Kirjoittanut Nicholas Gruen
Finanssikriisin jatkaessa tuhon aiheuttamista vuoden 2010 lopulla, Mervyn King, tuolloinen Bank of Englandin keskuspankin johtaja, julkisesti naureskeli että ”kaikista niistä tavoista järjestää pankkitoiminta, meillä on tällä hetkellä kaikkein huonoin”. Hän viittasi vähimmäisvarantojärjestelmään jossa lähes kaikki kierrossa oleva raha taloudessa on kaupallisten pankkien velkaa, vaikka niiden kassassa olevien talletusten määrä on vain murto-osa niiden antamien lainojen määrästä.
On tehty myös useita ehdotuksia tästä aiheutuvan ongelman ratkaisemiseksi — joka on se tilanne missä talletuspaoista aiheutunut vahinko lankeaa veronmaksajien maksettavaksi. Mutta taloustieteilijät eivät pääse yhteisymmärrykseen mallista.
Osoittautuu kuitenkin, että moderni teknologia — erityisesti internet — mahdollistaa ahdistavimpien pankkiongelmiemme ratkaisun, ei esoteeristen pankkiteoriaväittelyiden avulla, vaan päästämällä irti digitaalisen disruption joka syntyisi yksinkertaisen reformin seurauksena.
Antakaa kun selitän.
Niin paljon kuin pankki haluaakin esittää kilpailullista yksityisyritystä, se on itseasiassa osa julkisen ja yksityisen sektorin yhteistä elinkaarimallia. Keskuspankki — USA:ssa FED, UK:ssa Bank of England ja Euroopassa Euroopan keskuspankki — istuu pankkijärjestelmän ytimessä tarjoten pankeille kahta peruspalvelua.
Ensin kukin pankki on kytkeytynyt rahajärjestelmään keskuspankkiin perustetun katteensiirtoa varten perustetun bruttomaksutilin kautta. Joten jos haluat maksaa minulle, sanot pankillesi että maksaa pankilleni, ja nettoerotus jokaisesta pankista lähtevien ja sinne saapuvien maksujen nettoerotus päivän lopussa summataan yhteen vastatilimaksuilla jokaisen kaupallisen pankin bruttomaksutilille.
Toiseksi, koska pankkeihin talletetut rahat ovat vain niin pieni osuus niiden kirjaamista lainoista, keskuspankki toimii ”viimekäden lainaajana” pankeille jos ne eivät kykene selviytymään vastuistaan kun pankista nostetaan rahaa.
Joten keskuspankki on olennaisesti pankkitoimintojen tukkukauppias kaupallisille pankeille, jotka räätälöivät nuo palvelut sitten asiakkaille. Mutta toisilla teollisuudenaloilla tukkukauppiaat ovat disruptoineet jälleenmyyjiä myymällä suoraan kuluttajille internetin välityksellä. Voit silti ostaa sanomalehden haluamastasi putiikista tai lentolipun matkanjärjestäjältä, niinkuin viime vuosisadalla tapana oli, mutta nykyään voit ostaa sen suoraan netistä tukkukauppiaalta — lentoyhtiöltä tai julkaisijalta.
Yksi talousreformin keskeinen periaate on ”kilpailuneutraalius”, joka vaatii markkinoillaolijoita kilpailemaan ”reilun pelin säännöin”, eli niiden kyvyllä hankkia asiakkaita, eikä millään niiden vastaanottamilla erityispalveluksilla. Mutta me olemme kuulleet kilpailuneutraalisuudesta lähinnä firmoilta jotka valittavat että julkisen puolen kilpailijat saavat erityiskohtelua. Periaate toimii myös toiseen suuntaan. Pankin ei tulisi saada julkiselta puolelta mitään sellaista kohtelua mitä sinä et saa.
Ennen internetiä tämä ehdotus oli suurimmaksi osaksi akateeminen, siellä se olisi vaatinut keskuspankkeja tarjoamaan suoraa henkilökohtaista palvelua asiakkaille mikä olisi myös edellyttänyt että keskuspankki perustaa konttoreita ympäri maata. Mutta internetin aikana kaikki kansalaiset ja yritykset voivat saada keskuspankin bruttomaksutilin minimaalisin kustannuksin. Sen jälkeen kun kaikki tilin ylläpitoon liittyvät kulut on maksettu, talletukset keskuspankissa voisivat kasvaa samaa korkoa kuin mitä kaupallisille pankeille annetuille yönylilainoille maksetaan. Ja rahat tilillä voitaisiin maksaa kenen tahansa muun bruttomaksutilille.
Keskuspankki voisi myös tarjota likviditeettiä kilpailukykyneutraalimmalla tavalla. Se ei voi mitenkään kätevästi arvioida kaikkien luottoluokitusta, mutta se voisi määrittää joukon erittäin turvallisia omaisuuseriä joita vastaan se tarjoaisi automaattisesti lainaa. Ehdotuksena on, että asuntolainaa voisi ottaa — esimerkiksi — 65%:n sen arvosta tai kaupallisten kiinteistöjen tapauksessa 45%:n arvosta (vaikka nämä luvut voivat vaihdella ”makro-harkituista” syistä). Tämä tarkoittaisi paljon pienempää riskiä keskuspankeille kuin nykymallin lainaaminen äärimmäisen velkavivutetuille kaupallisille pankeille.
Ottaen huomioon uskomattoman itsenäisyyden ja hyvin rahoitettujen tutkimusosastojen määrän, voisi odottaa keskuspankeilta niiden tutkivan tällaisia ideoita itsekin. Kuten olemme nähneet, Bank of England keikuttaa venettä ja läpi kriisin se tasaisin väliajoin julkaisee estimaatteja kyynelet silmiin nostavista estimaateista pankkien saamista epäsuorista subventioista koska niiden luotottajat odottavat niiden tulevan bailoutatuiksi jos ne ajautuvat vaikeuksiin. Vuonna 2012 Bank of England laski 29 instituution saamat epäsuorat subventiot, joita Financial Stability Board piti systeemisesti kaikkein tärkeimpinä pankkeina. Nämä pankit tekivät yli 400 miljardia dollaria voittoa vuodessa, mikä oli laskenut vuoden 2009 700 miljardista dollarista.
Mutta muualla keskuspankkiirit tuntuvat olevan turtuneita byrokraatin rooliinsa.
Järjestelyt, joita ehdotan, loisivat paljon reilumman, paljon tehokkaamman pankkijärjestelmän.
- Meillä kaikilla on pääsy maksujärjestelmään paljon pienemmillä kuluilla ja riskeillä kuin pankkien sähköisen hämähäkinseitin kautta, josta nykyinen maksujärjestelmä nykyään koostuu.
- Vaikka sielläkin missä systeemi suorittaa suhteellisen yksinkertaisia ja turvallisia tehtäviä, rahoitusjärjestelmä pitää sisällään monimutkaisia ketjuja jotka sovittavat yhteen varojen kysyntä- ja tarjontapuolen. Näihin kuuluu talletuspankit, aggregaattorit, tilintarkastajat, lakimiehet, markkinoijat, mainostajat ja niin edelleen, joita velvoittaa asianmukainen huolellisuus jokaisessa vaiheessa. Lähes kaikki ne ovat vahvasti säänneltyjä ja virkaa tekevät tienaavat suuria summia voittoa, mitkä sitten maksetaan ylimmälle johdolle.
- Näissä ehdotuksissa erittäin turvallisten omaisuuserien rahoittaminen siirtyy rahoitusjärjestelmältä rahajärjestelmälle. Toisin kuin rahoitusjärjestelmässä, keskuspankki on kiinteä osa järjestelmää ja toimii rahan luojana, joten se voi yksinkertaisesti luoda rahaa omaisuuserää vastaan, siihen pisteeseen asti minkä se katsoo olevan riittävä riskin suhteen. Taloudellinen tehokkuus tämän johdosta paranee suuresti. Korkomarginaalit kaupallisten pankkien ultraturvallisten omaisuuserien kuten osittain takaisinmaksetun asuntolainan kanssa ovat noin 3%. On vaikeaa kuvitella vastaavien rahoituskustannusten keskuspankilla olevan enempää kuin yksi kuudesosa tuosta, eli puoli prosenttia, joka menisi lainanhoitokuluihin ja kirjanpitoon mitkä ovat erittäin vähäriskisiä toimia.
- Nämä matalammat marginaalit ovat erityisen tärkeitä makrotalouden hoidossa kun keskuspankin ohjauskorko lähestyy nollaa lamaantuneessa taloudessa. Sellaisissa olosuhteissa näiden ehdotusten ollessa voimassa lähes kaikki määrällinen elvytys menee lainanottajille jotka maksaisivat noin puolen prosentin korkoea keskuspankille, kun taas, mikäli he lainaisivat kaupalliselta pankilta, he maksaisivat noin kuusi kertaa tuon verran.
- Vaikka marginaalit romahtaisivat keskuspankkien tarjotessa palvelujaan, ne nousisivat toisenlaisen lainaamisen tapauksessa keskuspankkien menettäessä monopoliasemansa säästö- ja transaktiotilien suhteen mikä tällä hetkellä pakottaa meidät kaikki subventoimaan niitä talletuksillamme. Voitot valuisivat pois kaupallisesta pankkitoiminnasta. Jotta tallettajia tai muita rahoituksen lähteitä saataisiin houkuteltua ja jotta saataisiin myytyä kalliimpia lainoja, kaupallisten pankkien täytyisi innovoida ja rakentaa osaamisensa palvelemaan tiettyä rahoituksellista tarvetta ja luottoriskien arvioimista. Tätä ne ovat jo tehneet, mutta niille ei tarvitse antaa nykyistä etuoikeutettua asemaa. Ne jotka haluavat yli asuntolainoja yli 80% asunnon arvosta voisivat hyvin pitää tätä ”toista asuntolainaa” kalliimpana ja vaikeampana hankkia kuin keskuspankin tarjoamaa ”ensimmäistä asuntolainaa”.
- Lopputulos tuottaisi ”kapean pankkitoiminnan” joka kaikkein tehokkaimmin taataan ja välitetään keskuspankin toteuttamana. Lisäksi kaupallinen pankkijärjestelmä joka oli paljon enemmän keskittynyt ottamaan ja hallitsemaan riskejä paljon vähemmällä hallituksen tuella ja tästä johtuvalla lainsäädännöllä.
- Kun talletukset valuvat pois kaupallisilta pankeilta ja keskuspankki tarjoaa arvokkaita säästö- ja maksupalveluja kaikille, valtion lainakustannukset tulevat alas.
- Tällä hetkellä kaupalliset pankit luovat yli 95% talouden rahasta, ja tästä ne perivät vielä korkoa. Hyvin pelattu. Loppu rahoista on keskuspankkien luomia seteleitä. Mutta rahan tarjonta on julkinen hyödyke. Jokaista dollaria kohden jonka keskuspankki lainaa kansalaisille, se tienaisi vuosittain maksettavan nettokoron, joka loisi valtavan tulonlähteen hallituksille rahoittaa lisää julkisia palveluita ja verohelpotuksia. Aivan kuten hallitukset saavat kassavirtaa huutokauppaamalla julkisia hyödykkeitä, tämän seignioragen kaltaisen jatkuvan tulovirran aikaansaaminen rahaa luomalla olisi suuri tulonlähde.
Kuten ekonomisti Robert Shiller huomauttaa, hallituksen keskeinen asema pankkitoiminnassa on tarkoittanut sitä, että pankkitoiminnan kaikkein hyödyllisimmät finanssi-innovaatiot — kuten pitkäaikaisen rahoituksen tarjoaminen asuntoihin — ovat julkisen vallan luomia.
Modernin pankkitoiminnan monien innovaatioiden joukosta on mahdollista tarjota täydellistä ennakkotapausta sille mitä ehdotan. Huolimatta joidenkin poliitikkojen pahaenteisistä varoituksista siitä, että sallitaan keskuspankkien kilpailla samalla kentällä kaupallisten pankkien kanssa, 1800-luvun jälkipuoliskon ja 1900-luvun alun aikana keskuspankeista tuli pääasiallinen, ja käytännössä monopoliaseman saavuttanut, fyysisten setelien jakelija käytännöllisesti katsoen kaikissa kehittyneissä maissa.
Muitten tahojen kuin keskuspankin mukaanottaminen setelirahan lyömiseen yksinkertaisesti tekisi asioista monimutkaisemman ja vastapuoliriski tulisi mukaan jokapäiväisiin transaktioihin ilman minkäänlaista hyötyä — samoin kuin asian laita on nykypäivänä meidän ollessa pakotettuja käyttämään kaupallisten pankkien maksujärjestelmiä. Poikkeuksellista kyllä, nykypäivänä kansalaiset voivat maksaa toisilleen välittömästi ja ilman tappion riskiä, mutta vain fyysisesti ottamalla omaisuus ja sen jälkeen vaihtamalla keskuspankin seteleitä. Se mitä tässä ehdotetaan ei ole enempää eikä vähempää kuin että meille on kaikille mahdollista tehdä sama käyttäen internetin teknologiaa.
Mikään mitä olen ehdottanut ei tarkoita sitä että keskuspankki joutuisi perustamaan konttoreita tai tarjoamaan henkilökohtaisia tai vähittäispalveluja. Pikeminkin pankki tarjoaisi internet-resursseja kuluttajille joilla pääsee käsiksi keskuspankkipalveluun kun pankit voivat jo Googlen ja Facebookin tavoin yhdistää palvelujaan sovellusohjelmoinnin rajapintojen avulla. Konttoripalvelujen, omaisuuden arvonmäärityksen ja IT-järjestelmien tarjoaminen vähittäisasiakkailla ja keskuspankkipalvelujen ”niputtaminen” muidenpalvelujen kanssa yhteen tarjottaisiin kilpailukykyisesti ja tehokkaasti yksityisten palveluntarjoajien kautta. Pankit epäilemättä kilpailisivat sellaisen liiketoiminnan tarjoamisesta mutta niin kilpailisivat pian myös telefirmat, supermarkettiketjut, internetjättiläiset tai paikalliset fintech-startupit niiden ruokahalun ja kykyjen niin salliessa.
Lopputuloksena raha-arkkitehtuuri konfiguroidaan internet-aikaan. Keskuspankki epäilemättä saisi dominantin markkina-aseman ”kapeasta pankkitoiminnasta”, mutta vain koska julkinen sektori on palvelun halvin tarjoaja. Ilman subventointia, epäsuoraa tai muutakaan, keskuspankki on halvin ja turvallisin tällaisten palvelujen tarjoaja markkinoilla.
Tällaisesta pankkijärjestelmästä aiheutuisi vähemmän kuluja ja suurempi tehokkuus, se tuottaisi kymmeniä miljardeja tuloina hallitukselle, se olisi turvallisempi ja rationaalisempi järjestelmä joka toimii paljon paremmin julkisen ja yksityisen sektorin vahvuuksien ehdoilla. Vaikka se ei välttämättä tee tarpeettomaksi jatkoreformeja, nämä muutokset itsessään voisivat olla iso kädenojennus niille jotka pyrkivät kattavaan pankkijärjestelmän uudelleensuunnitteluun.
Lähde:
http://evonomics.com/central-banks-for-everyone-nicholas-gruen/