David Graeberin esipuhe Kropotkinin Mutual Aidiin

Kirjoittaja: Andrej Grubačić


David Graeber oli mentorini ja läheisin ystäväni viimeisen parinkymmenen vuoden ajan. Me osallistuimme kymmeniin poliittisiin projekteihin ja kirjoitimme monia asioita yhdessä. Hän on heittämällä kaikkein nerokkain tapaamani ihminen koskaan. Meillä kaikilla on pari hyvää ideaa, mutta David kykeni aina keksimään monia, joskus samassa lauseessa. Minulla ei ole epäilystäkään siitä, että hän oli minun sukupolveni kaikkein merkittävin anarkistiajattelija.

Minulla on vieläkin vähemmän epäilystä siitä, että hän oli yksi kaikkein tärkeimmistä aikamme antropologeista. Hänen ensimmäinen kirjansa, Toward an Anthropological Theory of Value, on muuttanut sitä tapaa miten me teoretisoimme arvoa. Hänen edesmenneen mentorinsa Terry Turnerin sekä elinikäisen intellektuaalisen inspiraation, ranskalaisen antropologin Marcel Maussin työn inspiroimana tämä kirja on esittänyt tavan päästä yli substantivistisista debateista ja tarjonnut synteesin Marxin ja Maussin välillä. Hänen pamflettikirjansa Fragments of An Anarchist Anthropology oli uraauurtava ja oman genrensä luonut teos, joka loi anarkistisen antropologian legitiimiksi tutkimusalaksi. Samaan tapaan hänen kirjansa Possibilities, Revolutions in Reverse, sekä Direct Action: An Ethnography tarjosivat nuorille antropologeille työkaluja keskustella yhteiskunnallisista liikkeistä “sisältäpäin”. Kuten eräs kollega kerran huomautti kirjasta Possibilities, jokainen kappale tässä huikeassa teoksessa olisi voinut olla uraauurtava akateeminen monografia. Tämän kirjan ja pari muuta hänen suurista antropologisista teoksistaan julkaisi anarkistinen kustantaja eikä niinkään tiedekustannusyhtiö. Se on katkera paradoksi, että hänen sukupolvensa parhaat antropologian teoreetikot eivät koskaan tunteneet oloaan kotoisaksi vakiintuneissa antropologian piireissä. Hän vihasi akateemisia konferensseja intohimoisesti. Se ei johtunut vain Yalen häpeällisestä päätöksestä potkia hänet pellolle hänen poliittisen aktivisminsa takia; David oli työväenluokkainen henkilö, joka inhosi, jokaisella kehonsa solulla, mitään viitteitä akateemisesta elitismistä, verkostoitumisesta ja rupattelusta. Paljolti hänen henkilökohtaiseksi harmikseen hän hylkäsi nämä omituiset akateemisen elämän lahkolaisuusrituaalit. Hän oli kaikkein anteliain ystävä ja kollega jota olisi voinut toivoa, ja mitä vaikuttavin akateemisen snobeilun vastustaja.

Hänen Yalen potkujensa jälkeen David haki yli pariakymmentä akateemista työpaikkaa USA:ssa. Hän ei päässyt jatkoon yhdessäkään. Mutta David Graeberista oli mahdotonta päästä eroon. Muutama vuosi sen jälkeen kun hänet lähetettiin akateemiseen maanpakoon Englantiin, vuonna 2011, hän julkaisi antropologian klassikkoteoksensa Debt: The First 5,000 Years. Kirja oli välitön klassikko. Me puhuimme puhelimessa kun hän oli organisoimassa Occupy Wall Streetin kanssa New Yorkissa. Hän käytti lyhyet hetkensä suoran toiminnan välissä kirjoittamalla Debtin ensimmäisiä kappaleita. Hänen muut kirjansa Lost People (hänen tohtorinväitöskirjansa Madagascarissa tehdystä kenttätyöstä), On Kings (yhdessä loistavan Marshall Sahlinsin kanssa), The Democracy Project, The Utopia of Rules, ja Bullshit Jobs olivat ylivertaisia ja originelleja.

Kun David kuoli, hän oli juuri saanut valmiiksi viimeisimmän kirjansa, jonka parissa hän oli työskennellyt usean vuoden. Hän liittyi tiimiin arkeologi David Wengrowin kanssa haastamaan joitain valtavirran yhteiskuntatieteen tiukemmassa olevia oletuksia. Tämä oli kaikkein kunnianhimoisin projekti, johon David oli ryhtynyt, ja sen pitäisi tulla ulos vuonna 2021. David oli myös mukana useissa PM Pressin projekteissa, mm. hänen kirjansa Uprisings, jonka hän konseptualisoi yhdessä vaimonsa kanssa, venäläinen taiteilija Nika Dubrovski. Hän oli pitkäaikainen kurdien vapautusliikkeen ystävä, ja yhdessä he työskentelivät useiden PM Pressin julkaisujen parissa, jotka käsittelivät kurdiongelmaa.

Hänen esseensä Kropotkinin Keskinäinen Avunanto (Mutual Aid), joka oli tarkoitettu Kropotkinin suurteoksen esipuheeksi, on mahdollisesti viimeinen Davidin kirjoittama essee. Me olemme päättäneet julkaista sen ja tehdä sen saatavaksi kaikille, ystävämme, toverimme ja mentorimme rakkaalle muistolle.

Johdanto tulevaan kirjaan Mutual Aid: An Illuminated Factor of Evolution, kirjoittaneet David Graeber ja Andrej Grubačić

Joskus — ei kauhean usein — vallitsevaa poliittista maalaisjärkeä vastaan esitetty erittäin painava argumentti saa aikaan sellaisen shokin systeemiin, että muuttuu tarpeelliseksi luoda kokonainen teoria kumoamaan sitä. Sellaiset interventiot ovat itsessään tapahtumia, filosofisessa mielessä; että ne paljastavat todellisuuden aspekteja jotka ovat olleet suurelta osin näkymättömissä, mutta tultuaan esiin ne tuntuvat niin täysin ilmiselviltä, että niitä ei voi enää piilottaa. Iso osa intellektuaalisen Oikeiston työstä on tällaisten haasteiden identifiointia ja torjumista.

Tarjotkaamme kolme esimerkkiä.

1680-luvulla Huron-Wendatin valtiomies nimeltään Kondiaronk, joka oli käynyt Euroopassa ja oli intiimisti tietoinen Ranskan ja Englannin uudisraivaajayhteiskunnista, kävi sarjan debatteja Quebecin ranskalaisen kuvernöörin kanssa, ja erään hänen pääavustajistaan, eräs Lahontan nimeltään. Niissä hän esitti argumentin, että rangaistuslaki ja koko valtioelin ei ole olemassa jonkin ihmisluonteen perustavanlaatuisen heikkouden johdosta, vaan se on olemassaolonsa velkaa eräälle toiselle instituutioiden joukolle — yksityisomaisuudelle, rahalle — jotka luonteensa johdosta saavat ihmiset käyttäytymään sellaisin tavoin, jotka tekevät pakkotoimista tarpeellisia. Tasa-arvo, hän argumentoi, on täten kaiken merkityksellisen vapauden olosuhde. Lahontan työsti näistä debateista myöhemmin kirjan, joka 1700-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä oli varsin menestyksekäs. Siitä tehtiin näytelmä, joka pyöri Pariisissa 20 vuoden ajan, ja jokainen valistusajattelija näköjään kirjoitti siitä imitaationsa. Lopulta nämä argumentit — ja ranskalaisen yhteiskunnan laajempi alkuperäiskansojen kritiikki — kasvoi niin voimakkaaksi, että olemassaolevan yhteiskuntajärjestyksen puolustajat kuten Turgot ja Adam Smith joutuivat käytännössä keksimään yhteiskunnallisen evoluution käsitteen suorana vastavetona. Ne jotka ensin keksivät argumentin siitä, että ihmisyhteisöt tulee organisoida kehitysasteiden mukaan, joista jokaisella on oma ominainen teknologiansa ja järjestäytymismuotonsa, olivat varsin täsmällisiä sen suhteen mitä he tarkoittivat. “Kaikki rakastavat vapautta ja tasa-arvoa”, Turgot huomautti; kysymys oli siitä miten paljon kumpikaan on johdonmukainen kehittyneen kaupallisen yhteiskunnan kanssa, joka perustuu pitkälle vietyyn työvoiman erikoistumiseen. Tästä seuranneet yhteiskunnan kehittymisen teoriat dominoivat 1800-lukua, ja ne ovat edelleen varsin paljon käytössä, joskin hieman muokatuissa muodoissa.

1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa liberaalivaltion anarkistinen kritiikki — että lainvoima perustui loppujen lopuksi mielivaltaiseen väkivaltaan, ja ennen kaikkea, yksinkertaisesti sekularisoituun versioon kaikkivoipaisesta Jumalasta, joka voisi luoda moraalin koska se seisoi moraalin ulkopuolella — otettiin valtion puolustajien keskuudessa niin vakavasti, että oikeiston lakiteoreetikot kuten Karl Schmitt lopulta keksivät fasismin intellektuaalisen ankkurin. Schmitt päättää kuuluisan teoksensa Political Theology purnaamalla Bakuninista, jonka (sosiaalis-konstruktionistisen suom. huom.) “decisionismin” hylkääminen — mielivaltaisen auktoriteetin luoda laillinen järjestys, mutta täten myös oikeuden sysätä se sivuun — lopulta hänen mukaansa oli yhtä mielivaltaista kuin auktoriteetti, jota Bakunin väitti vastustavansa. Schmittin poliittisen teologian käsite, joka on lähes kaiken nykymuotoisen oikeistoajattelun taustalla, oli yritys vastata Bakuninin kirjaan Jumala ja Valtio.

Kropotkinin Mutual Aid: An Illuminated Factor of Evolution luultavasti menee vielä syvemmälle, sillä kyse ei ole vain hallinnon luonteesta, vaan luonnon — eli siis todellisuuden — itsensä luonteesta.

Sosiaalievoluution teoriat, mitä Turgot aluksi nimitti “edistykseksi”, ovat saattaneet saada alkunsa tapana purkaa alkuperäiskansojen kritiikin haaste, mutta pian ne alkoivat saada katkerampia muotoja, kun Herbert Spencerin kaltaiset hardcoreliberaalit alkoivat esittää yhteiskunnallisen kehityksen sekä monimutkaisuuden, eriytymisen ja integraation kasvamisena että eräänlaisena hobbesilaisena kamppailuna selviämisestä. Fraasin “survival of the fittest” (taistelu olemassaolosta) otti itseasiassa käyttöön Spencer vuonna 1852 kuvaamaan ihmiskunnan historiaa — ja lopulta, voisi olettaa, oikeuttamaan eurooppalaisten kansanmurhat ja kolonialismin. Darwin tarttui tähän kymmenen vuotta myöhemmin, kun hän teoksessaan Lajien synty käytti sitä tapana kuvata luonnonvalinnan muotoja, joita hän oli identifioinut kuuluisilla retkillään Galapagos-saarille. Kropotkinin kirjoittamisen aikaan 1880- ja 1890-luvuilla Darwinin ideat olivat tulleet suosituiksi markkinaliberaalien keskuudessa, joista kaikkein pahamaineisimpana hänen “bulldog” Thomas Huxley sekä englantilainen naturalisti Alfred Russel Wallace ehdottivat niinkutsuttua “gladiaattorinäkökulmaa” luonnonhistorialle. Lajit kamppailevat kuin nyrkkeilijät kehässä tai velkakirjoja treidaavat pörssin lattioilla; vahvat selviävät.

Kropotkinin vastaus — että yhteistyö oli yhtä keskeinen tekijä luonnonvalinnassa kuin kilpailu — ei ollut täysin hänen omansa. Hän ei koskaan esittänytkään että se oli. Itse asiassa hän ammensi sekä parhaasta biologisesta, antropologisesta, arkeologisesta ja historiallisesta tiedosta, joka hänellä oli saatavillaan hänen päivinään, mukaanlukien hänen omat Siperian tutkimuksensa, että myös Venäjän vaihtoehtoisesta evoluutioteorian koulukunnasta, joka oli sitä mieltä että englantilaisten hyperkilpailullinen koulukunta perustui, kuten hän asian esitti, “absurdiuksien verkkoon”: miehet kuten “Kessler, Severtsov, Menzbir, Brandt — neljä suurta venäläistä zoologia, ja viides ei niin suuri, Poliakov, ja lopulta minä, yksinkertainen matkalainen.”

Silti, meidän pitää antaa Kropotkinille pisteet. Hän oli paljon enemmän kuin yksinkertainen matkalainen. Englantilaiset darwinistit ovat sivuuttaneet sellaiset miehet, imperiumin parhaimpina päivinä — ja, todellakin, lähes kaikki muutkin ovat. Kropotkinin nuolen ampumista jousella ei sivuutettu. Osittain tämä epäilemättä johtui siitä, että hän esitti tieteelliset löydöksensä suuremmassa poliittisessa kontekstissa, muodossa joka teki mahdottomaksi kiistää sen miten darwinismin hallitseva muoto itsessään ei ollut pelkkä tajuton heijastuma itsestäänselvistä liberaaleista kategorioista. (Kuten Marx kuuluisalla tavalla asian esitti, “Ihmisen anatomia on avain apinan anatomiaan.”) Se oli yritys puskea kaupallisten yhteiskuntaluokkien näkökantoja universaaleiksi. Tuon aikainen darwinismi oli edelleen tiedostava, militantti, poliittinen interventio jolla muokata maalaisjärkeä; eräänlainen keskustalainen kapina, tai ehkäpä jopa paremmin ilmaistuna, keskustalaiseksi haikaileva kapina, sillä sen tarkoitus oli luoda uusi keskusta. Se ei ollut vielä itsestäänselvyys; se oli yritys luoda uusi universaali maalaisjärki. Jos se ei ollut, loppujen lopuksi, täysin menestyksekäs, se oli varmasti jossain mielessä johtuen Kropotkinin vasta-argumentin voimasta.

Ei ole vaikeaa nähdä mikä teki näistä liberaaleista intellektuaaleista niin kiusaantuneita. Tarkastellaan kuuluisaa lainausta Mutual Aidista, joka todella ansaitsee tulla lainatuksi kokonaisuudessaan:

Se ei ole rakkaus, eikä edes sympatia (sen varsinaisessa merkityksessä ymmärrettynä) mikä saa märehtijöiden tai hevosten lauman muodostamaan ringin vastustaakseen susien hyökkäystä; se ei ole rakkaus joka saa sudet muodostamaan lauman metsästääkseen; se ei ole rakkaus joka saa kissanpennut tai lampaat leikkimään, tai kymmenen nuoren lintulajin viettämään päivänsä yhdessä syksyllä; ja se ei ole rakkaus eikä henkilökohtainen sympatia mikä saa tuhannet kuusipeurat hajallaan ympäri Ranskan kokoista maa-aluetta muodostamaan useita erillisiä laumoja, jotka kaikki marssivat kohti tiettyä pistettä ylittääkseen siellä joen. Se on rakkautta tai henkilökohtaista sympatiaa äärettömän paljon leveämpi tunne — vaisto joka on hitaasti kehittynyt eläimillä ja ihmisillä äärimmäisen pitkän evoluution aikana, ja joka on opettanut yhtä lailla eläimille ja ihmisille että he voivat lainata keskinäisen avunannon ja toisten tukemisen käytännöstä, sekä sosiaalisesta elämästä saamastaan ilosta… Se ei ole rakkaus eikä edes sympatia jolle Yhteiskunta on ihmiskunnassa perustunut. Se on inhimillisen solidaarisuuden — oli se sitten pelkästään vaiston asteella — omatunto. Se on tiedostamaton tunnustus voimasta, jota jokainen keskinäistä avunantoa harjoittava ihminen lainaa; tunnustus jokaikisen onnellisuuden läheisestä riippuvuudesta kaikkien onnellisuudesta; ja tunnustus oikeudenmukaisuuden tunteesta, tai tasa-arvosta joka saa yksilön pohtimaan kaikkien muiden yksilöiden oikeuksia hänen omiensa vertaisina. Tälle laajalle ja tarpeelliselle perustalle kehitetään yhä ylevämpiä moraalisia tunteita.

Ei tarvitse kuin tarkastella reaktion katkeruutta. Ainakin kaksi tutkimusalaa (myönnetään, päällekkäisiä), sosiobiologia ja evoluutiopsykologia, on tuon jälkeen luotu erityisesti täsmäyttämään Kropotkinin pointit yhteistyöstä eläinten kesken sillä oletuksella, että meitä kaikkia lopulta ajaa, kuten Dawkins asian on esittänyt, meidän “itsekkäät geenimme”. Kun brittiläinen biologi J.B.S. Haldane oletetusti sanoi, että hän olisi halukas antamaan henkensä pelastaakseen “kaksi veljä, neljä velipuolta tai kahdeksan serkkua”, hän yksinkertaisesti apinoi eräänlaista “tieteellistä” laskelmointia joka otettiin käyttöön kaikkialla Kropotkinin vastineeksi, samalla tavalla kuin edistysmielisyys keksittiin pitämään Kondiaronk aisoissa, tai poikkeustilan doktriini pitämään Bakunin aisoissa. Fraasia “itsekäs geeni” ei valittu sattumalta. Kropotkin oli paljastanut luonnonmaailman käyttäytymisen, joka oli itsekkyyden täysi vastakohta: darwinistien koko pelin henki oli nyt löytää jokin syy, mikä tahansa syy, jatkaa sen inttämistä että kaikkein leikkisin, rakastavin, oikuttelevaisin, sankarillisesti itsensä uhraavin tai seurallisin käytös oli oikeasti itsekästä.

Intellektuaalisen oikeiston pyrkimykset vastata Kropotkinin esittämän teorian haasteen jättiläismäisyyteen olivat ymmärrettävät. Kuten me olemme jo huomauttaneet, tämä oli tasan tarkkaan se mitä heidän pitikin olla tekemässä. Tämän takia heitä kutsutaan “reaktionääreiksi”. He eivät oikeasti usko poliittiseen luovuuteen arvona itsessään — itse asiassa he pitävät sitä perustavanlaatuisella tavalla vaarallisena. Tämän seurauksena oikeistointellektuellit ovat pääosin paikalla reagoimassa ideoihin, joita Vasemmisto esittää. Mutta entäpä intellektuaalinen Vasemmisto?

Tässä kohtaa homma muuttuu vähän hämmentäväksi. Vaikka oikeistointellektuellit pyrkivät neutraloimaan Kropotkinin evolutionaarista holismia kehittämällä kokonaisia intellektuaalisia systeemejä, marxistinen Vasemmisto leikki, että hänen interventiotaan ei ollut koskaan edes tapahtunut. Voisipa jopa uskaltautua sanomaan, että marxistien vastaus Kropotkinin painotukseen yhteistyöfederalismista tulisi kehittämään Marxin oman teorian aspekteja, jotka kulkivat kaikkein rankimmin toiseen suuntaan: eli sen produktivistisimpia ja progressivistisimpia aspekteja. Mutual Aidin rikkaat huomiot jätettiin huomiotta parhaimmassa tapauksessa ja pahimmassa sivuutettiin täysin holhoavalla naurulla. Marxistisessa tutkimuksessa on ollut herkässä taipumus, ja laajemmaltikin vasemmalle nojaavassa tutkimuksessa yleisesti, nauraa Kropotkinin “pelastusvenesosialismille” ja “naiiville utopianismille” niin että tunnettu biologi Stephen Jay Gould otti asiakseen inttää, kuuluisassa esseessään, että “Kropotkin ei ollut mikään sekopää.”

Tälle strategiselle sivuuttamiselle on kaksi mahdollista selitystä. Yksi on puhdas lahkolaisuus. Kuten jo mainittua, Kropotkinin intellektuaalinen interventio oli osa suurempaa poliittista projektia. 1800-luvun lopulla ja varhaisella 1900-luvulla nähtiin hyvinvointivaltion perustusten laskeminen, jonka keskeiset instituutiot olivat, todellakin, suurelta osin keskinäisen avunannon ryhmien luomia, täysin riippumattomia valtiosta, jotka sitten asteittain valtio ja poliittiset puolueet ottivat omakseen. Useimmat oikeiston ja vasemmiston intellektuaalit olivat täysin linjassa tämän kanssa: Bismarck täydellisesti myönsi luoneensa Saksan hyvinvointi-instituutiot “lahjuksena” työväenluokalle, jotta heistä ei tulisi sosialisteja; sosialistit vaativat, että kaikkea sosiaalivakuutuksesta julkisiin kirjastoihin ei johtaisi naapurusto ja syndikaaliryhmät, jotka olivat tosiasiallisesti luoneet ne, vaan ylhäältä alaspäin suuntautuvat etujoukkopuolueet. Tässä kontekstissa molemmat näkivät Kropotkinin eettissosialististen ehdotuksien sivuuttamisen hölmöilynä mitä tärkeimpänä välttämättömyytenä. On myös syytä muistaa, että — osittain juuri tästä syystä — vuosina 1900-1917 anarkistiset ja libertaarimarxilaiset ideat olivat paljon suositumpia työväenluokan itsensä keskuudessa kuin Leninin ja Kautskyn marxilaisuus. Vaadittiin Leninin bolshevikkipuolueen vaalivoitto Venäjällä (tuohon aikaan heitä pidettiin bolshevikkien oikeistosiipenä) sekä neuvostojen, Proletkultin ja muiden ruohonjuuritason aloitteiden tukahduttaminen Neuvostoliitossa itsessään ennen kuin lopulta nämä debatit saatiin hiljennettyä.

On myös toinen mahdollinen selitys, sellainen joka liittyy enemmän siihen mitä voitaisiin kutsua perinteisen marxismin ja nykymuotoisen yhteiskuntateorian “positionaalisuudeksi”. Mikä on radikaalin intellektuaalin rooli? Useimmat intellektuaalit edelleen väittävät olevansa jonkin sortin radikaaleja. Teoriassa he kaikki ovat samaa mieltä Marxin kanssa siitä, että ei riitä että ymmärtää maailmaa; koko pointti on muuttaa sitä. Mutta mitä se tarkoittaakaan käytännössä?

Eräässä tärkeässä Mutual Aidin kappaleessa Kropotkin tarjoaa selityksen: radikaalin tutkijan rooli on “palauttaa todellinen konfliktin ja unionin suhde.” Tämä voi kuulostaa sekavalta, mutta hän selventää. Radikaalit tutkijat ovat “pakotettuja käymään yksityiskohtaiseen tuhansien faktojen ja heiveröisten indikaatioiden analyysiin, jotka vahingossa ovat säilyneet muistoina menneisyydestä; tulkitsemaan niitä nykyaikaisen etnologian avulla; ja kuultuaan niin paljon siitä mikä ihmisiä on ennen jakanut, rekonstruoimaan kivi kiveltä instituutiot jotka heitä ennen yhdistivät.”

Toinen kirjoittajista edelleen muistaa nuoruuden intonsa näiden rivien lukemisen jälkeen. Miten erilaista verrattuna elämättömään opetukseen jota kansallisvaltiokeskeisestä akatemiasta saakaan! Tämä ehdotus tulisi tulla luetuksi yhdessä Karl Marxin ehdotuksen kanssa, jonka energia kului kapitalistisen hyödyketuotannon kehittämisen ja järjestämisen ymmärtämisessä. Pääomassa ainoa todellinen huomio yhteistyölle annetaan tarkasteltaessa yhteistyötoimia tehdastuotannon muotoina ja seurauksina, jossa työläiset “muodostavat vain tietyn pääoman olemassaolotavan.” Näyttäisi siltä, että kaksi projektia täydentävät toisiaan erittäin hyvin. Kropotkin pyrki ymmärtämään tarkkaan sitä mitä vieraantunut työläinen oli menettänyt. Mutta näiden kahden integroiminen tarkoittaisi sen ymmärtämistä miten jopa kapitalismi on lopulta perustunut kommunismille (“keskinäinen avunanto”), jopa silloinkin kun se on kommunismia jota se ei suostu tunnustamaan; miten kommunismi ei ole abstrakti, kaukainen ideaali, mahdotonta ylläpitää, vaan eletty käytännön todellisuus, jossa me olemme päivittäin, eri asteisesti, ja että jopa tehtaat eivät kyenneet toimimaan ilman sitä — ei vaikka suuri osa siitä toimii salakavalasti, halkeamien tai vuorojen välillä, tai epävirallisesti siinä mitä ei sanota, tai kokonaan vallankumouksellisesti. Viime aikoina on muuttunut trendikkääksi sanoa, että kapitalismi on astunut uuteen vaiheeseen jossa se on muuttunut luovan yhteistyön parasiittiseksi muodoksi, suurelta osin internetissä. Tämä on potaskaa. Se on aina ollut sitä.

Tämä on arvokas intellektuaalinen projekti. Jostain syystä lähes kukaan ei ole kiinnostunut sen toteuttamisesta. Sen sijaan että tarkasteltaisiin sitä miten hierarkian ja riiston suhteita uusinnetaan, kielletään ja sotketaan keskinäisen avunannon suhteisiin, miten hoivasuhteet voivat muuttua jatkuviksi väkivallan suhteiden kanssa, mutta kuitenkin pitää väkivallan systeemiä kasassa niin ettei se hajoa käsiin, molemmat perinteinen marxilaisuus sekä nykyajan yhteiskuntateoria ovat uppiniskaisesti sivuuttaneet lähes kaiken anteliaisuuteen, yhteistyöhön tai altruismiin viittaavan jonkinlaisena porvarillisena illuusiona. Konflikti ja egoistinen laskelmointi ovat osoittautneet kiinnostavammiksi kuin “liittoutuminen”. (Samalla tavoin on varsin yleistä akateemisille vasemmistolaisille kirjoittaa Carl Schmidtista tai Turgot’sta vaikka on melkein mahdotonta löytää niitä jotka kirjoittavat Bakuninista ja Kondiaronkista.) Kuten Marx itse valitti, kapitalistisen tuotantomallin alaisuudessa olemassaoleminen tarkoittaa akkumulointia ja viimeisen muutaman vuosikymmenen aikana olemme kuulleet tuskin mistään muusta kuin jatkuvia kehoituksia kyynisiin strategioihin, joita käytetään kasvattamaan kullekin kuuluvaa (sosiaalista, kulttuurillista tai materiaalista) pääomaa. Nämä esitetään kritiikkeinä. Mutta jos olette pelkästään valmiita puhumaan siitä mitä vastaan väitätte olevanne, jos voitte ainoastaan kuvitella sen mitä vastaan väitätte olevanne, silloin missä mielessä olette oikeasti sitä vastaan? Joskus tuntuu siltä kuin akateeminen Vasemmisto on päätynyt tämän johdosta asteittain sisäistämään ja uusintamaan kaikkein tuskallisimpia neoliberaalin taloustieteen aspekteja joita vastaan se väittää olevansa, jopa siihen pisteeseen että monia sellaisia analyysejä lukiessa (me olemme tässä kilttejä emmekä mainitse nimiä) huomaa kysyvänsä miten erilaisia nämä kaikki oikeasti ovat sosiobiologisesta hypoteesista että käyttäytymistämme hallitsee “itsekkäät geenit!”

Myönnettäköön, että tämän kaltainen vihollisen sisäistäminen on saavuttanut kukoistuskautensa 1980- ja 1990-luvuilla jolloin globaali Vasemmisto oli täysillä perääntymässä. Asiat ovat liikkuneet eteenpäin. Onko Kropotkin jälleen relevantti? No, selvästikin Kropotkin on aina ollut relevantti, mutta tämä kirja julkaistaan siinä uskomuksessa, että on olemassa uusi, radikalisoitunut sukupolvi, joista monet eivät koskaan ole altistuneet näille ideoille suoraan, vaan jotka kaikkien merkkien mukaan näyttävät olevan kykeneviä tekemään selväpäisemmän arvion globaalista tilanteesta kuin heidän vanhempansa ja isovanhempansa, jos ainoastaan siksi että he tietävät että mikäli he eivät niin tee, heitä odottava maailma tulee pian menemään absoluuttisen päin helvettiä.

Se on jo alkanut tapahtua. Yhteiskunnallisten liikkeiden uudet sukupolvet ovat löytäneet uudestaan Mutual Aidissa ensimmäisenä esitettyjen poliittisten ideoiden relevanssin. Käynnissä olevat vallankumoukset Koillis-Syyrian demokraattisessa liittovaltiossa (Rojava) ovat perustavanlaatuisesti saaneet vaikutteita Kropotkinin kirjoituksista koskien sosiaalista ekologiaa ja yhteistyöfederalismia, osittain Murray Bookchinin työn kautta, osittain palaamalla takaisin lähteille, suurelta osin ammentamalla omista kurditraditioista ja vallankumouksellisesta kokemuksesta. Kurdivallankumoukselliset ovat ottaneet asiakseen rakentaa uudenlaisen yhteiskunnallisen tieteen, joka käy vastaan kapitalistisen moderniuden tietorakenteita. Vapauden ja jineolojin sosiologisissa kollektiiviprojekteissa mukana olleet ovat todellakin alkaneet “rekonstruoida kivi kiveltä instituutioita jotka ennen yhdistivät” kansaa ja kamppailuja. Globaalissa Pohjoisessa kaikkialla eri occupy-liikkeistä COVID-19 -pandemiaa vastaan taisteleviin solidaarisuusprojekteihin keskinäinen avunanto on noussut keskeiseksi fraasiksi, joita aktivistit sekä valtavirran journalistit molemmat käyttävät. Tällä hetkellä keskinäinen avunanto näkyy pakolaisten solidaarisuusliikkeinä Kreikassa sekä Zapatista-yhteisön organisaatiossa Meksikon Chiapasissa. Jopa tutkijoiden huhutaan käyttävän sitä ajoittain.

Kun Mutual Aid julkaistiin ensi kerran vuonna 1902, tuolloin oli muutama tarpeeksi rohkea tieteentekijä, jotka haastoivat idean siitä että kapitalismi ja nationalismi olisivat juurtuneet ihmisluonteeseen tai että valtion auktoriteetti olisi koskematon. Useimmat meistä, todellakin, sivuutettiin sekopäinä tai, jos he olivat liian tärkeitä tullakseen tuolla tavoin sivuutetuiksi, kuten Albert Einstein, “eksentrikkoina” joiden poliittiset mielipiteet olivat yhtä merkityksellisiä kuin heidän epätavalliset hiustyylinsä. Loppumaailma kulkee eteenpäin. Tulevatko tieteentekijät — jopa, mahdollisesti yhteiskuntatieteilijät — lopulta seuraamaan perässä?

Me kirjoitamme tätä johdantoa suositun rasismia ja valtion väkivaltaa vastaan toteutetun globaalin kapinan aikaan, kun julkishallinnon edustajat sylkevät myrkkyä “anarkistien” päälle paljon samaan tapaan kuin he tekivät Kropotkinin aikaan. Se vaikuttaa erityisen soveliaalta hetkeltä nostaa lasi tuolle vanhalle “lain ja yksityisomaisuuden halveksijalle”, joka muutti tieteen kasvoja tavalla jotka edelleen vaikuttavat meihin nykypäivänä. Pjotr Kropotkinin tietämys oli harkittua ja värikästä, oivallista ja vallankumouksellista. Se on myös vanhentunut epätavallisen hyvin. Kropotkin hylkäsi sekä kapitalismin että byrokraattisen sosialismin, hänen ennustuksensa siitä minne jälkimmäinen saattaisi johtaa, ja nämä on kaikki osoitettu oikeaksi kerta toisensa jälkeen. Kun katsoo taaksepäin argumentteja, jotka hänen aikoinaan riehuivat, ei todellakaan ole epäilystäkään siitä kuka oli itse asiassa oikeassa.

Selvästikin on edelleen olemassa niitä, jotka erittäin vihamieliseen sävyyn ovat hänen sanomisiaan vastaan. Jotkut pitävät kiinni unelmasta astua laivaan, joka on jo kauan sitten lähtenyt satamasta. Toiset saavat hyvää palkkaa heidän ajattelustaan. Mitä tulee tämän vaatimattoman esipuheen kirjoittajiin, monta vuosikymmentä tämän ilahduttavan kirjan löytämisen jälkeen me huomaamme olevamme — jälleen kerran — hämmästyneitä siitä miten syvällä tavalla me olemme samaa mieltä sen keskeisistä argumenteista. Ainoa elinkelpoinen vaihtoehto kapitalistiselle barbarialle on valtioton sosialismi, tuotos, kuten suuri maantieteilijä ei koskaan lakkaa muistuttamasta meitä, “niistä taipumuksista jotka ovat tämän hetken yhteiskunnassa silminnähtäviä” ja jotka olivat “aina, jossain mielessä, nykyhetkessä vääjäämättömiä.” Uuden maailman luomiseksi meidän tulee vain aloittaa löytämällä uudelleen se mikä on ja on aina ollut silmiemme alla.

David Graeber mini-bio, Davidin itsensä kirjoittamana

Olen syntynyt ja kasvanut New York Cityssa, olen Kenneth Graeberin lapsi, offset-painajan, joka alunperin oli kotoisin Kansasista, joka oli taistellut Espanjan sisällissodan kansainvälisissä joukoissa, sekä Ruth (Rubinstein) Graeberin lapsi, syntynyt Puolassa, tekstiilityöntekijä ja kotiäiti joka oli ollut 1930-luvun työväenmusikaali Pins and Needlesin naispääosassa.

Kasvoin Peen Southin osuuskunnissa Chelseassa, ja kävin paikallisia PS 11 ja IS 70 -kouluja, jotkut Maya-arkeologit löysivät minut koska minulla oli omituinen harrastus jonka olin kehittänyt kääntäessäni Maya-hieroglyfejä, ja sain stipendin mennäkseni hienoon sisäoppilaitokseen kolmeksi vuodeksi, Philips Academyyn Andoverissa, ennen paluutani osavaltion kouluun SUNY Purchasessa, josta valmistuin antropologian kandiksi vuonna 1984.

Siitä menin Chicagon yliopistoon. Asuin Chicagossa yli vuosikymmenen, poislukien kaksi vuotta (vuosina 1989-1991) jolloin tein antropologista kenttätyötä Madagascarin ylämailla, sain tohtorintutkintoni vuonna 1996, ja sitten tein useita akateemisia hommia. Näihin kuului opetusta perustutkintoa opiskeleville Chicagossa, vaikka ei paljoakaan, vuosi Haverfordissa, vuosi työttömyyttä vierailevan tutkijan statuksella sekä tottakai vuosi New Yorkin yliopistossa, sekä junioritutkijan pesti Yalessa. Vuonna 2004 Yalen laitos äänesti ettei aio jatkaa pestiäni, ennen kuin saatoin edes aloittaa vakinaisen viran hakua. Tämä oli epätavallinen menettely jossa uudet säännöt keksittiin tapauksessani (esim. yhtään opiskelijan tai ulkopuolisen arviointia ei sallittu). Yale ei antanut tapaukselleni mitään syytä muuta kuin epätyytyväisyys stipendiini, mutta joidenkin mielestä se ei ollut täysin irrelevanttia että tähän aikaan olin varsin aktiivisena globaalissa epäoikeudenmukaisuusliikkeessä sekä muissa anarkistien inspiroimissa projekteissa.

Yalen jälkeen havaitsin etten saanut töitä omassa maassani, mutta jostain mystisestä syystä minut haluttiin kovasti kaikkialle muualle. Päädyin Lontoon yliopiston Goldsmithsiin, vuosiksi 2007-2013, työskentelemään inspiroivien kollegoiden ja ihanien opiskelijoiden kanssa, ja nyt täyspäiväisenä professorina London School of Economicsiin, jossa minua ympäröi parhaat ja mitä kiinnostavimmat ihmiset joita olisin voinut koskaan toivoa. Joidenkin vuosien jälkeen asuttuani useassa maassa, olin viimeinkin asettunut täysipäiväisesti Lontooseen.

Sanoin kerran eräälle lehdelle että olen ollut anarkisti aina 16-vuotiaasta lähtien, joten varmaankin sen on oltava totta, mutta minusta oikeasti tuli aktiivinen missään merkityksessä vasta 2000-luvun alun jälkeen, jolloin heittäydyin globalisaationvastaiseen liikkeeseen. Voitaisiin sanoa, että kaikki tekemäni työ tuon jälkeen on ollut tutkia antropologian suhdetta intellektuaalisena alana käytännön yrityksiin luoda vapaa yhteiskunta — vapaa, ainakin, kapitalismista, patriarkaatista ja alistavista valtion byrokratioista. Tämän seurauksena joskus on tuntunut siltä, että minun on ollut pakko tavoitella kahta täysipäiväistä tutkijan ja kirjailijan uraa, yksi vertaisarvioitu, ja toinen joka ei ole, sillä aktivistisuuntautuneessa työssäni olen kiinnostunut kysymään sen sortin kysymyksiä niiltä jotka ovat aktiivisesti muuttamassa maailmaa joita he pitävät käyttökelposina ja tärkeinä, sen sijaan että kysyisin rahoittajien mielestä tärkeitä kysymyksiä. Silti nämä kaksi nivoutuvat yhteen ja vaikuttavat toisiinsa lakkaamatta ja, toivottavasti, luovilla ja toisiaan tukevilla tavoilla.

Ensimmäinen kirjoittamani kirja oli Lost People, etnografia Betafo-yhteisöstä (Arivonimamo), joka elää Madagascarilla aatelisten ja orjien jälkeläisiin jakautuneena, ja edelleen mielestäni se on minun parhaani, koska se on yhtä paljon kaikkien hahmojen (tuon sanan kaikissa merkityksissä) kirjoittama jotka siinä esiintyvät. Se on pyrkimys todella dialogiseen etnografiaan, mutta sen seurauksena se on hieman pitkä, joten sen julkaisu kesti ikuisuuden. Se kirjoitettiin oikeasti vuonna 1997 mutta julkaistiin vasta 10 vuotta myöhemmin (2007).

Ensimmäinen julkaistu kirja oli Toward an Anthropological Theory of Value (2001), joka on minun osaltani kunnianosoitus eräälle inspiroivimmista opettajistani Chicagossa, Terry Turnerille. Myöhemmin, kun toinen inspiroiva entinen mentori, Marshall Sahlins, julkaisi pamflettisarjan ja pyysi minua kirjoittamaan yhteen niistä, kirjoitin pienen kirjan nimeltä Fragments of an Anarchist Anthropology, joka on piinannut minua siitä lähtien sillä siinä puhutaan minusta “anarkistiantropologina”, vaikka kirja suurelta osin puhuu siitä miten anarkistista antropologiaa ei ole eikä se mahdollisesti edes voisi olla olemassa. (Ethän tee niin. Et kutsuisi jotain “sosiaalidemokraattiantropologiksi”, ethän?) Kirjoitin myös laajan suoran toiminnan etnografian (Direct Action: An Ethnography) jota tuskin kukaan koskaan lukee, kokoelman suurelta osin akateemisia esseitä nimeltään Possibilities, toimitetun kirjan nimeltä Constituent Imagination yhdessä Stevphen Shukaitis’n kanssa, poliittisten esseiden kirjan Revolutions in Reverse, sekä kirjan Debt: The First 5000 Years, jonka käytännössä kaikki tuntuvat lukeneen. Tätä seurasi The Democracy Project (jota itse asiassa halusin kutsua nimellä “As If We Were Already Free”), The Utopia of Rules (jonka nimeksi halusin “Three Essays on Bureaucracy”), On Kings (kokoelma yhdessä Marshall Sahlinsin kanssa), sekä kirjan Bullshit Jobs: A Theory. Tällä hetkellä työskentelen arkeologi David Wengrow’n kanssa kokonaisten teosten sarjan parissa, jossa kuvitellaan täysin uusiksi kysymys yhteiskunnallisen eriarvoisuuden alkuperästä, aloittaen siitä miten kysymys on alunperin esitetty. Sen jälkeen, kuka tietää?

Olen jatkanut aktiivista osallistumistani yhteiskunnallisiin liikkeisiin tavalla tai toisella, siten kuin kykenen, eläen maanpaossa täysiaikaisen työn kanssa. Olin mukana Occupy Wall Streetin aloituskokouksissa, esimerkiksi, ja olen myös työskennellyt kurdien vapausliikkeen kanssa eri kapasiteeteilla.

Ja niin, koska tällä on historiallista merkitystä: ei, en henkilökohtaisesti keksinyt slogania “We are the 99%.” Ehdotin aluksi, että me kutsuisimme itseämme 99%:ksi. Sitten kais espanjalaista indignadoa ja kreikkalainen anarkisti lisäsi sanan “we” ja myöhemmin Ruokaa Ei Aseita -veteraani laittoi sanan “are” niiden väliin. Ja vaikka ne sanovatkin ettei komitea voisi saada aikaan mitään järkevää! Laittaisin tähän nimetkin mutta ottaen huomioon sen miten poliisin tiedustelu on hönkinyt OWS-järkkääjien niskaan, ehkä se on parempi etten laita.

Lähde:

https://truthout.org/articles/david-graeber-left-us-a-parting-gift-his-thoughts-on-kropotkins-mutual-aid/

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.