Robert Hale oli taloudellisesti koulutettu lainopin realisti joka harjoitti tointaan lainopin neuvonantajana 1900-luvun alussa. Hänen harva Wikipedia-sivunsa tahtoo sanoa, ettei hänellä ollut pitkäaikaista tunnettuutta. Tämä on häpeä. Hänen kunniakseen on sanottava, että Hale on yksi suurimpia laissez-faire -kapitalismin analyyttisia kriitikoita koskaan.
Muiden asioiden lisäksi Hale dekonstruoi käsienheiluttelutavan jolla ihmiset puhuvat taloudellisesta pakottamisesta ja vapaaehtoisesta (voluntaarinen) taloudellisesta käyttäytymisestä. Käyttäen funktionaalista lähestymistapaa, Hale näytti että kaikki talouden järjestystavat nojaavat taloudellisiin pakkokeinoihin, laissez-faire yhtä paljon kuin sosialismikin. Paras tapa esittää hänen argumenttinsa on kahdella esimerkillä.
Kuvittele, että etsin kämppää. Minulle tarjotaan, tällä hetkellä, kaksi vaihtoehtoa:
- Maksa vuokraisännälle vuokraa jotta voit asua kämpässä.
- Ole koditon.
Jos maksan vuokraisännälle vuokraa, tätä kuvataan vapaaehtoiseksi, ei-pakotetuksi transaktioksi. Valitsinhan vaihtoehdon yksi koska se oli paras näistä kahdesta. Mutta hetkinen, nämä kaksi vaihtoehtoa eivät ole ainoat kuviteltavissa olevat mahdolliset vaihtoehdot. Voisi olla kolmaskin vaihtoehto: muuttaa rakennukseen ja ei maksaa vuokraisännälle mitään.
Jos minulla olisi kolmas vaihtoehto valittavanani, valitsisin tottakai sen. Miksi en valitse sitä? Koska valtio väkivaltaisesti ja pakottamalla on sulkenut tuon vaihtoehdon pois. Valtio on kiinteistölainsäädännöllään määrännyt, että vuokraisännät voivat soittaa puhelimella ja väkivaltaisesti poistaa minut pois rakennuksesta jos valitsen vaihtoehdon kolme. Eli, valtio on — väkivaltaisella fyysisellä pakottamisella — rajannut minulle valittavissa olevia vaihtoehtoja. Vain tämän pakottamisen kautta valitsen vaihtoehdon yksi ja maksan vuokraisännälle yhtään mitään. Itseasiassa, funktionaalisesti puhuen, maksan vuokraisännille jotta he luopuvat valtion heille antamasta oikeudestaan väkivaltaisesti rajata minut rakennuksen ulkopuolelle. Se on vuokrajärjestelyn quid pro quo.
Nyt toiseen esimerkkiin. Kuvittele, että mietin työpaikan hankkimista. Minulla on seuraavat nykyhetken valinnat:
- Hankkia työpaikka ja maksaa tuloveroa tekemästäni työstä.
- Jättää työpaikka hankkimatta.
Tämä on identtinen tilanne aiempaan verrattuna. Ottaen huomioon annetut vaihtoehdot, valitsen vaihtoehdon yksi. Joten tuloverot ovat vapaaehtoisia ja ei-pakottavia? Siltä se vaikuttaisi, eikö niin?
Minimissään tuloveron maksaminen on yhtä vapaaehtoista minulle kuin vuokran maksaminen vuokraisännälle. Eli, olen valinnut vaihtoehdon kaikista saatavilla olevista vaihtoehdoista koska se on paras mahdollinen. Mutta tottakai, hankaluus on että tämä ei ole täydellinen mahdollisten valintojen joukko. On olemassa kolmas vaihtoehto jonka valtio sulkee pois: hanki työpaikka ja älä maksa tuloveroa.
Kolmas vaihtoehto on se jonka libertaarit valitsisivat, mutta valtio — väkivaltaisella fyysisellä pakottamisella — on sulkenut sen pois vaihtoehtojen joukosta.
Mikä on huvittavaa libertaareissa ja laissez-faire -porukassa (ja siinä löyhässä puhetyylissä jota eräät ekonomistit käyttävät) on se että he kuvaavat valintaani maksaa vuokraa ei-pakottavaksi ja vapaaehtoiseksi samalla kun tuloverojen maksaminen on pakotettua ja ei-vapaaehtoista. Mutta ei ole neutraalia ”pakottamisen” konstruktiota joka koskaan tukisi tällaista erottelua. Kuten Hale ansiokkaasti esittää, pakottaminen tapahtuu silloin kun on olemassa ”taustarajoitteita sosiaalisesti mahdollisten valintojen universumissa josta yksilö voisi ’vapaasti’ valita.”
Niukkuuden maailmassa kaikki talouden säännöt — mukaanlukien säännöt jotka luovat yksityisen omistamisen, sopimusoikeuden jne. — asettavat taustarajoitteita valintojen universumiin josta yksilöt valintansa tekevät (esim. valinta muuttaa asuntoon ja nukkua siellä ilman että maksaa yhtään mitään). Kun me puhumme taloudesta, me emme puhu siitä haluammeko pakottamista. Me puhumme siitä minkälaista pakottamista haluaisimme.
Mikään tässä ei nyt sano sitä etteikö voisi tehdä argumentteja väkivaltaisesti pakottavan laissez-faire -systeemin puolesta. Tottakai voi. Utilitaariset argumentit ovat äärimmäisen käytettyjä kuten on myös aavikkoteorian argumentit (vaikka nekin epäonnistuvat). Mutta se mitä et todellakaan voi sanoa että syy laissez-fairen tukemiseen on se että vastustaa taloudellista pakottamista. Sellainen argumentti on joko pelkkää puppua (kuten yllä selitettiin) tai se käsittelee idiosynkraattista ”pakottamisen” määritelmää johon on paketoitu normatiiviset ehdotukset joita libertaarit alunperinkin yrittävät oikeuttaa vetoamalla ei-pakottamiseen.
Lähde: Demos.org