Kuvittele maailma ilman konsumerismia (osa 4)

Ensimmäisessä osassa me tarkastelimme konsumerismin logiikkaa ihmistarpeiden ja nykyisen imaginäärimme kontekstissa. Toisessa osassa tarkastelimme mitä vaadittaisiin imaginäärin muokkaukseen vaihtoehtoisilla sosiaalisilla ja emotionaalisilla logiikoilla, joilla on suurempi sisäänrakennettu arvo. Ja kolmannessa osassa me tarkastelimme ihmiskehityksen intrinsiikkistä (ja ekstrinsiikkistä) arvoa, miksi tämä idea on niin tärkeä poliittisesti ja miksi sitä on vastustettu niin kauan. Jokaiseen kirjoitukseen olisi paljon lisää sanottavaam ja olisi paljon muita kirjoituksia, mutta nyt haluan lopettaa tämän minisarjan kysymyksellä jonka kaikki haluavat kysyä:

Mitä me aiomme tehdä?

Sallikaa minun tunnustaa, että en todellakaan tiedä vastausta, mutta minulla on jonkinlainen haju siitä miltä vastaus voisi näyttää. Ihmiskehityksessä korostettava pointti on tämä: meidän tarvitsee kiireellisesti ymmärtää mille me kaikki olemme ”alisteisia” havainnollisella ja epistemologisella tasolla ja kuinka se rajoittaa tunnetta siitä mikä on poliittisesti tarpeellista ja mahdollista. Poliittisella tasolla me olemme alisteisia talouskasvulle ja yhteiskunnallisella tasolla olemme alisteisia konsumerismille — niillä on meidät, meillä ei ole niitä. Sen on muututtava.

Ihmelääkettä ei selkeästikään ole. On houkuttelevaa ajatella että me voisimme muuttaa jonkin asian ja kaikki mukautuisi uudelleen saumattomasti ja kauniisti, kuin jonkinlainen yhteiskunnallinen akupunktio. ”Jos kaikista tulisi vegaaneja”, tai ”jos kaikki lopettaisivat TV:n katsomisen” tai ”jos kaikki meditoisivat puoli tuntia päivässä” tai ”jos vain kaupallista mainontaa ei olisi olemassa”… jos sellaisia asioita tapahtuisi maailman ihmisille, kaikki muuttuisi paremmaksi.

Jotain totuutta tuossa kuitenkin on — jotkut muutokset ovat transformatiivisempia kuin muut, ja maailma ilman mainontaa jossa ihmiset meditoivat päivittäin voisi olla varmasti hyvä lähtökohta — ainakin minulle — eikä vähintään siksi koska se tukisi ihmiskehitystä, mutta mistä sitä tietää? Ja mita kaupallisesti suuntautuneet setäni sanoisivat? Sellaiset jossitteluideat eivät inspiroi toivoa elleivät ne ole osa suurempaa visiota joka on poliittisesti neuvokkaita, jotka tulevat vastaan ihmisiä siellä missä he ovat ja eivät ole luonteeltaan valikoivasti pakottavia.

Sama pointti pätee myös lainsäädäntöideoihin jotka liittyvät ilmastoveroihin, kansalaispalkkaan ja lyhyempään työviikkoon. Meidän tulisi kampanjoida sen puolesta mihin uskomme — tottakai — mutta useimmat muutokset yhteiskuntajärjestyksessä todennäköisimmin ottaa käyttöön ylivoimainen imaginääri. Katso vaikka ”vihreää kasvua” tai ”inklusiivista kasvua”. Tyypillisesti nämä ovat sellaisten ihmisten keksimiä ilmaisuja joita ei voisi vähempää kiinnostaa kasvu, mutta heitä kiinnostaa syvästi ekologinen terveys, ihmisen arvokkuus ja solidaarisuus. Valitettavasti he eivät — koska heidän mielestään he eivät pysty — taistele sellaisten asioiden puolesta omilla termeillään. Lopputulos vahvistaa imaginääriä joka syövyttää arvon lähteitä joita vastaan luulemme protestoivamme.

Maailma liikkuu myös liian nopeasti ja arvaamattomasti staattisille visioille jotka kuulostavat utopistisilta. Idea siitä että halutaan maailman olevan kuin Z, sinnepääsyn esteet ovat X ja täten meidän tulisi tehdä Y ei myöskään kuulosta todelta, vaikka edes siksi että loput kirjaimista saapuvat näyttämölle takavasemmalta ja pilaavat koko show’n. On vain liian paljon tapahtumia käynnissä, ja niin paljon energiaa käytetään yksinkertaisesti tapahtumista selviämiseen. Osittain johtuen ilmastonmuutoksen suorista ja epäsuorista vaikutuksista, joka on todennäköisemmin muuttumassa pahemmaksi tulevina vuosina. Aivan kuin olisimme keskellä merta ja hyppäisimme laivoista toiseen. Se mitä me oikeasti tarvitsemme on maata, mutta emme pääse sinne koska emme näe sitä.

Tuo maa on uusi imaginääri, joka käytännössä tarkoittaa kulttuurillisen koodiston uudelleenkirjoittamista. Me emme pääse sinne marssimalla ja sanomalla: ”Mitä me haluamme? Uuden imaginäärin! Milloin me haluamme sen? Nyt!” Imaginääri määräytyy instituutioista ja säännöksistä ja käytännöistä, joten imaginäärin muuttamiseksi meidän tulee muuttaa myös niitä. Mutta tässä on kriittinen pointti. Meidän tulee pitää tavoite mielessä. Me emme yritä muuttaa ihmisluonnetta, vaan siirtää yhteiskunnan normatiiviset perusteet niin että luonteidemme laiminlyödyt aspektit tunnustetaan ja hoidetaan paremmin.

Tämän takia Perspectiva etsii ”tietoisempaa yhteiskuntaa” — meidän tulee herätä siihen miten maailma muokkaa meitä ennenkuin voimme kunnolla muokata maailmaa. Ja osa tuosta heräämisestä on uudistettu suunta ja tarkoitus fraktaalitasolla — yksilöistä perheisiin, yhteisöihin, maatasolle, ja koko maailmaan. Emme saa tyytyä pitämään show’ta yllä, vaan parannetaan sitä, parannetaan tietä. Ja jos tie ei tunnu johtavan minnekään, tehdään tästä ”show” joka heijastelee sitä kokemusta ja joka auttaa meitä ylittämään sen.

Kontekstualisoidakseni sitä mitä herääminen käytännössä tarkoittaa, The New Citizenship Project:lla on yksi pääviesti ja se on hyvä — nimittäin että meidän tulisi vastustaa ideaa siitä että olemme pelkkiä kuluttajia, ja taistella kansalaistunnustuksen puolesta sen sijaan — siksi siis #Citizenshift. Tämä on tärkeää, eikä vähintään siksi että presidentti painottaa kansalaisuutta lähitulevaisuudessa. Se on osa ”normatiivisuunnitelmaa” johon Rowan Williams viittasi toisessa postauksessa.

Miksi kansalaisuuden tulisi merkitä? Koska se on tarkoituksellinen suhtautuminen elämään. Se on tapa kohdata muita moraalisina vertaisina hyväntahtoisessa toiminnassa. Kyse on myös uskomuksesta, että todelliset, hyvät ja kauniit saavat tilaisuuden, ja että he hallitsevat mikäli heillä on oikeanlaista silmää. Haaste on siis saada kansalaisuuden ilmituonnille aikaa ja tilaa.

Hyödyllinen kontrasti voisi olla The Sunday Assembly jonka motto ”Elä paremmin, auta usein, ihmettele enemmän” on yllyttävä jo itsessään, mutta sellaiset käskyttämiset väistämättä tulevat imaginäärin valitsemiksi. Ellei sitten eksplisiittisesti liitetä ”paremmin elämistä” ideaan hyvästä, ”usein auttamista” myötätunnon kokemukseen ja ”enemmän ihmettelemistä” pohdiskeluharjoitukseen jolla voi huvittaa ja elävöittää itseään mutta joka ei merkityksellisesti muuta maailmaa. Ehkäpä me aidosti tarvitsemme elävöittävää yhteisöllistä viihdettä päästäksemme irti konsumeristisesta tapaenergiasta, mutta jos asian laita on niin, ei häpeillä sen tunnustamista.

The New Economics Foundation on yrittänyt esittää vaihtoehtoista visiota maailmalle jo vuosia, mutta miksi se ei koskaan tunnu menevän läpi? Mielestäni se ei käsittele sisäistä maailmaa ollenkaan, ja siitä puuttuu ymmärtävä tutkimus maailmankuvista (esim. libertaari tai konservatiivi) jotka eroavat toisistaan. Se saattaa muuttua Mark Stearsin ollessa johtajana, mikä on tuntunut alkaneen hyvin. Kuitenkin heidän uusi ”otetaan takaisin oikea kontrolli”-painotus on kakkosluokan käskyttämistä; se ottaa käyttöön vallallaolevan narratiivin huolestuneesta vääryydestä mutta jättää välistä materiaalisen imaginäärin joka sen on luonut. Rooman klubi tuntuu myös jääneen ansaan tavassa kommunikoida joka esittää ongelman todistusaineiston kera ja ehdottaa ratkaisua todistusaineiston kera. Ongelma on, että niin kauan kuin keskustelussa yhteiskunnan normatiivinen perusta tai ”moraalinen järjestys” on ulkopuolisten asioiden tasolla (talous, ekologiset rajat) eikä sisäisissä asioissa (rakkaus, myötätunto, ihmisenä kasvaminen), status quon immuunisysteemi sopeutuu ja absorboi ulkoiset muutokset tavalla joka jättää imaginäärin koskemattomaksi.

Teen näitä arvioita rajatuilla tiedoilla, joten voin olla väärässäkin, ja pyydän anteeksi mitään epäreiluja yleistyksiä. Mutta olen innokas painottamaan että tarvitsee sitoutua johonkin hellän vallankumoukselliseen. Ja sitä varten tarvitsee tietää mikä on vastassa sekä minkä puolesta toimitaan, ilman että pitkitetään vastakkainasetteluja jotka pitävät meidät tasan siinä missä olemme. Sen takia olin mukana perustamassa Perspectivaa. Se ”tarinoiden tarina” jonka tarvitsemme on sellainen jossa kilpailevat visiot maailmasta ja epäsuhdassa olevat arvot voidaan täysin ilmaista harmonisesti, ilman haitallista teeskentelyä että ei ole olemassa objektiivisia arvoja tai arvostelukriteereitä joilla sanoa jonkin elämänmuodon olevan parempi kuin toinen. Sinne päästäksemme meidän tulee kaivaa syvemmältä imaginäärin ontologisia ja epistemologisia perusteita. Tämä tarkoittaa kyseenalaistavammalla tavalla luonnon itsessään tarkastelua, kuinka se synnyttää tietoisuuden, kuinka moraaliset vaistot syntyvät, kuinka ihmiset, instituutiot ja yhteiskunnat muuttuvat. Ja tuosta syvyydestä, toivottavasti, syntyy selkeämpi esteettisen ykseyden ja tarkoituksellisen pluralismin tunne.

Mutta en edelleenkään ole vastannut kysymykseen! Mitä meidän tulisi tehdä? Pakolla lopetan lukuihin. Varokaa.

  1. Primum non Nocere. Ensimmäinen asia minkä lääkärit oppivat lääkiksessä. Ensinnäkään älä satuta. Meidän tulee suojella ihmisoikeuksia, ylläpitää vapaata lehdistöä ja oikeusvaltioperiaatetta. Taistella kaikella sydämellä totuuden arvon puolesta. Tietää ja arvostaa demokraattisia keinoja. Valaista täynnä dataa olevia mustia laatikoita joilla pitkitetään konsumerismia. Ja taistella elinkelpoisen ja haluttavan planeetan elinympäristön puolesta… ei antaa sivilisaation tuhoutua.
  2. Puhua totuus, kauneus ja hyvyys valtaan. Kaikissa näissä taisteluissa, ei olla ainoastaan puolustuskannalla tai utilitaristi. Sivilisaation perustukset ovat normatiivisia, emotionaalisia ja henkisiä elementtejä jotka tulee tuoda pintaan. Kuten Rowan Williams asian ilmaisee: Moraalinen mielikuvitus ei tapa, mutta sen kieltäminen tappaa, sekä kirjaimellisesti että henkisesti. Olkaamme tarpeeksi rohkeita sanoaksemme mitä todella ajattelemme ja tunnemme, ei ainoastaan sitä mikä on kulttuurillisesti sallittua. Meidän tulee puolustaa maailmamme ekologista ja kansalaisperustaa, kyllä, mutta tavalla joka tunnustaa miksi ne ovat uhattuina. Ihmisoikeuksissa on liian vähän inhimillistä; liian vähän hyvettä hyvyyden signaloinnissa.
  3. Pitää se monimutkaisena, mutta tehdä siitä selko. Tämä toteamus on (tai ainakin sen tulisi olla) kutsuhuuto The Alternative UK:lle. Me emme todellakaan tunne maailmaa mikäli pelkäämme käyttää maailman epistemologiaa. Me emme voi nostaa kissaa pöydälle jos me olemme liian ujoja analysoidaksemme ongelmia ontologisella tasolla. Me emme voi puolustaa sielua jos ainoa laillinen maksuvälineemme on materian kieli. Me emme voi suunnitella taloutta uusiksi mikäli kasvu on aina vastaus eikä koskaan kysymys. Kyllä, meidän tarvitsee tavata ihmisiä ja poliitikkoja siellä missä he ovat, mutta meidän ei tarvitse jäädä sinne. On ok rikastaa keskustelua ideoilla ja kielellä joka laajentaa tajuntaa.
  4. Kampanjoida ”suuremman elämän” puolesta. Roberto Unger kuvaa allaolevan tarkoituksen hyvin kirjoittaessaan: “Edistysmielinen on sellainen joka haluaa nähdä yhteiskunnan uudelleenjärjesteltynä, osa osalta ja askel askeleelta, niin että tavallisilla miehillä ja naisilla olisi paremmat mahdollisuudet elää suuremmalla tavalla.” Suurempi elämä on hyvä johtotähti edistykselle. Se viittaa ”elämään jolla on suurempi ulottuvuus, suurempi kyky ja suurempi intensiteetti” ja joka ei ole niin vaikea ymmärtää. Me voimme kaikki tehdä ja olla enemmän, kasvavilla kyvyillä ja viisaudella, ja kokea elämän täydemmin ja syvemmin sen seurauksena. Tottakai tämä tarkoittaa, että me kaikki tarvitsemme paikan jossa asua, työtä tehtäväksi ja koulutuksen sekä aikaa jonka tarvitsemme sen tekemiseen. Mutta nuo asiat ovat ratkaisevasti sosioekonomisia keinoja niihin kokeellisiin keinoihin jotka lopulta merkitsevät. Siksi mielestäni on aika ”edistysmielisille” puhua kokemuksesta sinänsä, eksplisiittisellä ja mielikuvia herättävällä tavalla jota tarvitsemme ympäristön häiriötekijöiden läpi tunkemiseen — kieli, esimerkiksi, elämän syville virroille; rakkaudelle, kuolemalle, itselle ja sielulle.. Kun Russell Brand sanoi ongelman olevan pääosin henkinen ja vasta sen jälkeen poliittinen, se oli hienoinen tragedia edistysmieliselle ajattelulle että tämä ajaton viesti olisi viestintuojansa omima.
  5. Jatkaa kysymistä — kuka minä olen? Mutta älä odota vastausta. Kysymyksen muuttuessa merkittävämmäksi ja kiireellisemmäksi, todennäköisesti havaitset että tavaroiden ostaminen ei toimi ja toivottavasti tunnet pakonomaista tarvetta etsiä vastauksia siitä mistä välität tässä maailamssa eniten. Kestävä tieto itsestä syntyy kohtaamisista. Minulla se kävi pääasiallisesti kun heräsin ilmastonmuutokseen. Uskon että monet meistä tietävät mitä meidän tulee kohdata jotta meistä tulee se joka olemme, ja tuo kohtaaminen usein saa kansalais- tai poliittisen toiminnan muodon.
  6. Puhua vapaasti ”tietoisuuden monimutkaistumisesta” ja käynnissä olevasta ihmiskehityksestä. Me tarkastelimme tätä yksityiskohtaisemmin kolmannessa osassa mutta me tulemme jatkamaan siitä puhumista kunnes ihmiset kyllästyvät kuulemaan siitä ja alkavat yrittää tehdä siitä selkoa ja tekemään jotain asialle.
  7. Ajatella systeemisesti, mutta ei unohtaa sitä että systeemit eivät ole koneita. Kaikki on kytköksissä kaikkeen, kirjaimellisesti, mutta aktiiviset ainekset, jotka ovat voimakkaimpia, ovat ihmisten sydämet ja mielet. Nora Bateson on tässä pioneeri. Meidän tulee olla parempia ajattelemaan systeemisesti, kyllä, mutta meidän tulee myös tajuta että tapa jolla ne näemme on osa niiden luonnetta. Saattaa esimerkiksi olla tarina uusintamisesta joka yhdistää ”tuotantovälineiden demokratisoinnin” uusien organisaatiomuotojen avulla; lohkoketju-teknologioita ja 3D-tulostusta, ja että me saatamme lyöttäytyä yhteen uusien rahoitusmuotojen kanssa, esimerkiksi ”perustulon” joka on johdettu hiiliveroista fossiilisten polttoaineiden tuotannon lähteillä, ja näyttää siltä kuin meillä olisi uusi systeemi. Mutta jos sielut ovat samoja, jos sosiaaliset logiikat ovat samoja ja jos imaginääri on sama, me emme saavuta tavoitetta — eli selviytymistä, merkitystä, tarkoitusta, rakkautta — jota etsimme.
  8. Yhdistää politiikan suunnittelua imaginäärin uudelleensuunnitteluun. Universaalin kansalaisen investoinnin arvo (yleinen perustulo nimellä joka kuvaa paremmin sen luonnetta) osittain liittyy yhteiskunnallisen painopisteen siirtämiseen ”työpaikoista” siihen mitä Tim Jackson kutsuu palveluksi tai ehkäpä vain ”merkitykselliseksi toiminnaksi”. Hiilelle hinnan antamisen arvo tarkoittaa tietoisuuden laajentamista piilotetuista ekologisista resursseista jotka tekevät talouden mahdolliseksi. Suhteellisen representaation pointti on saada kansalaiset tuntemaan itsensä enemmän mukanaoleviksi poliittisessa prosessissa. Ja niin homma pyörii. Työtä on tehtävänä politiikan saralla ja työtä on tehtävänä sen suhteen mitä politiikka tarkoittaa imaginäärin muokkaamiselle. Me tarvitsemme molempia, ja uusinnettua painotusta jälkimmäiselle.
  9. Olla toiveikkaita, ei optimistisia. On muuttunut tavanomaiseksi tehdä pesäero toivon ja optimismin välillä mutta se on tärkeää. Toivo jonka tarvimme antaa tarkoituksen tunteen joka syntyy todellisuuden kohtaamisesta. Kyse on hyvästä kamppailusta tuntea todellisuus paremmin, oppia siitä ja puskea se sitten kohti parempaa itsensä versiota. Mutta sellainen toivo tarvitsee myös kodin. Konsumerismin tuolle puolelle päästäksemme, uuden maailman luomiseksi, meidän tulee suojella ja luoda instituutioita jotka sallivat meidän määritellä episteemiset havaintomme ja laajentaa moraalista mielikuvaamme. Se ottaa aikansa, ja monia ihmisiä, mutta toivon Perspectivan olevan yksi monista jotka johtavat tietä eteenpäin.
  10. Ei ole kymmenettä kohtaa, siksi koska tämä ei ole kymmenen kohdan suunnitelma…

@Jonathan_Rowson is Director of Perspectiva

Lähde:

https://medium.com/perspectiva-institute/imagining-a-world-beyond-consumerism-4-d0ae2c846255

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *