Tarpeesta muuntaa fiktiiviset hyödykkeet yhteisvauraudeksi: osa 2, raha

Raha valheellisena hyödykkeenä

Ostovoiman hallinta, toisin sanoen rahalähteen luominen, on tällä hetkellä puoliyksityisten keskuspankkien käsissä, mutta joka on pääosin yksityisten pankkien kontrolloima. Bank of Englandin jokin aika sitten julkaiseman julkaisun mukaan, yksityiset pankit luovat 97% rahan tarjonnasta antamalla lainoja.

”Tämä vahvistaa sen että pankit luovat rahaa kun ne antolainaavat, jota keskuspankki ja kaikki rahajärjestelmän käyttäjät pitävät ’rahana’, jota ei voida erottaa ’reaalisista’ talletuksista joita ei juuri ole luotu tyhjästä. Täten pankit eivät ainoastaan anna luottoa, ne luovat sitä, ja samaan aikaan luovat rahaa” (Warner, 2014, p. 74).

”Keskuspankit kasvattavat rahan tarjontaa ostamalla valtion velkakirjoja rahalla joka on luotu sitä varten” (Fairley et al. 2013)

Niinkutsuttu velan monetisaatio on nimetty myös ”vertikaaliseksi rahaksi”, kun taas pankkijärjestelmän luoma raha on ”horisontaalista rahaa”. Koko rahajärjestelmä on olennaisesti markkinoiden hallussa, jonka Polanyi ilmaisi olevan markkinayhteiskunnan vaatimus. Rahan tarjonta on suhteellisen joustavaa ja sen määrää luoton kysyntä, mutta jokainen luotu dollari luo myös korkosaatavan pankille, joka kasvattaa ostettavien asioiden, kuten kämppien, hintaa ja pienentää kuluttajien hyvinvointia.

Rahan tarjonnan ja muiden rahoitustuotteiden oleminen markkinoiden käsissä rikkoo kuluttajan hyvinvoinnin teorian, näkymättömän käden ja markkinoiden taianomaisuuden. Mitä suurempi kysyntä on luotolle ja finanssituotteille, sitä enemmän varojen hinnat nousevat ennenkuin kupla räjähtää. Hyman Minsky kutsui finanssikapitalismin loppuvaihetta ”Ponzi-vaiheeksi”, jossa taloudessa ei ole enää tuottavia investointeja tarjolla, joten finanssitoiminta muuttuu spekulatiiviseksi, ja se ajaa varojen hinnat ylös (Minsky, 1992, p. 9). Kun varojen hinnat nousevat, pankit laajentavat luotonantoaan ja kasvattavat rahan tarjontaa, mutta kun varojen hinnat rommaavat takaisin, pankit kutsuvat lainat sisään ja vähentävät lainanantoa, täten kutistaen rahan tarjontaa. Tämä on pro-syklisen rahapolitiikan idea, joka kärjistää taantumia ja työttömyyttä kun rommaavien varojen arvostuksien aikana niiden kysyntä rommaa myös. Se mitä kaivataan on vastasyklinen politiikka. Jotain kontrollia keskuspankeilla voi olla korkojen säätämisen ja avomarkkinaoperaatioiden kautta, mutta ne eivät suoraan kontrolloi rahan tarjontaa.

Koska rahapolitiikka on annettu pois hallitusten käsistä, jotta voitaisiin vastata rahan tarjonnan supistumiseen niiden täytyy usein vastata keynesiläisellä finanssipolitiikalla. Tämä on ainoa työkalu joka niillä on käytössään. Kuluttamalla lisää tai leikkaamalla veroja, hallitukset kykenevät injektoimaan talouteen lisää rahaa, ja vastatoimimaan pankkirahan pro-syklisyyttä kohtaan. Tämä on suoraan ostovoiman hallinnan periaatetta vastaan, ja se on esimerkki yhdestä puhtaan neoliberaalin, laissez-faire -politiikan lievennystoimista joita Polanyi laajalti käsittelee kirjassaan. ”Tällä tavoin saadaan aikaan paljon pahaa ellei markkinainstituutioissa piilevät sisäiset tendenssit laiteta kuriin lainsäädännön tietoisella sosiaalisella ohjaamisella” (Polanyi, 1944, p. 129).

On olemassa myös biofyysisiä rajoitteita yksityisten pankkien äärettömälle luotonlaajennukselle. Kaikki pankkien luotto lainataan ulos jatkuvasti kasvavalla korolla. Siksi rahan tarjonta tulee jatkuvasti laajentua ja talouden tulee kasvaa jotta voitaisiin saada takaisin korkoineen lainatut rahat koko rahan tarjonnan osalta. Tämä luo jatkuvan kasvun imperatiivin, joka on johtanut vuonna 2014 mitatun ekologisen jalanjäljen 50-prosenttiseen ylikäyttöön planeetan biokapasiteetista. ”Sosiaalisten instituutioiden tarjoama suojakerros on ryöstetty… Luonto pienentyy alkutekijöihinsä, ympäristö ja maisemat on raiskattu, joet saastutettu, valta tuottaa ruokaa ja raaka-aineita tuhottu” (Polanyi, 1944, p. 73). Ja täten tänä päivänä planeetan biodiversiteetin ja typpikierron rajojen ylittyessä (Rockström 2009, p. 472) ilmasto epästabiloituu liiasta määrästä kasvihuonekaasuja.

Marion King Hubbert (M.K.) identifioi perusongelman nykyisessä velkaan ja korkoon perustuvassa rahajärjestelmässämme esseessään “Exponential Growth as a Transient Phenomenon in Human History”.

Ajan kanssa, johtuen velka-korko -pohjaisesta rahajärjestelmämme, rahan arvo rommaa, joka tekee tuotteista kalliimpia. Tämä jatkuva rommaus rahan arvossa on johtanut yhden vuoden 2014 dollarin arvoon, joka on vuoden 1913 dollarin arvossa neljä senttiä (bls.gov). Kokonaispoistot sadassa vuodessa ovat 25-kertaiset arvoon nähden, tai -3.16% vuodessa. Vakain valuutta maailmassa tällä hetkellä, Saksan markka, oli arvoltaan 20 penniä vuonna 2001, verrattaen vuoden 1950 markan arvoon. Tämä jatkuva rommaaminen rahan arvossa, johtuen velka-korko -järjestelmästä, johtaa jatkuvaan hintainflaatioon, joka otetaan talousmalleissa huomioon vuosittaisena 2-3%:n inflaationa. Kuluttajien hyvinvoinnin parhaaksi hintojen tulisi laskea, ei nousta. Jatkuva valuutan poistaminen johtaa hintoihin jotka nousevat ikuisesti ja työvoiman tarvitsee jatkuvasti myydä itseään korkeammilla palkoilla työmarkkinoilla.

Koska maa kasvaa arvossaan nopeammin kuin palkat, tämä luo oravanpyörän keskivertotyöläiselle joka yrittää pysyä kuluttajahinnoissa ja maan inflaatiossa mukana. Jos rahan arvo olisi vakio, silloin kilpailu reaalihyödykkeistä laskisi hintoja ja hyödyttäisi kuluttajia. Todellisuudessa ekonomistit katsovat inflaatiota kauhuissaan kun se laskee kysyntää ja johtaa taantumaan, ja tekee lainoista vaikeampia maksaa takaisin johtuen kasvavasta rahan arvosta verrattuna tuloihin. Koska lähestulkoon koko rahan tarjonta on kaupallisina lainoina, se loisi maksukyvyttömyyden ja monetaarisen kriisin jos hintadeflaatio olisi jatkuvaa. Käyttämällä ”reaalisten” hintojen käsitettä jotka on inflaatiotasoitettu, me voimme erotella sen hintojen osuuden joka johtuu kasvaneista tuotekustannuksista, ja sen osan joka johtuu valuutan arvonalenemisesta. Koska nominaalihinnat mikroelektroniikalle ovat laskeneet ilman ”reaalihintojen” tasoitusta, tämä on jopa vieläkin ällistyttävämpi saavutus. Se tarkoittaa, että mikrosirujen hinnat ovat tulleet alas nopeammin kuin hinnat ovat nousseet valuutan deflaation takia. Joten jos hinnat inflatoituvat 3.16% vuodessa johtuen valuutan arvon rommaamisesta, tämä tarkoittaa että mikrosirujen hinnat laskevat reaalisesti nopeammin kuin 3.16% vuodessa.

Ratkaisuja hyödykerahaan

Se seikka, että 97% rahan taronnasta luodaan korkoa kasvavina lainoina, on ongelman ydin. Se lisää korkokulut kaikkeen, ja aiheuttaa kasvuvaatimuksen johtuen taloudellisen kasvun tarpeesta jotta voitaisiin saada rahat velkojen maksuun. Monet ekonomistit ja kirjailijat vuosien aikana ovat suositelleet 100% reservivaatimusta, kaikkein viimeisimpänä IMF:n working paper jonka on kirjoittanut Jaromir Benes ja Michael Kumhof. Sen otsikko on “The Chicago Plan revisited”. Tämä viittaa Chicagon yliopiston ekonomistiryhmään, jota johti Frank Knight 1930-luvulla, ja jota tuki myös Irving Fisher ja Henry Simons. Ryhmä penäsi 100% reservivaatimusta kaikkiin pankkilainoihin, jotka siirtäisivät hallitukselle takaisin rahan luonnin funktion 100% vertikaalisen rahan kautta, joka ideaalitapauksessa on korotonta. Tämä tapahtuisi käyttämällä rahat julkishyödykkeisiin. Lincolnin Greenbackit olivat onnistunut esimerkki korottomasta valtion ulos pukkaamasta rahasta. Greenbackit luotiin korottomasti, jotta niillä voitaisiin maksaa sisällissodan sotilaiden palkat. 100% reservit pitävillä pankeilla olisi vain välittäjän rooli säästäjien ja lainaajien välillä.

Useita välivaiheen askelia on ehdotettu. JAK-pankki Ruotsissa antaa lainaa korottomasti, joka pienentäisi jatkuvan kasvun vaatimusta, ja jatkuvaa inflaatiota. Kuitenkin JAK-pankki lainaa rahaa ulos vain silloin kun sillä sitä on, eikä se lisää rahaa kiertoon. Sattumalta JAK tulee sanoista Jord, Arbete, Kapital eli Maa, Työ, Pääoma. Julkiset pankit kuten Bank of North Dakota ovat ehdottaneet tapaa siirtää osa seignioragesta julkiselle sektorille. Pankit voivat luoda luottoja kun taas osavaltiot ovat perustuslain estämiä. Bank of North Dakota saa kaikki talletukset osavaltion tuloista, ja käyttää niitä useiden lainaohjelmien, jotka toimivat maataloudessa, teollisuudessa, kaupan alalla ja opiskelijoiden keskuudessa, edistämiseen. Vieläkin hajautetumpi järjestelmä olisi kunnallisten julkisten pankkien järjestelmä joka loisi luottoa infratarpeisiin minimikorolla ja joka olisi verovaroin rahoitettu. Tällöin tulot menisivät kunnille sen sijaan että ne menisivät pankeille. Vapaaehtoinen hajautus olisi myös mahdollista.

Noin 70-80% kaikista pankkilainoista USA:ssa on asuntolainoja. Jos voittoa tavoittelematon finanssi-instituutio muodostettaisiin ottaakseen haltuun myymättömän maan rahoittamisen yhteisöomisteissa maarahastoissa, silloin voisimme päästä irti Polanyin matrixista. Nämä pankit voisivat antaa luottoa samoin perustein kuin JAK joka ottaa vastaan pääomaa omaisuutena eikä korkoina, ja näin voidaan alkaa pitää rahaa ihan tavallisena hyödykkeenä.

Rahan spekulaation ongelmaan on ehdotettu Tobinin veroa. Tämä tarkoittaisi rahoitusinstrumenteilla spekuloimisen vähentämistä, mutta se ei muuttaisi rahan luontia. Jotta eliminoitaisiin rahan hyödykeolemus, rahan tarjonnan luonti tulisi siirtää takasin hallinnolle, ja sen tulisi ylläpitää hintavakautta.

 

 

Lähde: P2P Foundation

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.