Neljä skenaariota tulevaisuudelle: yltäkylläisyys/niukkuus ja tasa-arvo/hierarkia

Alkuperäinen essee:

* Frase, Peter. Four futures. Jacobin. 2012 Winter; 5:27–34.

“Frase tarkastelee nykyisten poliittisten kamppailujemme loppupelejä, sijoittaen tulevaisuuden skenaariot kahdelle akselille: niukkuus vs. yltäkylläisyys, ja sosiaalinen hierarkia vs. tasa-arvo.

Tästä saadaan neljä mahdollisuutta:

  • kommunismi (yltäkylläisyys tasa-arvolla)
  • rentismi (yltäkylläisyys hierarkialla)
  • sosialismi (niukkuus ja tasa-arvo)
  • eksterminismi (niukkuus ja hierarkia)

Rentismi viittaa skenaarioon, jossa taloudelliset vuokrat (voitto joka saadaan omistetun omaisuuden käytöstä), pikemminkin kuin työvoima, mutttuu ylijäämäarvon dominantiksi lähteeksi — erityisesti vuokra intellektuaalisesta omaisuudesta. Tämä analyysi rentismistä sopii hyvin samanlaisiin näkemyksiin Žižekin ”palkatun porvariston vallankumouksesta”, ja sitä voi soveltaa nykyhetkeen, sillä relevantit taloudelliset muutokset ovat jo nyt tapahtumassa. Kaikkein dystooppisimmassa skenaariossa, eksterminismissä, johtava luokka tappaa suurimman osan populaatiosta varmistaakseen jatkuvan etujen nautinnan globaalissa niukkuudessa, skenaario joka hyytävästi on Hannah Arendtin odottama kirjan Eichmann in Jerusalem lopussa.”

Hänen omin sanoin,

Peter Frase:

“Nämä neljä visiota ovat abstrakteja ideaaleja, platonisia kappaleita yhteiskunnasta. Ne jättävät pois monet sekavat yksityiskohdat historiasta, ne eivät ota huomioon sitä, että niukkuus-yltäkylläisyys ja tasa-arvo-hierarkia eivät ole yksinkertaisia vastakkainasetteluja vaan skaaloja joilla on monia välipisteitä. Mutta inspiraationi, käyttäen näitä yksinkertaistettuja muotokuvia, oli mallintaa puhtaan kapitalistista yhteiskuntaa jota Marx Pääomassaan etsi: ideaalia jota ei koskaan täydellisesti voida reaalitaloudellisen historian monimutkaisissa kiemuroissa saavuttaa, mutta joka valaisee uniikin ja perustavanlaatuisen elementin tietystä sosiaalisesta järjestyksestä. Sosialismit ja barbarismit joita tässä kuvataan tulisi nähdä monina polkuina joita ihmiskunta saattaa matkata, vaikka ne olisivatkin päätepisteitä joihin emme koskaan pääsisi. Pienellä tiedolla siitä mikä odottaa edessäpäin saatamme mahdollisesti paremmin välttää kulkemasta väärään suuntaan.”

Lainauksemme esittää erään näistä skenaarioista, ‘rentismin’, tai mitä jotkut ovat kutsuneet ‘informaatiofeodalismiksi’:

“Ottaen huomioon tekniset oletukset täydellisestä automaatiosta ja vapaasta energiasta, Star Trekin puhtaan kommunismin utopiasta tulee mahdollisuus, mutta tuskin välttämättömyys. Nykypäivän porvarieliitti ei ainoastaan nauti etuoikeutettua pääsyä niukkoihin hyödykkeisiin; he nauttivat myös korkeampaa statusta ja sosiaalista valtaa työläismassojen yli, joita ei tulisi ylenkatsoa kapitalistisen motivaation lähteenä. Kukaan ei kuluta miljardia dollaria yksin, ja kuitenkin on olemassa hedgerahastojen johtajia jotka tekevät niin paljon yhdessä vuodessa, ja tulevat takaisin tekemään lisää. Tällaisille ihmisille raha on vallan lähde, statuksen merkki ja tapa pitää kirjaa — ei mitenkään liian erilainen Doctorowin whuffiesta, paitsi että se on statuksen muoto joka riippuu toisten ihmisten materiaalisesta puutteesta. Täten on siis oletettavaa, että jopa työvoimasta tulee ylenpalttista, johtava luokka ponnistelee säilyttääkseen rahaan, liikevoittoon ja luokkavaltaan perustuvan järjestelmän.

Tämä luokkavallan kehittymätön muoto niukkuuden jälkeisessä taloudessa löytyy immateriaalioikeuksien lainsäädännöstämme. Kun tämänhetkisen aineettoman omaisuuden puolustajat puhuvat siitä kuin se olisi edes etäisellä tavalla analoginen muunlaisen omaisuuden kanssa, se itseasiassa perustuu varsin eri periaatteeseen. Kuten ekonomistit Michele Boldrin ja David K. Levine havainnoivat, immateriaalioikeudet menevät perinteisen omaisuuden käsitteen ulkopuolelle. Ne eivät ainoastaan takaa ”oikeutta kontrolloida sinun kopiotasi ideasta”, silä tavoin kuin suojataan oikeutta kontrolloida kenkiä tai taloa. Ne pikemminkin antavat oikeudenhaltijoille kyvyn kertoa muille kuinka käyttää idean kopioita jonka he ’omistavat’.

Kuten Boldrin ja Levine sanovat, ”tämä ei ole oikeus joka tavallisesti tai automaattisesti annetaan toisen tyyppisen omaisuuden haltijoille. Jos tuotan kupin kahvia, minulla on oikeus valita myynkö sen vai juonko sen itse. Mutta minun omistusoikeuteni ei ole automaattinen oikeus sekä myydä että sanoa kuinka se nautitaan.”

Omaisuuden muodon mutaatio, reaalisesta intellektuaaliseen, katalysoi yhteiskunnan muutoksen joksikin muuksi joka ei ole tunnistettavissa kapitalismiksi, mutta se on jokatapauksessa yhtä eriarvoinen. Kapitalismi, juuriltaan, ei ole kapitalistien olemassaolon määrittelemä, vaan pääoman olemassaolon, joka vuorostaan on erottamaton siitä prosessista jolla hyödykkeitä tuotetaan palkkatyön avulla, M-C-M. Kun palkkatyö katoaa, johtava luokka voi jatkaa rahan akkumulointia vain jos sillä on kyky hankkia vuokratulovirta, joka syntyy kyvystä hallita immateriaalioikeuksia. Täten syntyy rentistinen yhteiskunta kapitalistisen sijaan.

Oletetaan esimerkiksi, että kaikki tuotanto saadaan aikaan Star Trekin replikaattorilla. Jotta voisimme tehdä rahaa myymällä replikoituja esineitä, ihmiset täytyy jotenkin estää tuottamasta mitä he haluavat ilmaiseksi, ja tämä funktio on immateriaalioikeuksilla. Replikaattori on käytössä ainoastaan yrityksellä joka lisensoi oikeuden käyttää sellaista, sillä kuka tahansa joka yrittää antaa replikaattorin sinulle tai tehdä sellaisen itselleen rikkoisi heidän lisenssiehtojaan. Lisäksi, joka kerta kun teet jotain replikaattorilla, sinun täytyy maksaa lisenssimaksu sille joka omistaa oikeudet kyseiseen asiaan. Tällaisessa maailmassa, jos Star Trekin kapteeni Jean-Luc Picard haluaisi replikoida rakastamansa juoman ”tee, Earl Grey, kuuma”, hän joutuisi maksamaan yritykselle joka on kopiosuojannut replikaattorikaavan kuumaan Earl Grey -teehen.

Tämä ratkaisee ongelman kuinka ylläpitää voittoa tavoittelevaa yritystä, ainakin päältäpäin katsottuna. Kuka tahansa joka yrittäisi saada tarpeensa tyydytetyksi replikaattorilla ilman että maksaa kopiosuojakartellille muuttuisi lainsuojattomaksi, kuten nykypäivän tiedostonjakajat internetissä. Huolimatta absurdiudestaan, tällaisella järjestelyllä todennäköisesti olisi puolestapuhujansa monen nykyisen Internetin jakamiskulttuurin kriitikon keskuudessa. Jaron Lanierin You Are Not a Gadget, esimerkiksi, vaatii digitaalisten sisältöjen ”keinotekoisen niukkuuden” asettamista jotta sisällön arvo saadaan palautettua. Seuraamukset tällaisille argumenteille ovat jo nyt nähtävissä mp3-latauksiin keskittyvissä oikeudenkäynneissä, joita on ennätysmäärä, ja jatkuvassa valvontayhteiskunnan tehostamisessa piratismin taistelun varjolla. Tämän hallinnon laajentaminen fyysisten esineiden mikrotuotantoon tekee ongelman vielä pahemmaksi. Jälleen kerran scifi on valaisevaa, tässä tapauksessa Charles Strossin kirjoittama. Accelerando näyttää meille tulevaisuuden jossa kopiosuojauksen rikkojia jahtaavat palkkamurhaajat. Halting State kuvaa salavihkaisen ”fabbaajien” takahuoneen jossa heidän 3D-printterinsä ovat askeleen edellä lakia.

Mutta keinotekoiseen niukkuuteen perustuva talous ei ole ainoastaan irrationaalinen, se on myös toimimaton. Jos kaikki jatkuvasti olisivat pakotettuja maksamaan rahaa lisenssimaksuina, silloin he tarvitsisivat jonkin keinon ansaita rahaa, ja tämä luo uuden ongelman. Olennainen ongelma rentismissä on tehokkaan kysynnän ongelma: eli kuinka taata että ihmiset kykenevät ansaitsemaan tarpeeksi rahaa maksaakseen lisenssimaksuja josta yksityiset voitot riippuvat. Tottakai tämä ei eroa teollisen kapitalismin ongelmasta, mutta se muuttuu vakavammaksi kun ihmistyö yhä enemmän puristetaan ulos systeemistä, ja ihmisolennoista tulee yhtä ylenpalttisia kuin tuotannon elementeistä, jopa silloin kuin he pysyvät tarpeellisina kuluttajien ominaisuudessa. Joten minkälaisia työpaikkoja olisi tällaisessa taloudessa?

Joitain ihmisiä edelleen tarvittaisiin uusien replikoitavien asioiden kehittämiseen ja täten on olemassa paikka pienelle designia harjoittavalle ”luovan luokan” osalle. Ja kun heidän luomuksensa akkumuloituvat, se määrä asioita joita voidaan replikoida on pian jättänyt jälkeensä sen määrän aikaa ja rahaa jota näiden nauttimiseen on tarjolla. Suurin uhka yhdenkään yrityksen liikevoitolle ei ole työvoiman tai raaka-aineiden kustannnus — jotka molemmat ovat minimaalisia ja olemattomia — vaan ennemminkin mahdollisuus että heidän omistamansa lisenssit häviävät suosittuudessa kilpailijoille. Markkinointi ja mainonta täten jatkaa suuren ihmismäärän työllistäjänä. Markkinoijien lisäksi on armeija lakimiehiä, sillä nykypäivän parentti- ja kopiosuojausrikkomusten käsittelyt paisuttavat jokaista taloudellisen toiminnan aspektia. Ja lopuksi, kuten missä tahansa hierarkisessa yhteiskunnassa, täytyy olla väkivaltakoneisto jolla pidetään köyhät ja vallattomat aisoissa ja kaukana rikkaista ja vallanpitäjistä. Drakonisten immateriaalioikeuslakien pakottaminen vaatii suuria pataljoonia Samuel Bowlesin ja Arjun Jayadevin kutsumaa ”vartijatyövoimaa”: ”Monitoroijien, vartijoiden ja sotilashenkilökunnan ponnistelut… suunnataan ei tuotantoon, vaan kohti niiden pakotteiden asettamista, jotka seuraavat unilateraalisten omaisuuden omistusoikeuksien vaihdoista ja tavoitteluista tai ehkäisemisestä.”

Jokatapauksessa työllisyyden ylläpitäminen rentistisessä taloudessa on jatkuvaa kamppailua. On epätodennäköistä, että neljä juuri kuvattua aluetta voisivat täydellisesti korvata kaikki työpaikat jotka menetetään automaatiolle. Lisäksi nämä työpaikat ovat itsessään työvoimaa säästävien innovaatioiden kohteita. Markkinointi voidaan tehdä tiedonlouhinnalla ja algoritmeilla; suurin osa juristien hommista voidaan korvata ohjelmistoilla; vartijatyövoima voidaan toteuttaa valvontadroneilla ihmisten sijaan. Joka tuotekehittelystä voidaan osa ulkoistaa tietokoneille joilla on jonkinlainen alkeellinen luova äly.

Ja jos automaatio pettää, rentistinen eliitti voi kolonisoida vapaa-aikamme saadakseen vapaata työvoimaa. Facebook luottaa jo nyt käyttäjiinsä luodakseen sisältöä ilmaiseksi, ja viimeiaikainen ”pelillistämisen” villitys viittaa siihen, että korporaatiot ovat äärimmäisen kiinnostuneita löytämään keinoja muuttamaan heidän työntekijöidensä työ aktiviteeteiksi joita ihmiset pitävät miellyttävinä, ja täten niitä harjoitetaan omalla ajalla. Luis von Ahn, esimerkiksi, on erikoistunut kehittämään ”pelejä joilla on tarkoitus”, sovelluksia jotka esittävät itsensä loppukäyttäjälle nautittavina harhautuksina jotka samalla toteuttavat jonkin hyödyllisen tietojenkäsittelytoiminnon. Eräs von Ahnin peleistä pyytää käyttäjää tunnistamaan esineitä kuvista, ja data syötetään takaisin tietokantaan jota käytetään kuvien etsimiseen. Tällainen tutkimus herättää Orson Scott Cardin romaanin Ender’s Game eloon, jossa lapset käyvät etänä tähtienvälistä sotaa, vaikka he luulevat kyseessä olevan videopelin.

Kaikki tämä tarkoittaa, että rentismin yhteiskunta todennäköisesti olisi alisteinen jatkuvalle työttömyydelle, jonka johtava luokka joutuisi jollain tavalla kohtaamaan jotta koko systeemi voitaisiin pitää kasassa. Tämä tarkoittaa edesmenneen André Gorzin vision toteuttamista teollisuuden jälkeisessä yhteiskunnassa: ”maksuvälineiden jakautumisen tulee vastata vaurauden määrää, joka sosiaalisesti tuotetaan, eikä tehdyn työn määrää.” Tämä saattaisi tarkoittaa kannattavien yritysten voittojen verottamista ja tämän rahan jakamista takaisin kuluttajille — mahdollisesti perustulona, ja mahdollisesti jotain merkityksetöntä näpertelyä vastaan. Mutta vaikka uudelleenjako olisikin haluttavaa koko luokan näkökulmasta, syntyy kollektiivisen toiminnan ongelma: kuka tahansa yksittäinen yritys tai rikas ihminen saattaa haluta vapaamatkustaa muiden maksuilla ja täten vastustaa ponnisteluja uudelleenjakavan veron asettamiseksi. Hallitus voisi myös yksinkertaisesti printata rahaa ja antaa sitä työtä tekevälle luokalle, mutta tästä syntyvä inflaatio olisi vain epäsuora uudelleenjaon muoto ja sitä vastustettaisiin. On olemassa myös vaihtoehto jossa rahoitetaan kulutusta kuluttajien velkaantumisella — mutta lukijoiden 21. vuosisadan alkupuolella ei enää tarvitse tulla muistutetuksi tällaisen ratkaisun rajoitteista.

Kaikkien näiden ongelmien keskellä joku saattaisi kysyä miksi vuokraloordien luokka vaivautuisi yrittämään vetää voittoja välistä ihmisiltä, sillä he voisivat yksinkertaisestu replikoida mitä haluaisivat jokatapauksessa. Mikä pitää yhteiskuntaa vajoamassta kommunistiseen skenaarioon? Saattaa olla, että kukaan ei haluaisi omistaa lisenssejä tarpeeksi tyydyttääkseen kaikki tarpeensa, joten kaikkien tulee maksaa omista lisensseistään. Saattaisit omistaa replikaattorimuotin omenaan, mutta pelkästään kyky tehdä omenoita ei ole tarpeeksi jotta voisi selviytyä. Tällä tavoin vuokraloordien luokka ovat ne jotka omistaisivat tarpeeksi kattaakseen kaikki lisenssikulunsa.

Tai mahdollisesti, kuten alussa huomautettiin, johtava luokka vartioisi heidän edullista asemaansa suojatakseen valtaansa joka on sallittu niille jotka ovat luokkayhteiskunnan yläpäässä. Tämä viittaisi toisenlaiseen ratkaisuun rentismin työttömyysongelmaan: ihmisten palkkaus tuottamaan palveluita voi muuttua statustekijäksi, vaikka automaatio tekisi siitä suoraan sanottuna tarpeetonta. Paljon hehkutettu palvelutalouden voisi kehittyä futuristiseksi versioksi 1800-luvun Englannista tai osista Intiaa tänään, jossa eliitillä on varaa palkata suuri määrä palvelijoita.

Mutta tämä yhteiskunta voi selvitä vain niin kauan kuin suurin osa ihmisistä hyväksyy sitä hallitsevan hierarkian legitimiteetin. Ehkäpä ideologian valta onkin tarpeeksi vahva saamaan ihmiset hyväksymään asiain tila joka tässä kuvataan. Tai mahdollisesti ihmiset alkaisivat kysyä miksi tiedon ja kulttuurin rikkaus eristetään rajaavilla laeilla, kun, käyttääksemme tunnettua slogania, ”toinen maailma on mahdollinen”, keinotekoisen niukkuuden tuolla puolen.”

 

Lähde: P2P Foundation

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.