Mikä on ’vertainen’ alustaosuustaloudessa? Entä yhteisö?

Kuten odotin aiemmassa postauksessani, mielestäni “Ours to Hack and to Own” on paras julkaistu kirja millä ymmärtää syntyvää alustaosuuskuntien alaa, ja kuitenkin jätin puhumatta muutamista tärkeistä asioista. Ehkä tämä on juuri kirjan hyve: se heijastelee tämän tuoreen liikkeen sekä saavutuksia että heikkouksia.

Ensimmäinen vastaan tullut ongelma on läsnä kaikissa kirjoituksissa koskien jakamis/osallisuustaloutta ja P2P-teoriaa: selkeän ja toimivan määritelmän puute siitä mikä on vertainen ja mikä on yhteisö. Totuus on, että me saatamme tarvita “taksonomiaa” vertaisille ja yhteisöille, sillä me kutsumme vertaisia ja yhteisöjä laajalti eri todellisuuksissa.

Miten tunnistamme jonkun olevan vertainen? Minua houkuttelee, kuten monesti arkikielessä useasti, määritellä vertaiseni henkilökohtaisten ominaisuuksien perusteella (eli sama hierarkkinen asema, samat tiedot, sama osaaminen, samat arvot jne.). Mutta homogeenisuus ei ole se mitä me löydämme vertaissuhteista. Itse asiassa, me löydämme enemmän arvoa erilaisuudesta. Vertainen ymmärretään paremmin sellaisena josta sinä pidät, ei niinkään sellaisena joka on kuten sinä. Ja jos me mietimme organisaatioita, sellaisena jonka kanssa haluaisit tehdä asioita.

Tämä kertoo tärkeistä seuraamuksista: vertainen voidaan määritellä vain niin kauan kuin sillä on vertainen, ja se mikä tekee mahdolliseksi kutsua heitä vertaisiksi on eräänlaisen suhteen olemassaolo. Tässä suhteessa molemmat tuntevat olonsa mukavaksi vertaisena olon idean suhteen, ja tämä vastavuoroisuus voidaan vain ylläpitää niin kauan kuin molemmat ovat samaa mieltä niistä ehdoista joilla vertaiset syntyvät. Täten keskeinen aspekti suhteessa on osapuolten vastavuoroinen toiminta.

Sana agency (toiminta) tulee latinan sanasta agere joka tarkoittaa “tehdä, toimia sellaisella tavalla jolla on vaikutus”.  Amy ja John ovat vertaisia niin kauan kunnes he kykenevät yhdessä määrittelemään sen mistä heidän “vertaisuutensa” koostuu, ja tämä on pääasiallista toimintaa joka sääntelee muuta toimintaa heti kun he tunnustavat toisensa vertaisiksi. Se mikä tekee heistä vertaisia on, että he kykenevät määrittelemään minkälainen vastavuoroisuus tekee heistä vertaisia, ja tämän seurauksena, mikä vaikutus sillä on siihen mitä he voivat tehdä ja mitä he eivät voi tehdä tässä suhteessa. Kaikki ihmisryhmät ovat olemassa koska he hyväksyvät koska he hyväksyvät listan siitä mitä saa tehdä ja mitä ei.

Kaikki ihmisryhmät ovat olemassa koska ne hyväksyvät listan hyväksytyistä ja ei-hyväksytyistä asioista. Mutta vertaisten ryhmät voivat luoda niitä keskenään. Koska tekeminen on koko vertaissuhteen olemuksen ytimessä, tuo suhde tulee vapaasti määrittymään sen mukaan mitä molemmat osapuolet kykenevät tekemään. P2P-organisaatio voimaannuttaa molempia osapuolia vastavuoroisuuden avulla. Tällä tavoin lopulta vertaisten yhteiset ominaisuudet, jotka muodostavat P2P-organisaation, eivät ole se syy mikä on tehnyt heistä vertaisia, vaan vertaisena olemisen seuraus. Mutta “vertainen” ja “yhteisö” ovat muotisanoja nykyään. Esimerkiksi on paljon yhteisöjä joissa osallistujia kutsutaan vertaisiksi, mutta he eivät ole sitä. Ihmiset liittyvät niihin ja hyväksyvät “vertais”leiman koska he saavat jotain arvoa mukanaolosta, eikä “vertaiseksi” kutsumisesta aiheudu kustannuksia.

Tämä vie meidät ongelman ytimeen. Tasapainon saavuttamiseksi suhteeseen ihmiset tarvitsevat luottamusta; järkevä luottamus siihen miten voimme odottaa toisten käyttäytyvän. Me tiedämme sosiologian perinteestä, että on kahdenlaisia siteitä jotka rakentavat luottamusta. Ensimmäisen tyyppiset siteet solmitaan sosialisaation ja emotionaalisen mukanaolon mekanismein, kun taas toisenlaiset solmitaan oletuksesta, että muut käyttäytyvät jonkin tietyn ihmisen piirteen mukaisesti (esim. rationaalinen päätöksenteko). Ensimmäinen tyyppi karakterisoi perinteisiä yhteisöjä, toinen on se joka on muokannut moderneja yhteiskuntia. Ensimmäisen tyypin yhteisöt ovat suojelevia ja lohduttavia mutta myös jäykkiä; toiset muokkaavat yhteisöjä jotka ovat vapauttavia ja innovatiivisia mutta myös vieraannuttavia. Yhteisöt ja yhteiskunnat esittävät, lopulta, kahden tyypin siteiden yhdistelmää, mutta nykyinen talousjärjestelmämme perustuu pääosin toiseen tyyppiin, ja ne dramaattisesti rapauttavat ensimmäistä tyyppiä. Jotkut kirjoittajat ovat hypotetisoineet, että jännite näiden kahden välillä saa aikaan yhteistyön syntymistä. Toisille pelkkä yksinkertainen nykyisten yhteiskuntien romahdus tarkoittaa, että meidän ei tulisi pitää yhteistyötä itsestäänselvyytenä ellemme me työskentele sen eteen.

Vertaisuuden vastavuoroisuus on selvä tapa estää suhteiden muuttuminen jäykäksi tai vieraannuttavaksi. Tällä tavoin saatat havaita, että tarkoituksellisen egalitaarisilla yhteisöillä joilla on vahvoja siteitä (jonka jäsenillä on yhteinen asumus ja elinkeino) taikka torrent-käyttäjillä joiden väliset siteet ovat ohuet (jonka jäsenet tuskin tuntevat toisiaan) ei ole tunnetta siitä, että he olisivat loukussa tai vieraantuneita yhteisöistään.

Eli siis, mikä on yhteisö? Perinteisesti yhteisö ymmärretään ryhmänä ihmisiä joilla on jotain yhteistä, mutta lisäksi niinä varsinaisina olosuhteina sen yhteisen asian jakamiselle. Jos vertaisilla on yhteinen sopimus siitä mitä he haluavat tehdä yhdessä (ja koska yhteisöjen jäseniä tulee ja menee), silloin me paremmin ymmärrämme yhteisöä instituutiona joka rakentaa luottamusta yhdessä tekemiseen.

Me olemme valmiita paradigmaattisten yhteisöjen taksonomialle talousmaailmassa:

Yhteisöjen taksonomia

Me näemme neljän tyyppisiä yhteisöjä joille meillä ei ole nimeä, mutta niiden paradigmaattiset esimerkit ovat selkeät: perheyritys, korporaatio, kibbutsi ja kuluttajaosuuskunta. Ne ovat “ei vertaisia vahvoilla siteillä”, “ei vertaisia kevyillä siteillä”, “vertaisia vahvoilla siteillä”, ja “vertaisia kevyillä siteillä”. Saatat miettiä “entäpä sitten vertaiskollegani minun osastollani?”? No, sano sinä minulle. Millaiset ovat suhteenne? Kuin perhesuhteita? Kuin korporaation jäseniä? Kuin kibbutsin jäseniä? Vai sellaisia kuin osuuskunnassa?

Tähän mennessä jokaisen tyyppinen yhteisö on kohdannut omanlaisiaan rajoitteita. Yksinkertaisuuden vuoksi (ja määrittelen tätä uudelleen seuraavassa postauksessa) sanokaamme, että ne yhteisöt, jotka perustuvat “vahvoihin siteisiin”, ovat kooltaan rajoitettuja, joka on Dunbarin luku mikä rajaa niiden kasvun ilman vahvojen siteiden menetystä. Vaikka heillä on vahva sitoumus kaikkiin jäseniin, heillä ei koskaan ollut kriittistä massaa kohdata suuria investointeja suuriin operaatioihin joilla kilpailla suurempien yritysten kanssa. Toisaalta yhteisöt, jotka perustuvat “heikkoihin siteisiin”, ovat kukoistaneet ja saaneet uskomattoman vaikutusvallan, minkä seurauksena heidän jäsenensä kokevat ulkopuolisuutta. Huolimatta heidän kaikesta vaivannäöstään kehittää vahvoja kulttuureja (sic) ja samansuuntaisia missioita ja visioita ja niin edelleen, Gallupin mukaan “71% Amerikan työntekijöistä ei ole “mukana” tai “aktiivisesti poissa” työstään, mikä tarkoittaa että he ovat emotionaalisesti irti työpaikastaan ja näin todennäköisesti tuottamattomampia.

Perinteiset rajat

Mutta teknologinen kehitys on muuttanut ja edelleen dramaattisesti muuttaa taloutta seuraavasti:

– Tuotannon optimiskaalan pienentäminen

– Transaktiokustannusten pienentäminen

Se mikä on mielenkiintoista on, että tuotannon optimiskaalan pienentäminen ja transaktiokustannukset vaikuttavat näihin neljään yhteisötyyppiin varsin eri tavalla. Perinteinen “sitoutumisskaalan” kompromissivalinta on katoamassa, ja tämä on todellinen kulmakivi niinkutsutulle yhteistyötaloudelle:

Uudet mahdollisuudet

Joten kyllä, me voimme katsoa taaksepäin kirjan oivalluksia ja olla samaa mieltä näistä:

1. Keskitettyjen alustojen liiketoimintamallit ovat vanha viini uudessa leilissä, joka on uusien välistä vetävien liiketoimintamallien leili.

2. Keskitetyt alustat riistävät voiman käyttäjiltään, jotta ne voisivat kaapata kaiken arvon itselleen.

Mutta sitten muut ansaitsevat tulla analysoiduksi vähän lisää:

3. Keskitetyt alustat feikkaavat luottamusympäristöjä

Kyllä ja ei. Ne naamioivat niin paljon kuin ne voivat heikkoja luottamussiteitä vahvan luottamuksen ulkokuoreen. Mutta ne välittävät luottamusympäristön, muutoin ne eivät olisi olemassa.

Ja toiset muuttuvat ongelmallisiksi, koska ne selvästikään eivät sovellu kaikkiin osuusalustoihin…

4. Osuusalustojen aika on tullut

5. Osuuskunta-alustat voivat tarjota sitä mitä keskitetyt vain esittävät — mutta eivät kykene — tarjoavansa

 …koska ne riippuvat jokaisen osuuskunta-alustan tietystä arkkitehtuurista:

 6. Desentralisaatio ei kuitenkaan tarkoita tasa-arvoa

7. Uudet desentralisoidut arkkitehtuurit tulee suunnitella vasta-antidisintermediationistisiksi

Suurin osa osuuskunta-alustoista, joista kirjassa puhutaan, ei ole suunniteltu vasta-antidisintermediationistisiksi. Tällä tavoin arvo kaapataan edelleen sentralisoidulla tavalla huolimatta, että:

8. Alustat olemme me: yhteisö on se mikä antaa arvon

Esimerkiksi osuusalustat kuten Fairmondo (joka on yritys jota RAKASTAN), ovat kehittäneet mekanismin jolla palauttaa arvo takaisin yhteiskunnalle, mikä jättää yhteisön pois kuviosta:

Tavallinen oikeutus on se, että jotkut osuusalustat käyttävät erityisiä alustoja kommunikointiin yhteiskunnalle, koska:

9. Osuustoiminta-alustat eivät ole niin paljoa autonomian ja riippuvuuden asialla kuin monen sidosryhmän keskinäisen riippuvuuden asialla

Ja… tässä kohtaa meidän pitää pysähtyä. Mikä on yhteisön rooli monen sidosryhmän keskinäisen riippuvuuden skeemassa? Pelkään ettemme voi puhua monen sidosryhmän keskinäisestä riippuvuudesta jos me emme ensin tarkastele jokaisen yhteisön “hallintoa”. Miten muutoin voisimme oikein ymmärtää eri sidosryhmien välisiä riippuvaisuuksia?

Tämä tulee olemaan seuraavan postaukseni aihe.

 

Lähde: https://blog.p2pfoundation.net/platform-coops-heck-peer-community/2017/04/10

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.