Johdatus multimodaalisiin sosiaalisen muutoksen lähestymistapoihin

P2P Foundation haluaa edistää multimodaalista lähestymistapaa sosiaaliseen muutokseen. Tämä tunnustaa, että talous ja yhteiskunta koostuvat eri ihmistuotannon ja -vaihdannan modaliteeteista, ja että ne ovat aina olleet olemassa keskenään, ainoastaan eri kokoonpanoissa ja että nämä kokoonpanot voivat olla jonkin modaliteetin dominoimia joka sitten ”muuttaa” muut. Täten meille ongelma on kuinka vahvistaa yhteisvaurauden modaliteettia kapitalististen markkinoiden dominanssin alla, ja lopulta kuinka yhteisvaurauden modaliteetista itsestään voi tulla jälleen dominantti.

Eräs ensimmäisistä inspiraatioistamme oli Alan Page Fisken relaatiokielioppi. Myöhemmin löysimme Kojin Karatanin The Structure of World History:n, joka tekee multimodaalisen lähestymistavan historiallisesta ymmärtämisestä vahvan johdonmukaista.

Eilen löysin Dave Elder-Vassin hengentuotteet, joka puhuu ”omivien käytäntöjen kompleksista”. Mutta inspiroidumme myös Dmytri Kleinerin ja Baruch Gottliebin työstä, jotka formuloivat samanlaisen lähestymistavan, mutta jota emme ymmärtäneet kuin vasta vähän aikaa sitten.

Osa Yksi: Dave Elder-Vass Omivien käytäntöjen kompleksista

Dave Elder Vass kirjoittaa:

”Palkkatyö yksin ei riitä antamaan meille kanonisoitua kapitalismia, sillä ihmiset saattavat työskennellä palkan eteen monissa ei-kapitalistisissa konteksteissa kuten hallituksen ministeriöissä. Eikä hyödykkeiden tuotanto riitä antamaan meille kanonisoitua kapitalismia, sillä hyödykkeitä voi tuottaa työskentelevät yksilöt yksinkin, perheyrityksissä jotka eivät maksa palkkaa, tai osuuskunnissa (Gibson-Graham, 2006b, p. 263; Sayer, 1995, p. 181). Voimme tehdä sekä palkkatyöstä että tuottaa hyödykkeitä ilman kanonisoitua kapitalismia, esimerkiksi valtion johtamissa yrityksissä. Kanoninen kapitalismi on täten omivien käytäntöjen kompleksin määrittelemä, pikemminkin kuin minkään tietyn omivan (anastavan) käytänteen.

Tämä omivien käytäntöjen kompleksin käsite, väitän, on usealla tavalla edullinen kilpailevien talouden muotojen ymmärrysten suhteen.

Molemmat sekä neoklassinen suuntaus markkinoihin ainoana merkitsevänä talouden muotona, että monoliittinen käsitys tuotantomuodosta ovat riittämättömiä teoretisoimaan kaikkia niitä talouden muotoja monenmoisissa talouksissa. Tämä osuus tutkii joitain tapoja joilla omivien käytäntöjen kompleksin käsite sallii meidän teoretisoida sosiaalisia suhteita joustavammin.

Ensimmäinen on, että monenlaisten taloudellisten muotojen yhteiselon teoretisoimisessa ei ole mitään vaikeaa. Ei ole enää konfliktia uskomusten välillä, että kapitalismi on tärkeä elementti nykytaloudessa ja että se hallitsee vain pientä osaa tuotantoprosesseista, ja täten ei myöskään enää ole tarvetta hämärtää lahjatalouden merkitystä tai muita ei-kapitalistisia talouden muotoja jotka elävät sovussa suhteellisen rauhassa kapitalismin kanssa. Ottaen huomioon tämän me voimme hylätä yrityksen vähentää kaikkia nykypäivän luokkasuhteita kapitalistiseen palkkatyön anastamiseen, joka on ominaista vulgaareimmalle marxismille, ja alkaa teoretisoimaan sosiaalisia suhteita ja käytäntöjä näitä luonnehtiville komplekseille. Meidän ei tarvitse, esimerkiksi, jättää huomiotta kotitalouksien lastenhoitopalveluja koska marxismin mukaan tämä tekisi lapsista vanhempiensa hyväksikäyttäjiä, vaan pikemminkin tarkastella prosessien kompleksia jossa tämä tapahtuu omassa taloudellisessa muodossaan. Me voimme paeta kaikkien sosiaalisten suhteiden lokerointia siksi mitä Folbre ja Hartmann ovat kutsuneet ”luokkaprosessien kaavamaisuudeksi” (1994, p. 59) – ne uudet kuviot joiden marxistit uskovat dominoineen aikakausia.

Useiden samanaikaisten omivien käytäntöjen kompleksien olemassaolon lisäksi meillä on nyt työkalut tutkia sellaista yhteiseloa tietyissä paikoissa tai sosiaalisissa olioissa. Se seikka, että kaupalliset elokuvat ovat kapitalististen käytäntöjen paikka ei enää ole teoreettinen este sen asian tunnustamiselle, että ne saattavat olla paikkoja myös muiden anastavien käytäntöjen muodoille. Eikä argumentti siitä, että kotitaloudet ovat lahjamuotoisten asianmukaisten keinojen paikkoja vaarannu tunnustamalla, että ne voivat olla paikkoja myös palkkatyölle, olipa se sitten kapitalistista (esim. kun yritys tarjoaa siivoojat) tai ei (esim. kun itsensä työllistävä siivooja tarjoaa palveluitaan sopimuksella). Kotitalous tässä mielessä muuttuu anastuksen hetkien paikaksi, joka toimii erilaisten omivien käytäntöjen kompleksien kehyksessä. Voitaisiin sanoa, että se on käytäntöjen sekatalous itsessään. Kamppailut kotitalouksissa kotityövoiman jakautumisesta ja hallinnasta voidaan täten teoretisoida kamppailuiksi koko valikoimasta, kamppailuksi siitä mikä omivan käytännön kompleksi selviää missäkin olosuhteissa.

Jos hellitämme vaatimuksesta, että taloudellisten muotojen tulee vastata aikakauden fominanttia muotoa, se tekee myös helpommaksi teoretisoida eri muotojen monaisuutta.

Voi olla myös hyödyllistä ajatella joitain omivien käytäntöjen komplekseja hybridimuotoina… Jotta pääsemme hybridiyteen, me tarvitsemme toisenlaisia talouden muotoja kapitalististen lisäksi. Vaikka olenkin kyseenalaistanut onko olemassa toisenlaisia tuotantotapoja kuin kapitalismi, on olemassa silti toisenlaisia omivien käytäntöjen komplekseja. Eräs ehdotettu kandidaatti on lahjatalous: on olemassa laaja skaala omivien käytäntöjen komplekseja joissa vapaaehtoinen hyödykkeiden ja palvelujen siirtäminen tapahtuu ilman odotusta ta velvoitetta korvata tekoa jollain tavalla. Jotkut kompleksit ovat hybridimuotoja sekä kapitalismista että lahjataloudesta, koska ne pitävät sisällään sekä pääoman akkumuloinnin käytännön että hyödykkeiden ja palvelujen siirtämisen käytännön lahjoina. Sellaiset hybridit ovat ratkaisevasti kapitalistisia, ja kuitenkin ne samaan aikaan ovat paikkoja myös edistyksellisemmille käytänteille.”

Osa Kaksi: Dmytri Kleinerin (Telekommunisten) Intermodaalinen lähestymistapa

Dmytri Kleiner kirjoittaa:

“Me usein sanomme elävämme kapitalistisessa yhteiskunnassa, mutta kuitenkin tämä ei tarkoita että kaikki tuottamisen ja jakamisen muodot yhteiskunnassamme ovat kapitalistisia. Tämä käy eniten selväksi kun tarkastelemme sosiaalisia suhteita perheissä ja henkilökohtaisissa elämissämme, erilaisissa kansainvälisissä yhteisöissä, osuuskunnissa ja muissa ei-kapitalistisissa organisaatioissa, hyväntekeväisyydessä ja kolmannella sektorilla, sekä tietysti nousevan vertaistuotannon maailmassa, johon kuuluu vapaat ohjelmistot, vapaa kulttuuri jne. On varsin selvää, että käynnissä on paljon muutakin kuin kapitalismi. Kun me sanomme elävämme kapitalistisessa yhteiskunnassa, me tarkoitamme että kapitalismi on dominantti tuotantotapa ja sellaisenaan se kykenee soveltamaan suurinta määrää vaurautta kohti sen omaa laajentumistaan ja omien intressiensä pakottamista. Tämän seurauksena yksityiset ja julkiset instituutiomme, mukaanlukien lainsäätäminen ja rahoitusinstituutiot, on pystytetty tämän dominantin tavan ympärille.

Emme voi muuttaa yhteiskuntaamme, emmekä niitä julkisia eikä yksityisiä instituutioita joista se koostuu, emme lakeja tai rahoituksellisia rahoitteita jotka on asetettu ilman että ensin rakennamme kapasiteettia voittaaksemme tällaista muutosta vastustavien kapasiteetin.

Vasta kun yhteisvaurauteen perustuva talous ylittää markkinapohjaisen talouden, voimme saavuttaa yhteiskunnan joka on organisoitu vaurauden luonnin intressin ympärille jonka kohteena on monet ihmiset, eikä keskittää liikevoittoa vain harvoille.

Aloittaen Kaleckilaisesta mallista Y = Cw + Cp + I joka ottaa käyttöön luokkia kulutuksen puolelle jakamalla kulutuksen työvoiman kulutukseen (Cw) ja pääoman kulutukseen (Cp). Kalecki kykenee erottelemaan voitot P = Cp + I pitämällä Cw = W. Toisin sanoen, hän olettaa työntekijöiden kuluttavan kaiken minkä he tienaavat. Tämä oletus on tottakai totta kapitalismissa. Kuitenkin jos me ymmärrämme että kapitalismi itsessään, vaikka se onkin dominantti, on olemassa muiden tuotantotapojen keskuudessa yhtä aikaa, meidän tulee ottaa huomioon se. Jos yhteisvaurauteen pohjautuva talous on muututtava dominantiksi talouden tavaksi, tällöin kapitalististen voittojen tarkastelemisen sijaan meidän tulee tarkastella suhteellista kasvua kapitalistisen ja kommunistisen sektorin välillä, toisin sanoen niiden sektorien jotka tuottavat yksityistä voittoa ja julkista vaurautta, petomaisen sektorin ja yhteistyötä tekevän sektorin välillä.

Jotta voisimme tehdä näin, siirrämme Kaleckin luokkajaon sijoittajapuolelle, koska kapitalismissa työntekijät kuluttavat kaiken ansaitsemansa, mutta monimutkaisemmassa kapitalismin sosiaalisessa kontekstissa tienaavat työntekijät myös sijoittavat. Joten alkupisteemme muuttuu muotoon Y = C + Ip + Iw. Termi Ip esittää pääoman kapasiteettia investoida ja Iw esittää työläisen kapasiteettia investoida, koska molemmilla luokilla on kapasiteetti investoida tuotantoon.

Nyt jaamme C:llä, emme luokilla vaan tuotantotavoilla, jolloin saamme Cm ja Cc, markkinoihin perustuva kulutus josta aiheutuu yksityistä voittoa sen sijoittajille, ja Cc, yhteisvaurauteen perustuva kulutus joka ei kerää voittoja yksityisesti ja palauttaa vaurauden yhteiskuntaan kollektiivisesti. Tämä antaa meille Y = Cm + Cc + Iw + Ip.

Tämä sallii meidän nyt jakaa nämä kaksi sektoria kapitalismiksi Ym = Cm + Ip ja Yp sekä kommunismiksi Yc = Cc + Iw. Joten makrotaloudelliselta kannalta voisi sanoa että vallankumoukselliset pyrkimykset vapunpäivänä on saada aikaan Yc > Ym, ja täten kukistaa kapitalismin dominanssi yhteiskunnassamme.

Ymmärtääksemme miten tämä voisi olla mahdollista, meidän tulee tarkastella arvon virtauksia kahden tuotantotavan välillä. Me emme saa olettaa että työläiset investoivat ainoastaan yhteisvaurauteen ja kuluta ainoastaan sitä, emmekä saa olettaa että pääoma kuluttaa ja investoi käänteisesti.

Tarkastellaan miten tuonti ja vienti kahden valtion välillä on otettu mukaan makrotaloudellisiin identiteetteihin, lisätään ”nettotuonnit” malliin, jotta laajennetaan sitä mitä meillä on yllä N:llä, Ym = Cm + Ip + Nm ja Yc = Cc + Ow + Nc. Nm ja Nc esittävät suhteellisten tuontien nettomääriä kullekin tavalle. Koska ne ovat nettotuonteja, Nm + Nc olisi nolla koska nämä määritelmän mukaan ovat tasapainossa.

Jos tasapainossa työntekijät kuluttaisivat kapitalistien kontrolloiman tuotannon tuotteita enemmän kuin kapitalistit kuluttavat työntekijöiden kontrolloiman tuotannon tuotteita, silloin olisi vaihtotaseen vaje kapitalistisella sektorilla ja tällöin sen johdosta myös pienentynyt taloudellinen voima. Kääntäen, pääoma kasvattaisi sen dominanssia jos työntekijät voisivat luoda intermodaalisen vaihtotaseen ylijäämän pääoman kanssa. Tällöin se pienenisi ja mahdollisesti voittaisi pääoman dominanssin.

Samoin investoinnit voivat virrata sektorien välillä, esimerkiksi työntekijöiden ostaessa osakkeita markkinoilta, ja kapitalistit voivat esimerkiksi rahoittaa vapaiden ohjelmistojen kehitystä.

On vaikea identifioida sellaisia intermodaalisia (tuotantotapojen välisiä) virtauksia investoinneiksi, sillä luokkaperspektiivistä ne eivät suoraan tuota takaisin sitä vaurautta joka kulutettiin, sillä tuottoja ei oteta talteen ja täten investointia ei suoraan ”arvoteta”.

Kapitalistinen tuotanto on vaihtoarvon edistämää, kapitalistinen hyödyke ei voi suoraan tulla tulkituksi tuotetuksi ennenkuin se kulutetaan tavalla joka tuottaa lisää pääomaa. Koska kapitalismi ei suoraan kiinnostu tuottamaan asioita siksi että ne olisivat hyödyllisiä, vaan siksi että ne ovat tuottavia. Kun hyödyke annetaan pois, tuottajien ”tuottavuus” on nolla, sillä pääomaa ei saatu vastineeksi.

Täten ehdotan, että tällaisia pääomavirtoja kutsutaan ”ruokkimiseksi”, jossa arvonluonti yhden tuotantotavan sisällä on toisen sisäänvirtauksen ylläpitämä. Yksittäiset kapitalistit voivat hyötyä tällaisesta ruokkimisesta, ja usein tekevätkin, kuten esim. pääomakustannusten pienemisenä jonka vapaat ohjelmistot tarjoavat niitä käyttävälle liiketoiminnalle. Kuitenkin huolimatta eduista tietyille liiketoimille, sellaiset virtaukset esittävät pääoman imeytymistä koko luokan näkökannalta, sillä tämä menoerä ei ole suoraan ”arvotettu”, ja se jopa korvaa potentiaalisen arvotetun kulutuksen, kuten menoerät kaupallisiin ohjelmistoihin jotka ovat muuttuneet tarpeettomiksi vapaita ohjelmistoja käytettäessä.

Samalla tavoin työntekijät jotka käyttävät säästöjään osakkeiden ostamiseen voidaan ymmärtää samanlaiseksi ruokkimiseksi. Tämä imee vaurautta yhteisvauraustaloudesta ylläpitämään finanssipääomaa, vaikka yksittäinen työntekijä voikin hyötyä siitä että olennaisesti muuttuu kapitalistiksi.

Voimme lisätä nettoruokkimisen malliin seuraavasti. Ym = Cm + Ip + Nm + Sm ja Yc = Cc + Iw + Nc + Sc. Jätetään verotus huomiotta, joka ei ole intermodaalista, meillä on täydellinen makroekonominen kuva luokkataistelusta ja me voimme alkaa keskustelemaan siitä kuinka venture-kommunismi, vastapolitiikka ja kapinallinen rahoitus voidaan ottaa mukaan kamppailuun.”

 

Lähde: P2P Finance

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.