Kompleksisuustaloustiede osoittaa miksi Laissez-faire epäonnistuu aina

Kirjoittanut Eric Liu ja Nick Hanauer 

Vuosina 2007 ja 2008 jättiläismäiset finanssi-instituutiot hävitettiin, nettoarvo suurimmalla osalla amerikkalaisia romahti, ja suurin osa maailman talouksista tuotiin polvilleen.

Samaan aikaan tämä on ollut radikaalin taloudellisen eriarvoisuuden aikaa, jonkalaista ei olla nähty sitten vuoden 1929. Kolmen viime vuosikymmenen aikana ennennäkemätön vaurauden ja ansaintavoiman keskittyminen ja konsolidaatio on tehnyt vauraimmasta Amerikan 1%:sta suunnattoman rikkaita samalla kun Amerikan keskiluokka on jatkuvasti köyhtynyt.

Suurimmalle osalle amerikkalaisia ja erityisesti suurimmalle osalle taloustieteilijöitä ja poliitikkoja nämä kaksi ilmiötä tuntuvat toisitaan riippumattomilta. Itse asiassa, perinteinen taloustieteen teoria ja nykyaikainen Amerikan talouspolitiikka eivät tunnu myöntävän mahdollisuutta että ne olisivat millään tavalla toisiinsa kytköksissä.

Ja kuitenkin ne ovat — syvästi. Me pyrimme näyttämään että moderni ymmärrys talouksista kompleksina, adaptiivisena, toisiinsa kytkeytyneinä järjestelminä pakottaa meidät tulemaan johtopäätelmään, että radikaali eriarvoisuus ja radikaalit taloudelliset dislokaatiot ovat kausaalisesti kytkeytyneitä: yksi syöttää ja vahvistaa toista.

Jos me haluamme kasvuyhteiskunnan jonka vauraus on laajalle jakautunut, ja jos me haluamme välttää dislokaatioita jonkalaisen olemme juuri kokeneet, meidän tulee muuttaa toiminnan teoriaa perustanlaatuisella tavalla. Meidän tulee lakata ajattelemasta talouden olevan täydellinen, itseään korjaava kone ja alkaa ajatella sitä puutarhana.

Perinteisellä taloustieteen teorialla on juurensa 1800- ja 1900-luvun matematiikan ja tieteen ymmärryksessä. Yksinkertaisimmalla tasollaan perinteinen teoria olettaa talouksien olevan lineaarisia järjestelmiä, jotka ovat täynnä rationaalisia toimijoita, joiden oletetaan optimoimaan omaa tilannettaan. Ulostulot kuvastavat syötteiden summia, systeemi on suljettu, ja jos tapahtuu suuri muutos niin se tulee ulkoisena shokkina. Systeemin oletustila on tasapaino. Vallitseva metafora on kone.

Mutta tämä ei ole se mitä taloudet ovat. Ei ole koskaan ollut. Kuten kuka tahansa joka näkee ja tuntee nykypäivänä, taloudet käyttäytyvät tavoilla jotka ovat epälineaarisia ja epärationaalisia, ja usein rajusti sellaisia. Nämä usein-rajut muutokset eivät ole ulkoisia shokkeja vaan nousevia ominaisuuksia — väistämätön lopputulema — sille miten taloudet käyttäytyvät.

Perinteinen lähestymistapa, lyhyesti, täydellisesti väärinymmärtää ihmisten käyttäytymisen ja luonnolliset taloudelliset voimat. Ongelma on, että perinteinen malli ei ole akateeminen kuriostiteetti; se on pohja ideologiselle tarinalle taloudesta ja hallituksen roolista — ja se tarina on ruokkinut politiikkaa ja muuttunut itsekkyyttä oikeuttavaksi viisaudeksi.

Vielä nykyäänkin debatti vapaiden markkinoiden kannattajien ja keynesiläisten välillä käydään markkinafundamentalistien termein: hallituksen elvytysponnistelut ovat yleensä oikeutettuja keinona tuoda tasapaino, ja niitä puolustetaan harmillisina poikkeamina hallituksen luonnollisen minimalistisesta roolista.

Onneksi, kuten olemme kuvanneet yllä, on mahdollista ymmärtää ja kuvata taloudellisia järjestelmiä monimutkaisina järjestelminä kuten puutarhoina. Ja nyt on järkevää vakuuttaa että talousjärjestelmäst eivät ole ainoastaan samanlaisia ekosysteemien kanssa; ne ovat ekosysteemejä, joita ajaa samanlaiset evolutionaariset voimat kuin ekosysteemejä. Eric Beinhockerin The Origin of Wealth on kaikkein kirkkain saatavilla oleva kuvaus tästä uudesta kompleksisuustaloustieteestä.

Beinhockerin kertoma tarina on yksinkertainen, eikä se eroa siitä mitä Darwin kertoo. Taloudessa, kuten missä tahansa ekosysteemissä, innovaatio on tulosta evolutionaarisista ja kilpailullisista paineista. Missä tahansa kilpailullisessa ympäristössä — tai mitä kutsutaan ”kelpoisuusmaisemaksi” — yksilöt ja ryhmät tekevät yhteistyötä kilpaillakseen, löytääkseen ratkaisuja ongelmiin ja strategioita yhteistyön levittämiseksi ja laajentamiseksi. Pienet alkuedut vahvistuvat ja lukkiutuvat — ja niin tekevät myös haitat. Oletko saalistaja vai saalis, itiö vai siemen, mahdollisuus menestyä kertautuu ja sitten keskittyy. Se kasautuu. Se ei pysy koskaan tasaisesti jakautuneena.

Kuten puutarha, talous koostuu ympäristöstä ja toisistaan riippuvista elementeistä — auringosta, maaperästä, siemenistä, vedestä. Mutta paljon enemmän kuin puutarha, talous sisältää myös odotuksia ja tulkintoja siitä mitä agenteilla on toisten agenttien haluista ja odotuksista. Ja tuo näkymätön ihmisten odotusten verkko muuttuu jatkuvasti vahvistuvaksi spiraaliksi, ulkoisvaikutusten sekä syyksi että seuraukseksi. Tästä johtui myös asuntomarkkinoiden aiheuttama finanssikriisi. Kompleksisuustieteilijät kuvaavat termiä ”takaisinkytkentänä”. Rahamies George Soros on kuvannut sitä ”refleksiivisyytenä”. Mitä minä ajattelen siitä mitä sinä ajattelet minun haluavan luo käyttäytymismalleja jotka muuttavat olevaista.

Perinteinen taloustiede sanoo, että talous on tasapainoinen järjestelmä; että asiat pyrkivät, ajan kanssa, tasoittumaan ja palaamaan ”normaaliksi”. Kompleksisuustaloustiede osoittaa, että taloustiede, kuten puutarha, ei koskaan ole täydellisessä tasapainossa tai paikallaan ja että se aina joko kasvaa tai kutistuu. Ja kuten hoitamaton puutarha, talous joka on jätetty hoitamatta pyrkii kohti epäterveitä epätasapainopisteitä. Tämä on varsin erilainen lähtökohta, ja se johtaa varsin erilaisiin päätelmiin siitä mitä hallituksen tulisi tehdä taloudelle.

Einstein sanoi, ”Tee kaikki niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista, mutta ei liian yksinkertaiseksi.” Ongelma perinteisessä taloustieteessä on, että se on tehnyt asiat liian yksinkertaisiksi, ja sitten tämä virhe on kertautunut pitämällä yliyksinkertaistusta evankeliumina. Perustava oletus perinteisessä taloustieteen teoriassa ja totunnaisessa talousviisaudessa on, että markkinat ovat täydellisen tehokkaat ja siten itsensä korjaavat. Tämä ”tehokkaiden markkinoiden hypoteesi”, joka on syntynyt koneajan pakkomielteestä täydellisten mekanismien fysiikkaan, on vaikea sovittaa intuitiolla ja todellisuudella — vaikeampaa taviksille kuin talouden asiantuntijoille. Ja kuitenkin, kuin kuollut käsi ratissa, tehokkaiden markkinoiden hypoteesi edelleen sanelee kaiken talouspoliittisissa päätöksissä.

Oletetaan että jos markkinat ovat täydellisen tehokkaat, silloin täytyy myös päteä, että:

  • Markkinat ovat aina oikeassa
  • Markkinat jakavat tavarat, palvelut ja edut rationaalisesti ja tehokkaasti
  • Markkinoiden lopputulemat ovat synnynnäisesti moraalisia koska ne täydellisesti heijastavat osaamista ja meriittejä ja siten rikkaat ansaitsevat olla rikkaita ja köyhät ansaitsevat olla köyhiä
  • Mikä tahansa yritys kontrolloida markkinoiden lopputulemia on epätehokas ja siten moraaliton
  • Mikä tahansa toiminta markkinoiden ulkopuolella on luontaisesti alioptimaalista
  • Jos voit tehdä rahaa tekemällä jotain laillista, sinun tulisi tehdä se
  • Niin kauan kun löytyy halukas ostaja ja myyjä, jokainen transaktio on moraalinen
  • Mikä tahansa hallituksen ratkaisu, poislukien täydellinen markkinoiden romahdus, on huono ratkaisu

Mutta tottakai, oikein ymmärrettynä markkinat eivät ole todellakaan tehokkaat. Niinkutsutut tasapainot kysynnän ja tarjonnan välillä, vaikka ne esittävätkin kohtalaista approksimaatiota, eivät oikeasti ole olemassa. Ja koska ihmiset eivät ole rationaalisia, laskelmoivia ja itsekkäitä, heidän käyttäytymisensä markkinamiljöössä on luontaisesti epätäydellistä, ennakoimatonta ja epätehokasta. Tavikset tietävät tämän paljon paremmin kuin asiantuntijat.

Markkinat ovat ekosysteemityyppi, joka on monimutkainen, adaptiivinen ja samojen luonnonvoimien armoilla. Kuten luonnossa, evoluutio tekee markkinoista vertaansa vailla olevan tavan tehokkaasti ratkaista ihmisten ongelmia. Mutta evoluutio on tarkoitus-agnostikko. Jos markkinat ovat suuntautuneet kohti paskan tuottamista ja kutsuvat sitä bruttokansantuotteeksi, markkinoiden evoluutio tuottaa yhä enemmän myytävää paskaa. Monimutkaiset adaptiiviset systeemit kuten markkinat eivät ole koneita vaan kuten puutarhoja. Tämä tarkoittaa siten, että seuraavien seikkojen tulee päteä:

  • Markkinat ovat usein väärässä
  • Markkinat jakavat tavarat, palvelut ja edut tavoilla jotka ovat irrationaalisia, puolisokeita ja yliriippuvaisia tuurista
  • Markkinoiden lopputulemat eivät välttämättä ole moraalisia — ja joskus ne ovat moraalittomia — koska ne heijastelevat dynaamista sekoitusta ansaituista meriiteista ja ansaitsemattomasta kertyneestä alkuvaiheen edusta tai haitasta
  • Jos niitä hoidetaan hyvin, markkinat tuottavat hyviä tuloksia, mutta jos ne jätetään hoitamatta, ne tuhoavat itsensä
  • Markkinat, kuten puutarhat, vaativat hallituksilta ja kansalaisilta jatkuvaa ruokkimista, siementämistä ja rikkaruohojen kitkemistä
  •  Vielä enemmän ne vaativat arviointia siitä minkälainen kasvu on hyödyllistä. Vaikka voikukat, kuten hedgerahastot, kasvavat nopeasti ja helposti, se ei tarkoita sitä että meidän tulisi antaa niiden ottaa yhteiskuntaa haltuunsa. Vaikka ne voivat tehdä rahaa tekemällä jotain, se ei tarkoita sitä että se on hyväksi yhteiskunnalle
  • Demokratiassa meillä ei ole ainoastaan kykyä vaan myös olennainen velvoite muovata markkinoita — moraalisten valintojen ja hallitusten toiminnan kautta — luodaksemme lopputulemia jotka ovat hyviä yhteisöillemme

Saatat pitää tätä muutosta metaforissa ja malleissa puhtaasti akateemisena. Mieti hetki seuraavaa. Vuonna 2010, pahimman talouskriisin laannuttua mutta silti niin vähän aikaa siitä että muistot tapahtumasta olivat eloisia ja rehellisiä, länsimainen keskuspankkiirien ja ekonomistien ryhmä kokousti yhdessä arvioidakseen mikä meni vikaan. Eräälle kokouksen osallistujalle, joka ei ollut pankkiiri mutta joka oli tutkinut talouksien luonnetta syvällisesti, yksi asia tuli häkellyttävän selväksi. Hallitukset olivat epäonnistuneet ennustamaan romahduksen laajuuden ja nopeuden koska talouden mallit olivat fantastisen irti todellisuudesta.

Esimerkiksi, standardimalli jota monet keskuspankkiirit ja valtionkonttorit käyttivät, nimeltään dynaaminen stokastinen yleinen tasapainomalli, ei sisältänyt pankkeja. Miksi ei? Koska täydellisen tehokkailla markkinoilla pankit ovat pelkkiä läpikulkupisteitä, näkymättömästi pyöritellen rahaa. Kuinka monta kuluttajaa tämä malli otti huomioon oletuksissaan taloudesta? Miljoonia? Satoja tuhansia? Ei, ainoastaan yhden. Yhden täydellisen keskiarvoisen tai ”edustavan” kuluttajan joka toimi täydellisen rationaalisesti markkinoilla. Kriisin lyödessä vasten kasvoja, jota edelsi asunnonomistajien ylenpalttisuus, jota ruokki bonditreidaajien ja pankkiirien patologinen piittaamattomuus, jota yllytti tarkkaamattomat hallitusten vahtikoirat, ja joka johti syvimpään lamaan sitten 30-luvun laman, FED ja muut läntiset keskuspankit löysivät itsensä taistelemasta kriisiä vastaan, jota heidän mallinsa eivät kyenneet ennustamaan.

Tämä syyte ei kohdistu ainoastaan keskuspankkiireja ja taloustieteen ammattikuntaa kohtaan; eikä ainoastaan republikaaneja kohtaan, joiden oppi yllyttää sellaiseen intellektuaaliseen väärinmenettelyyn; se on myös syytös demokraatteja kohtaan, jotka kantoivat vastuun hallituksen toimivuudesta ja sallivat sellaisen possunpunaisen maailmankuvan johtaa hallituksen toimia taloudessa. He tekivät niin koska 20 vuoden aikana heistä myös on tullut tehokkaiden markkinoiden hypoteesiin uskovia. Siellä missä asunto- ja pankkimarkkinoista puhutaan, nousi uskoon perustuva talous: usko rationaaliseen yksilöön, usko ikuisesti nouseviin asuntojen hintoihin, ja usko siihen että sinä et jäisi seisomaan kun tuolileikin musiikki lakkaa.

Emme ole, tehtäköön tässä erittäin selväksi, markkinoita vastaan. Itse asiassa, me olemme innokkaita kapitalisteja. Markkinat ovat ylivoimaisella tavalla hyödyksi ihmisyhteisöille, ja se on niiden verraton kyky ratkaista ihmisten ongelmia. Moderni ymmärrys taloudesta näkee ne monimutkaisina adaptiivisina järjestelminä joita evolutionaariset voimat hallitsevat. Nämä voimat mahdollistavat kilpailun kyvystä selviytyä ja onnistua seurauksena sille asteelle jolla asiakkaiden ongelmia ratkotaan. Näin ymmärrettynä vauraus yhteiskunnassa on yksinkertaisesti niiden ongelmien summa, jotka se on kyennyt ratkaisemaan kansalaisilleen. Eric Beinhocker kutsuu tätä ”informaatioksi”. Kuten Beinhocker huomauttaa, vähemmän kehittyneillä ”köyhillä” yhteiskunnilla on erittäin vähän tarjolla olevia ratkaisuja. Rajoittuneet asumisratkaisut. Rajoittuneet terveydenhoitoratkaisut. Rajoittuneet ravinto- ja virkistysratkaisut. Rajallinen informaatio. Aseta tämä vastakkain modernin länsimaisen supermarketin kanssa, jossa on satoja tuhansia tuotteita, joista jokainen esittää uniikkia ratkaisua johonkin uniikkiin ongelmaan.

Mutta markkinat ovat agnostikkoja sen suhteen minkälaisia ongelmia ne ratkaisevat ja kenelle. Tuottaako markkinat enemmän ratkaisuja ihmisten terveysongelmiin vaiko enemmän ratkaisuja sotiin — vai keksiikö se ongelmia kuten pahanhajuinen henkitys jolle on olemassa enemmän ratkaisuja kuin tarvitaan — on täysin seurausta niiden markkinoiden rakenteesta, ja tuo rakenne tulee aina olemaan ihmisten tekemä, joko vahingossa tai suunniteltuna. Markkinat on tarkoitettu alamaisiksi, ei herroiksi.

Tätä kirjoitettaessa Kiinan hallitus on tekemässä massiivisia, lujia investointeja uusiutuvan energian teollisuuteen. He ovat päättäneet että se on parempi maailman suurimmalle populaatiolle ja toisiksi suurimmalle taloudelle olla vihreä kuin ettei — ja he muovaavat markkinoita tuo tavoite mielessään. Tekemällä näin he samalla pienentävät ilmastonmuutoksen vaikutuksia ja varmistavat edun tulevaisuudessa. Me olemme markkinafundamentalismin vangitsemia joka nostaa esiin kysymyksen hallituksen oikeutuksesta toimia ollenkaan — täten luovuttaen strategisen edun vakavimmalle globaalille kilpailijallemme ja joka asettaa Amerikan köyhempään, heikompaan ja likaisempaan asemaan tulevaisuudessa. Vaikka asuntomarkkinat eivät olisikaan romahtaneet, se seikka, että innovatiiviset energiat menivät talojen rakentamiseen joita ei tarvittu, ja sitten asuntolainojen arvopaperistamiseen niiden osalta, kertoo että kurssi on nyt suunnattu ohisektoriin.

Jo vuosikymmenten ajan molempien puolueiden toimistojen kautta Amerikalla oli massiivinen strateginen tavoite edistää asunnon omistamista — ja se mitä saimme tästä tavoitteesta oli asuntomarkkinoiden romahdus. Mutta tavoitteen asettaminen ei tarkokta että sen jälkeen mennään nukkumaan; se vaatii jatkuvaa, valpasta mukanaoloa jotta nähdään onko tavoite oikea ja onko tavoitteen saavuttaminen mahdollista ilman liian suuria kustannuksia. Asunnon omistaminen kuulostaa hyvältä tavoitteelta. Se ei tarkoita, että asunnon omistaminen millä tahansa keinoin on hyvä käytäntö. Ihmisten pakottaminen asuntolainoihin silloin kun heillä ei oikeasti ole siihen varaa ja sen jälkeen kasinon avaaminen nuo lainat pelimerkkeinä ei ole tapa kasvattaa asunnon omistuksen määrää. Mitä hallitus ei kyennyt tekemään asuntobuumin aikaan oli puutarhanhoito — kitkeä spekulatiiviset, vilpilliset, saalistajat.

Totunnainen viisaus sanoo, että hallituksen ei tulisi yrittää valita voittajia markkinoilla, ja että sellaiset yritykset ovat tuomittu epäonnistumaan. Voittajien valinta voi olla hölmöläisen hommaa, mutta sen pelin valitseminen jota pelaamme on strateginen imperatiivi. Puutarhanhoitajat eivät pane kasveja kasvamaan, vaan he luovat olosuhteet joissa kasvit viihtyvät ja tekevät arviointeja siitä mitä tulisi ja ei tulisi olla puutarhassa. Nämä keskitetyt päätökset, investointi vaihtoehtoiseen energiaan vaiko ei, investointi biotieteisiin vaiko ei, investointi laskenta- ja verkkoinfraan vaiko ei, ovat olennaisia päätöksiä joita valtion tulee tehdä.

Tämä ei ole voittajien valitsemista, se on pelin valitsemista. Julkisen sektorin johtajat, yhteistyössä yksityisen sektorin asiantuntijoiden kanssa ja heidän opastuksessaan, voivat ja heidän täytyy valita peli johon investoida ja sitten antaa markkinoiden evoluutiopaineiden päättää kuka voittaa siinä pelissä. DARPA (the Defense Advanced Research Projects Agency), NIST (the National Institute of Standards and Technology), NIH (National Institutes of Health), ja monet muut tehokkaat hallituksen organisaatiot valitsevat pelejä. He tarjoavat suuria haasteita. He katalysoivat markkinoiden muodon ja käyttävät julkista pääomaa yksityisen pääoman vivuttamiseen. Sellaisen pelitason päätösten tekemisestä kieltäytyminen on sama kuin kieltäytyisi strategian valinnasta, ja sellainen voi olla yhtä vaarallista taloudellisessa maailmassa kuin se olisi sotavoimien operaatioissa. Kansallisvaltio ei voi ”ajautua” johtamiseen. Vahva julkisen puolen käsi tarvitaan osoittamaan markkinoiden näkymätön käsi tiettyyn suuntaan.

Markkinat koneina vs. markkinat puutarhoina

Tällä tavoin taloustieteen ymmärtäminen voi mullistaa lähestymistapamme ja politiikkamme. Siirtymä mekanistisesta mallista monimutkaiseen ekologiseen malliin ei ole siirtymä vertailuasteessa, vaan laadussa. Se on siirtymä perinteestä joka palkitsee pysyvyyttä mielentilaan joka perustuu evoluutioon. Vertaile kahta kehystä kotelomuodossa:

Konenäkökulma: Markkinat ovat tehokkaat, ja täten pyhät ja loukkaamattomat

Puutarhanäkökulma: Markkinat ovat tehokkaat, jos ne ovat hyvin hoidetut

Perinteisen näkökulman mukaan markkinat ovat pyhät, koska niiden sanotaan olevat tehokkaimmat resurssien ja vaurauden kohdentajat. Kompleksisuustiede näyttää, että markkinat ovat usein epätehokkaat — ja että ei ole mitään pyhää nykypäivän ihmisen aikaansaamassa talousjärjestelyssä. Mutta kompleksisuustiede näyttää myös, että markkinat ovat tehokkain voima innovaatioiden, kaiken vaurauden luonnin lähteen, tuottamisessa. Kysymys kuuluukin, kuinka käyttää tuota voimaa hyödyttämään suurinta määrää ihmisiä.

Konenäkökulma: Sääntely tuhoaa markkinat

Puutarhanäkökulma: Markkinat tarvitsevat lannoitetta ja rikkaruohojen kitkemistä, sillä muuten ne tuhoutuvat

Perinteisen näkökannan mukaan markkinoiden väliintulo vääristää ”luonnollista” ja tehokasta allokaatiota jonka markkinat haluavat saada aikaan. Kompleksisuustaloustieteilijät näyttävät, että markkinat, kuten puutarhat, täyttyvät rikkaruohoista tai ehtyvät ravintoaineista (koulutus, infrastruktuuri, jne.) jos ne jätetään yksin, ja sitten ne ne kuolevat — ja että ainoa tapa markkinoiden toimittaa laajapohjaista vaurautta on se, että hallitukset hoitavat niitä: pakottavat sääntöjä jotka hillitsevät antisosiaalista käyttäytymistä, edistävät pro-sosiaalista käyttäytymistä, ja näin pitävät markkinat toimivina.

Konenäkökulma: Tuloerot heijastelevat eritasoista vaivannäköä ja kykyä

Puutarhanäkökulma: Eriarvoisuus on se mitä markkinat luonnollisesti luovat ja lisäävät, ja se vaatii korjausta

Perinteisen näkökannan mukaan tuloerot ovat seurausta rikkaiden fiksuudesta ja kovemmasta työnteosta. Tämä oikeuttaa hallituksen eriarvoisuuden laiminlyönnin. Mutta markkinat-puutarhoina -näkökulma ei kieltäisi että fiksuus ja ahkeruus on epätasaisesti jakautunut. Mutta tässä näkökulmassa tuloeroilla on paljon enemmän tekemistä kompleksiivisten, adaptiivisten systeemien kuten markkinoiden järkähtämättömän luonteen kanssa, joka johtaa itseään vahvistaviin etujen ja haittojen kasautumisiin. Tämä vaatii hallituksen vastatoimia epäreiluuden ja haitallisten vaikutusten kumoamiseksi-

Konenäkökulma: Vauraus luodaan kilpailun ja kapean oman edun tavoittelun kautta

Puutarhanäkökulma: Vauraus luodaan luottamuksella ja yhteistyöllä

Perinteinen näkökulma asettaa yksilön itsekkyyden moraaliselle jalustalle. Kompleksisuustaloustieteilijät näyttävät, että hillitön itsekkyys tappaa sen ainoan asian joka määrittelee voiko yhteiskunta luoda (puhumattakaan reilusti allokoida) vaurautta ja mahdollisuuksia: luottamuksen. Luottamus luo yhteistyötä, ja yhteistyö on se joka luo win-win -tuloksia. Korkean luottamuksen verkostot menestyvät; matalan luottamuksen verkostot epäonnistuvat. Ja kun ahneus ja itsekkyys on kaiken yläpuolella, korkean luottamuksen verkostoista tulee matalan luottamuksen verkostoja. TJEU: Afganistan.

Konenäkökulma: Vauraus = yksilö kartuttaa rahaa

Puutarhanäkökulma: Vauraus = yhteiskunta luo ratkaisuja

Eräs yksinkertaisista ja kirotuista perinteisen taloustieteen rajoitteista on, että se ei todellakaan osaa selittää kuinka vaurautta luodaan. Se yksinkertaisesti olettaa vaurauden. Ja se kohtelee rahaa ainoana vaurauden mittarina. Kompleksisuustaloustiede, sitä vastoin, sanoo että vauraus on ratkaisuja: sovellettua tietoa ongelmien ratkaisuun. Vaurautta luodaan kun uusia ideoita — pyörän keksiminen tai syövän parantaminen — nousee kilpailullisesta, evolutionaarisesta ympäristöstä. Samalla tavon puutarhan suuruus ei tule pelkästään sen koosta, vaan myös monimuotoisuudesta ja sen sisältämien kasvien hyödyllisyydestä.

Toisin sanoen, rikkaiden rahan kartuttaminen ei ole sama kuin yhteiskunnan vaurauden luonti. Jos me olemme vakavissamme vaurauden luomisesta, fokuksemme ei tulisi olla rikkaiden huolehtimisesta niin, että heidän rahat sitten valuvat murusina pöydältä alaspäin; se tulisi olla varmistamisessa että kaikilla on reilu mahdollisuus — koulutuksessa, terveydessä, sosiaalisessa pääomassa, pääsyssä finanssipääomaan — luoda uutta tietoa ja uusia ideoita. Innovaatio saa alkunsa hedelmällisessä ympäristössä joka sallii yksilön nerouden kukoistaa ja joka vahvistaa yksilön neroutta, yhteistyön kautta, joka hyödyttää yhteiskuntaa. Äärimmäinen vaurauden keskittyminen ilman modernia ennakkotapausta  on jäytänyt tasa-arvoisia mahdollisuuksia ja täten rajoittanut taloudellista potentiaalia kokonaisuudessa.

 

Lähde: Evonomics

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.