Kirja: Four Futures – Life After Capitalism

Kirjoittanut Kevin Carson

 Peter Frase. Four Futures: Life After Capitalism (London and New York: Verso, 2016).

Frasen kirja pohjaa Rosa Luxemburgin ennustukseen sata vuotta sitten Junius-pamfleteissa, että “[p]orvarillinen yhteiskunta seisoo tienhaarassa, joko siirtyä sosialismiin tai taantua barbarismiin.” Erityisesti, hän maalailee — varsin isolla pensselillä — kaksi versiota sosialismista ja kaksi versiota barbarismista mahdollisina vaihtoehtoisina tulevaisuudenkuvina, jotka kaikki johtuvat suuren mittakaavan automaatiosta. Kuten Frase itse myöntää, “lähestymistapani on tahallaan hyperbolinen, joka hahmottelee yksinkertaisia ideatyyppejä,” tai “yksinkertaistettuja, puhtaita malleja…, suunniteltu valaisemaan muutamia ydinongelmia jotka ovat vastassamme nykyaikana ja jotka tulevat olemaan vastassamme tulevaisuudessa.”

Suositut lehdistön käsittelyt automaatioon liittyen, Frase huomauttaa, vaihtelevat pessimistisistä teknologisen työttömyyden ennusteista “liberaaleihin kuluneisiin sananparsiin” ”yrittäjyydestä ja koulutuksesta.” Mutta kaikista niistä puuttuu yksi asia: “politiikka, ja erityisesti luokkataistelu.”

Tämä näkymä jättää huomiotta keskeiset yhteiskuntaamme määrittelevät ominaispiirteet: kapitalistien luokka ja omistussuhteet. Kuka hyötyy automaatiosta, ja kuka häviää, on lopulta robottien itsensä seurausta vaan niiden, jotka ne omistavat.

Frasen esittämissä neljässä mahdollisessa automaatiotulevaisuudessa, luokkavalta on keskeinen: “niukkuuden ja yltäkylläisyyden jako, …kuka ottaa kontolleen ekologisten tuhojen kustannukset ja kuka nauttii erittäin tuottavan, automatisoidun talousjärjestelmän hyödyistä.”

Tämä ei ole perinteinen panos siihen mihin yleisesti viitataan “futurismina.” “Sen sijaan, se on yritys käyttää sosiaalitieteen työkaluja yhdessä spekulatiivisen fiktion työkalujen kanssa tutkimaan mahdollisuuksien avaruutta jossa tulevaisuuden poliittiset konfliktimme tapahtuvat.” Ja spekulatiivisen fiktion puolella Frasen työ on lähinnä niitä science fictionin muotoja kuten Star Trek,  joka “ottaa maailmanrakentamisensa vakavasti” ja juurruttaa hahmons “rikkaasti ja loogisesti rakennettuun maailmaan.”

Vaihtoehtoisten automaattisten tulevaisuudenskenaarioiden rakentamisen neljä harjoitusta esittävät mahdollisia yhdistelmiä kahdesta muuttujasta, joilla on kullakin kaksi arvoa. Ekologinen kriisi tullaan joko ratkaisemaan suhteellisen matalilla ympäristötuhojen ja energiasiirtymän kulujen tasoilla, tai sitten ei. Luokkavaltakysymys tullaan ratkaisemaan joko kohtaamalla ja kukistamalla eriarvoisuus, tai sitten rikkaat jatkavat vallanpitoa. Jälkimmäisessä tapauksessa “he nauttivat automatisoidun tuotannon hyödyistä, kun loput meistä maksaa ekologisen tuhon kustannuksia…”

Joten neljä mahdollista kehityskulkua ovat tasa-arvoinen yltäkylläisyys (kommunismi), hierarkinen yltäkylläisyys (rentismi), tasa-arvoinen niukkuus (sosialismi), tai hierarkinen niukkuus (eksterminismi).

Palataksemme Luxemburgin viitekehykseen, “[l]ähtökohta koko analyysille on se, että kapitalismi TULEE LOPPUMAAN.” Ja tuon oletuksen mukana “tämän kirjan keskeinen rakentava teema” on kapitalistisen johtavan eliitin olemassaolo “joka yrittää säilyttää itsensä missä tahansa mahdollisessa tulevaisuudessa.” Joten Frasen maailmanrakennusharjoitukset ovat “yritys järkeistää sosialismeista jonne saatame joutua jos vallankumouksellinen vasemmisto onnnistuu, ja barbarismeista jonne meidät saatetaan puskea jos me epäonnistumme.”

“Kommunismi” on rahaton talousjärjestelmä lähes täydellä yltäkylläisyydellä, jossa tavaroiden ja palveluiden kulutus on erotettu työvoimasta.

Vonnegutin Player Pianoa käyttäen, Frase huomauttaa että automatisoidun talousjärjestelmän ei tarvitse olla keskitetty, massatuottava tai eliittijohdon suunnittelema. “Teknologiat kuten 3D-tulostus (ja samaan syssyyn henkilökohtainen tietokone) osoittavat suuntaan” joka on desentralisoitu, vähemmän johtokeskeinen talous.

Tämä perustuu mallikritiikkeihin kuten Jeremy Rifkinin The Zero Marginal Cost Society, joka sijoittaa äärimmäisen paksut, älykkäät infrastruktuurit kuten “Internet of Things” ja, tämän seurauksena, varsin suuren määrän tuotantoa globaaleille markkinoille, vaikka tuotanto itsessään olisikin desentralisoitu.

Minulle kaikkein kiinnostavin osa Frasen kappaleessa kommunismista oli hänen spekulaationsa siitä miten me saattaisimme sellaiseen päästä. Kuten Mason, Holloway ja muut autonomistisessa traditiossa, hän omistaa suhteellisen paljon aikaa asteittaisille evoluutiomalleille (jotka ovat analogisia siirtymään feodalismista kapitalismiin) verrattuna kapinamalleihin. Tämä tarkoittaa, nimittäin, strategioita jotka ”rakentavat vaihtoehtoja kapitalismille ennenkuin se on täysin kumottu,” ja “antavat ihmisille kyvyn selviytyä ja toimia riippumatta kapitalistisesta palkkatyöstä tässä ja nyt….” Sellaiset strategiat ottavat muodon mitä Andre Gorz on kutsunut “ei-reformistiseksi reformiksi” — esimerkiksi, perustulo.

Hän kuvaa skenaariota jossa perustulon käyttöönotto, joka on sidottu johonkin prosenttiosuuteen bruttokansantuotteesta, johtaa jonkin sortin näkymättömän käden mekanismin kautta rahattomaan tai lähes rahattomaan kommunismiin.

Eräs perustulon kritiikeistä on, että se ei tule olemaan systeemisesti mahdollista pitkällä aikavälillä, kun ihmiset yhä enemmän jättäytyvät palkkatyöstä pois ja rapauttavat veropohjaa joka perustulon ensinnäkin rahoittaa. Mutta toisesta näkökulmasta tämä mahdollisuus on juuri se mikä tekee perustulosta ei-reformistisen reformin. Täten voidaan luonnostella ohjelmallisemman kaltainen utopianismi joka käyttää perustuloa sen lähtökohtana.

Fraser perustaa yksityiskohdat vuoden Robert van der Veenin ja Philippe van Parijsin vuoden 1986 esseeseen, “A Capitalist Road to Communism.

Jos perustulo on riittävä rajoittamaan peruselämisen tarpeet, se todennäköisesti johtaa työvoiman lopulliseen vetäytymiseen, tai yhdessä korkeampien palkkojen kysynnän kanssa työpaikkoihin jotka ovat tällä hetkellä kaikkein epämieluisimpia ja alipalkatuimpia (esim. pikaruokalatyö). Se tarkoittaisi myös sitä, että ihmisillä on vapaus etsiä tyydyttävämpää työtä josta maksetaan vähemmän. Tämän johdosta kaikkein epämieluisimpien ja vaativimpien töiden palkat nousevat ylös ja tyydyttävän ja mieluisan työn palkat tippuvat alas. Joten yhä suurempi osuus epämieluisasta työstä automatisoidaan, ja kasvava osuus työvoimasta siirtyy joko tyydyttäviin töihin matalammalla palkalla,, tai monet vetäytyvät palkkatyöstä kokonaan epäviralliselle ja sosiaaliselle sektoreille. Suuri osa työvoimasta siirtyy matalapalkkaiseen mutta yhteiskunnallisesti merkitykselliseen työhön. Monet valitsevat elää täysin perustulolla ja vapaaehtoisesti tekevät epävirallisen ja yhteiskunnallisen sektoreiden parissa töitä, mahdollisesti osallistuen yhteisvarauspohjaiseen vertaistuotantoon — ja mahdollisesti jopa jollain tavalla rahattomasti tukien samanlaista tuotantoa rahatalouden ulkopuolella.

Pitkän aikavälin kehityskulku…. on sellainen jossa ihmiset riippuvat vähemmän ja vähemmän perustulosta, koska heidän haluamansa ja tarvitsemansa asiat ovat sellaisia joita rahalla ei saa. Jotkut asiat voidaan tuottaa ilmaiseksi ja automaattisesti, 3D-printtauksen ja digitaalikopiointiteknologian kehittyessä senkaltaiseksi kuin Star Trekin replikaattori. Toiset asiat ovat muuttuneet vapaaehtoisen yhteistyön tuotteiksi palkkatyön sijaan.

Joten rahatalous ja perustulo, yhdestä leikkaaminen johtaa toiseen ja päinvastoin, molemmat lopulta kuihtuvat pois ja yhteiskunnat lähestyvät täyskommunismia.

“Rentismi” (johdettu sanasta rentier, pääomatulon saaja, koroillaeläjä) on sosiaalinen malli jossa niukkuudenjälkeiset teknologiat ovat täysin kehittyneet, mutta niukkuutta ylläpidetään keinotekoisesti omistusoikeuksien avulla. Teknologiat puhtaaseen yltäkylläisyyteen ovat saatavilla, “mutta heidät voittaneiden kangistuneen luokkarakenteen ja valtiovallan estämiä.” Frase ennakoi rentismin vuoden 2010 blogikirjoituksessa otsikolla “Anti-Star Trek,” jossa replikaattorit ja kaikenlaiset yltäkylläisyyden teknologiat Star Trek: The Next Generationista  ovat olemassa — mutta pääomatulokapitalismia pakotettiin replikaattoripatenttien sekä niiden tuottamien tuotteiden molekyylirakenteiden avulla.

USA:n turvallisuusvaltio on liian tietoinen “aineettoman pääoman” keskeisestä roolista joka sillä on kapitalistisen globaalitalouden päätulonlähteinä. Varapuolustusministeri William Lynnin Foreign Affairsin vuoden 2010 artikkeli (“Defending a New Domain: The Pentagon’s Cyberstrategy“) ennusti, että ”uhka aineettomalle pääomalle” olisi ”kaikkein merkittävin kyberuhka jonka USA kohtaa pitkällä aikavälillä.”

Kolmas mahdollisuus, “Sosialismi,” on periaatteessa ykköskappaleen täyskommunismia, mutta siihen on lisätty luonnonvarojen niukkuus ja muut rajoitteet, jotka johtuvat ilmastonmuutoksen ja saasteiden ympäristölle aiheuttamista vahingoista. Toisin ilmaistuna, kappale 1 oli kappaleen 3 sosialismia jolla on tällaiset siitä johdetut tekijät. Joten minulle ero niiden välillä ei ole oikeastaan niin dramaattinen tai kiinnostava. On vaikea kuvitella mitään uskottavaa niukkuuden jälkeistä talousjärjestelmää ilman jonkinlaisia synnytyksestä jääneitä arpia nykyisen luonnollisen ympäristön rapautumisen seurauksena. Ja hänen ”sosialisminsa” vaikuttaa minusta varsin yltäkylläiseltä, huolimatta luonnonvarojen rajoitteista.

Ottaen huomioon suunnitellun vanhenemisen, kaartityövoiman ja saastetuotannon lopettamisesta saatavat energiasäästöt, relokalisaation aikaansaamat toimitusketjujen radikaalit lyhenemiset sekä uusiutuvan energian (mahdollisesti myös turvallisemmasta ja demokraattisesti hallitusta fissiovoimasta), nämä tulisivat olemaan enemmän kuin riittäviä tukemaan yltäkylläisyyden taloutta. Pullonkaularesurssien takaisinkytkentäkierrättäminen ja lopulta robottien suorittama asteroidien louhunta minimoisivat myös resurssirajoitteet.

Yleisesti tarkasteltuna yltäkylläisyyden teknologiat (eli ne jotka maksimoivat käyttöarvon tuottamisen yhtä työpanosta kohden) tuppaavat olemaan myös ohimeneviä, toisten resurssipanosten kulutuksen minimoinnin merkityksessä sekä ekologisen jalanjäljen merkityksessä kokonaisuutena.

Mitä tulee ympäristövahinkojen korjaamiseen suurena ongelmana, Frasen sosialismi muistuttaa minua hieman Marge Piercyn maailmasta kirjassa Woman on the Edge of Time, — varmasti inhimillisesti vetoava niukkuudenjälkeinen maailma meidän standardiemme mukaan. Sama pätee myös Acquis-verkoston hallitsemille alueille Sterlingin teoksessa The Caryatids.

Frasen sosialismiskenaario on mielestäni hieman pessimistinen sen visiossa komentotaloudesta energian ja niukkojen resurssien allokoimisessa ja ympäristövahinkojen korjaamisen koordinoinnissa (”jonkinlainen keskitetty, valtiojohtoinen projekti joka liikuttelee resursseja ja työvoimaa tavalla joka on sekä vapaiden markkinoiden että kappaleen 1 kommunismin kykyjen tuolla puolen”). Hän visioi massiivisia infrastruktuurin rakennusprojekteja ja keskitettyä niukkojen energiavarojen keskussääntelyä.

Mitä tulee energiakulutuksen skaalaamiseen, hän aliarvioi sen mitä voidaan tehdä puhtaasti hajautetulla, stigmergisellä tavalla, esimerkiksi hinnoittelemalla oikein luonnonvarapanosten todelliset kustannukset. Arvaukseni on, että jos otettaisiin pois subventiot fossiilisten polttoaineiden uuttamiselle (mukaanlukien preferoitu pääsy esiintymiin julkisilla mailla, huomattavat öljyputkialueet, subventoidut pitkän matkan kuljetukset, sotien subventointi jotta päästään käsiksi vieraiden maiden öljyreserveihin ja veronmaksajien subventoima napa-alueiden öljytankkerireittien suojelu), sekä otettaisiin pois subventiot ja suojaukset kaiken muotoiselle jätteen tuotannolle, kasvihuonepäästöt tippuisivat nopeasti alle vuoden 1990 tasojen. Ja sitten on vielä helposti saatavat edut sellaisista leikkauksista joita Frase kuvittelee: toimitusketjujen tarjonnan ja jakelun pieneneminen kun se korvataan paikallisella mikrotuotannolla ja romun kierrättämisellä; jäljellä olevien pitkän matkan rahtikuljetusten siirtäminen juniin ja ilma-aluksiin; siirtymä paikalliseen sekakäyttötalouteen kehittämällä mini-”keskustoja” lähiöihin ja lisäämällä portailla käveltäviä asuntoja sekä muita halpoja asumismuotoja keskusta-alueille; ilmassa ja junalla tapahtuvan bisnesmatkailun eliminointi etäkommunikaatiokeinoilla; jne. Sen sijaan että suuressa mittakaavassa ruvettaisiin viherpesemään julkisen liikenteen järjestelmiä suurnopeusjunilla (“Green New Deal,” Jill Steinia lainataksemme), olisi järkevämpää vähentää tarvetta sellaiselle julkiselle liikenteelle alunalkaenkin.

Frase ehdottaa myös perustuloa tapana allokoida mitä tahansa sosialismissa niukoiksi jääneitä panoksia — ei Star Trek -replikaattorien tuotoksia itsessään, mutta niitä niukkoja panoksia jotka niihin menevät. Arvaukseni on, kuten jo yllä on todettu, että takaisinkytketty kierrätys menisi pitkälle tämän tarpeen tyydyttämisessä. Mutta hintajärjestelmän käyttä jäljelläolevien niukkojen resurssien säännöstelyyn on tarkoituksenmukainen yhteinen monille niukkuudenjälkeisille utopioille — esim. ”whuffie” Cory Doctorowin teoksessa Down and Out in the Magic Kingdom. Tässä mielessä todellinen raja ”kommunismin” ja ”sosialismin” välillä sumenee.
Neljäs, ja kaikkein synkin skenaario on ”eksterminismi”. Tässä skenaariossa kapitalistit automatisoivat tuotannon heidän omiin luksus-piireihinsä (aidatut yhteisöt, ulkomailla olevat alustat kuten ne joita tekno-fasisti Peter Thiel on visioinut, tai mahdollisesti massiiviset avaruusyhdyskunnat kuten elokuvassa Elysium), jotka tekevät ihmistyövoimasta tarpeettoman heidän tarpeidensa palveluun. Kertakäyttöinen ihmiskunta on lukkiutunut nälkiintymään ylikansoittuneeseen ja saastuneeseen maailmaan — jota vahtaavat tappajadronet, tai mahdollisesti se on kokonaan eliminoitu jonkinlaisen suuren mittakaavan massamurhan seurauksena, millä on haluttu höllentää ekosysteemille aiheutuvaa rasitetta.

Onneksi molemmat barbarismit — rentismi ja eksterminismi — tuntuvat minusta kertakaikkisen epäuskottavilta.

Yksi Frasen huomiotta jättämä ongelma on, hänen maalaillessaan dystooppisia rentismin ja eksterminismin skenaarioita, on se laajuus jolla yltäkylläisyyden teknologiat itsessään nakertavat kapitalistien luokkavaltaa. Hyvinkin pitkälle ne samat yltäkylläisyyden teknologiat itse vähentävät laillisten monopolien toimeenpanokelpoisuutta, joista rentismi riippuu.

Informaation maailmassa kiertoteknologiat — kryptaus, DRM:n murtaminen jne. — ovat yleisesti useita askelia edellä kilpavarustelussa keinotekoisia niukkuuden teknologioita vastaan. Katso vaikka mitä tiedostonjakaminen on tehnyt yritysten voitoille. Kuka tahansa joka haluaa tarpeeksi kovasti voi löytää kopiosuojatun albumine vapaasti jakosivustolta, minimaalisella riskillä. Tämän seurauksena iTunesin kappaleiden hinnat on ajettu alas nimelliselle tasolle, joka vastaa aidoksi varmistetun kopion hankkimisen työmäärää minimaalisella etsimisellä.

Fyysisessä maailmassa DRM-vapaat CAD/CAM-tiedostot ja autotallitehtaiden tuotantoa varten lataamat avoimen hardwaren CNC-työkalut mahdollisesti aikaansaavat samanlaisen vaikutuksen. Ja matalan kustannustason patenttivalvonta on historiallisesti olettanut pienten tuotantomallimäärien tuottamisen tapahtuvan muutaman oligopolikorporaatioiden toimesta, joita kourallinen jälleenmyyntiketjuja sitten markkinoi. Tuotannon hajaantuminen kymmeniksi tuhansiksi naapurustotalouksiksi nostaa patenttivalvonnan transaktiokustannuksia reilusti yli kestävän tason.

Kysymys on siitä voivatko kapitalistit estää ketään toista ottamasta käyttöön vähintäänkin pehmeän, ellei jopa kovan, yltäkylläisyyden teknologioita.

Mitä eksterminismiin tulee, epärelevanttiutemme automatisoidulle kapitalistiselle tuotannolle menee ohi pointin. Jos he eivät tarvitse meitä, me emme tarvitse myöskään heitä. Barbarismi — erityisesti eksterminismi — on epätodennäköistä johtuen kapitalistien kyvyttömyydestä estää ruohonjuuritason kommunistisen yltäkylläisyyden teknologioiden käyttöönottoa. Eksterminismi on mahdollista vain jos kapitalistit omistavat koneet. Kun koneet itsessään ovat ultrahalpoja, niiden valta sulkea muut pois katoaa.

Vaikka kapitalistit omistaisivatkin kalliita robotteja, halpojen open source -jyrsimien saatavuus tavalliselle kansalle  estää kapitalistisen monopolin tuotantovälineihin käsiksi pääsyyn. Kuten Frase itse sanoo, täysi automaatio on jotenkuten hyperbolista joka tapauksessa. ”Seuraavaksi paras” vaihtoehto vaatisi erittäin vähän työvoimaa — mahdollisesti ei enempää kuin Keynesin ennustus 15 tunnista viikossa. Kun me puhumme siitä ”kuka omistaa koneet”, meidän tulee muistaa että on olemassa enemmän kuin yksi malli super-yltäkylläisille koneille — ja yksi niistä ei ole myöntyväinen kapitalistiselle monopolille.

Siltikin, 15-tuntia viikossa toimiva talous työntekijöiden johtamassa käsityötuotannossa tai yhteisöpuutarhassa, mahdollisesti suurelta osin irti kulutusoikeuksista ja kommunistista yhteiskuntayksiköiden (kuten usean perheen yhteisasunnot tai mikrokylät) sisällä tapahtuvaa tuotantoa harjoittaen saattaa olla houkuttelevampi vaihtoehto kuin täysin automatisoitu robottituotanto. Vaikka ihmisten ponnistelua ei sellaisesta taloudesta hävitettäisikään, ahkerointi olisi hävitetty — ja jäljelle jäävä vaiva olisi verrattavissa Aatamin ja Eevan puutarhanhoitoon Paratiisissa, ja olisi vaikeaa erottaa muita tarkoituksenmukaisen, luovan ja yhteiskunnallisen toiminnan muotoja toisistaan.

Fraser huomauttaa, että työ, Marxin termein, ”on edelleen tarpeen piirissä eikä vapauden.” Mutta ihmiset silti puurtavat puutarhoissaan ja käsityöpajoissaan työnsä jälkeen ja viikonloppuisinkin. Ja hän itse myös lainaa Marxia korkeammasta, kommunistisesta vaiheesta jossa ”työnteko on muuttunut ei ainoastaan elämän välineeksi, vaan elämän pääasialliseksi haluksi.” Se tarkoittaisi, Frasen mukaan,  “poispyyhkimistä liiketoiminnaksi laskettavan toiminnan ja kollektiivisen vapaa-ajantoiminnan eron välillä… Silloin me voisimme kaikki totella käskyä ’tee sitä mitä rakastat’ — ei vilpillisenä apologiana riiston hyväksymiseksi, vaan aitona kuvauksena olemassaolon tilasta.” Se miten asia on nyt, Frase osoittaa, miljoonat ihmiset puutarhuroivat, tai ovat palkkatyössä jota he pitävät yhteiskunnallisesti tyydyttävänä jopa senkin uhalla että heidän palkastaan leikataan suuri osuus, koska he saavat jonkinlaista luontaista täyttymystä siitä. Kun ”paskatyöt” kuten kaartityö tai suunnitellun vanhenemisen tuottaminen ovat saatu pois päiväjärjestyksestä, ja jotkut epämieluisimmista työtehtävistä automatisoitua, se voi hyvin olla että ihmiset käyttävät jäljelle jäävän ajan mieltymyksiinsä ja nauttimaan Bob Blackin “abolition of work”-malliin.

Frase lopettaa käymällä läpi valintaa sosialismin ja barbarismin välillä, ja pyytää meitä toimimaan ensimmäisen eteen. Kuten johdannossa mainittiin, hänen tavoitteensa kirjan kirjoittamiselle oli auttaa dystopistisia ennustuksia kaatumaan omaan mahdottomuuteensa, ja tehdä utopioista itseään toteuttavia ennustuksia.

Syy neljälle tulevaisuudenkuvalle, eikä ainoastaan yhdelle, on se että mikään ei tapahdu automaattisesti. Se on meistä kiinni minkä suunnan valitsemme.

Ympäristöaktivistit taistelevat tällä hetkellä sosialististen ratkaisujen puolesta ilmastonmuutokselle eksterminististen sijaan, vaikka he eivät itse sitä niin kuvaisikaan. Ja ne, jotka taistelevat tietoon käsiksi pääsyn puolesta, aineetonta pääomaa vastaan kaikessa siemenistä musiikkiin, kamppailevat rentistisen dystopian kanssa ja pitävät unelmamme kommunismista elossa.

Lähde:

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.