Paine näytti jopa matemaattisesti kuinka tämä toimisi.

Paine kaukonäköisesti tunnusti, että maa, ilma ja vesi voitaisiin monetisoida, ei ainoastaan muutaman hyväksi vaan kaikkien hyväksi. Lisäksi hän näki että tämän voisi tehdä kansallisella tasolla. Tämä oli huomattava analyysin saavutus.

Kaksi vähemmän tunnettua mutta tärkeää ekonomistia

Hypätään nyt kahteen vähemmän tunnettuun ekonomistiin: Arthur Pigou ja Ronald Coase.

Arthur Pigou, Maynard Keynesin kollega Cambridgessa, oli ensimmäinen ekonomisti joka keskittyi markkinoiden epäonnistumiseen ulkoisten kustannusten, kuten saasteiden, huomioonottamisessa. Tämä kapitalismin Traaginen Valuvika #1 on vastuussa ilmastonmuutoksesta ja muista vakavista sairauksista. Ongelman ydin on, että koska markkinat eivät velota saastuttamisesta mitään, yritykset saastuttavat paljon enemmän kuin ne tekisivät jos markkinat veloittaisivat huomattavan summan.

Pigoun lääke oli se että hallitus estimoi ulkoistettavat kustannukset — esimerkiksi saastuttamisen kustannukset — ja verottaa saastuttavia toimintoja tarpeeksi jotta ne vähenevät. Vaikka Pigoun keino toimisi markkinoiden kautta, se ei ole markkinakorjaustoimenpide koska se vaatii hallituksen väliintuloa. Tämä olettaa kyvykkään ja valistuneen hallinnon, joka on vapaa ulkopuolisten teolllisuudenalojen vaikutusvallalta — oletus joka on vaikea tehdä nykypäivänä.

Ronald Coase oli Milton Friedmann kollega Chicagon yliopistossa. Hänen läpimurtonsa oli näyttää, että markkinat kykenivät hinnoittelemaan saastuttamisen ilman hallitusta. Markkinat kykenivät tekemään tämän jos — ja se on todella iso jos — saastuttajilla ja saastutettavilla olisi omistusoikeudet ja he kykenisivät neuvottelemaan hinnasta keskenään helposti. Silloin he pääsisivät sopimukseen summasta ja saastuttamisen hinta olisi hyväksyttävä molemmille osapuolille. Saastuttaminen maksaisi enemmän ja sitä olisi vähemmän — ilman että Ympäristövirastoa tarvittaisiin.

Coasen malli oli kiinnostava, mutta näin siinä muutamia ongelmia. Ensinnäkin, saastuttajat — eli kaikki me yhdessä — eivät tällä hetkellä omista omistusoikeuksia niiden ekosysteemien suhteen jotka saastuvat, ja täten he eivät voi neuvotella hinnasta saastuttajien kanssa. Jotta Coasen mallilla olisi mitään käyttöä oikeassa elämässä, tuo ongelma tulisi ratkaista.

Toinen ongelma on, että vaikka saastuttamisen hinnasta olisi päästy sopuun ja se olisi ”optimaalinen” sekä myyjille että ostajille, se ei välttämättä ole optimaalinen luonnolle, jota ei oteta mukaan hintaneuvotteluihin.

Kolmas ongelma on Coasen mallin vaikutusten jakamisvaikutuksissa — jotka, jos ne otetaan käyttöön viisaasti, olisivat valtavat. Yksi keskeinen kysymys jonka Coase vältti oli kenen tulee maksaa kenelle. Tulisiko saastuttajien maksaa saastutettaville oikeudesta saastuttaa? Vai tulisiko saastutettavien maksaa saastuttajille jotta he saastuttaisivat vähemmän kuin mitä he nyt tekevät? Coasen väittämä oli, että mikäli optimihinta ja -määrä saastuttamiselle saavutettaisiin, ei ole väliä kuka maksaa kenelle. Tämä voi olla totta teoriassa, mutta todellisessa maailmassa saastuttavat korporaatiot hyötyisivät ja tavallinen kansa näkisivät laskun elintasossaan.

Samalla kun mietin 2000-luvun alussa ilmastonmuutosta, näin tavan ratkaista kaikki kolme ongelmaa Coasen mallissa. Voitaisiin perustaa ”taivasrahasto” joka ylläpitää Amerikan ilmaston päästöoikeuksia rahastossa yhtäläisesti tuleville sukupolville ja eläville saastutettaville. Käyttämällä vertaisarvioitua tiedettä, rahasto vähentäisi myytävien päästöoikeuksien määrää ajan myötä kunnes saavutettaisiin luonnolle turvallinen taso. Sillä aikaa myynneistä saatavat tulot jaettaisiin tasan kaikkien USA:n kansalaisten kesken jolla on sosiaaliturvatunnus, joka paikkaisi — monesti tekisi enemmänkin kuin paikkaisi — korkeiden bensan hintojen vaikutusta.

Taivasrahastomalli perustuu Alaska Permanent Fundiin, joka on vuodesta 1982 jakanut öljypohjaisia tuloja kaikkien Alaskan asukkaiden kesken. Vuonna 2009 taivasrahasto tuli tunnetuksi nimellä ”cap and dividend” ja sitä harkittiin, vaikka se ei läpi mennytkään, kongressissa. Silti se on paras mahdollinen ratkaisu ilmastonmuutokseen — sellainen jota kongressi aikoo harkita uudelleen.

Talousajattelun uusi koulukunta

Päätän pikaisen tutustumiskierrokseni taloustieteeseen mainitsemalla talousajattelun uudesta koulukunnasta, joka perustuu systeemiteoriaan. Tätä koulukuntaa nimitetään joskus nimellä ”kompleksisuustaloustiede”, ja sen eräs johtavista hahmoista on Eric Beinhocker, Institute for New Economic Thinking:n johtaja Oxfordissa. Komplekisuustaloustieteen perusidea on, että talous, kuten luonto, on monimutkainen adaptiivinen järjestelmä jonka suuren mittakaavan ilmiöt syntyvät autonomisten agenttien interaktioista, jotka perustuvat yksinkertaisiin sisäisesti koodattuihin sääntöihin. Toinen sen opinkappaleista on että jos kompleksi järjestelmä aikoo pysyä tasapainopisteen lähellä, sen positiiviset ja negatiiviset takaisinkytkennät täytyy olla kutakuinkin tasapainossa.

Positiivinen takaisinkytkentä on vahvistamista — eli, se vastaa toimintaan tekemällä lisää sitä. Klassinen esimerkki on kirskahdus jonka saat äänentoistolaitteesta kun mikrofoni on liian lähellä kaiutinta. Negatiivinen takaisinkytkentä on korjaava; klassinen esimerkki on termostaatti. Vaara missä tahansa kompleksissa järjestelmässä on, että vahvistuva takaisinkytkentä ylittää korjaavan takaisinkytkennän. Kun se tapahtuu, systeemin tila lähtee lapasesta ja lopulta romahtaa.

Ongelma nykyisessä talousjärjestelmässä on että sen agenttipopulaatio ja sen takaisinkytkentämekanismit ovat molemmat epätasapainossa. Takaisinkytkennästä puhuttaessa vahvistava takaisinkytkentä on huomattavasti suurempi kuin korjaava — mistä johtuu ihmisen taloudellisen toiminnan ja epätasa-arvon kiihtyvä eksponentiaalinen kasvu. Agenteista puhuttaessa meillä on käytännössä voittonsa maksimoivien korporaatioiden monokulttuuri. Nämä korporaatiot on koodattu ulkoistamaan niin paljon kustannuksia kuin mahdollista — ottamaan niin paljon työläisiä, luontoa ja yhteiskunnan palasia kuin ne pystyvät, ja maksamaan niin vähän kuin mahdollista. Tästä johtuu ilmastonmuutos, kapitaalin akkumulaatio ja keskiluokan kuolema.

On aika kasata palaset yhteen. Ajatukseni siitä kuinka korjata kaksi suurta kapitalismin valuvikaa ovat olennaisesti sekoitus Painea, Coasea ja kompleksisuustaloustiedettä. Mikä tätä sekoitusta pitää kasassa ja saa sen toimimaan on yhteinen vaurautemme.

Yhteisen vaurauden voima

Yhteinen vauraus, eli vauraus joka oikeutetusti kuuluu meille kaikille yhdessä, on aineellista ja aineetonta. Siihen kuuluu aineelliset luonnon lahjat kuten ilmakehä ja ekosysteemit, ja aineettomat ihmisten luomukset kuten rahoitusjärjestelmä. Siihen kuuluu myös monimutkaisten talousjärjestelmien luoma lisäarvo — se ”tuleva” arvo joka ylittää systeemin osien summan. Mieti mitä tapahtuisi jos Internet, sähköverkot tai rahajärjestelmä romahtaisivat; näiden järjestelmien osilla on vain vähän arvoa yksistään. Se on kokonaisuus joka luo eniten arvoa osista.

Kaikki tämä yhteinen vauraus on erittäin arvokasta. Me emme voisi elää ilman sitä, ja meillä ei varmasti olisi hämmästyttävän tuottavaa taloutta joka meillä nyt on ilman sitä. Ongelma on, että markkinat eivät näe yhteistä vaurautta — se on kuin pimeää ainetta taloudellisessa universumissa. Ja tämä on se mikä täytyy muuttua.

Meidän tulee tehdä näkymättömästä yhteisestä vauraudesta näkyvää.

Tapa jolla markkinoiden tulisi nähdä yhteinen vauraus on kuin vaurautta pidettäisiin rahastossa tuleville sukupolville, toisille lajeille (mikäli asianmukaista), ja kaikille eläville ihmisille yhtälailla — tai, kuten lainoppinut Carol Rose asian ilmaisi, ”yksityisomaisuutta ulkopuolella, yhteisvaurautta sisälpuolella”. Jotta tämä tapahtuisi, yhteinen vauraus täytyy ilmentyä oikeussubjekteina jotka markkinat näkevät ja joita ne kunnioittavat. Ulkoisesti sellaiset subjektit näyttäisivät korporaatioilta, mutta sisäisesti ne on ohjelmoitu suojelemaan tulevien sukupolvien varoja ja jakamaan nykyisiä tuloja (mikäli niitä on) tasan.

Kirjassani Capitalism 3.0: A Guide to Reclaiming the Commons kutsuin tätä yhteisen vaurauden laillista ilmentämistä varallistamiseksi (propertization) — jota ei tulisi sekoittaa yksityistämiseen, joka on yhteisen vaurauden antamista tai myymistä yksityisille omistajille. Varallistaminen pitää yhteisen vaurauden yhteisenä, samaan aikaan kun se suojelee sitä yksityisiltä valtauksilta. Hyvä esimerkki tästä on kotiseutuyhdistysten maarahastot.

Argumenttini siten on, että valittujen yhteisvaurauden palasten varallistaminen, jos se tehdään sopivassa mittakaavassa, voi korjata kapitalismin kaksi traagista valuvikaa. Tekemällä näkymättömän yhteisen vaurauden näkyväksi, voimme tehdä markkinoiden näkymättömästä kädestä fiksumman ja reilumman.

Käyn nyt teidän kanssa valuviat kohta kohdalta läpi.

Valuvika #1 (ja ratkaisu): Nykyinen versio kapitalismista ylikäyttää luontoa koska luonnosta ottamisen hinta on tasan nolla (kuten on myös tulevien sukupolvien selkäänpuukottaminen). Täten ryöstö jatkuu. Ratkaisu, kuten jokainen ekonomisti tietää, on sisäistää ulkoisvaikutukset — saada saastuttajat ja loppuunkuluttajat maksamaan tänä päivänä teoistaan. Tämän aikaan saamiseksi markkinoiden täytyy kertoo suurille kaupallisille tahoille ”Ei ulkoistamista ilman korvausta!” Kysymys on siitä kuinka tehdä tämä tehokkaasti ja koko talouden laajuudessa.

Yhteisen vaurauden varallistaminen antaa meille keinon tehdä sen. Juuri nyt ulkoisvaikutukset ovat näkymättömiä markkinoille koska ei ole talouden toimijoita jotka muuttavat ne hinnoiksi jotka ulkoistajien tulee maksaa. Mutta oletetaan, että markkinat olisivat täynnä nk. yhteisen vaurauden rahastoja. Ulkoisesti, nämä rahastot olisivat yhteiselle vauraudelle samaa mitä korporaatiot ovat yksityiselle vauraudelle — lainvoimaisia oikeushenkilöitä jotka edustavat tiettyjä intressejä. Korporaatioiden tapauksessa intressi on osakkeenomistajat. Yhteisen vaurauden tapauksessa kyseessä olisi kombinaatio luonnosta, tulevista sukupolvista ja yhteiskunnan jäsenistä kokonaisuutena.

Jos markkinoilla olisi sellaisia rahastoja, korporaatiot eivät kykenisi siirtämään kuluja eteenpäin ja pääsemään kuin koira veräjästä niiden maksun kanssa.Niiden täytyisi neuvotella luonnon, tulevien sukupolvien ja yhteiskunnan jäsenten edustajien kanssa kokonaisuutena. ”Ei ulkoistamista ilman kompensaatiota” muuttuisi säännöksi. Tämä vaikuttaisi hintoihin koko taloudessa, ja siinä samalla kääntäisi positiivisen takaisinkytkennän negatiiviseksi. Sen sijaan että olisi insentiivi ulkoistaa lisää, korporaatioiden olisivat pakotettuja ulkoistamaan vähemmän.

Valuvika #2 (ja ratkaisu): Yhteisen vaurauden varallistaminen voisi korjata myös kapitalismin toisen traagisen valuvian, kasvavan epätasa-arvon.

Muistatko Henry Georgen kuvan vuokrasta talouden kiilana, jatkuvasti kasvavana välinä rikkaiden ja köyhien välillä? Syy tähän on että rikkailla on voimakkaita agentteja riveissään — nimittäin korporaatiot — kun taas kaikilla muilla on heikosti tai ei yhtään agentteja riveissään. Ja se on yksinkertaisesti fakta että kilpailullisessa talousjärjestelmässä vauraus liikkuu epäsuhtaisen paljon niille joilla on voimakkaimmat perintäagentit.

Mutta muistatko nuo yhteisen vaurauden rahastot jotka loimme ratkaisemaan ulkoisvaikutusten ongelman? Osoittautuu, että ne voivat palvella toistakin tarkoitusta: edustaa kaikkia eläviä olentoja markkinoilla, kuten Paine oli esittänyt vuonna 1797 ja mitä Alaskan rahasto on tehnyt vuodesta 1980 lähtien. Kun korporaatiot ovat asianmukaisesti veloitettuja yhteisen vaurauden käyttämisestä tai loppuunkuluttamisesta, rahastot voivat jakaa osan tai kaikki tulot yhteisön jäsenille — yksi henkilö, yksi ääni. Jos näin tehtäisiin, meillä olisi jonkin aikaa kaksi rinnakkaista järjestelmää tulonjakoon: äärimmäisen epätasa-arvoinen yksityiseen vaurauteen perustuva nykysysteemi, ja aivan eksaktin tasa-arvoinen yhteiseen vaurauteen perustuva järjestelmä sen rinnalla. Tuo toinen järjestelmä ei eliminoisi taloudellista epätasa-arvoa kokonaan, mutta mitä suuremmaksi järjestelmä muuttuisi, sitä enemmän se tasoittaisi olosuhteita.

Vapautta ja osinkoja kaikille

Haluan lopuksi sanoa muutaman sanan uudesta kirjastani With Liberty and Dividends for All. On nyt tullut selväksi, että globalisaation, automaation ja ay-liikkeen murtumisen ansiosta ei ole enää tarpeeksi hyväpalkkaisia työpaikkoja jolla ylläpidetään suurta keskiluokkaa Amerikassa. Tämä on epämiellyttävä totuus, mutta se on totuus joka meidän on kohdattava. Vaikka poliitikot (ja suurin osa taloustieteilijöistä) silti puhuvat kuin työpaikat ja vain työpaikat olisivat ratkaisu, fakta on, että jos me haluamme pitää keskiluokan elinvoimaisena tulevaisuudessa, meidän on tuettava työtuloja ei-työperäisellä tulolla.

Tässä näemme kaksi polkua. Yksi on nostaa rikkaiden veroja ja jakaa kassavirta toisille käyttäen jonkinlaista keskiarvoa käyttämällä. Toinen on maksaa osinkoa kaikille yhteisestä vauraudestamme. Syistä jotka nyt ovat sinulle selvillä, suosin jälkimmäistä lähestymistapaa. Osingot tulisivat valtiollisesta rahastosta joka on samanlainen kuin Alaskassa. Rahaston kassavirta tulisi erilaisista yhteisistä omaisuuseristä, alkaen ilmakehästämme ja rahoitusjärjestelmästämme. Ajan kuluessa sen osingot saattaisivat kasvaa noin 5000 dollariin per henkilö vuosittain. Nämä osingot eivät olisi sosiaaliturvaa vaan laillista pääomatuloa, ja ne tarjoaisivat paljon kaivattua turvaa vapisevalle keskiluokalle.

Tämä ei-työperäisen tulon muoto on houkutteleva, koska se on

  • yksinkertainen
  • läpinäkyvä
  • kaikki huomioonottava
  • suora (ei trickle-downia)
  • keskittyy omistukseen, ei uudelleenjakoon
  • markkinapohjainen
  • helppohoitoinen (pärjätään vain yhdellä tietokoneella)
  • ekumeeninen (vetoaa sekä libertaareihin että edistyksellisiin)

Mutta tämä ei-työperäisen tulon jakamisen metodi on myös osa laajempaa luonnostelemaani visiota — askel kohti antroposeenia taloutta, taloutta jossa organisoitu yhteinen vauraus ylläpitää samanaikaisesti sekä keskiluokkaa että planeettaamme. Toiveeni on että seuraavan 20 vuoden aikana saamme sellaisen talouden rakennuspalikat paikoilleen.

Haluan lopettaa ottamalla kantaa kysymykseen kuinka tällainen saataisiin aikaan. Me tiedämme että Washington nykyään on kykenemätön tekemään mitään, vielä vähemmän kykeneväinen korjaamaan kapitalismin valuvikoja. Mutta lainaan Nobel-palkinnon voittanutta ekonomistia Milton Friedmania tässä: ”Vain kriisi — oikea tai havaittu — tuottaa aidon muutoksen. Kun tuo kriisi sattuu, tehdyt toimenpiteet riippuvat niistä ideoista jotka ympärillä pyörivät.” //www.plancanada.com/capitalism3.pdf

Me emme vastanneet vuoden 2008 kriisiin kauhean hyvin, koska, suoraan sanottuna, meillä ei ollut yhtään ideaa pyörimässä ympärillä. Me emme saa haaskata toista samanlaista tilaisuutta.

Yksi tapa valmistautua seuraavaan kriisiin on levittää yhteisen vaurauden ideaa. Puhua siitä. Twiittailla siitä. Bloggailla siitä. Ala sanoa asioita kuten ”me omistamme ilman yhdessä” ja ”rahajärjestelmämme kuuluu kaikille tasapuolisesti”. Toisin sanoen, ala käyttää yhteisen vaurauden nimeä, ja ala järjestää sitä paikallisesti milloin mahdollista. Jos teet niin, on ainakin mahdollisuus sille, että seuraavan kriisin jälkeen me voimme korjata nykyisen kapitalistisen järjestelmämme perustavanlaatuiset valuviat. Ja se on miten rakennamme uutta normaalia 21. vuosisadalle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.