Paskaduunien ilmiöstä: yleistä avautumista työstä

Kirjoittanut David Graeber

Vuonna 1930 John Maynard Keynes ennusti, että vuosisadan loppuun mennessä teknologia olisi kehittynyt tarpeeksi niin että maat kuten Britannia ja USA voisivat saavuttaa 15-tuntisen työviikon. On kaikki syyt uskoa hänen olleen oikeassa. Teknologian suhteen me olemme hyvinkin kykeneväisiä tähän. Ja kuitenkaan se ei tapahtunut. Sen sijaan, teknologiaa on johdatettu, jos mitään, keksimään meille tapoja tehdä lisää töitä. Tämän saavuttamiseksi on täytynyt luoda työpaikkoja, jotka ovat käytännössä tarkoituksettomia. Suuret määrät ihmisiä, Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa erityisesti, kuluttavat koko työelämänsä tekemällä asioita joita he salaa eivät halua tehdä. Moraalinen ja sielullinen tästä tilanteesta seuraava vahinko on perustavaa laatua. Se on arpi koko meidän kollektiiviseen sieluumme. Kuitenkaan käytännössä kukaan ei puhu siitä.

Miksi Keynesin luvattu utopia — jota edelleen odotetaan kuin kuuta nousevaa — ei koskaan toteutunut? Standardi heitto nykypäivänä on, että hän ei tajunnut massiivista kasvua konsumerismissa. Jos ihmisille annetaan valinta tehdä enemmän tunteja ja lisää leluja ja huvituksia, me olemme kollektiivisesti valinneet jälkimmäisen. Tämä on kyllä kiva moraalisaarna, mutta edes hetkenkään pohtimisella se ei voi pitää paikkaansa. Kyllä, me olemme todistaneet kun syntyy loputon valikoima erilaisia työpaikkoja ja teollisuudenaloja 1920-luvun jälkeen, mutta todella harvalla niistä on mitään tekemistä sushin, iPhonejen tai hienojen lenkkareiden tuotannon tai jakelun kanssa.

Joten mitä nämä uudet työpaikat tarkalleen ovat? Uusi raportti vertaili työllisyyttä USA:ssa 1910- ja 2000-lukujen välillä, ja se antaa meille selkeän kuvan (ja huomautan, sellaisen joka on lähes eksaktisti sama UK:ssa). Viime vuosisadan aikana kotipalveluissa, teollisuudessa ja maataloudessa olevien työntekijöiden määrä on romahtanut dramaattisesti. Samaan aikaan ”asiantuntijat, johtajat, toimistotyöläiset, myyjät ja palvelutyöntekijät” ovat määrältään kolminkertaistuneet, kasvaen ”neljänneksestä kolmeen neljännekseen kokonaistyövoimasta”. Toisin sanoen, tuottavat työpaikat ovat, niin kuin ennustettiin, suurimmaksi osaksi automatisoitu pois (vaikka laskisit teollisuuden työntekijät globaalisti, mukaan lukien Kiinassa ja Intiassa uurastavat massat, sellaiset työntekijät eivät ole läheskään yhtä suuressa osuudessa työvoimasta kuin ennen).

Sen sijaan että sallittaisiin massiivinen työaikojen vähennys, jolla vapautettaisiin maailman populaatio toteuttamaan omia projektejaan, huvejaan, visioitaan ja ideoitaan, me olemme nähneet ”palvelu”-sektorin räjähdysmäisen kasvun, niin että se ottaa mukaan kokonaisia uudenlaisia teollisuudenaloja kuten rahoituspalvelut tai puhelinmyynti, tai sellaisten sektorien ennennäkemättömän kasvun kuten yhtiöoikeus, akateeminen ja terveydenhuollon hallinto, HR ja PR. Ja nämä numerot eivät edes kuvaa sitä miten kaikkien noiden ihmisten työ on tarjota hallinnollista, teknistä tai turvallisuustukea näille teollisuudenaloille, tai sen puoleen niitä kaikkia täydentäviä teollisuudenaloja (koiran pesijät, 24/7 pizzakuljetus) jotka ovat olemassa vain koska kaikki muut käyttävät niin paljon aikaansa työn tekemiseen niillä muilla aloilla.

Nämä ovat niitä mitä kutsun ”paskatöiksi”.

Se on kuin joku olisi keksimässä tarkoituksettomia hommia vain sen takia että meidät kaikki pidettäisiin töissä. Ja tässä, tasan tarkkaan, on se mysteeri. Kapitalismissa tämä on juuri se mitä tulisikin tapahtua. Toki, vanhoissa epätehokkaissa sosialistivaltioissa kuten Neuvostoliitto, jossa työssä oloa pidettiin sekä oikeutena että pyhänä velvollisuutena, systeemi kehitti niin paljon työpaikkoja kuin sen piti (tämän takia neuvostoaikojen tavarataloissa piti puhua kolmelle palvelijalle tiskillä että sai palan lihaa). Mutta, totta kai, tämä on sen itse ongelman ydin jonka markkinoilla kilpaileminen yrittää korjata. Talousteorian mukaan, ainakin, viimeisin asia, jonka voittoa tavoitteleva yritys tekee, on lyödä rahaa tiskiin työntekijöille joita heidän todellisuudessa ei edes tarvitse työllistää. Silti, jollain tavalla, sellaista tapahtuu.

Vaikka korporaatiot saattavatkin leikata armotta, potkut ja nopeutukset poikkeuksetta osuvat siihen luokkaan ihmisiä jotka itse asiassa tekevät, siirtävät, korjaavat ja ylläpitävät asioita; niin kuin jokin omituinen alkemia mitä kukaan ei osaa selittää, palkollisten paperinpyörittäjien määrä lopulta tuntuu kasvavan, ja yhä useampi työntekijä huomaa olevansa, hieman kuin Neuvostoliiton työntekijät, työssä 40 tai jopa 50 tuntia viikossa paperilla, mutta todellisuudessa tehden työtä 15 tuntia aivan niin kuin Keynes ennusti, sillä loppuosa heidän ajastaan kuluu organisointiin tai motivaatioseminaareille osallistumiseen, facebookin päivittelyyn tai TV-ohjelmien latailuun.

Vastaus selkeästikään ei ole taloudellinen: se on moraalinen ja poliittinen. Johtava luokka on keksinyt, että onnellinen ja tuottava populaatio, jolla on käsissään vapaata aikaa, on kohtalokkaan vaarallinen (mieti mitä tapahtui kun tätä edes alettiin lähestyä 60-luvulla). Ja toisaalta tunne siitä, että työ on moraalinen arvo itsessään, ja että kuka tahansa joka ei ole halukas alistumaan jonkinlaiseen intensiiviseen työkuriin suurimman osan valveillaoloajastaan ei ansaitse mitään, on heille ylimaallisen mukavaa.

Kun, mietittyäni hallinnollisten velvollisuuksien ilmeisen loputonta kasvua Britannian akateemisissa laitoksissa, keksin erään mahdollisen vision helvetistä. Helvetti on kokoelma yksilöitä, jotka ovat valmiita kuluttamaan suurimman osan ajastaan tekemällä töitä tehtävissä joista he eivät pidä ja joissa he eivät ole erityisen hyviä. Sanoisimmeko että heidät palkattiin vain siksi koska he olivat erinomaisia kaapintekijöitä, ja sitten he tajusivat että heiltä odotetaan kalan paistoa suurimman osan ajasta. Hommaa ei oikeasti tarvitse tehdä — kaloja on hyvin pieni määrä joita pitää paistaa. Kuitenkin jollain tavalla sen ajatuksen paheksumisesta tulee heille pakkomielle, että jotkut heidän työtovereistaan saattaisivat käyttää enemmän aikaa kaappien tekoon kuin heidän reiluun osuuteensa kalanpaistovastuusta, niin että ennen pitkää joka puolella työpajaa löytyy kasoja huonosti paistettua kalaa ja se on kaikki mitä kukaan tekee. Mielestäni tuo on varsin hyvä kuvaus taloutemme moraalisesta dynamiikasta.

Tajuan kyllä, että kaikki tuollaiset argumentit saavat välittömästi vastalauseita: ”kuka sinä olet sanomaan mitkä työt ovat ’tarpeellisia’? Mitä tarpeellisuus on ylipäätään? Olet antropologian professori, mikä on ’tarve’ sille?” (Ja tosiaankin monet tabloidien lukijat pitäisivät työpaikkani olemassaoloa yhteiskunnan varojen haaskauksen määritelmänä.) Ja toisaalta, tämä on ilmiselvästi totta. Yhteiskunnalliselle arvolle ei voi olla objektiivista mittaa.

En olettaisi kertovani jollekin vakuuttuneelle heidän kontribuutionsa maailmaan olevan merkityksellinen silloin kun se ei sitä ole. Mutta entäpä sitten ne ihmiset jotka ovat itse vakuuttuneita työpaikkojensa merkityksettömyydestä? Jokin aika sitten sain uudestaan yhteyden koulukaveriini jota en ollut tavannut sen jälkeen kun olin 12. Hämmästyin saadessani selville, että sillä välin hän oli ensin ryhtynyt runoilijaksi, sen jälkeen indie rock -bändin nokkamieheksi. Olin kuullut joitain hänen kappaleitaan radiossa tietämättäni että laulaja oli joku jonka tunsin. Selvästikin hän oli nerokas, innovatiivinen ja hänen työnsä oli kiistämättä piristänyt ja parantanut ihmisten elämää ympäri maailman. Kuitenkin parin menestymättömän albumin jälkeen hän oli menettänyt sopimuksensa, ja velkataakan piinaamana vastasyntyneen tyttären kanssa päätynyt, niin kuin hän sen ilmaisi, ”tekemään niin monen ilman suuntaa vaeltavan ihmisen oletusvalinnan: oikeustieteellinen.” Nyt hän on yrityslakimies nimekkäässä newyorkilaisessa yrityksessä. Hän ensimmäisenä myönsi, että hänen työnsä oli täysin merkityksetöntä, ei myötävaikuttanut mihinkään maailmassa, ja hänen omien arvioidensa mukaan sen ei tulisi olla oikeastaan olemassa.

On monia kysymyksiä joita tässä kohtaa voisi esittää, alkaen siitä mitä se kertoo yhteiskunnastamme, että se luo äärimmäisen rajallisen kysynnän lahjakkaille runoilija-muusikoille, mutta ilmeisen äärettömän kysynnän yritysjuridiikan asiantuntijoille? (Vastaus: jos 1% populaatiosta kontrolloi suurinta osaa käytettävissä olevasta varallisuudesta, se mitä me nimitämme ’markkinoiksi’ heijastelee sitä mitä he pitävät käyttökelpoisena tai tärkeänä, ei kenenkään muun ideaa.) Mutta tämän lisäksi se kertoo meille, että suurin osa ihmisistä näissä työpaikoissa on tästä tietoisia. Itse asiassa, en ole varma olenko koskaan tavannut yrityslakimiestä joka ei olisi pitänyt omaa työtään paskaduunina. Sama pätee lähes kaikkiin yllä mainittuihin uusiin teollisuudenaloihin. On kokonainen uusi luokka palkkaa saavia asiantuntijoita jotka, jos heidät tapaa juhlissa ja myönnät tekeväsi jotain kiinnostavaa (antropologi esimerkiksi), haluavat vältellä edes puhumasta heidän tekemästään työstä. Anna heille pari drinkkiä ja he pääsevät vuodatuksen makuun siitä miten merkityksetöntä ja typerää heidän työnsä oikeasti on.

Tässä on perustavaa laatua olevaa psykologista väkivaltaa. Miten joku voi edes alkaa puhua arvokkuudesta työssä kun joku salaa toivoo ettei hänen työpaikkaansa olisi olemassa? Miten se voi olla edes mahdollista ettei siitä synny syvää raivoa ja mielipahaa? Kuitenkin yhteiskuntamme poikkeuksellinen nerous on se, että sen johtajat ovat keksineet tavan, niin kuin kalanpaistajien tapauksessa, varmistaa että raivo suuntautuu tarkalleen niitä kohtaan jotka oikeasti pääsevät tekemään merkityksellistä työtä. Esimerkiksi: yhteiskunnassamme tuntuu olevan yleinen sääntö, että mitä ilmiselvemmin työ hyödyttää muita ihmisiä, sitä epätodennäköisemmin hän saa siitä palkkaa. Jälleen kerran objektiivista mittaa on vaikea löytää, mutta helppo tapa saada käsitys on kysyä: mitä tapahtuisi jos tämä koko ihmisten luokka yksinkertaisesti katoaisi? Sano mitä sanot sairaanhoitajista, roskakuskeista tai mekaanikoista, on ilmiselvää että jos he katoaisivat savuna ilmaan, seuraukset olisivat välittömiä ja katastrofaalisia. Maailma ilman opettajia tai satamatyöläisiä olisi pian ongelmissa, ja sellainen jopa ilman tieteiskirjailijoita tai ska-muusikkoja olisi selkeästi vähäisempi paikka. Ei ole täysin selvää miten ihmiskunta kärsisi jos kaikki private equity -toimitusjohtajat, lobbaajat, PR-tutkijat, aktuaarit, puhelinmyyjät, voudit tai lakiasioiden neuvojat katoaisivat samalla tavalla. (Monien mielestä maailma saattaisi jopa huomattavasti parantua.) Kuitenkin huolimatta kourallisesta hyvin mainostettuja poikkeuksia (tohtorit), sääntö pitää yllättävän hyvin.

Vielä perverssimpää on, että tuntuu olevan jonkinlainen ymmärrys siitä, että näin asioiden kuuluisi olla. Tämä on yksi oikeistopopulistien salaisista aseista. Voit nähdä sen tabloidien loihtiessa närkästystä metrotyöntekijöistä, jotka pysäyttävät Lontoon työsopimuskiistan ajaksi: itse se seikka, että metrotyöntekijät voivat pysäyttää Lontoon, kertoo jo siitä että heidän työnsä on itse asiassa tarpeellista, mutta se tuntuu olevan juuri mikä ärsyttää ihmisiä. Tämä on vieläkin selvempää USA:ssa, jossa republikaaneilla on ollut uskomaton menestys ruokkia närkästystä kouluopettajia kohtaan, tai autotyöläisiä kohtaan (eikä koulujen hallintoa tai autoteollisuuden johtajia kohtaan jotka nämä ongelmat ovat saaneet aikaan) heidän oletetuista liian suurista palkoista ja eduistaan. Se on kuin heille kerrottaisiin ”mutta pääset opettamaan lapsia! Tai tekemään autoja! Saat oikean työpaikan! Ja sen päälle sinulla on pokkaa odottaa myös keskiluokkaista eläkettä tai terveydenhuoltoa?”

Jos joku olisi suunnitellut työregiimin, joka täydellisesti sopii finanssipääoman vallan ylläpitämiseen, on vaikeaa nähdä miten he olisivat voineet onnistua paremmin. Todelliset, tuottavan työn tekijät joutuvat säälimättömästi puristuksiin ja hyväksikäytetyiksi. Jäljelle jäävät jaetaan terrorisoituun, yleisesti mustamaalattuun, työttömien kansankerrostumaan sekä suurempaan kansankerrostumaan jolle periaatteessa maksetaan tyhjäntoimittamisesta, tehtävissä jotka on suunniteltu saamaan heidät identifioitumaan johtavan luokan näkökulmiin ja herkkyyksiin (johtajat, virkamiehet, jne) — ja erityisesti sen rahoitusavataroihin — mutta samaan aikaan haudotaan mielipahaa jokaista kohtaan jonka työllä on selkeä ja kiistämätön yhteiskunnallinen arvo. Selkeästi systeemi ei ollut koskaan tietoisesti suunniteltu. Se on syntynyt lähes vuosisadan mittaisesta yrityksestä ja erehdyksestä. Mutta se on ainoa selitys sille miksi, huolimatta teknologisista kyvyistämme, me emme jokainen työskentele 3-4 tunnin päiviä.

 

Lähde:
http://strikemag.org/bullshit-jobs/

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.