Neoliberaali kapitalismi ja sen kriisi

Kirjoittanut , alunperin julkaistu @ IDEAs

“Neoliberaali kapitalismi” on termi jota käytetään kuvaamaan sitä kapitalismin vaihetta jossa rajoitteet globaalille hyödykkeiden ja pääoman liikkeille, mukaanlukien rahoituspääomalle, ovat suurimmaksi osaksi poistuneet. Koska sellainen poistaminen tapahtuu globaalisti liikkuvaisen (tai kansainvälisen) rahoituspääoman painostuksen alaisuudessa, neoliberaalia kapitalismia karakterisoi kansainvälisen finanssipääoman hegemonia, jonka myötä maailman suuret pääkaupungit integroituvat, ja mikä varmistaa sen, että yhteisiä ”neoliberaaleja” lakeja ajetaan kaikissa maailman maissa. Sellaisen kansainvälisen finanssipääoman esiintulo on itsessään pääoman keskittymisen aikaansaama, mikä oli aiempina päivinä, niinkuin Lenin argumentoi, saanut tuoduksi yhteen finanssipääoman, eli pankki- ja teollisuuspääoman finanssioligarkian kontrollin alle, hegemoniapositioon jokaisen kehittyneen valtion sisällä. Pääoman keskittyminen nykypäivänä on kuitenkin edistynyt paljon enemmän Leninin ajoista, mikä on luonut tällaisen uuden entiteetin nimeltään kansainvälinen finanssipääoma ja tuonut sen hegemoniapaikalle. Kun talous on imeytynyt globaalien rahavirtojen vorteksiin, sen valtionulinoiden on ollut pakko alistua kansainvälisen finanssipääoman oikkuihin ja edistää sen ajamaa politiikkaa. Tällä seikalla on useita seuraamuksia, ja nämä seuraamukset muodostavat neoliberaalin kapitalismin keskeiset piirteet.

Ensinnäkin, neoliberaalia kapitalismia määrittää, toisin kuin menneiden aikojen kapitalismia, metropolialueiden pääomien toimintojen uudelleensiirto kehittyneestä maailmasta kehittyvään maailmaan, jotta hyödynnettäisiin jälkimmäisten matalia palkkoja, maailmanmarkkinoiden tuottamiseksi.

Toiseksi, se muuttaa Valtion olemusta kaikkialla, niin että Valtio, sen sijaan että se näennäisesti olisi luokkien yläpuolella ja pitäisi kaikkien puolta, mukaanlukien sorrettujen luokkien, huolimatta kapitalistisesta kehityksestä, muuttuu avoimemmin ja suoremmin linkitetyksi korporaatiorahoituksen finanssioligarkian intresseihin jotka taas omalta osaltaan ovat yhteydessä kansainväliseen finanssipääomaan. Tämä tarkoittaa inter alia valtion tuen pois vetämistä perinteisestä pikkutuotannosta ja maajussien maanviljelystä, ja näin aiemman siirtomaa-ajan primitiivisen pääoman akkumulaation prosessin jatkamista.

Kolmanneksi, Valtion väliintuloa ”kysynnän hallinnassa”, mitä on pidetty sodanjälkeisen kapitalismin tunnusmerkkinä niinkutsuttuna “Kultaisena Aikana”, mutta mitä finanssipääoma on aina vastustanut sen vaarantaessa kapitalistisen luokan yhteiskunnallisen legitimiteetin, kartetaan kuin ruttoa globalisoidun rahoitusmaailman painostuksesta. “Fiskaalinen vastuulainsäädäntö” menee eteenpäin jokaisen maan lainvalmisteluissa, jotta varmistettaisiin että Valtion pyrkimys kasvattaa työllisyyttä ja aktiviteettia taloudessa tapahtuu pääoman “insentiivien” muodossa, sen sijaan että otettaisiin kulut omaan piikkiin. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että Valtio ei voi enää stimuloida systeemin kasvattamista (sillä kapitalistit yksinkertaisesti pistävät omiin taskuihinsa kaikki tuet ja tulonsiirrot jotka Valtio niille “insentiivien” muodossa tarjoaa ilman että kukaan investoi yhtään mitään). Kasvu riippuu olennaisesti hinta“kuplien” muodostumisesta (poislukien luottorahoitteinen kuluttaminen, jolla on varsin tarkat rajat).

Nämä neoliberaalin kapitalismin ominaisuudet vuorostaan saavat aikaan tärkeitä seuraamuksia. Yhtäältä vaikka systeemi kasvaisikin, tämä kasvu itsessään liittyy äärimmäiseen tulojen ja varallisuuden erojen kasvuun, eriarvoisuuteen maiden välillä. Työntekijät kehittyneissä maissa eivät kykene kasvattamaan palkkojaan, koska maailmassa jossa pääoma liikkuu helposti, ne kilpailevat massiivisia kolmannen maailman työvoimareservejä vastaan. Jopa maissa, jonne työntekijöiden ulkoistustoimet on kohdistettu, on vaikeaa kasvattaa palkkoja, sillä työvoimareservit näissä maissa, jotka eivät todellakaan lopu kesken tällaisen ulkoistuksen tuloksena, itse asiassa kasvavat suhteellisesti kooltaan johtuen perinteisten pientuottajien ja maajussien omaisuuden riistosta. Näin reaalipalkkojen vektori eri maissa, sekä kehittyneiden että kehittymättömien, ei kasva ajan mittaan, vaikka työn tuottavuuden vektori kasvaa. Tämä maajussien ja pientuottajien omaisuuden riisto ja heidän talouksiensa tuho aiheuttaa, kolmannen maailman maissa, aliravitsemuksen ja materiaalisen puutteen absoluuttisen kasvun.

Samalla kun kaikki tämä tapahtuu neoliberaalin kapitalismin oikeasti kasvaessa, se ei voi kasvaa kestävästi. Sen kasvuprosessi pysähtyy seuraavasta syystä. Työn tuottavuuden nopeampi kasvu suhteessa palkkoihin kaikkialla johtaa suhteellisen maailmantalouden ylijäämän kasvuun, mikä saa aikaan pyrkimyksen kohti ylituotantoa (sillä kulutuksen suhde tuloihin on suurempi johtuen palkoista kuin johtuen ylijäämästä) ; ja ainoa tekijä neoliberaalin kapitalismin regiimissä, joka voi tämän pyrkimyksen saada aikaan, nimittäin hintakuplista johtuvat noususuhdanteet, muuttuu toimimattomaksi kun nämä kuplat puhkeavat, niinkuin niiden vääjäämättä täytyy tehdä.

Tästä lähteestä syntyvä kriisi voi olla varsin pitkittynyt, sillä uusia kuplia ei pystytä luomaan asian korjaamiseksi. Ja kun sellaisia kriisejä syntyy, työtätekevän kansan olosuhteet muuttuvat vieläkin säälittävimmiksi kuin ne olivat kasvun aikaan. Kapitalistinen maailmantalous nykyään on keskellä sellaista pitkittynyttä kriisiä, jolla ei ole loppua näkyvissä. Ja jopa siinäkin tapauksessa kun jotain elpymistä olisi tarjolla uuden kuplan muodossa, tämä elpyminen on liian katoavaista laatua, kestäen vain siihen asti kunnes uusi kupla puhkeaa.

Tämä pitkittynyt kriisi, jossa neoliberaali kapitalismi uppoaa, on se joka on tuottanut nykyisen maailmanlaajuisen fasismin nousun. Koska pääoman globalisaatio ja liihen liittyvä julkisen sektorin yksityistämisen prosessi heikentää liittoja, ja yleisesti välitöntä työväenluokan lakkovoimaa, fasistiset “ylivaltaan” perustuvat liikkeet, järjettömyyksiin vetoavat eri sorttiset, pyrkivät kehittämään sellaisia aikakausia. Heillä ei ole minkäänlaista kriisin peittoamisen agendaa, muuta kuin syyttely ja “vihatun toisen osapuolen” viktimisaatio sekä “messiaan” odottaminen, joka ihmeen kautta tulisi ja parantaisi yhteiskunnan kaikista sen vaivoista.

Nämä liikkeet vetoavat kaikkein eniten pikkuporvaristoon, mutta äärimmäisinä työväenliikkeen heikkouden hetkinä ne saattavat saada riveihinsä myös tiettyjä työläissegmenttejä. Mutta nämä liikkeet väistämättä havaitaan, niitä mainostetaan ja tuetaan korporaatio-finanssioligarkian rahoilla, jotta torpattaisiin edes potentiaalinenkin työläisten vastavoima tälle hegemonialle. Todellakin, ne kasvavat voimassa ja liikkuvat keskinäyttämölle vain kun ne ovat saavuttaneet korporaatio-finanssioligarkian tuen. Tämä liikko korporaatio-finanssioligarkian ja fasististen “starttien” (Kaleckin ilmaisua käyttäen) välillä on eri muodostumisen vaiheissa eri maissa tällä hetkellä maailmassa. Mutta fasismin uhka kuumottelee joka puolella; ja jopa siellä missä fasistit eivät onnistu valtaannousussa, puhumattakaan puskemaan maita täysiksi fasistivaltioiksi, ne kuitenkin suuresti mitätöivät minkään demokraattisen hallinnon perustukset luomallaan myrkyllisellä ilmapiirillä.

On kuitenkin olemassa perusero nykyaikaisen fasismin ja 30-luvun fasismin välillä. Finanssipääoma, joka on ajanut fasismia 30-luvulla, oli kansallisvaltioperusteista finanssipääomaa joka oli ollut mukana katkerassa imperiumien välisessä kilvoittelussa ja joka oli ylistänyt “kansallisvaltiota” sen ideologisena pönkänä kilpailussa. Nykyajan fasismi on noussut kansainvälisen finanssipääoman hegemoniasta, ja hiljennetyistä imperialistisesta kilvoittelusta johtuen tämän saman hegemonian aikaansaannoksista (koska globalisoitunut pääoma ei halua pääomavirran maasta toiseen häiriintyvän maailmassa joka on rikkoutunut “talousalueisiin”); eikä sillä ole halua haastaa tätä hegemoniaa. Sen “nationalismilta” täten uupuu materiaalinen substanssi.

Samasta syystä kuitenkaan se ei voi tehdä paljoakaan neoliberaalin kapitalismin kriisille, vaikka se astuukin valtaan, mitä tahansa se tekeekin, lupaamalla korjata tämän kriisin. Saksassa vuonna 1933 ja Japanissa 1931 fasismi oli hoitanut kriisin omalla tavallaan. Uudelleenaseistus sai nämä taloudet pois Lamasta, jolloin oli lyhyt hetki jolloin, ennen sodan raskaita kustannuksia, saatiin aikaan noususuhdanne militarisoimalla, jolla oli suuri fasistien tuki. Mutta nykyajan olosuhteissa fasistihallitukset eivät voi tehdä paljoakaan kriisin ratkaisemiseksi.

Kysynnän kasvattamiseksi sellaiset hallitukset, vaikka ne joutuisivat investoimaan enemmän armeijaan, joutuvat rahoittamaan sellaisia investointeja joko fiskaalisella vajeella tai verottamalla kapitalisteja (koska hallinnon kulut ovat työntekijöiden verotuksella katettuja, jotka kuluttavat palkkansa joka tapauksessa, se ei johda mihinkään kysynnän nettokasvuun). Molemmat näistä tavoista rahoittaaa valtion kulutusta ovat kuitenkin kirous kansainväliselle finanssipääomalle. Nykyajan fasismi täten on yksinomaan kyvytön ratkaisemaan kapitalismin kriisiä edes fasistisin metodein.

Neoliberaali kapitalismi täten on saavuttanut umpikujan. Perinteiset poliittiset puolueet eivät voi päästä neoliberalismin yli ja ovat syvästi samassa veneessä niiden päätösten kanssa jotka ovat luoneet kriisin; ja monet heistä, kuten Hillary Clinton USA:ssa, eivät edes halua tunnustaa kriisiä, ajatellen että talous selviää itse tästä notkahduksesta neoliberalismin viitekehyksessä. Fasistiset voimat toisaalta eivät aja mitään eksplisiittistä ohjelmaa kriisin voittamiseksi, eivätkä edes mitään implisiittistä agendaa joka voisi syntyä heidän mieltymyksensä pohjalta sotainvestointeihin. Näin ei Trump, eikä Marine Le Pen, ei UKIP eikä mikään muukaan nykyajan fasistinen elementti ole tuonut minkäänlaista talousohjelmaa julki jolla kriisi selätettäisiin.

Trump puhui protektionismista tienä ulos kriisistä USA:ssa. Mutta pelkkä protektionismi, ilman että kasvatetaan kotimarkkinoita suuremmalla valtion vajeilla tai kapitalistiveroilla rahoitetulla panoksella, ei voi luoda suurempaa työllisyyttä ilman että ulkovallat vastaisivat tähän jotenkin. Jos ne eivät vastaa, silloin kilpailullinen ”köyhdytetään naapuri”-politiikka seuraa tästä, mikä palvelee vain kärjistäjänä kapitalistisessa kriisissä, ja pahentaa kaikkien valtioiden oloja. Täten Trumpin protektionismi ei tule kasvattamaan työllisyyttä USA:ssa ilman että harjoitetaan ekspansionaarista rahapolitiikkaa.

Mutta fiskaalipolitiikan sijaan Trump ehdottaa toimia, joilla on vastakkainen vaikutus. Koska hän suunnittelee antavansa verohelpotuksia korporaatioille, ja tasapainottavansa leikkaukset valtion sosiaalitukien leikkauksilla, tämä vain pahentaa USA:n kriisiä, koska aggregaattikysyntä pienenee näillä fiskaalisilla toimilla. (Korporaatiosektori, joka säästää suurimman osan voittamistaan verohyödyistä yksinkertaisesti säästää myös tulevat verohelpotukset eikä kasvata kysyntää, mikä madaltaa hallituksen sosiaalitukien aikaansaamaa kulutusta, joka itse asiassa oikeasti vähentää kysyntää).

Globaalin finanssipääoman hegemonian alaisuudessa ei ole ratkaisua kapitalismin kriisiin. Ainoa mahdollinen ratkaisu, jota jokainen valtio voi yrittää, on että se ottaa aktiivisen toimijan roolin, ja jotta tuo voisi tapahtua, Valtion on päästettävä irti neoliberalismista.

Se voi tehdä näin vain jos talous vedetään pois globaalien finanssipääomien vorteksista, pääomarajoitteilla, ja lisäksi, siten kuin tilanne sitä vaatii, kaupparajoitteet; eli että talous irtoaisi globalisaatiosta. Koska korporaatio-finanssioligarkia, joka itse on integroitunut kansainväliseen finanssipääomaan, ei katso tätä hyvällä, ainoastaan Valtio, jolla on vaihtoehtoinen luokkapohja, kykenee saamaan aikaan sellaisen muutoksen, Valtio joka perustuu työläisten tukeen. Ja kun työläiset saavat aikaan sellaisen muutoksen, he eivät tyydy pelkän kapitalistisen talouden henkiinherättämiseen, vaan sen sijaan ryhtyvät rakentamaan kokonaan vaihtoehtoista taloutta, taloutta joka tekee siirtymän sosialismiin. Täten umpikujasta, jossa neoliberaali kapitalismi nyt vääntelehtii, voidaan murtaututa läpi; mutta sellainen läpimurto johtaa kapitalismin itsensä ohittamiseen.

Ollakseen varma, kuten Lenin sanoi, ei ole sellaista asiaa kuin absoluuttisen toivoton tilanne kapitalismille. Vaikka kapitalismi itsessään olisikin kykenemätön murtautumaan läpi umpikujasta, se tekee kaikkensa estääkseen työläisiä organisoitumasta saadakseen aikaan muutosta tilanteeseen. Se ottaa kaikki fasistiset ketkuilut käyttöön tätä varten. Se tekee kaikkensa puskeakseen ihmiskuntaa kohti barbarismia estääkseen sen ajatumisen sosialismiin. Lopputulos tottakai riippuu praxiksesta. Mutta nykyinen skenaario avaa työväelle mahdollisuuden tehdä aloite nostaa itsensä kriisistä ja samalla puolustaa ja syventää demokraattisia oikeuksia, ja viedä loppuun Lokakuun Vallankumouksen projekti.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.