Kirjoittanut Lucie Bardos, alunperin julkaistu @ Degrowth.de
Permakulttuuri ja degrowth ovat molemmat liikkeitä, joiden perusideat on kehitetty 70-luvulla, juuri kun todisteet alkoivat kertyä tiedemaailmassa joilla selittää rajoittamattoman kasvun ja ihmisen aikaansaaman ympäristön rapautumisen seuraukset. Sellaisenaan molemmat liikkeet ovat reaktionaarisia ja ehdottavat radikaalia, eettisperustaista paradigmanmuutosta pois globaalisti dominantista ylikuluttamisen kulttuurista, kohti systeemilähtöistä näkökulmaa kestävyyteen ja sekä yhteiskunnallisen että ekologisen piirin regeneraatioon.
Vaikka molemmat liikkeet olivat alunperin kehiteltyjä akateemisessa kontekstissa, degrowthin tietomassat ovat yleisesti yhteiskunnallisen maailman käytössä, johon kuuluu mm. politiikka, talous, työn ja vapaa-ajan tasapainottaminen ja sosiaaliset struktuurit, kun taas permakulttuuri on perinteisesti keskittynyt enemmän ekologisiin — erityisesti ihmisen asuinalueiden ja ruoan — systeemeihin. Tässä artikkelissa haluaisin ehdottaa uusia tapoja joilla tiedonvaihto- ja tiedonjakostrategiat hyödyttäisivät molempia liikkeitä. Tämä argumentti perustuu ideaan siitä, että suurin osa kiinnostavista ja monimuotoisista alueista mille tahansa systeemille sijaitsee reunalla, jossa yksi systeemi, yhteisö, tai ajattelutapa leikkaa toisen kanssa.
Sellaisena joka on koulutettu, sekä akateemisesti että kokemuksen kautta permakulttuurissa ja degrowthissa, olen havainnut nämä kaksi liikettä olevan planeetan vastakkaisilla nurkilla, mutta nyt jo jonkin verran levittäytyneet, ja täydentävän varsin paljon toisiaan. Mielestäni näiden liikkeiden tiedon ja resurssien jakamisesta on saatavissa kiistämättömiä hyötyjä.
Alla käyn lyhyesti läpi kummankin liikkeen kehitystä sen omassa kontekstissa ja sitten puhun siitä miten degrowth voi auttaa permakulttuuria ja toisinpäin. Lopetan lyhyeen keskusteluun siitä miltä yhteistyö voisi näyttää.
Molempien liikkeiden lyhyt historia
Permakulttuuri syntyi 70-luvulla australialaisten Bill Mollisonin ja hänen oppilaansa David Holmgrenin yhteistyönä. Termi ”permakulttuuri” alunperin tarkoitti sanojen ”permanent” ja ”agriculture” yhdistelmää, vaikka sillä on myöhemmin ollut merkitys myös sanojen ”permanent” ja ”culture” yhdistelmänä permakulttuuridesignin muuttuessa relevantiksi kulttuurin ja yhteiskunnan sovellusten kautta.
Permakulttuuri alunperin oli vastaus ympäristön ja yhteiskuntien tuhoutumiseen globaalin kapitalistisen sosioekonomisen järjestelmän käsissä, jota Holmgren ja Mollison esimerkillistivät maaseutukäytännöissään, joska tapahtuivat tuolloin Tasmanian saarella. Permakulttuuri oli yritys vastata ruoan ja materiaalien tuotannon tasolla oleviin ongelmiin. Se oli myös osittain Masanobu Fukuokan tekstin ”One Straw Revolution” inspiroima, joka oli ekologisten viljelytapojen pioneeriteos.
Permakulttuurin juuret ovat ihmisten, Maapallon hoivassa sekä kolmannessa etiikassa joka tunnetaan nimillä Kristillinen Tasajako, Ylijäämän Palautus jne, mutta joka kuvaa ideaa siitä ettei oteta enempää kuin on tarpeen ja suunnitellaan tasa-arvoista resurssienjakoa ajan ja paikan yli.
Permakulttuuriajattelun perustan juuret ovat perinteissä ja alkuperäiskansojen tavoissa nähdä maat ja kansat yhteydessä toisiinsa ja maahan tavalla joka heijastelee luonnon systeemistä ymmärrystä. Permakulttuuri myös auttaa luonnollisen rakentamisen, koulutuksen ja henkilökohtaisen sekä kulttuurisysteemidesignin ja urbaanien maisemasovellusten innovaatioissa.
Degrowthin alku, jonka nimi alunperin kehitettiin ranskankielelle termiksi “décroissance,” on jonkin verran yhdenmukainen Rooman klubin vuoden 1972 tutkimuksen “Limits to Growth” kanssa, jota johti Donella Meadows. Tutkimus sai aikaan keskustelua intellektuaalien keskuudessa, mm. Nicholas Georgescu-Roegen, joka on kaikkein tunnetuin liikkeen ideoiden kehittäjä, siitä miten vastata yhteiskuntina globaalin järjestelmän toimintaan joka perustuu ideaan ”kasvusta hinnalla millä hyvänsä”; idea joka puskee Maapallon resursseja, ekosysteemejä ja yhteiskuntia hajoamispisteeseen.
Degrowth-liike konkretisoitui seuraavina vuosikymmeninä Ranskassa ja on sen jälkeen levinnyt huomattavasti ympäri Euroopan ja Amerikkojen, useiden konferenssien, tutkimuskeskusten ja demoprojektien muodossa 2000-luvulla. Degrowth-etiikan ytimessä on idea yhteiskunnan ja talouden solidaarisuudesta tietoisella tuotannon ja kulutuksen vähentämisellä Globaalissa Pohjoisessa. Lisäksi keskitytään uudelleenlokalisointiin ja vieraanvaraisuuteen jotta voitaisiin tyydyttää yhteisöjen tarpeet. Degrowth perustuu myös ymmärrykseen siitä, että ekologinen ja sosiaalinen eivät voi olla erossa toisistaan, ja ”kaikille hyvän elämän” idean edistämisellä keskitytään ekosysteemeihin joiden integraali osa ihmiskunta on.
Permakulttuurin hyödyt degrowthille
Sekä permakulttuuri että degrowth ehdottavat että ainoa tapa sunnitella ihmisasutusta ja niiden tukijärjestelmiä on käyttää systeemiperusteista ajattelua, joka ei erota sosiaalista ekologisesta. Permakulttuurikirjallisuus ja demopaikat ovat kuitenkin ekologisen systeemisuunnittelun pioneereja. Esimerkkinä, vuosikymmeniä vanhat ruokametsäprojektit ovat ympäri maailmaa sekä julkisessa että yksityisessä ympäristössä; on pieniä, keskisuuria ja sanakirjakokoisia kirjoja siitä miten suunnitella maisemia jotka kierrättävät ja säästävät energiaa samalla kun tuottavat yltäkylläisesti ravitsevaa ruokaa, materiaaleja, vettä ja elintilaa sekä ihmisille että ei-ihmisasukeille.
Permakulttuuri keskittyy design-prosessiin ja ehdottaa, että fokus tulisi olla yhteyksissä systeemin elementtien välillä sen sijaan että keskityttäisiin elementteihin itseensä. Siksi permakulttuurin suunnittelu tulee olla räätälöity joka paikkaan erikseen jotta se toimisi kaiken jo olemassaolevan kanssa niin, että otetaan huomioon tulevat sukupolvet (Sette, 2018). Uskon että degrowth-kirjallisuudelle ja demoprojekteille on hyödyllistä leikata merkityksellisellä tavalla permakulttuurin ekologisen suunnittelun viisauden kanssa, sillä tämä tieto voi tarjota arvokkaita resursseja projektisuunnittelulle.
Toiseksi, olen sitä mieltä että koska suuri osa tästä degrowth-kirjoittelusta syntyy erittäin akateemisessa kontekstissa ja se on usein monimutkaista akateemista kieltä ja jargonia, se muuttuu saavuttamattomaksi suurelle osalle ihmisiä. Vaikka degrowthiin mukaan otetut ideat, kuten taloudellisen tuotannon skaalaaminen pienemmäksi, vieraanvaraisuus, valinnainen yksinkertaistus ja muut ovat ymmärrettäviä ja yleistajuisia, ne ovat tavallaan ”lukittu” niiden akateemiseen kontekstiin ja täten niitä kuluttaa pääosin akateemikot. Tämä on harmillista, sillä näillä ideoilla on niin käytännöllinen ruohonjuuritason näkökulma muutokseen.
Permakulttuuri, kuten degrowth-liike, on saanut alkunsa akateemisessa ja intellektuaalisessa piirissä, mutta ehkäpä johtuen sen vahvasta fokuksesta maisemasuunnitteluun, suurin osa myöhemmästä kirjallisuudesta ja kurssimateriaalista on suunniteltu tavalliselle tallaajalle joka saattaa tai sitten ei pyöriä näissä piireissä. Tämä tarkoittaa, että useimmat julkaistut permakulttuuritekstit teoksen “Permaculture: A Designer’s Manual” (Mollison 1988) ovat yleisesti enemmän saavutettavissa ihmisille, jotka saattavat pitää akateemista kieltä esteenä.
Vaikka puhutaankin hinnasta, erityisesti Pohjois-Amerikassa, permakulttuurikurssit ovat yleisesti eri-ikäisten ihmisten pitämiä, eri elämäntarinoilla ja joilla on standardi 72-tuntinen opetussuunnitelma joka tarjoaa syvemmän johdatuksen permakulttuuriajatteluun. Saavutettavamman kielenkäytön ja sekä verkossa että muualla saatavilla olevan standardikurssimuodon johdosta ihmisille on helpompaa aloittaa oma permakulttuuriryhmänsä, omat yhdistyksensä ja projektinsa. Tämä voi olla syy miksi permakulttuuri on levittäytynyt laajemmalle kuin degrowth sekä Euroopassa että Amerikassa.
Jos degrowth-liike kykenisi leikkaamaan permakulttuurin kanssa ja luomaan tekstejä ja ohjelmia kaikkien saataville ja jotka kiinnostaisivat kaikkia myös akateemisen maailman ulkopuolella, silloin degrowthin ruohonjuuritason ideat saattaisivat levitä laajemmalle ja nopeammin.
Degrowthin hyödyt permakulttuurille
Uskon, että juuri nyt on hyvä aika permakulttuurille saada inspiraatiota degrowth-liikkeestä. Kuten mainittua, permakulttuuri on ottanut suuria harppauksia rajatessaan näkökulmia ekologiseen maisemasuunnitteluun. Kuitenkin, yhteiskunnallisen permakulttuurin ala on edelleen suhteellisen uusi ja tällä hetkellä sitä tutkaillaan (esim. Permaculture Women Magazine).
Minun kokemukseni on, että yhteiskunnallisia sovelluksia ei mietitä tarpeeksi monissa permakulttuuriteksteissä ja kursseissa, jotka menevät syvemmälle yhteiskunnallisten ongelmien ymmärtämisessä. Ne pyörivät usein aiheen ympärillä ja pitävät ruokaa ja resursseja ja niiden saattavuutta olennaisesti poliittisena ongelmana. Esimerkiksi, ne eivät mene syvemmälle monimutkaisissa asioissa kuten globaali kauppa, etuoikeudet, syrjintä, aktivismi ja vastustus sekä epätasa-arvoinen pääsy resursseihin. Nämä kaikki ovat sisäänrakennettu tapoihin joilla me olemme interaktiossa maisemien kanssa.
Eräs degrowthin etu on, että se tunnustaa resursseihin käsiksipääsyn olevan sidottu valtasuhteisiin jolle pitää tehdä jotain aktiivisesti jotta se muuttuisi. Täten se kritisoi ideoita kuten kestävä kehitys (Kothari et. al 2014, Schneider et. al 2010), mikä ajaa uskomusta että länsimainen kehitys tekee maailman vauraaksi. Tässä kohtaa leikkaus degrowthiin olisi arvokas permakulttuurille, sillä se voisi syventää ja hioa permakulttuuritekstien perustan, ehdotukset ja demoprojektit.
Johtuen permakulttuurin nopeasta leviämisestä viime vuosikymmeninä, voisin argumentoida että se on muuttunut enemmän trendikäsitteeksi. Buzzword ”permakulttuuri” joskus lyödään projekteihin ja ideoihin jotka tuntuvat houkuttelevilta ja prameilta mutta jotka perustaltaan eivät noudata permakulttuurietiikkaa tai periaatteita. Sellaisena joka on ollut mukana aktiivisesti permakulttuuriliikkeessä viimeisen vuosikymmenen, olen nähnyt ensi kädeltä projekteja, jotka mustamaalaavat tai trivialisoivat alkuperäisasukkaiden käytäntöjä, yliyksinkertaistavan redusoivasti pyrkivät ratkaisemaan globaaleja kriisejä, jättävät huomiotta aktivistit jotka työskentelevät samankaltaisten tavoitteiden kuten permakulttuurin parissa, ja pitkittävät sukupuoleen, rotuun tai sosiaaliluokkaan perustuvaa syrjintää.
En usko että nämä lopputulemat ovat millään tavalla tarkoituksellisia, vaan että ymmärryksen syvyydessä on puutetta siitä miten yhteiskunnan monimutkaisuudet leikkaavat permakulttuurisovellusten kanssa. Degrowth-tekstit sisältävät täydennettyjä ideoita taloudesta, vaurauden jakamisesta, infrastruktuurista, tasa-arvosta, vieraanvaraisuudesta, solidaarisuudesta ympäristöliikkeiden kanssa ja demokraattisista käytännöistä (Martinez-Allier 2012, Schneider et. al. 2010, Schneider 2010, Perkins 2010). Lyhyesti, jos tämä tuodaan saataville, degrowth voi tarjota tutkimusta, syvyyttä ja sanastoa permakulttuuriliikkeen sosiaalisen kontekstin tutkimuksille.
Keskustelu ja loppusanat
Jos nämä kaksi liikettä voivat tarjota niin paljon toisilleen, miltä silloin näyttäisi degrowthin ja permakulttuurin leikkaus? Ensinnäkin, molempien liikkeiden jäsenten täytyisi tulla saman merkityksellisen keskustelupöydän ääreen, ehkäpä yhteisen konferenssin tai kokouksen avulla, jossa ideat ja projektit voitaisiin kommunikoida ja tarkastella molempien liikkeiden linssin läpi. Yhteistyö ja tiedonvaihto voisi tuolloin tapahtua orgaanisesti avoimen tilan, maailmankahvilafoorumin, workshopin ja keskustelujen muodossa.
On monia tapoja joilla tehdä yhteistyötä permakulttuurin ja degrowthin välillä, esimerkiksi:
- Degrowth-Permakulttuuri -kurssi, joka on saatavilla ihmisille akatemian sisällä ja sen ulkopuolella
- Demoprojektit jotka yhdistävät degrowth-käsitteitä permakulttuurisuunnittelun kanssa
- Degrowth-kappaleiden lisääminen permakulttuuriteksteihin ja toisinpäin
- Yhteinen media (esim. YouTube-yhteistyöt, zinet)
Yksi vältettävä seikka olisi pintapuolinen yhteistyö, joka saattaa johtaa pinnallisuuteen joka ei käytä hyödyksi molempien liikkeiden keräämää syvää tietoa; esimerkiksi, degrowth-projekti joka istuttaa yrttispiraalin tai polykulttuurisänky joka kutsuu itseään degrowth-permakulttuuriprojektiksi. Yhteistyötä tulisi tehdä, kuten mainittua, juuritasolla, täten osallistujien tulee olla hyvin tietoisia molemmista liikkeistä.
Molempien liikkeiden kritiikit, kuten syvempi tarve ottaa mukaan feminismi ja sukupuolikysymykset (Dengler and Strunk 2017, Laura Ann B. 2018) tulisi pystyä luomaan siltoja jotka vaalivat tämänkaltaisia tärkeitä keskusteluja.
Kaikkien näiden permakulttuurin ja degrowthin välisien samankaltaisuuksien myötä nämä liikkeet, niiden alkuvaiheesta lähtien, niiden ydinetiikkaa ja systeeminäkökulmaa tarkasteltaessa on vaikea uskoa että näiden kahden välillä ei ole ollut suurta määrää ristisiitosta tähän päivään asti.
Tiivistäen, uskon molempien liikkeiden hyötyvän toisistaan, ensinnäkin, hiomalla toistensa tietoja, ja toiseksi, auttamalla toisiaan välttämään joitain valtavirran kestävyysliikkeiden sudenkuoppia kuten saatavuuden puute ja vallan ja etuoikeuden tulkinnat (Argüelles 2017, Bardos 2016).
Alkukuva: Claire Gregory – Own work, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=30830880