Fluori on vaarallista

Kirjoittanut Murray N. Rothbard


Kyllä, myönnän: Olen veteraani antifluoraaja, täten — en ensimmäistä kertaa — minulla on riski asettautua “oikeistosiiven sekopäiden ja fanaatikkojen” leiriin. On aina ollut hieman mystistä minulle miksi vasemmisto-ympäristöaktivistit, jotka huutavat kauhusta kun omenoiden pinnalla on hieman daminotsidia, jotka huutavat “syöpä” jopa absurdimmin kuin poika huusi “Susi”, jotka vihaavat jokaista ihmiselle tunnettua kemiallista lisäainetta, hyväntahtoisesti hyväksyvät fluorin, erittäin toksisen ja mahdollisesti karsinogeenisen aineen. Ja he eivät ainoastaan salli fluoripäästöille synninpäästöä, vaan he täysin kritiikittömästi suosittelevat massiivista ja jatkuvaa fluorin kaatamista maamme vesivarantoihin.

Ensin: yleistetty tapaus puolesta ja vastaan veden fluoraamista. Tapaus on uskomattoman ohut, ja se tiivistyy väitettyyn faktaan hampaiden reikien huomattavassa vähenemisessä viidestä yhdeksään vuotiailla lapsilla. Piste. Ei ole muita väitettyjä hyötyjä vanhemmille kuin yhdeksänvuotiaille! Tämän takia koko aikuispopulaation on pakko altistua massalääkitsemiselle!

Tapaus vastaan, jopa kun otetaan pois fluorin aivan erityiset pahuudet, on vahva ja musertava.

(1) Pakollinen massalääkitseminen on lääketieteellisesti pahantahtoista, kuten myös yhteiskunnallisesti. On varsin selvää, että avain mihin tahansa lääkitsemiseen on annoksen suuruuden kontrolli; eri ihmiset, eri riskitasoilla, tarvitsevat yksittäisiä annoksia heidän tarpeidensa mukaan. Ja kuitenkin kun vettä pakolla fluorataan, annos pätee kaikkiin, ja on väistämättä suhteessa juotuun veden määrään.

Mikä on lääketieteellinen oikeutus henkilölle, joka juo kymmenen lasia vettä päivässä, ja saa kymmenkertaisen fluoriannoksen, verrattuna henkilöön, joka juo vain yhden lasin? Koko prosessi on hirviömäinen sekä idioottimainen.

(2) Aikuiset, itse asiassa yli yhdeksän vuotiaat lapset, eivät saa minkäänlaista hyötyä pakollisesta lääkitsemisestään, ja kuitenkin he imevät itseensä fluoria suhteessa heidän vedensaantiinsa.

(3) Tutkimukset ovat näyttäneet, että vaikka lapset viidestä yhdeksään vuotta voivat saada vähemmän reikiä fluoraamalla, samoilla lapsilla yhdeksästä 12 vuoteen on enemmän reikiä, niin että 12 vuoden jälkeen reikähyötyä ei enää ole. Täten, vähintäänkin, kysymys kuuluu: altistetaanko meidät fluorin vaaroille ainoastaan hammaslääkäreiden ärsytyksen lieventämiseksi, jottei heidän tarvitsisi hoitaa viidestä yhdeksään vuotiaita rääkyviä lapsia?

(4) Kuka tahansa vanhempi, joka haluaa antaa lapselleen fluoraamisen kyseenalaiset hyödyt, voi tehdä sen yksilöllisesti: antamalla lapsilleen fluoritabletteja, joiden annoksia kontrolloidaan, sen sijaan että summanmutikassa tämä olisi suhteessa lasten janoisuuteen; ja/tai, kuten me kaikki tiedämme, he voivat pestä hampaansa fluorihammastahnalla. Kuinka sitten yksilön valinnanvapauden kanssa?

(5) Eikä jätetä huomiotta kärsinyttä veronmaksajaa, joka joutuu maksamaan satojen tuhansien tonnien fluorit, jotka kaadetaan maan sosialisoituun vesijohtoverkostoon joka vuosi. Yksityisten vesiyritysten aika, jotka joskus kukoistivat USA:ssa, on kauan sitten mennyttä, vaikka markkinat, viime vuosina, ovat kehittäneet varsin suosittua yksityistä pullovesibisnestä, vaikka se on huomattavasti kalliimpaa kuin sosialisoitu ilmainen vesi.

Näissä argumenteissa ei ole mitään hullua tai sekavaa, vai onko? Se siitä fluorauksen yleisestä tapauksesta. Kun me pääsemme fluorauksen erityisiin kauheuksiin, tapaus muuttuu paljon musertavammaksi, sekä kammottavammaksi.

1940- ja 1950-luvuilla, kun fluorausta ajettiin käärmeenä onnistuneesti pyssyyn, fluorausta kannattavat voimat ylistivät Newburgin ja Kingstonin koetilanteita, kaksi vierekkäistä pikkukaupunkia New Yorkin ylämailla, joiden asukaskunta oli varsin samanlaista. Newburgh oli fluorannut ja Kingston ei ollut, ja voimakas fluoria kannattava Valtio suitsutti tätä seikkaa kymmenen vuoden ajan, reikien määrä viidestä yhdeksään vuotiailla lapsilla oli Newburgissa huomattavasti pienempi kuin Kingstonissa (alunperin jokaisen taudin esiintyneisyys oli näissä kahdessa paikassa sama). OK, mutta vastustajat kiinnittivät huomion siihen levottomaan seikkaan, että kymmenen vuoden jälkeen sekä syövän että sydäntautien esiintyneisyys oli nyt paljon suurempi Newburgissa. Miten Valtio kohteli kritiikkiä? Sivuuttamalla sen irrelevanttina, sekopäisenä pelotteluna. Aijaa?

Miksi nämä ja myöhemmät ongelmat ja väitteet sivuutettiin ja hylättiin, ja miksi kiirehtiä tuomitsemaan fluorauksen vastustus Amerikassa? Kuka oli tämän taustalla, ja miten vastustajat saivat “oikeistosiiven sekopään” maineen?

RYNTÄYS FLUORAAMAAN

Virallinen pyrkimys sai alkunsa yhtäkkiä juuri ennen toisen maailmansodan loppua, jota ajoi ensin USA:n julkinen terveydenhuolto, sitten valtiovarainministeriö. Vuonna 1945 liittovaltion hallitus valitsi kaksi Michiganin kaupunkia viralliseen “15 vuoden” tutkimukseen; Grand Rapids fluorattiin, kontrollikaupunki jätettiin fluoraamatta. (Olen kiitollisuudenvelassa tuoreelle revisionistiselle Joel Griffithsin artikkelille vasemmistolaisessa paskalehdessä Covert Action Information Bulletin: “Fluoride: Commie Plot or Capitalist Ploy?” [Syksy 1992], pp. 26-28, 63-66.) Kuitenkin ennen kuin viisi vuotta oli kulunut, valtio lopetti sen oman “tieteellisen tutkimuksen” aloittamalla fluorauksen toisessakin michiganilaisessa kaupungissa. Miksi? Tekosyy sen toimille oli fluorauksen “suuri kysyntä”; kuten tulemme näkemään, “suuri kysyntä” oli valtion itsensä luomaa. Todellakin, niinkin aikaisin kuin vuonna 1946, liittovaltion kampanjan avulla, kuusi amerikkalaista kaupunkia fluorasi vetensä, ja 87 muuta hyppäsi kelkkaan mukaan vuoteen 1950 mennessä.

Keskeinen hahmo onnistuneessa fluorauskampanjassa oli Oscar R. Ewing, jonka presidentti Truman nimitti vuonna 1947 Federal Security Agencyn johtoon, jonka alaisuudessa oli julkinen terveydenhuolto, ja joka myöhemmin kehittyi terveysministeriöksi. Eräs syy vasemmiston fluorauksen tukemiselle — sen lisäksi että se oli sosialisoitu lääke ja massalääkintää, heille hyvää itsessään — oli, että Ewing oli sertifioitu Trumanin Fair Dealia ajava vasemmistolainen, ja sosialisoidun lääketieteen kannattaja, korkea virkamies silloin voimakkaassa Americans for Democratic Actionissa, kansakunnan keskeisessä “anti-kommunististen liberaalien” järjestössä (lue: sosiaalidemokraatteja tai menshevikkejä). Ewing mobilisoi sekä kelvollisen vasemmiston että valtaapitävän keskustan. Voimakas pyrkimys pakkofluoraukseen vehkeiltiin PHS:n avulla, joka pian mobilisoi kansakunnan valtaapitävät hammaslääketieteen ja lääkärien organisaatiot.

Mobilisaatio, kansakunnan hälinä fluorista, ja vastustajien hiljentäminen oikeistohörhön kuvalla oli kaikki erään Oscar Ewingin palkkaaman PR-miehen aikaansaannosta. Ewing palkkasi kenes muunkaan kuin Edward L. Bernaysin, miehen jolla on kyseenalainen “public relationsin isän” arvonimi. Bernays, Sigmund Freudin siskonpoika, oli liikanimeltään myös “The Original Spin Doctor” Washington Postin varsin ihailevassa artikkelissa vanhan manipulaattorin satavuotispäivänä 1991. Sitä, että oikeistoryhmät kuten John Birch Society oikein nimittivät fluorausta “hiipiväksi sosialismiksi” ja syyttivät neuvostososialismia fluorauskampanjan lähteenä (ei, ei bolshevikkeja, vaan menshevikkien valtiokapitalistista liittoa, katso alla), käytettiin bernaysilaisten leirissä pilkkaamaan vastustusta.

Kuten retrospektiivinen tiedeartikkeli huomautti fluoriliikkeestä, eräs sen laajimmalle levitetyistä tiedostoista listasi fluorauksen vastustajista “aakkosjärjestyksessä hyvämaineisia tiedemiehiä, tuomittuja vankeja, ruokamuotihulluttelijoita, tieteellisiä organisaatioita ja Ku Klux Klanin.”

Hänen vuoden 1928 kirjassaan Propaganda Bernays teki selväksi hänen käyttämänsä keinot: puhuessaan “julkista mielipidettä hallitsevasta mekanismista”, jota hänenkaltaiset ihmiset manipuloivat, Bernays sanoi että “Ne, jotka manipuloivat näkymätöntä yhteiskunnan mekanismia, muodostavat näkymättömän hallituksen, joka on maamme todellinen johtava valta… mieliämme muokkaavat, makujamme muotoilevat, ideoita ehdottelevat suurimmaksi osaksi meille täysin tuntemattomat ihmiset…” Ja ryhmänjohtajien manipuloinnin prosessi “joko heidän tietoisella tai tiedostamattomalla yhteistyöllään” tulee “automaattisesti vaikuttamaan” sellaisten ryhmien jäseniin.

Kuvatessaan hänen käytäntöjään PR-miehenä Beech-Nut Baconille, Bernays kertoo miten hän kehoitti lääkäreitä sanomaan julkisesti, että “on terveellistä syödä pekonia.” Sillä, Bernays lisää, hän “tietää matemaattisella varmuudella, että suuri määrä ihmisiä tulee seuraamaan tohtorinsa antamia neuvoja, koska hän (PR-mies) ymmärtää psykologisen riippuvuussuhteen ihmisten ja heitä hoitavien lääkärien välillä.” (Edward L. Bernays, Propaganda [New York: Liveright, 1928], pp. 9, 18, 49, 53. Lainaus Griffiths, p.63 mukaan) Heitä “hammaslääkärit” vielä soppaan mukaan ja korvaa “pekoni” “fluorilla” ja meillä on Bernaysin propagandakampanjan olemus käsissämme.

Ennen Bernaysin kampanjaa fluori oli suurimmaksi osaksi tunnettu julkisessa keskustelussa hyönteis- ja rotanmyrkkyjä; kampanjan jälkeen sitä laajalti pidettiin hampaiden terveyden ja kirkkaan hymyn turvallisena tuojana.

1950-luvun jälkeen kaikki oli vain peittelyä — voimat fluorin taustalla olivat voittaneet, ja kaksi kolmasosaa kansakunnan juomavesivarannoista fluorattiin. Maassa oli edelleen joitain taskuja (Kaliforniassa alle 16% fluorattiin) ja liittovaltion & PHS:n tavoite oli “universaali fluoraus.”

EPÄILYT KASVAVAT

Huolimatta myrskyisästä voitosta, epäilyjä oli alkanut esiintyä tiedeyhteisössä. Fluori ei ole biohajoava aine, mikä, ihmisten tapauksessa, kertyy hampaisiin ja luihin — ehkä mahdollisesti vahvistaen lasten hampaita; mutta mitä se tekee ihmisten luille? Kaksi kriittistä fluoridien luuongelmaa — luiden haurastuminen ja syöpä — alkoivat esiintyä tutkimuksissa, jotka valtion virastot systemaattisesti estivät. Niinkin aikaisin kuin 1956 liittovaltion tutkimus löysi lähes kaksinkertaisen määrän pahalaatuisia luuhäiriöitä nuorilla miehillä Newbergissa kuin mitä fluoraamattomassa Kingstonissa oli; mutta tämä löydös nopeasti sivuutettiin “harhaanjohtavana.”

Omituista kyllä, huolimatta vuoden 1956 tutkimuksesta ja karsinogeenitodisteista, joita oli alkanut kasaantua 1940-luvulta eteenpäin, liittovaltio ei koskaan tehnyt omia eläinkokeita (joista se niin kovasti muuten piti) fluorideilla. Lopulta vuonna 1975 biokemisti John Yiamouyiannis ja Dean Berk, eläköitynyt liittovaltion omasta National Cancer Institutesta (NCI), esittivät tutkimuksen American Society of Biological Chemistsin kokouksessa. Tutkimus raportoi 5-10% kasvun syövän esiintymisessä niissä kaupungeissa, jotka olivat fluoranneet vetensä. Löydökset olivat kiistämättömiä, mutta ne triggeröivät kongressiin kuulemistilaisuuden kaksi vuotta sen jälkeen, missä valtio paljasti kongressiedustajille ettei se koskaan ollut tutkinut fluorin syöpävaarallisuutta. Kongressi komensi tekemään sellaiset tutkimukset.

Siinä vasta vetkuttelua! Ihmeellistä kyllä, kesti NCI:ltä 12 vuotta saattaa testit loppuun, joiden myötä löydettiin “moniselitteisiä todisteita” siitä että fluori aiheuttaa luusyöpää urosrotilla. Lisätutkimukset kongressin johdolla tutkivat syöpätrendejä USA:ssa, ja löysivät kansallisessa mittakaavassa evidenssiä “kasvavasta luu- ja nivelsyöpien esiintymisestä kaikissa ikäluokissa”, erityisesti nuorilla, piirikunnissa jotka olivat fluoranneet vetensä, mutta tällaista ei havaittu piirikunnissa, jotka eivät fluoranneet juomavettään.

Yksityiskohtaisemmissa tutkimuksissa Washingtonin ja Iowan osavaltioissa NCI havaitsi, että 1970-luvulta 80-luvulle luusyövän esiintyneisyys alle 20-vuotiailla miehillä oli kasvanut 70% fluoraavissa osavaltioissa, mutta se oli laskenut 4% alueilla joissa ei fluorattu. Kuulostaa aika ratkaisevalta minusta, mutta NCI pisti tilastinikkarit asialle ja tuli tulokseen, että nämä löydökset, myös, olivat “harhaanjohtavia.” Tämän raportin tiimoilta tappelu johti liittovaltion tekemään erään suosikkitemppunsa lähes kaikilla aloilla: perustamaan aiheesta asiantuntevan, molempia puoluekantoja kunnioittavan, “arvovapaan” komission.

Valtio oli jo toteuttanut komissiohomman vuonna 1983, kun häiritsevät tutkimukset fluorista ajoivat vanhan ystävämme PHS:n muodostamaan “maailmanluokan asiantuntijoiden” komission käymään läpi turvallisuusdataa fluorin esiintymisestä juomavedessä. Yllättävää kyllä, paneeli vahvasti suositteli, että fluoria juomavedessä ei saisi esiintyä enempää kuin 2 ppm lapsilla 9 ikävuoteen asti, johtuen fluorin aiheuttamista vaikutuksista lasten luustoon, sekä mahdollisesti vaurioista lasten sydämiin.

Paneelin puhemies Jay R. Shapiro National Institute of Healthista varoitti jäseniä, kuitenkin, että PHS saattaisi “muokata” löydöksiä, sillä “raportti käsittelee arkaluontoisia poliittisia aiheita.” Todellakin, kun Surgeon General Everett Koop julkaisi raportin kuukausi myöhemmin, liittovaltion hallitus oli heittänyt paneelin kaikkein tärkeimmät johtopäätökset ja suositukset menemään, ilman että paneelia konsultoitiin. Todellakin, paneeli ei koskaan saanut haltuunsa viimeisintä, peukaloitua, versiota. Valtion muokkaukset olivat kaikki fluoria suosivaan suuntaan, ja väitettiin että ei olisi ollut “tieteellistä dokumentaatiota” mistään fluorin aiheuttamasta ongelmasta määrillä alle 8 ppm.

1980-luvun lopun luusyöpätutkimuksien lisäksi alkoi kasaantua evidenssiä siitä, että fluoridit johtaisivat luunmurtumiin. Viimeisen kahden vuoden ajan kahdeksan epidemiologista tutkimusta on indikoinut, että fluoraus on kasvattanut luunmurtumia kaiken ikäisillä miehillä ja naisilla. Todellakin, vuodesta 1957 eteenpäin luunmurtumien määrä nuorilla miehillä on kasvanut jyrkästi USA:ssa, ja USA:n lonkkamurtumien määrä on nyt korkein maailmassa. Itse asiassa tutkimus perinteisesti fluorimyönteisessä Journal of the American Medical Association (JAMA) -lehdessä, elokuun 12. 1992, havaitsi, että jopa “pienet fluorimäärät voivat kasvattaa lonkkamurtuman riskiä vanhemmilla.” JAMA totesi, etttä “nyt on asianmukaista palata veden fluorauksen ongelmaan.”

Selvästikin oli korkea aika toiselle liittovaltion komissiolle. Vuosina 1990-91, uusi komissio, jota johti veteraani PHS-viranomainen ja pitkäaikainen fluorimyönteinen Frank E. Young, ennustettavasti tuli loppupäätelmään, että “todisteita ei” löydy, jotka yhdistäisivät fluorin syöpään. Luunmurtumista komissio totesi, että “lisätutkimuksia tarvitaan.” Mutta enempää tutkimuksia tai itsetutkiskelua ei tarvittu lopputulokseen: “The U.S. Public Health Servicen tulisi jatkaa juomaveden optimaalista fluoraamista.” Oletettavasti he eivät tajunneet, että “optimaalinen” tarkoitti nollaa.

Huolimatta Youngin valkopesusta, epäilyjä alkoi kasaantua jopa liittovaltiossa. James Huff, U.S. National Institute of Environmental Health Sciencesin johtaja, totesi vuonna 1992, että eläimet valtion tutkimuksissa saivat syövän, erityisesti luusyövän, siitä että heille annettiin fluoria — eikä tässä johtopäätöksessä ole mitään “epämääräistä”.

Eri tieteentekijät Environmental Protection Agencyssa (EPA) ovat kääntyneet fluorinvastaisen toksikologin William Marcus’n varoituksen suuntaan, kun hän sanoi että fluori aiheuttaa syövän lisäksi myös luunmurtumia, nivelreumaa ja muita tauteja. Marcus mainitsee, myös, että New Jersey Health Departmentin (osavaltio jossa vain 15% populaatiosta saa fluoria) julkaisematon tutkimus näyttää, että luusyövän esiintyneisyys nuorilla miehillä on kuusi kertaa niin suuri fluoratuilla alueilla verrattuna ei-fluorattuihin.

Käsitellessään pitkään pyhänä pidettyä ideaa siitä, että fluoraus vähentäisi reikiä lapsilla, eri huipputason fluorimyönteiset tahot, joiden asiantuntemusta ylistetään, yhtäkkiä katkerasti saivat arvostelua osakseen kun myöhempi tutkimus johti heidät johtopäätökseen, että hammashyödyt fluorista ovat merkityksettömiä. Uuden Seelannin kaikkein tunnetuin fluorausta ajava oli maan huippuhammaslääkäri tri. John Colquhoun.

Fluorausta edistävän komitean puheenjohtajana Colquhoun päätti kerätä tilastot ja näyttää epäilijöille fluorin meriitit. Hänen järkytyksekseen hän havaitsi, että terveitä, ilman reikiä hampaissa olevia lapsia oli enemmän alueilla ilman fluoria kuin Uuden Seelannin fluoratuilla alueilla. Kansallinen terveyslaitos ei suostunut antamaan lupaa Colquhounille lupaa julkaista löydöksiään, ja he potkivat hänet pois johtajan paikalta. Samalla tavalla fluorimyönteinen Richard G. Foulkes Kanadan Brittiläisessä Columbiassa totesi, että fluoraus on sekä vaarallista että se myöskään ei estä hampaiden reikiintymistä. Foulkes sai propagandistin leiman kollegoiltaan “anti-fluoraajien puoskaroinnin edistämisestä.”

MIKSI HINKU FLUORATA JUOMAVESI?

Pakkofluorauksen casen ollessa paperinohut, ja case vastaan on niin musertava, on lopuksi kysyttävä: miksi? Miksi PHS lähti mukaan alunperinkään? Miten tämä sai alkunsa? Meidän pitää pitää silmällä Oscar R. Ewingin keskeistä roolia, sillä Ewing oli paljon muutakin kuin pelkkä sosiaalidemokraattinen Fair Deal -mies.

Fluori on pitkään tunnistettu erääksi kaikkein myrkyllisimmistä alkuaineista, joita löytyy Maan kuoresta. Fluoridit ovat monien teollisten prosessien sivutuotteita, joita päästetään ilmaan ja veteen, ja mahdollisesti kaikkein suurin tämän alkuaineen sivutuottaja on alumiiniteollisuus. 1920- ja 1930-luvuille tultaessa fluori oli yhä useammin oikeuskäsittelyiden ja sääntelyn kohteena. Erityisesti vuoteen 1938 tultaessa tärkeä, suhteellisen uusi alumiiniteollisuus oli ajautumassa sodan keskelle. Mitä tehdä jos sen suurin sivutuote on vaarallinen myrkky?

Oli tullut aika damage controllille; vielä parempaa, kääntää julkisuuskuva tälle kamalalle aineelle. PHS, kuten muistamme, oli valtiovarainministeriön täydessä ohjauksessa, ja valtiovarainministeri koko 1920-luvun aina vuoteen 1931 asti ei ollutkaan kukaan muu kuin miljardööri Andrew J. Mellon, “Mr. Pittsburgh,” amerikkalaisen alumiinivalmistajan Aluminum Corporation of American (ALCOA) perustaja ja johtaja, joka oli johtava peluri alumiiniteollisuudessa.

Vuonna 1931, PHS lähetti hammaslääkärin nimeltä H. Trendley Dean tutkimaan luonnossa vedessä esiintyvän fluoridin vaikutuksia ihmisten hampaisiin. Dean havaitsi, että korkea luonnollinen fluoripitoisuus tuntui vaikuttavan siihen, että ihmisillä oli vähemmän reikiä hampaissa. Tämä uutinen kiihotti Mellonin tiedemiehet toimintaan. Erityisesti Mellon Institute, ALCOA:n tutkimuslaboratoriossa Pittsburghissa sponsoroi tutkimusta, jossa biokemisti Gerald J. Cox fluorasi laboratoriorottia ja päätti, että reiät näiden rottien hampaissa olivat vähentyneet, ja välittömästi totesi, että “case (että fluori vähentää reikiä) tulisi pitää nyt todistettuna.” Instant-tiedettä!

Seuraavana vuonna, 1939, Cox, tiedemies ALCOAn leivissä, joka työskenteli yrityksen fluorivahingoista vastaavassa yksikössä, teki ensimmäisen julkisen ehdotuksensa pakollisesta veden fluoraamisesta. Cox ryhtyi kampanjoimaan maassa fluoraamisen puolesta. Samaan aikaan ALCOAn rahoittamat tiedemiehet suitsuttivat fluoridien turvallisuuden puolesta, erityisesti Cincinnatin yliopiston Kettering Laboratory.

Toisen maailmansodan aikaan vahingonkorvausvaatimukset fluoripäästöistä kasautuivat odotetusti, suhteessa alumiinintuotannon kasvun kanssa sodan aikaan. Mutta huomio näissä vaatimuksissa ohjattiin toisaalle, kun, juuri ennen sodan loppua, PHS alkoi puskea kovaa pakollista veden fluoraamista. Näin hinku pakolliseen veden fluoraamiseen saavutti kaksi tavoitetta kerralla: se muutti fluoriyhdisteiden kuvan kirouksesta siunaukseksi, joka vahvistaa jokaisen lapsen hampaita, ja se tarjosi vakaan ja huomattavan rahallisen kysynnän fluorijohdannaisille, joita vuosittain dumpata kansakunnan juomaveteen.

Eräs kiinnostava sivuhuomio tähän tarinaan on, että siinä missä fluoriyhdisteet luonnollisesti fluoratussa vedessä tulevat kalsiumfluoridin muodossa, jokaisen kunnan juomaveteen dumpattu fluori on natriumfluoridia. Valtaapitävien puolustus “fluoridi on fluoridia” muttuu epävakuuttavaksi, kun tarkastellaan kahta pointtia: (a) kalsium on hyvässä maineessa luiden ja hampaiden terveyden suhteen, joten reikiä täyttävä vaikutus luonnollisesti fluoratussa vedessä saattaa hyvinkin johtua kalsiumista eikä fluorista; ja (b) natriumfluoridi sattuu olemaan alumiiniteollisuuden sivutuote.

Mikä tuo meidät takaisin Oscar R. Ewingiin. Ewing saapui Washingtoniiin vuonna 1946, pian sen jälkeen kun PHS aloitti fluorin pakottamisena, ja saapui sinne pitkäaikaisena neuvonantajana, nyt pääneuvonantajana, ALCOAlle, tienaten tuohon aikaan astronomisen suuren määrän $750,000 vuodessa (noin about $7,000,000 nykydollareissa) juridisista palveluista. Vuotta myöhemmin Ewing otti haltuun Federal Security Agencyn, jonka alle PHS kuului, ja runnoi läpi kansallisesti veden fluorauksen. Muutaman vuoden jälkeen, kun hän oli onnistunut kampanjassaan, Ewing siirtyi pois pestistään, ja palasi yksityiselämään, ALCOAn pääneuvonantajaksi.

Tässä pienessä saagassa on oppitunti siitä miten ja miksi hyvinvointivaltio tuli Amerikkaan. Se tuli kolmen suuren voiman liittolaisena: ideologiset sosiaalidemokraatit, kunnianhimoiset teknokraattiset byrokraatit ja Isot Liikemiehet, jotka etsivät Valtiolta etuoikeuksia. Fluoraussaagassa me voisimme nimittää koko tätä prosessia “ALCOA-sosialismiksi.” Hyvinvointivaltio kääntää hyvinvoinnin pois meiltä kaikilta kohti näitä hyväksi käyttäviä ja korruptoituneita ryhmiä.

Katso myös (2005) Fluoride Follies, kirjoittanut Donald W. Miller, MD.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.