Jakamistalous 2000-luvun yhteisvaurautena

Tämä artikkeli on johdantokappale Karin Bradleyn ja Daniel Pargmanin artikkelissa ”The sharing economy as the commons of the 21st century”.

Jakamistalouden alustojen sekä palveluiden nykyinen levittäminen ja käyttöönotto ovat ylistettyjä siitä, että ne sallivat erilaisten alikäytettyjen resurssien kuten kotien, työkalujen, vaatteiden ja autojen tulla tehokkaammin käytetyiksi. Näillä tuodaan ihmiset yhteen, kannustetaan kehittämään käyttäjäkeskeisempiä palveluja ja muodostetaan uudenlaisia yrittämisen muotoja (Botsman & Rogers, 2011; Gansky, 2010). Toiset ovat kriittisempiä ja väittävät, että jakamistalouden alustat kuten TaskRabbit, Airbnb ja RelayRides pyrkivät kärjistämään homofiliaa, johtavat työn prekarisaatioon ja keskittävät yhä pahemmin rahaa ja valtaa (Schor, 2014). Kritisismi globaalin voittoa tavoittelevan jakamisen alustoja kohtaan kasvaa kun nämä hankkivat lähes monopoliaseman kukin omassa markkinaraossaan — positio josta ne voivat sanella sääntöjä ja olosuhteita miljoonille käyttäjille, kuskeille ja isännille, jotka eivät pääse osuuksille kasvavista korporaatioiden liikevoitoista (Gansky, 2014; Gorenflo, 2015; Taylor, 2014).

On kuitenkin olemassa konseptuaalinen sekaannus tässä debatissa siitä mitä “jakamistalous” tarkoittaa, ja varsin erilaisia ilmiöitä monesti tungetaan sateenvarjotermin alle. Jakamistalouden alustat voidaan organisoida usein eri tavoin: voittoa tavoitteleviksi korporaatioiksi, voittoa tavoittelemattomiksi ja hyötyä tavoitteleviksi organisaatioiksi, säätiöiksi, osuuskunniksi, yhteisöryhmiksi tai löyhemmiksi epämuodollisiksi verkostoiksi. Jotkut toimivat globaalisti, toiset ovat taas pieniä ja paikallisia, joilla on eri asteinen kiinnitys paikkaan. Täten jakamistalouden ’toiminnan’ ymmärtäminen ja arviointi voi hyvinkin olla erilainen riippuen analysoiduista jakamistalouden muodoista. Meelen & Frenken (2015) määrittelevät jakamistalouden ihmisten välisiksi interaktioiksi, jotka hetkellisesti sallivat muiden käyttää heidän alikäytettyjä resurssejaan, rahan vaihdannan kanssa tai ilman. Palvelut kuten Uber tai TaskRabbit eivät siis mahdu Meelen & Frenkenin (2015) jakamistalouden määritelmään, vaan niitä tulisikin pitää osana ”tilaustaloutta” tai ”keikkataloutta”.

Tutkimusta on tehty pitkään ilmiöiden saralla kuten jakaminen, vastavuoroisuus, vaihdanta ja lahjojen antaminen, jotka voivat olla käyttökelposia kun tutkitaan jakamistaloutta (Kolm, 2000; Mauss, 2002 [1924]; Polanyi, 2001 [1944]; Sahlins, 1972). Esimerkiksi Russell Belk on kirjoittanut tuotteliaasti jakamisen käytännöstä (Belk, 2010) sekä jakamisen ja jakamistalouden suhteesta (Belk, 2014). Ottaaksemme osaa keskusteluun siitä miten jakamistalouden käytäntöjä voidaan hallita demokraattisemmilla ja resurssiystävällisemmillä tavoilla, me uskomme että yhteisvaurauden hallinnan tutkimus ja teoretisointi voisivat olla tässä käyttökelpoisia, erityisesti Ostromin (1990) työ. Kostakis & Bauwens (2014) sekä muut ovat aiemmin osoittaneet että jakamistalouden sekä osallisuustalouden osat voidaan aivan totta ymmärtää yhteisvaurautena.

Rifkin (2014) käyttää termiä ”yhteistyöpohjainen yhteisvauraus” kuvaamaan verkottunutta yhteisvaurautta sellaisena kuin avoimen lähdekoodin softa ja rauta on, ja väittää että tämä yhteisvauraus demokratisoi pääsyn sekä informaatioon että materiaalisiin resursseihin. Digitaalisten teknologioiden ja verkkoalustojen leviäminen on tehnyt uudentyyppisen yhteisvaurauden luomisesta huomattavasti helpompaa kuin mitä se ennen olisi ollut. Aiemmin olisi ollut paljon monimutkaisempaa, kalliimpaa ja jopa käytännöllisesti mahdotonta järjestää asiat tällä tavoin (Shirky, 2008). Tämä vuorostaan on mahdollistanut kommentaattorien kuten Rifkin (2014) ja Mason (2015) esittämään että olemme astumassa postkapitalismin aikaan.

Nykyisen ja tulevan yhteistyöllisen yhteisvaurauden suurista visioista huolimatta nämä kohtaavat todellisuudessa monia haasteita ja ovat usein riippuvaisia pienestä määrästä erittäin aktiivisia yksilöitä. Tämä ja muut tekijät tekevät vaikeaksi skaalaamisen ja kriittisen massan hankkimisen sekä käsiksi pääsyn resursseihin kilpailulle valtavirran markkinavaihtoehtoja vastaan. Mitkä tekijät ovat kriittisiä nykyajan yhteistyöpohjaisen yhteisvaurauden dynamiikan ymmärtämiselle? Tätä kysymystä tutkiaksemme palaamme Ostromin (1990) institutionaalisiin designperiaatteisiin pitkäaikaisten luonnonvarojen hallinnalle ja tutkimme ovatko nämä periaatteet relevantteja tämän hetken yhteistyöpohjaisen yhteisvaurauden ymmärtämisen suhteen, jotka ovat globalisoidussa, urbanisoidussa ja digitalisoidussa yhteiskunnan viitekehyksessä. Tämän analyysin tarkoitus on kontribuoida keskusteluun siitä miten yhteistyöpohjainen yhteisvauraus, osana laajempaa jakamistaloutta, voidaan ymmärtää teoreettisesti ja kuinka sitä voidaan tukea.

Ostromin designperiaatteet perustuvat laajaan empiiriseen tutkimukseen luonnonvaroista, jotka ovat lokaalissa kontekstissa, ja joiden käyttäjät ovat riippuvaisia toisistaan ja näistä luonnonvaroista elinkeinoissaan. Tässä artikkelissa me sen sijaan analysoimme kolmea eri casea joihin me viittaamme ”21. vuosisadan yhteisvaurautena”: the Bike Kitchen, Hoffice ja Wikipedia. Nämä ovat esimerkkejä sen tyypin yhteisvauraudesta joka on kasvanut viime vuosina, joka sijaitsee globaalimmassa, urbaanimmassa ja digitaalisemmassa maailmassa, ja joka edustaa eri asteista erikoistuneisuutta, digitaaliteknologian käyttöä ja sosiaalisia siteitä käyttäjiensä keskuudessa. Luonnonvaroilla on paljon pidempi historia ja tottakai tulevat olemaan kriittisen tärkeitä myös 21. vuosisadalla, mutta tässä analysoimme 21. vuosisadan yhteisvaurautta näiden kolmen keissin kautta.

Ensimmäinen, the Bike Kitchen, on avoin voittoa tavoittelematon tee-se-itse (DIY) pyöräkorjaamo joka toimii esimerkkinä paikallisesti ankkuroidun yhteisvaurauden muodosta, mutta yleisillä periaatteilla varustettuna, kansainvälisen verkoston kehittämänä, joka on tehnyt konseptista helpon kopioida ja levittää ympäri maailman. The Bike Kitchen voidaan nähdä lokalisoidun fyysisen yhteisvaurauden muotona, usein urbaaniin kontekstiin sijoittuneena ja samanlaisena kuin esimerkiksi hacklabit, jaetut työtilat tai yhteisöpuutarhat. Toinen tapaus, Hoffice, on avoin konsepti tilapäisten ”kotitoimistojen” järjestämiseen, eli joukko periaatteita joilla tarjota ja muuttaa yksityinen keittiöpöytä yhden päivän jaetuksi toimistotilaksi yhteisön käyttöön. Hoffice on esimerkki tilapäisestä pop-up -yhteisvauraudesta, samanlaisesta kuin ”kotiravintolat”, ravintolapäivä tai kyytienjakopalvelut jotka ovat saavuttaneet suosion digiteknologian leviämisen myötä. Kolmas case on Wikipedia, täysin digitaalista yhteisvaurautta globaalilla saavutettavuudella, vaikka tulisi todeta että jotkut kielet ovat paremmin edustettuina kuin toiset.

Tässä artikkelissa me rakennamme typologian, jota voidaan käyttää viitekehyksenä 21. vuosisadan yhteisvaurauden analysointiin käyttäen yllämainittua kolmea casea, ja asettaen ne vastakkain Ostromin luonnonvara-yhteisvaurauden kanssa (1990).  Typologia on rakentunut sellaisten kysymysten ympärille kuin mitä jaetaan, kenellä on pääsy kyseessä oleviin resursseihin ja miten paljon kommonerit ovat riippuvaisia resurssista. Tämä typologia on rakentunut sellaisten kysymysten ympärille kuin mitä jaetaan, kenellä on pääsy kyseessä oleviin resursseihin ja miten paljon kommonerit ovat riippuvaisia resurssista. Perustuen tähän typologiaan, me kommentoimme Ostromin designperiaatteita ja luonnostelemme tekijöitä jotka ovat relevantteja 21. vuosisadan yhteisvaurauden ymmärtämiselle ja tukemiselle.

Tämän artikkelin löydökset näyttävät kuinka 21. vuosisadan yhteisvauraus eroaa perinteisistä luonnonvaroista monilla tavoin — sen suhteen mikä on jaetun resurssin luonne, sen suhteen mikä on oikeasti ”niukkaa”, markkinoille pääsyn ja poispääsyn esteet, riippuvaisuus resurssista ja kuinka sääntöjä luodaan ja ylläpidetään. Kontribuutiomme on siis rakennettu näiden erojen ymmärtämiselle, joka voi palvella perustana tulevaisuuden työlle nykyaikaisen yhteisvaurauden mukautetumpien tukijärjestelmien kehittämiselle. 21. vuosisadan yhteisvauraus on elintärkeä osa voittoa tavoittelematonta jakamistaloutta. Tukitapojen löytämine vastaa Ganskyn (2014), Gorenflon (2015), Kostakiksen & Bauwensin (2014), sekä Scholzin (2016) pyyntöön demokratisoida jakamistalous.

 

Lähde:

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *