Kaikki paitsi idiootit tietävät että alaluokat täytyy pitää köyhänä tai heistä ei koskaan tule uutteria

Kirjoittanut Yasha Levine

“…kaikki paitsi idiootit tietävät että alaluokat täytyy pitää köyhänä, tai heistä ei koskaan tule uutteria.”

—Arthur Young; 1771

Suosittu talousviisaus sanoo että kapitalismi on yhtä kuin vapaus ja vapaat yhteiskunnat, eikö niin? No, jos olet koskaan epäillyt että tämä logiikka on paskaa, suosittelen tarkastamaan kirjan The Invention of Capitalism jonka on kirjoittanut taloushistorioitsija Mihael Perelmen, joka on lähtenyt evakkoon Chico-valtioon, punaniskacollegeen Kalifornian maaseudulla, johtuen hänen ystävällisyydestään vapaita markkinoita kohtaan. Ja Perelman on laittanut aikansa hyvään käyttöön, kaivellen syvälle Adam Smithin ja hänen aikalaistensa kirjeenvaihtoja kirjoittaakseen kapitalismin luomisen historian joka menee paljon Kansojen Varallisuutta pidemmälle ja suoraan tarinan alkulähteille, sallien lukea aikaisimpien kapitalistien, ekonomistien, filosofien ja valtiomiesten ajatuksia heidän omin sanoin. Ja se ei ole kaunista.

Eräs asia jonka historialliset tallenteet tekevät selväksi on että Adam Smith ja hänen laissez-faire -kaverinsa olivat kaappistatisteja, jotka tarvitsivat brutaaleja hallituksen sääntöjä ruoskiessaan englantilaista maalaisköyhälistöä hyväksi kapitalistiseksi työvoimaksi joka haluaa hyväksyä palkkaorjuuden. Francis Hutcheson, jolta Adam Smith oppi kaiken luonnollisen vapauden hyveestä, kirjoitti: ”siviililakien yksi suuri tarkoitus on vahvistaa poliittisin pakottein seuraavia luonnonlakeja. … Kansalle pitää opettaa, ja lakien avulla hätyyttää, parhaat metodit joilla hoitaa omia asioitaan ja harjoittaa mekaanista taitoa.”

Kyllä, huolimatta siitä mitä olet lukenut, siirtymä kapitalistiseen yhteiskuntaan ei tapahtunut luonnollisesti tai pehmeästi. Näethän, englantilainen maalaisköyhälistö ei halunnut luopua yhteisöllisestä maalaiselämästään, jättää taakseen maitaan ja työskennellä alipalkattuna paskaisissa, vaarallisissa tehtaissa joita uusi, rikas maata omistava kapitalistien luokka pystytti. Ja myös hyvästä syystä. Käyttäen Adam Smithin omia estimaatteja tehdastyön tuntipalkasta jota tuolloin maksettiin Skotlannissa, tehdastorpparin olisi tullut uurastaa enemmän kuin kolme päivää ostaakseen parin kaupallisesti tuotettuja kenkiä. Tai he olisivat voineet tehdä omat kenkänsä omasta nahkasta tunneissa, ja käyttää loppupäivän dokaamiseen. Kyse on enemmänkin valinnasta, eikö niin?

Mutta jotta kapitalismi voisi toimia, kapitalistit tarvitsivat suuria määriä halpaa ylijäämätyövoimaa. Joten mitä tehdä? Soitetaan kansalliskaartille!

Heillä oli vastassaan maalaisköyhälistö joka ei halunnut elää orjuudessa, joten filosofit, ekonomistit, poliitikot, moralistit ja johtavat bisneshahmot alkoivat vaatia hallituksen väliintuloa. Ajan kuluessa he ajoivat läpi sarjan lakeja ja toimenpiteitä jotka oli suunniteltu puskemaan torpparit ulos vanhasta ja kohti uutta tuhoten heidän perinteisen omavaraisuuden.

 

img--398

”Brutaalit toimet, jotka liittyivät riistoon, jolla suurimmalta osalta vietiin tuotantovälineet, saattaa tuntua kaukaa haetulta kun puhutaan poliittisen talouden laissez-faire -maineesta”, kirjoittaa Perelman. ”Todellisuudessa pientuottajien enemmistön maiden haltuunotto ja laissez-faire ovat toisiaan lähellä, niin paljon että Marx, tai ainakin hänen kääntäjänsä, nimittivät massojen pakkolunastusta ‘primitiiviseksi akkumulaatioksi.’’

Perelman luonnostelee monet erilaiset käytänteet joiden kautta torpparit pakotettiin pois mailtaan — niinkutsuttujen Game Laws -lakien avulla jotka kielsivät torppareilta metsästämisen, siihen asti että torpparien tuottavuus romahti kun maapintala-alaa alettiin aitaamaan — mutta kaikkein mielenkiintoisin osuus kirjassa on kohta jossa pääsee lukemaan Adam Smithin proto-kapitalististen kollegojen valittavan ja itkevän sitä kuinka torpparit ovat liian itsenäisiä ja mukavuudenhaluisia jotta heitä voisi kunnolla käyttää hyväksi, ja hän yritti miettiä keinoa miten heidät saisi hyväksymään elämän palkkaorjana.

Tämä pamfletti tuolta ajalta kuvaa hyvin yleistä asennetta tuona aikana kohti menestyneitä ja omavaraisia torpparimaanviljelijöitä:

Yhden tai kahden lehmän, sekä possun, muutaman hanhen omistaminen luonnollisesti kohottaa torpparin mieltä. . . . Käyskennellen karjansa perässä hänestä tulee veltto. Vartti, puolikas, ja joskus kokonainen päivä on huomaamatta kadonnut. Päivätyöstä tulee luontaantyöntävää; välttely kasvaa hemmottelulla. Ja puoliksi syötetyn lehmän tai possun myyminen antaa keinot kasvattaa ylenpalttista tekemättömyyttä.

Toinen pamfletisti kirjoitti:

Eikä mieleeni tule suurempaa kirousta ihmisryhmän päälle kuin tulla heitetyksi maapalalle, jossa elinkeinon tuotteet ja ruoka olivat, suurimmaksi osaksi, spontaaneja, ja ilmasto ei mahdollistanut pukeutumisesta tai suojautumisesta huolehtimista.

John Bellers, kveekari-”filantropisti” ja talousajattelija, näki itsenäiset torpparit esteenä suunnitelmalleen pakottaa köyhät ihmiset vankilatehtaisiin, joissa he eläisivät, tekisivät töitä ja tuottaisivat 45%:n liikevoittoa aristokraattisille omistajille:

“Metsämme ja suuri Yhteisvauraus (tekee heidän niskassaan olevista köyhistä liikaa intiaanien kaltaisia) on este yritteliäisyydelle, ja ne ovat laiskuuden ja röyhkeyden kehtoja.”

Daniel Defoe, kirjailija ja kauppamies, pani merkille että Skotlannin ylämailla ”ihmiset olivat äärimmäisen hyvin muonitettu… peuranlihaa oli runsaasti, ja kaikkina vuodenaikoina, nuoria ja vanhoja, joita he saattoivat ampua aseillaan milloin vain niitä löysivät.’’

Thomas Pennantille, kasvitieteilijälle, tämä omavaraisuus tuhosi täydellisen hyvän torpparipopulaation:

“Natiivien ylämaalaisten tavat voidaan selittää näillä sanoin: erittäin saamaton, paitsi silloin kun yllytetään sotaan tai mihinkään eloisaan viihdykkeeseen.”

Jos täysi vatsa ja tuottava maa oli ongelma, silloin ratkaisu on ruoskia näitä laiskoja pummeja kuntoon on ilmiselvä: potkia heidät pois mailtaan ja antaa heidän nälkiintyä.

Arthur Young, suosittu John Stuart Millin kunnioittama kirjailija ja talousajattelija, kirjoitti vuonna 1771:  “kaikki paitsi idiootit tietävät että alaluokat täytyy pitää köyhänä, tai heistä ei koskaan tule uutteria.” Sir William Temple, poliitikko ja Jonathan Switfin pomo, oli samaa mieltä ja ehdotti että ruokaa tulisi verottaa niin paljon kuin mahdollista jotta estettäisiin työväenluokkaa ajautumasta ”laiskuuteen ja irstailuun.”

Temple halusi myös saada nelivuotiaat lapset töihin tehtaisiin kirjoittaessaan ‘‘sillä näillä tavoin toivimme että tuleva sukupolvi on niin tottunut jatkuvaan työllisyyteen että se olisi lopulta heille miellyttävää ja viihdyttävää.’’ Jotkut pitivät jo nelivuotiasta liian vanhana. Perelmenin mukaan “John Locke, joka on monesti nähty vapauden filosofina, peräänkuulutti työuran aloittamista kypsässä kolmen vuoden iässä.” Lapsityövoima innosti myös Defoeta, joka iloitsi mahdollisuudesta “neljä-viisivuotiaan lapsen… kyetä tienaamaan oman leipänsä.’’ Mutta nyt ajaudumme sivuraiteille…

Tuottavuuden iloiset kasvot

Jopa David Hume, suuri humanisti, kutsui köyhyyttä ja nälkää positiivisena kokemuksena alemmille luokille, ja jopa syytti säätä ja ravinteikasta maaperää Ranskan ”köyhyydestä”:

“Se nähdään aina, niukkuuden vuosina, mikäli kyseessä ei ole äärimmäisyys, että köyhät tekevät työtä enemmän, ja elävät todella paremmin.”

Pastori Joseph Townsend uskoi että ruoan rajoittaminen oli ainoa tapa:

“[Suorasta] laillisesta rajoitteesta [työhön]… huolehditaan liialla vaivalla, väkivallalla ja melulla… kun taas nälkä ei ole ainoastaan rauhallinen, hiljainen, lievittämätön painostuskeino, vaan luonnollisimpana motiivina yrittelijäisyydelle se inspiroi kaikkein voimakkaimpia ponnistuksia… Nälkä taltuttaa raivokkaimmankin eläimen, se opettaa säädyllisyyttä ja kohteliaisuutta, tottelevaisuutta ja vallanalaisuutta kaikkein eläimellisimmille, kaikkein uppiniskaisimmille ja kaikkein perversseimmille.”

Patrick Colquhoun, kauppias joka joka pystytti Englannin ensimmäisen yksityisen ”ennaltaehkäisevän poliisin“ jolla pakolla estettiin satamatyöntekijöitä täyttämästä laihaa palkkapussiaan varastetuilla tavaroilla, mikä tarjosi ehkä kaikkein kirkkaimman selityksen sille kuinka nälkä ja köyhyys korreloivat tuottavuuden ja vaurauden luomisen kanssa:

Köyhyys on yhteiskunnan tila jossa yksilöllä ei ole ylijäämätyötä tallessa, tai, toisin sanoen, ei omaisuutta tai elinkeinoa vaan jotain joka johdetaan jatkuvalla yritteliäisyydellä eri elämän aloilla. Köyhyys on täten mitä tarpeellisin ja korvaamattomin ainesosa yhteiskunnassa. Se on ihmisen osa. Se on vaurauden lähde, sillä ilman köyhyyttä ei voisi olla työtä; ei voisi olla rikkauksia, ei jalostamista, ei mukavuutta eikä hyötyä niille jotka ovat vaurauden riivaamia.

Colquhounin tiivistelmä on niin osuva, että se täytyy toistaa. Koska se mikä oli totta englantilaisille torppareille, on edelleen yhtä totta meille:

“Köyhyys on täten mitä tarpeellisin ja korvaamattomin ainesosa yhteiskunnassa… Se on vaurauden lähde, sillä ilman köyhyyttä ei voisi olla työtä; ei voisi olla rikkauksia, ei jalotamista, ei mukavuutta eikä hyöytyä niille jotka ovat vaurauden riivaamia.”

***

 

Lähde: Films for Action

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.