Kirjoittanut David Bollier
”Kuvittele kaikille avoin laidunmaa.”
Ainakin sukupolvien ajan, yhteisvaurauden idea on marginalisoitu ja siirretty sivuun harhaanjohtavana tapana hallita resursseja: niinkutsuttuna yhteismaan ongelmana. Lyhyessä mutta vaikutusvaltaisessa esseessä, joka julkaistiin Science:ssa vuonna 1968, ekologi Garrett Hardin antoi tarinalle tuoreen muotoilun ja unohtumattoman iskulauseen.
”Yhteismaan ongelma syntyy näin”, kirjoitti Hardin, ehdottaen lukijoilleen että he kuvittelisivat avoimen laidunmaan:
Oletettakoon, että jokainen paimen yrittää pitää niin paljon karjaa kuin mahdollista yhteismaalla. Sellainen järjestely saattaa toimia järkevän tyydyttävästi vuosisatoja heimosotien, salametsästyksen ja tautien pitäessä sekä ihmisten että petoeläinten luvut selvästi maan kantokyvyn alapuolella. Lopuksi, kuitenkin, tulee tilinteon päivä, toisin sanoen se päivä jolloin pitkän aikaa tavoiteltu sosiaalisen vakauden tavoite muuttuu todeksi. Tässä kohtaa yhteismaan sisäänrakennettu logiikka armotta muuttuu ongelmaksi. Rationaalisena olentona jokainen paimen pyrkii maksimoimaan omaa hyötyään. Eksplisiittisesti tai implisiittisesti, enemmän tai vähemmän tietoisesti, hän kysyy, ”Mikä on minun hyötyni lisätä yksi eläin lisää laumaani?”
Rationaalinen paimen tulee päätelmään, että ainoa järkevä ratkaisu hänelle on lisätä yksi eläin laumaansa. Ja vielä yksi… Mutta tämä päätelmä on sama johon jokainen muukin yhteismaan jakava rationaalinen paimen on tullut. Siitä syntyy ongelma. Jokainen on lukkiutunut systeemiin joka pakottaa hänet kasvattamaan laumaansa ilman rajoja — maailmassa joka on rajallinen. Tuhoa kohti syöksyvät kaikki, jokainen tavoitellessaan omaa hyötyään yhteiskunnassa joka uskoo yhteisvaurauden vapauteen. Vapaus yhteisvaurauden suhteen tuo tuhon kaikille.
Yhteismaan ongelma on yksi niistä peruskonsepteista joka porataan jokaisen kandiopiskelijan mieleen, vähintään ainakin taloustieteen kursseilla. Ideaa pidetään eräänä taloustieteen perusperiaatteena — varoittavana oppituntina kollektiivisen toiminnan mahdottomuudesta. Kun luokka on johdateltu rituaalisen puistatuksen tunteen läpi, professori vinkkaa heille päänähtävyydestä, yksityisomaisuuden ja vapaiden markkinoiden hyveestä. Tässä kohtaa vihdoinkin, ekonomistit paljastavat, me voimme voittaa surkean yhteismaan ongelman. Katekismus hakataan läpi: yksilönvapaus omistaa ja käydä kauppaa yksityisomaisuudesta avoimilla markkinoilla on ainoa tapa tuottaa kestävää henkilökohtaista tyydytystä ja sosiaalista menestystä.
Hardin selittää logiikkaa tällä tavoin: me voimme päästä yli yhteismaan ongelmasta ”keskinäisen pakottamisen kautta, joka on enemmistön keskinäisesti sopima käytäntö”. Hänelle paras lähestymistapa on ”yksityisomistuksen instituutio yhdistettynä lailliseen perintöön”. Hän tunnustaa, että tämä ei ole täydellisen oikeudenmukainen vaihtoehto, mutta hän vakuuttaa Darwinin luonnonvalinnan olevan lopulta paras saatavilla oleva vaihtoehto, sanoen ”niiden, jotka ovat biologisesti sopivimpia huolehtimaan yksityisomaisuudesta ja vallasta, tulisi laillisesti periä lisää”. Me kestämme tätä epätäydellistä lakijärjestelmää, hän lisää, ”koska me emme ole vakuuttuneita, tällä hetkellä, että kukaan olisi keksinyt parempaakaan järjestelmää. Yhteisvaurauden vaihtoehto on liian kammottava edes ajateltavaksi. Epäoikeudenmukaisuus on suotavampaa kuin täydellinen tuho.”
Tällaiset libertaarin tiedemiehen tuumailut ovat olleet kissanminttua konservatiivisille ideologioille ja ekonomisteille (jotka usein ovat yksi ja sama asia). He näkevät Hardinin esseen evankeliumin vertauskuvana joka tukee joitain neoliberaalin ideologian ydinperiaatteita. Se tukee ”vapaiden markkinoiden” tärkeyttä ja oikeuttaa vauraiden yksityisomaisuuden. Se vahvistaa sitoutumista yksilönoikeuksiin ja yksityisomaisuuteen talousajattelun ja -politiikan kulmakivenä. Ihmisillä oletettavasti on motivaatiota ottaa vastuuta resursseista jos heille taataan yksityisomistus ja pääsy vapaille markkinoille. Traagiset lopputulokset — ”totaalinen tuho” — voidaan täten välttää. Yhteisvaurauden epäonnistuminen, tässä kertomuksessa, on yhdistetty hallitukseen itseensä, ainoastaan näyttääksemme että yksi niistä harvoista tunnistetuista kollektiivisten intressien edistämiskeinoista, hallitus, antaa myös periksi ”tragedian” paradigmalle. (Tämä on julkisen valinnan teorian ydin, joka pätee standardiin talouslogiikkaan poliittisen tieteen ongelmissa.)
Viime vuosikymmenten aikana yhteismaan ongelma on saanut jalansijaa taloudellisena altruismina. Hardinin esseestä on tullut kandikoulutuksen peruselintarvike USA:ssa, ja sitä opetetaan taloustieteen kurssien lisäksi myös poliittisessa tieteessä, sosiologiassa ja muilla aloilla. Ei ole ihme, että niin moni ihminen pitää yhteisvaurautta liukaskielisenä alentuvaisuutena. Yhteisvauraus = kaaos, tuho, epäonnistuminen.
Tragedian vertauskuvassa on vain yksi merkittävä virhe. Se ei tarkkaan kuvaa yhteisvaurautta. Hardinin fiktionaalinen skenaario esittää systeemin jolla ei ole rajoja laidunmaan ympärillä, ei sääntöjä sen hallitsemiseksi, ei rangaistuksia ylikulutuksesta ja ei selvää käyttäjien yhteisöä. Se ei ole yhteisvaurautta. Se on avoimen pääsyn järjestelmä, tai ilmainen kaikille. Yhteisvauraudella (commons) on rajat, säännöt, sosiaaliset normit ja sanktiot vapaamatkustukselle. Yhteisvauraus vaatii että on yhteisö, joka on halukas toimimaan tietoisena luottamusmiehenä resurssille. Hardin sekoitti yhteisvaurauden ”ei-kenenkään-maahan” — ja siinä samalla hän pilkkasi yhteisvaurautta epäonnistuneeksi resurssienhallinnan paradigmaksi.
Ollaksemme reiluja, Hardin seurasi pitkän linjan poleemikkoja jotka projisoivat tutkimattoman sitoutumisen markkinoiden individualismiin maailmalle. Kuten näemme myöhemmin, John Locken filosofiset teoriat ovat olleet laajalti käytössä, jotta oikeutettaisiin Uuden Maailman kohteleminen terra nulliuksena — avoimena, tuntemattomana maana — vaikka se oli miljoonien alkuperäisasukkaiden asuttama, jotka hoitivat luonnonvarojaan rakastamanaan yhteisvaurautena kirjoittamattomien, mutta pitkälle edistyneiden, sääntöjen mukaan.
Hardinin essee oli William Foster Lloydin vuonna 1832 pitämän puheen inspiroima. Lloyd oli englantilainen luennoitsija, ja kuten Hardin, oli huolissaan ylikansoituksesta kiivaiden maan aitaamisten aikana. Lloydin puhe on merkittävä, koska se toistaa samoja argumentteja ja tekee samoja mielikuvituksellisia virheitä — kuten että ihmiset ovat kykenemättömiä neuvottelemaan ratkaisua ”ongelmaan”. Laidunmaan jakamisen sijaan, Lloydin metafora oli yhteinen rahavaranto, johon kaikilla siihen osallisilla on pääsy. Lloyd väitti, että jokainen yksilö nopeasti kulutti enemmän kuin oman osansa varannosta, kun taas kun yksityinen lompakko olisi säästeliäästi hoidettu.
Mainitsen Lloydin esseen valaistakseni kuinka naurettavia mutta samalla niin sinnikkäitä väärinymmärryksen ”ongelman” dynamiikasta todella ovat. Yhteisvauraustutkija Lewis Hyde kuivasti huomauttaa, ”Aivan kuten Hardin ehdottaa paimenta jonka järki ei kykene käsittämään yhteistä hyvää, niin olettaa Lloyd henkilöitä jotka eivät kykene kommunikoimaan keskenään tai tekemään yhteisiä päätöksiä. Molemmat kirjoittajat injektoivat laissez-faire -individualismia vanhakantaiseen agraarikylään ja sitten totisena ilmoittavat, että yhteisvauraus on kuollut. Sellaisen kylän näkövinkkelistä Lloydin oletukset ovat yhtä hulluja kuin pyytää meitä ’olettamaan että ihmisellä on lompsa josta hänen vasen ja oikea käsi voi vapaasti ammentaa, kumpikaan toisistaan tietämättä’.”
Tämä absurdius on, valitettavasti, pohjana suurelle määrälle ”vangin ongelman” koetilanteita käsittelevää kirjallisuutta, jonka tarkoitus on esittää kuinka ”rationaaliset yksilöt” käyttäytyvät kun he kohtaavat ”sosiaalisia dilemmoja”, kuten kuinka allokoida rajallisia resursseja. Tulisiko ”vangin” tehdä yhteistyötä muiden mahdollisten kantajien kanssa ja jakaa rajalliset palkkiot? Vai tulisiko hänen loikata ja raapia kasaan itselleen niin paljon kuin mahdollista?
Sanomattakin on selvää, että sekaannukset ovat rajattomat. Mutta peruspremissi sellaisselle sosiaalisen tieteen kokeelle on peukaloitu heti kättelyssä. Tietyt oletukset itsekkyydestä, rationaalisesta yksilön laskelmoinnista ja kontekstin puute (koehenkilöillä ei ollut yhteistä sosiaalista historiaa tai kulttuuria) ovat upotettu ”pelin” rakenteeseen itsessään. Koehenkilöiden ei sallita kommunikoida keskenään, tai rakentaa luottamusta tai yhteistä tietoa. Heille annetaan vain aikarajoite ja mahdollisuus oppia tekemään yhteistyötä. He ovat eristyksissä yksittäisen kokeen laboratorioasetelmassa, eikä heillä ole yhteistä historiaa tai tulevaisuutta. Tyrmistyneenä taloustutkijoiden solmuisesta logiikasta Lewis Hyde ehdotti, että ”ongelman” teesiä kutsuttaisiinkin ”Hallitsemattoman, Laissez-Faire Yhteisresurssien Ongelmaksi, Johon Kommunikoimattomilla Itsekkäillä Yksilöillä On Helppo Pääsy. (“The Tragedy of Unmanaged, Laissez-Faire, Common-Pool Resources with Easy Access for Noncommunicating, Self-Interested Individuals.”)
Monien vangin ongelma -kokeiden likainen salaisuus on, että ne rivien välistä olettavat ”rationaalisten” yksilöiden markkinakulttuurin. Suurin osa ei huomioi todellisen elämän tapoja joilla ihmiset aloittavat tekemän yhteistyötä ja jakamista resurssienhallinnassa. Tämä on nyt muuttumassa kun useampia peliteoreettisia kokeita otetaan mukaan behavioraalisen taloustieteen, kompleksisuusteorian ja evoluutiotieteiden koesuunnitteluun.
Kuitenkin se seikka jää voimaan, että suuri osa taloustieteen teoriasta ja käytänteistä olettaa varsin karkean, arkaaisen mallin ihmisolennosta. Huolimatta itsestäänselvästä todellisuudesta, Homo economicus, fiktionaalinen abstrakti yksilö, joka aktiivisesti maksimoi henkilökohtaista ”hyötyfunktiotaan” rationaalisella laskelmoinnilla, pitää pintansa ideaalisessa ihmisedustajistossa siinä kulttuurisessa oliossa jota me nimitämme ”taloudeksi”. Kaksi USA:ssa laajalti käytössä olevaa taloustieteen johdantoteosta, joiden kirjoittajat ovat Samuelson ja Nordhaus (2004) sekä Stiglitz ja Walsh (2006), pitävät yhteistyökäyttäytymistä niin merkityksettömänä että he eivät edes mainitse yhteisvaurautta. Jos ekonomistit osoittavatkin taipuvaisuutta keskustella yhteisvauraudesta tai yhteismaasta, voit olla varma että sana ”ongelma” kuikuilee lähistöllä.
Paradoksaalista kyllä, päätön oman edun tavoittelun etsintä — ”rationaalisesti”, tottakai, kuitenkin yhdentekevästi yhteisen hyvän suhteen — on parempi kuvaus tavallisesta markkinataloudesta kuin yhteisvauraudesta. Lähestyttäessä vuoden 2008 kriisiä sellainen ajattelutapa sai Wall Streetin velhot maksimoimaan yksityistä hyötyä ilman systeemisten riskien tai paikallisten vaikutusten huomioon ottamista. Todellinen ongelma ”rationaalisen” individualismin jouduttamana ei ole yhteismaan ongelma, vaan markkinoiden ongelma.
Onneksi nykyajan tieteellisyys on tehnyt paljon pelastaakseen yhteisvaurauden muistiaukosta, jonne valtavirran taloustiede on sen laivannut. Edesmennyt amerikkalainen poliitiikan tutkija Elinor Ostrom Indiana Universitysta ansaitsee erikoismaininnan hänen roolistaan taloudellisen toiminnan analyysiviitekehyksen laajentajana. 1970-luvulla taloustieteen ammattikunta vajosi jonkinlaiseen uskonnolliseen fundamentalismiin. Se ylisti erittäin abstrakteja kvantitatiivisia talousmalleja, jotka pohjautuivat rationaaliseen individualismiin, yksityisomaisuuden oikeuksiin ja vapaisiin markkinoihin. Laman lapsi Ostrom oli aina ollut kiinnostunut markkinoiden ulkopuolella toimivista osuustalouden instituutioista. Nuorena politiikan tutkijana 1960-luvulla hän alkoi kyseenalaistaa joitain taloustieteen ydinolettamuksia, erityisesti sitä että ihmiset eivät kykene tekemään yhteistyötä kestävällä ja tasapainoisella tavalla. Joskus hän työskenteli politiikan tutkija Vincent Ostromin, hänen aviomiehensä kanssa, ja hän aloitti uudenlaiset monialaisen ”yhteisiä resurssivarantoja” (common-pool resources, CPR) hallitsevien institutionaalisten järjestelmien tutkimusalan.
CPR:t ovat kollektiivisia resursseja joihin kenelläkään ei ole yksityistä omistusoikeutta tai yksinomaista kontrollia, kuten kalavedet, laidunmaat ja pohjavedet. Kaikki nämä resurssit ovat erittäin haavoittuvaisia ylikäytölle koska on vaikeaa saada ihmiset lopettamaan niiden käyttö. Voisimme kutsua tätä ”avoimen pääsyn ongelmaksi”.
Mikä erotti Ostromin tietämyksen muista akateemisista taloustieteilijöistä oli hänen vaivalloinen empiirinen työnsä kentällä. Hän vieraili useiden yhteisöllisten maanomistajien luona Etiopiassa, lateksinvaluttajien luona Amazonilla ja kalastajien luona Filippiineillä. Hän tutki kuinka he saivat neuvottelulla aikaan yhteistyömallin, ja kuinka he sekoittivat sosiaaliset järjestelmänsä paikallisiin ekosysteemeihin. Taloustieteilijä Nancy Folbre Massachusettsin yliopistosta Amherstista selittää, ”Hän meni ja oikeasti puhui indonesialaisille kalastajille tai Mainen ravustajille ja kysyi ’kuinka sait vakiinnutetuksi rajat kalansaaliille? Kuinka pärjäsit sen kanssa että muut yrittäisivät kiertää sitä?’ ”
Sellaisista empiirisistä havainnoista Ostrom yritti selvittää mikä tekee yhteisvauraudesta menestyksellisen. Kuinka yhteisö pääsee yli kollektiivisesta toiminta-ongelmastaan? Päämiesten ryhmittymien kohtaamisen toistuva haaste toisistaan riippuvissa tilanteissa, hän kirjoitti, on saada selville kuinka ”järjestellä ja hallita itseään jotta saadaan aikaan jatkuvat yhteiset hyödyt kun kaikki kohtaavat houkutuksia vapaamatkustukseen, välttelyyn tai muuten opportunistiseen käyttäytymiseen. Rinnakkaiset kysymykset liittyvät muuttujien yhdistelmään joka (1) kasvattaa alkuperäistä todennäköisyyttä itseorganisoitumiselle; (2) parantaa yksilöiden kykyjä jatkaa itseorganisoitumista ajan mittaan; tai (3) ylittää kyky itseorganisoitua ratkaistakseen CPR (yhteisten resurssivarantojen) -ongelmia ilman jossain muodossa tapahtuvaa ikuista avustamista.”
Ostromin vastaus oli Governing the Commons, vuonna 1990 julkaistu virstanpylväs joka asetti joitain perustavaa laatua olevia ”suunnitteluperiaatteita” tehokkaalle ja kestävälle yhteisvauraudelle. Nämä periaatteet ovat muiden tutkijoiden mukailemia ja myöhemmin eteenpäin viemiä, mutta hänen analyysinsa on edelleen oletusviitekehys jolla arvioidaan luonnonvarojen yhteisvaurautta. Ostromin, ja legioonan muita akateemikkoja jotka nyt tutkivat yhteisvaurautta, työ kohdistuu siihen kuinka resurssienkäyttäjien yhteisöt kehittävät sosiaalisia normeja — joskus virallisia sääntöjä — jotka sallivat heidän käyttää rajallisia resursseja kestävästi pitkällä aikavälillä. Standarditaloustiede, loppujen lopuksi, julistaa että me olemme itsekkäitä yksilöjä joiden halut ovat rajattomat. Idea siitä, että me voimme olla riippuvaisia ihmisten altruismista ja yhteistyöstä, ekonomistit vastustavat, on naivi ja epärealistinen. Idea siitä, että yhteisvauraus voi asettaa ja toimeenpanna rajoja käytölle myös tuntuu epätodennäköiseltä, koska se hylkää idean ihmisten rajoittamattomista himoista.
Ostrom joka tapauksessa osoitti kuinka sadoissa tapauksissa kommonerit todellakin saavat tarpeensa tyydytetyksi kollektiivisin ja yhteistyöllisin tavoin. Sveitsin Törbelin kyläläiset ovat hallinneet korkeita alppimetsiä, niittyjä ja kasteluvesiään vuodesta 1224. Espanjalaisilla on ollut yhteiset kasteluvedet huertan sosiaalisten instituutioiden kanssa satoja vuosia, samalla kun vähän myöhemmin monet eri viranomaiset Los Angelesissa ovat oppineet kuinka koordinoida heidän niukkoja pohjavesiresurssejaan (jotka sitten edelleen vähän myöhemmin menivätkin kapitalistisille yrityksille yhteisön nenän edestä suon.huom.). Monet yhteisresurssit ovat kukoistaneet satoja vuosia, jopa kuivuuden tai kriisin aikana. Niiden menestys voidaan jäljittää yhteisön kykyyn kehittää oma joustava, kehittyvä säännöstönsä hoidolle, pääsyn valvonnalle ja käytölle, sekä tehokkaille rangaistuksille sääntöjä rikottaessa.
Ostrom havaitsi, että yhteisvauraudella tulee olla selkeästi määritellyt rajat niin että kommonerit voivat tietää kuka on valtuuttanut oikeudet käyttää resurssia. Ulkopuoliset, jotka eivät osallistu sen kehittämiseen, selvästikään eivät saa oikeutta päästä käsiksi tai käyttää yhteisiä resurssivarantoja. Hän havaitsi, että resurssin osoittamisen sääntöjen tulee ottaa huomioon paikalliset olosuhteet ja niiden sisällyttää rajat sille mitä saa ottaa ja miten. Esimerkiksi villimarjoja voi kerätä vain tiettynä aikana, tai puuta saa hakea metsästä vain maasta ja sen täytyy tulla vain kotitalouskäyttöön eikä sitä saa myydä markkinoilla.
Kommonerien tulee kyetä luomaan tai vaikuttamaan sääntöihin jotka hallitsevat yhteisvaurautta, Ostrom huomautti. ”Jos ulkoiset hallituksen virkamiehet oleettavat että vain heillä on oikeus säätää sääntöjä”, hän sai selville, ”silloin tulee olemaan todella vaikeaa paikallisille ylläpitää sääntöjen avulla yhteisiä resurssivarantoja pitkällä aikavälillä.” Kommonerien täytyy olla halukkaita monitoroimaan resurssien käyttöä ja heidän täytyy kehittää sanktiojärjestelmä jolla rankaistaan kaikkia niitä jotka rikkovat sääntöjä, mieluusti porrastamalla rangaistukset vakavuuden mukaan. Kun kiistoja syntyy, kommonereilla täytyy olla helppo pääsy konfliktinratkaisumekanismeihin.
Lopuksi Ostrom julisti että yhteisvauraus, joka on osa suurempaa hallintojärjstelmää, tulee ”organisoida useiden sisäkkäisten yritysten kerroksiin.” Hän kutsui tätä ”polysentriseksi hallinnoksi”, joka tarkoittaa resurssista määräävä, käyttöä monitoroiva ja konflikteja ratkaiseva auktoriteetti täytyy olla eri tasoille yhteinen — paikallisesta alueelliseen ja kansallisesta kansainväliseen.
Lainaus kirjasta Think Like a Commoner: A Short Introduction to the Life of the Commons
Lähde: Evonomics