Yhteisvauraus vaurauden jakamisen keinona

Kirjoittanut David Bollier

Puhuin konferenssissa “Property and Inequality in the 21st Century”, jonka järjesti The Common Core of European Private Law, vuosittaisessa lainoppineiden kokoontumisessa, jossa suurin osa oli Euroopasta. He kysyivät minulta miten yhteisvauraus voisi olla eriarvoisuutta pienentävä voima. Alla on kommenttini, “Yhteisvauraus vaurauden jakamisen keinona”. Konferenssi pidettiin Göteborgin yliopistossa Ruotsissa kesäkuun 12-13 2015.

---

 

Kiitos kun pyysitte minut puhumaan yksityisomaisuuden suojan ja eriarvoisuuden välisestä suhteesta — aihe joka saa liian vähän huomiota. Tämän ei pitäisi olla yllättävää. Nyt kun vapaiden markkinoiden ideologia on muuttunut oletusmaailmankuvaksi ja poliittiseksi konsensukseksi ympäri maailman, yksityisomaisuus nähdään vapauden, talouskasvun ja inhimillisen kehityksen synonyymina.

Voi kyllä, sillä on nihkeä miinuspuoli nimeltään eriarvoisuus. Aktivistit kuten Occupy-liike ja omia teitään kulkevat ekonomistit kuten Thomas Piketty ovat tuoneet tämän ongelman framille vuosien villasella painamisen jälkeen. Heidän menestyksensä on ollut aikamoinen saavutus, sillä vuosien ajan eriarvoisuuden olemassaolo on esitetty vahinkona, poikkeamana, mystisenä ja hämyisänä vieraana inhimillisen edistyksen pidoissa.

Haluan esittää, että nälkä, köyhyys, riittämätön koulutus ja terveydenhuolto, sekä hyökkäykset ihmisoikeuksia ja -arvoa kohtaan eivät ole bugeja systeemissä. Ne ovat ominaisuuksia. Todellakin, markkinaideologiat usein esittävät, että sellaiset puutteet ovat tarpeellisia insentiivejä ihmisen yritteliäisyydelle ja talouskasvulle; köyhyyttä muka tarvitaan piiskaamaan ihmiset pakenemaan työnteon ja yrittelijäisyyden avulla.

Varallisuusoikeudet ovat tämän dynamiikan ytimessä, sillä ne ovat elintärkeä työkalu, jolla määritellään ja vartioidaan yksityisomaisuuden rajoja, ja jolla oikeutetaan väistämättömät tulokset. Joten on tärkeää, että me keskitymme varallisuusoikeuksiin yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tuottajana — ilman että jätetään huomiotta monia muita voimia, mm. yhteiskunnan käytänteitä, kulttuuria ja politiikkaa, jotka ovat myös tärkeässä roolissa.

Haluaisin keskittyä modernien teollisten yhteiskuntien pakkomielteeseen tehdä kaikesta yksityisomaisuutta, mukaanlukien elämä itsessään, ja käyttää lakia työkaluna pakottamaan markkinoiden ja yksityisomaisuuden yhteiskuntajärjestystä niin laajalle kuin mahdollista. Tämä kulttuurillinen heijaste tunnetaan nimellä yhteisvaurauden aitaaminen. Termi kuvaa miten omistajat vaativat itselleen yleisluontoisia oikeuksia — usein valtioiden aktiivisella mukanaololla — keinona riistää kollektiivisessa omistuksessa olevat resurssit yksityisen hyödyn käyttöön.

Me näemme tämän dynamiikan tällä hetkellä tapahtuvissa maan kaappauksissa, loputtomissa yrityksissä yksityistää pohjavesiä ja kuntien vesijärjestelmiä, groteskeissa kopiosuojan ja patenttioikeuden laajennuksissa yksityistää tieteellistä tietoa ja kulttuuriperintöä, ja Maan ilmakehän käytössä vapaana saasteiden loppusijoituspaikkana. Yksityistämisen mania maailmassa on saavuttanut sellaisen äärimmäisen tason, että jopa immateriaalinen vauraus kuten julkiset tilat, mikro-organismit, geneettisesti luodut nisäkkäät, keinotekoisesti tuotetut nanomateriaalit ja ihmisen tietoisuus itsessään halutaan yksityisomaisuuden suojan alle.

Valitettavasti perinteiset varallisuuslait perustuvat valitettavan vanhentuneeseen maailmankuvaan ja antiikkisiin taloudellisiin oletuksiin ihmisolennoista ja yhteiskunnan sekä ympäristön realiteeteista. Se näkee kaikki nämä yksityisomaisuuden suojan laajennukset vaurauden luomisena — silloinkin kun se itse asiassa johtaa vaurauden tuhoutumiseen (luonnon monetisaatio), kansan kahtiajakautumiseen niihin joilla on ja niihin joilla ei ole, tai luontaisen käyttöarvon muuttamiseen vaihtoarvoksi (hinta). Se olettaa, että arvoa luovat ainoastaan henkilöt, jotka toimivat markkinoilla, ja Näkymätön Käsi tekee taikatemppunsa.

Yksityisomaisuuden suoja ei yleisesti tunnusta yhteiskunnallisen yhteistoiminnan, monimutkaisten luonnonjärjestelmien ja perityn tiedon tai kulttuurin luomaa arvoa. Se on sokea epätaloudellisille suhteille kuten lahjataloudet, epämuodolliset suhteet, yhteiskunnalliset yhteisöt ja hoivatyö. Voitaisiin sanoa, että yksityisomaisuuden suoja yleisesti ei tunnusta yhteisvaurautta eikä sen tärkeää roolia arvonluonnissa.

Mitä tarkoitankaan yhteisvauraudella? No, termi on niin myrkyttynyt konservatiivisista ideologioista ja ekonomistien höpötyksistä viimeisen kahden sukupolven aikana, että ensimmäinen mieleen pomppaava idea kun mainitaan sana ”yhteismaa” on yhteismaan tragedia. Hälvennän nopeasti tämän häiritsevän harhautuksen.

Tragedian vertauksen, niinkuin sitä kutsun, ensi kertaa esitti biologi Garrett Hardin hänen kuuluisassaan artikkelissa Science-lehdessä vuonna 1968. Hardin sanoi: Kuvittele laidunmaa jota kuka tahansa voi käyttää, ja jossa yhdelläkään maanviljelijällä ei ole insentiiviä olla sitä käyttämättä. Hardin julkisti ilman empiirisiä todisteita, että jokainen yksilöllinen maanviljelijä totta kai tuo laitumelle niin monta lammasta kuin mahdollista. Tämä väistämättä johtaa ylikulutukseen ja laidunmaan tuhoon ja saa aikaan yhteismaan tragedian.

“Tragedian vertausta” pidetään niin totena taloudessa, että se on muuttunut kulttuurilliseksi klisheeksi — ideaksi jota rummutetaan jokaisen kandiopiskelijan pääkoppaan. “Vapaat markkinat” ottavat tragediameemin esiin juhliakseen varallisuusoikeuksia ja niinkutsuttuja vapaita markkinoita — ja taistellakseen valtion sääntelyä ja mitä tahansa kollektiivista vaihtoehtoa vastaan.

Ainoa ongelma on, että Hardin ei kuvannut yhteismaata. Hän kuvasi kaikille saatavilla olevan regiimin jossa ei ole sääntöjä, rajoitteita eikä myöskään yhteisöä. Se ei ole yhteismaa. Se on vapaa kaikille. Yhteismaa on sosiaalinen järjestelmä, jolla hallinnoidaan rajallista yhteisöä, sillä on tietyt säännöt resurssiin käsiksi pääsemiseksi, mekanismit joilla monitoroida käyttöä ja rankaista vapaamatkustajia ja niin edelleen. Itse asiassa, Hardinin kuvaama tilanne — jossa vapaamatkustajat voivat varastaa tai vahingoittaa resurssia niin kuin lystäävät — on paljon parempi kuvaus rajoittamattomista markkinoista. Voitaisiin sanoa, että Hardin kuvasi markkinoiden tragedian.

Edesmennyt Indianan yliopiston professori Elinor Ostrom voimakkaasti löi hanttiin koko yhteismaan tragedian sadulle hänen uraauurtavassa vuoden 1990 kirjassaan Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action. Hänen kenttätyönsä ja luova teoretisointinsa näyttää, että yhteisöjen on täysin mahdollista hallinnoida luonnonvarojaan yhteisvaurautena ilman että niitä ylikulutetaan.

Joten yhteisvauraus itseasiassa toimii, ja toimii hyvin. Miten se on mahdollista? Päinvastoin kuin Hardinin vertaus ja sen monet vangin ongelma -muotoilut, ihmiset oikeassa elämässä pyrkivät puhumaan keskenään. He neuvottelevat säännöt ja suojelevat yhteisön intressejä. He rakentavat systeemejä identifioimaan ja rankaisemaan vapaamatkustajia. He kultivoivat voimakkaita kulttuurillisia arvoja ja normeja. Ja niin edelleen.

Yhteismaa on itse asissa kukoistava itsehallinnoinnin systeemi ympäri maailman, joka suurimmaksi osaksi toimii markkinoiden ja valtion ulkopuolella. Tässä on hämmästyttävä fakta: arviolta kaksi miljardia ihmistä on riippuvaisia luonnossa esiintyvästä eri tyypin yhteisvauraudesta selviytyäkseen jokapäiväisestä elämästä —  viljelymaasta, kala-alueista, metsistä, kasteluvedestä, riistasta. Tämä yhteismaan rooli on suurimmaksi osaksi ekonomistien sivuuttama, kuitenkin, koska yhteismaan itsehallinnointi tapahtuu perinteisten markkinoiden ulkopuolella, ja täten sitä pidetään arvottomana. Raha ei vaihda käsiä; BKT ei kasva. Miten mikään arvokas voi syntyä yhteismaalla?

Professori Ostrom — Indianan yliopiston politiikan tieteentekijä, joka käytti uransa tutkien yhteistyössä hoidettujen resurssien dynamiikkaa — voitti taloustieteen Nobelin palkinnon työstään vuonna 2009. Hän oli ensimmäinen nainen, joka on palkinnon saanut. En usko, että tämä on vahinko. Toisin kuin hänen (miespuoliset) ekonomistikollegansa, jotka pitävät yksityisomaisuutta listalla pyöriteltävinä asioina, Ostrom avasi keskustelun yhteiskuntasuhteiden ja yhteistyön rikkaasta potentiaalista tarpeiden tyydytyksessä.

Mutta tässä kohtaa tarina muuttuu mielenkiintoiseksi. Viime vuosina, riippumatta Ostromin inspiroimista akateemisista tutkijoista, kommonerien kasvava joukko on noussut tuottamaan omaa yhteisvaurautta — ja haastamaan heidän yhteisen varallisuutensa aitaamisyritykset. Tämä monenkirjava, rehottava liike menee paljon sen pienen luonnonvarayhteisvaurauden ulkopuolelle globaalissa Etelässä, jota Ostrom tutki. Tämä liike koostuu ruoka-aktivisteista, jotka yrittävät rakentaa uudelleen paikallismaataloutta sellaisin keinoin kuin permakulttuuri, yhteisömaanviljely, Slow Food ja osuuskunnat. Siihen kuulu teknologian parissa työskenteleviä, jotka ohjelmoivat vapaata ja avointa lähdekoodia joka on nyt standardielementti useimmassa kaupallisessa ohjelmistossa. Siihen kuuluu yliopistoja ja tieteentekijöitä ja akateemisia aloja, jotka ovat omistautuneet jakamaan tutkimuksensa ja datansa avoimilla digitaalisilla alustoilla, usein Creative Commons -lisenssillä.

Yhteisvauraus voidaan nähdä siemeniä jakavien maanviljelijöiden keskuudessa Intiassa, jotka haluavat vältellä geenimanipuloituja kasveja ja harjoittaa eräänlaista open source -maanviljelyä. Yhteismaa nähdään avoimen designin ja valmistuksen räjähdysmäisessä kasvussa — joka on globaalisti jaettua tuotedesignia mutta lokaalisti valmistettua ja halpaa, modulaarista ja kaikille saatavilla, open source -ohjelmistojen tyyliin. Tämä liike on tuottanut Wikispeed-auton joka ajaa 100 mailia gallonalla bensaa, Farm Hack -yhteisön joka on tuottanut kymmeniä halpoja maanviljelylaitteita, ja useita hakkeritiloja ja fablabeja tekijäliikkeessä.

Yhteismaa näkyy uusissa “shareable cities”-rakennusprojekteissa, joissa kaupungin asukkaat ovat suuressa roolissa puistojen ja vesijärjestelmien, lastentarhojen ja urbaanin suunnittelun hallinnoinnissa. Yhteismaa on käytössä myös kaupungeissa, jotka käyttävät osallistavaa budjetointia ja sallivat tavallisten kansalaisten puntaroida budjetteja. Se on myös työssä vaihtoehtovaluutoissa kuten kenialainen Bangla-Pesa, joka on tehnyt mahdolliseksi monen slummissa elävän köyhän vaihtaa arvoa keskenään.

Mikä näitä varsin erilaisia yhteisöjä yhdistää? Ne kaikki vaativat itselleen eri arvon universumia. Niillä kaikilla on perussitoumus tuottaa käyttöä varten, ei markkinavaihdantaa varten. Ne kaikki vaativat itselleen oikeutta yhteisönä osallistua sääntöjen luomiseen, joilla hallita itseään. He haluavat reiluutta ja läpinäkyvyyttä hallintaan. Kommonereina he vaativat itsellen vastuuta toimia pitkäaikaisina resurssien isännöitsijöinä. Yhteisvauraus koostuu myös tietynlaisesta etiikasta — sitoumuksesta suojella kaikkea sitä minkä me perimme tai luomme yhdessä, niin että se voidaan antaa eteenpäin, vähentymättömänä, tuleville sukupolville.

Yhteismaa ei ole tragedia. Se tulisi ymmärtää eloisana yhteiskunnallisena ja poliittisena järjestelmänä hallita yhteistä vaurautta. Se on itsehallinnoinnin järjestelmä joka painottaa inkluusiota, reiluutta ja kestävyyttä. Se voimaannuttaa tavallisia ihmisiä ja välttää halvaannuttavan riippuvuuden markkinoista tai valtiosta. Me tiedämme, että markkinat — sitä vastoin, ainakin sen globaalissa, erittäin keskittyneessä ja yhteiskunnallisesti irtautuneessa ja moraalittomassa muodossaan — pyrkivät tekemään asiakkaista riippuvaisia alamaisia.

Historiallisesti yhteisvauraus ei suurimmaksi ole tarvinnut eikä se ole hakenut lain virallista suojaa. Yhteismaan itsejärjestäytyneet tavat ja suhteellinen eristäytyneisyys ulkopuolisesta pääomasta ja markkinoista olivat riittäviä pitämään sitä yllä. Tämä on dramaattisesti muuttunut viimeisen 30 tai 40 vuoden aikana, kuitenkin, globaalin kaupallisen teknologian ja perinteisten yksityisomaisuuden suojan laajentuessa herkeämättä, pakottaessaan markkinalogiikkansa ja -arvonsa lähes kaiken luonnon ja yhteiskunnallisen elämän päälle.

Yhteinen vaurautemme on haavoittuvainen, koska tyypillisesti valtiolla ei ole muodollista, selkeää lainsuojaa joka sitä suojelisi. Todellakin, valtiolla ei ole paljoakaan intressiä antaa tai selkiyttää kollektiivisia omaisuusintressejä, koska se haluaa mieluummin olla samassa veneessä sijoittajien ja korporaatioiden kanssa yksityistämässä tätä kollektiivista vaurautta. Kuten yleensä, valtio ottaa esiin yhteismaan tragedian vertauksen ja olettaa, että ainoastaan yhteisen vaurauden yksityinen riisto ja monetisaatio voi saada aikaan menestystä ja inhimillistä kehitystä. Laajentuva yksityisomaisuuden suoja ja varallisuusoikeudet ovat kriittisiä instrumentteja tässä prosessissa. Ja eriarvoisuus, Pikettyn ja muiden dokumentoimana, on sen väistämätön seuraus.

Haluan ehdottaa, täten, että — poislukien jotkut redistributionistiset strategiat, jotka eilen mainittiin — yhteisvauraus on elintärkeä työkalu jolla taata tasa-arvoisempi vaurauden ennaltajako kaikille. Yhteismaa tarjoaa kaikkein kestävimmän, rakenteellisesti tehokkaan tavan taata, että ihmisten perustarpeet tyydytetään — ja tämä taas vaalii suurempaa poliittista tasa-arvoa. Kansalaisille on laillisesti taattava pääsy ja mahdollisuus käyttää resursseja, joita he tarvitsevat selviytymiseen, arvokkuuteen ja kulttuurilliseen identiteettiin.

Jos me todella haluamme tehdä jotain eriarvoisuudelle, silloin meidän tulee löytää tapoja saada takaisin yhteisvauraus ja keksiä uudelleen Yhteismaan Laki (Law of the Commons). Yhteismaan Lain (uudelleen)keksiminen voi kuulostaa liian kunnianhimoiselta, mutta mietipä tätä: Ihmisillä 1200-luvulla luultavasti oli vahvemmat lailliset oikeudet elinkeinoon ja selviytymiseen kuin ihmisillä on nykyään. Kiitos Magna Cartan ja sen liitteen, Metsän peruskirjan (Charter of the Forest), ihmisillä oli taattu laillinen pääsy metsään keräämään polttopuita, vettä viljelyyn ja juomiseen, tammenterhoja sioille, oikeus metsästää villiriistaa ja kerätä hedelmiä, ja paljon muuta.

Kommonereilla oli laillinen pääsy tuotantovälineisiin ja elinkeinoon — joka on paljon enemmän kuin nykyaikaiset markkinat ja monet valtiot ovat valmiita myöntämään kansalaisille nykypäivänä. Niinkuin Woody Guthrie sanoi, ”If you ain’t got the do re mi, you’re out of luck.”

Miten pääsy yhteisvaurauteen lieventäisi eriarvoisuutta? Ensinnäkin, se auttaisi ihmisiä vapauttamaan itsensä petomaisista markkinoista auttamalla heitä epähyödykkeellistämään heidän jokapäiväisen elämänsä. Me voimme nähdä tämän nykypäivän yhteisvauraudessa:

• Linux-käyttäjät eivät joudu maksamaan rahaa Microsoftille, ja voivat kontrolloida omaa ohjelmistoinfrastruktuuriaan sekä paeta pakotettuja päivityksiä.
• Paikallisruoan syöjät eivät joudu kärsimään geenimanipuloinnin ja teollisen, prosessoidun ruoan kustannuksista tai riskeistä.
• Ihmiset jotka elävät yhteisöomisteisella maalla voivat välttää korkeat vuokrat ja avoimien asuntomarkkinoiden spekulatiiviset hinnat.
• Opiskelijat ja tutkijat jotka käyttävät avoimia oppimateriaaleja ja avoimia tieteellisiä julkaisuja voivat välttää kohtuuttomat kaupallisten julkaisujen hinnat, kalliit verkkosivujen maksumuurit ja päästä irti kopiosuojasta.
• Osuusrahoituksen ja vaihtoehtovaluuttojen käyttäjät voivat keskinäistää yhteisen varallisuutensa ja välttää kaupallisten pankkien petomaiset käytännöt ja yksityisesti luodun fiat-rahan.
• Kaupungissa asujat jotka luottavat kunnallisiin laitoksiin tai yhteisvaurauspohjaisiin vesijärjestelmiin voivat päästä irti riippuvaisuudesta sijoittajien omistamista liikelaitosmonopoleista, ja kehittää ekologisia vaihtoehtoja.

Lopputulema, jonka haluan sanoa tässä, on tämä: Yhteismaa tarjoaa taatun rakenteellisen pääsyn elintärkeisiin resursseihin ja palveluihin markkinoiden ja valtion ulkopuolella. Ja niin tekemällä yhteismaa auttaa takaamaan suuremman tasa-arvoisuuden yhteiskunnissa. Yhteismaa auttaa ihmisiä vähentämään kustannuksia, parantamaan taloudellista riippumattomuuttaan ja vajvistamaan poliittista suvereeniutta.

Ollaksemme varmoja, yhteismaahan osallistuminen tarkoittaa myös tiettyjä vastuita ja aloitteita — sekä henkilökohtaisia että yhteiskunnallisia — jotta suojeltaisiin yhteistä vaurautta. Mutta myös tämä on hyvä asia — koska se emansipoi koko tuottaja/kuluttaja-suhdekuvion joka tuppaa vieraannuttamaan ihmiset toisistaan, edistämään konsumerismia ja saamaan aikaan pahoja “markkinaulkoisvaikutuksia” ympäristölle. Yhteisen vaurauden hallitsijoina kommonerit pyrkivät hallinnoimaan resursseja holistisemmalla, pitkäaikaisemmalla ja kollektiivisemmalla näkemyksellä. Yhteismaa tarjoaa uskottavan pääsyn pois kestämättömän kasvutalouden patologioista.

Mutta tässä on ydinkysymys: Missä roolissa tulisi yksityisomaisuuden suojan olla kaikessa tässä? Jos yhteismaa on rikkaan generatiivinen järjestelmä jolla tyydyttää ihmisten tarpeet, silloin yksityisomaisuuden suojan tulisi ottaa tämä seikka huomioon. Valitettavasti, kuten aiemmin mainitsin, perinteinen lainsäädäntö ei yksinkertaisesti tunnusta yhteisvaurauden oikeaa arvoa.

Olen kuitenkin iloinen saadessai ilmoittaa, että tällä hetkellä on jo tulossa massiivinen määrä juridisia innovaatioita, joilla suojella yhteismaata, yksityisomaisuuden suojan ja muiden lakien avulla. Kunnianhimoinen haasteemme on, mielestäni, keksiä uusi sulautettu ala jota nimitän Yhteismaan Laiksi.

Tämä on monimutkainen haaste, suurimmaksi osaksi siksi että moderni liberaali politiikka ja perinteinen lainsäädäntö ovat filosofisella tasolla vihamielisiä yhteismaalle. Lakijärjestelmä on keskittynyt yksilön oikeuksiin, yksityisomaisuuteen ja talouskasvuun, eikä se ole erityisen vastaanottavainen yhteismaan paradigmalle. Suurin osa yhteisvaurausperusteisista laki-innovaatioista jotka minulla on tullut vastaan ovat pelkkiä niksejä — eli ne ovat nerokkaita harhautuksia ja luovia purkkaviritelmiä nykyiselle standardimuotoiselle lainsäädännölle.

Juuri tämän Richard Stallman ja vapaiden ohjelmistojen liike teki General Public Licensella, eli GPL:llä, joka tarjosi kriittisen juridisen perustan vapaiden ja avoimien ohjelmistojen kehitykselle. Se on se mitä Larry Lessig ja hänen kollegansa tekivät keksiessään Creative Commons -lisenssit, toinen kopiosuojaperustainen lisenssi, joka kääntää kopiosuojan ylösalaisin tehdäkseen teoksista automaattisesti jakokelpoisia, sen sijaan että ne olisivat automaattisesti yksityisomaisuutta.

Käyn nyt nopeasti läpi joitain tärkeimpiä yhteisvaurauspohjaisen lainsäädännön muotoja, joita kommonerit nykyään edistävät.

Globaalissa Etelässä, jotta pidettäisiin yhteismaata hengissä, jotkut alkuperäiskansat ovat liittyneet yhteen juridisen instrumentin nimeltä “biokulttuurilliset protokollat” ympärillä, jonka Etelä-Afrikan Natural Justice -ryhmä on kehittänyt. Nämä protokollat nähdään tapana suojella alkuperäiskansoja markkinoiden aitauksilta, joille kansainväliset sopimukset muutoin antaisivat hyväksyntänsä, julistamalla agroekologiset ja kulttuurilliset käytännöt pois markkinoiden ja kaupankäynnin ulottuvilta.

Intiassa, aina siitä asti kun korkein oikeus muodollisesti tunnusti yhteismaan vuoden 2012 merkkipaalupäätöksessään, intialaiset ovat yrittäneet miettiä mitä juridisia ja poliittisia seuraamuksia seuraa kaiken sorttisen yhteismaan hallinnoinnista, kuten metsien, viljelysmaan ja veden. Sitten on myös kiinnostavia juridisia innovaatioita kuten Perun Potato Park, joka antaa alkuperäiskansoille Cuscon lähellä oikeuden hallinnoida “agroekologista perintömaisemaansa.”

Sidosryhmärahastot (stakeholder trust) ovat uudenlainen juridinen innovaatio, erityisesti USA:ssa. Nämä ovat valtion pystyttämiä rahastoja, joilla kerätään, hallinnoidaan ja jaetaan uudelleen luonnonvaroista, kuten öljy, vesi, metsät ja mineraalit, saatuja tuloja. Suuri ennakkotapaus tälle oli Alaska Permanent Fund, joka tuottaa noin US$1,000 vuodessa jokaiselle Alaskan asukkaalle — harvinainen ei-palkkatulon lähde tavalliselle kansalle. Yhteisvauraustutkija Peter Barnes on laajentanut ideaa koskemaan moniin muihin yhteisiin varoihin hänen kirjassaan Liberty and Dividends for All, pyrkimyksenään käsitellä konkreettisesti suorilla rahamaksuilla eriarvoisuutta.

Uudenlaiset digitaalisen yhteisvaurauden juridiset viitekehtykset ovat robusti innovaatioiden ala. Nyt on pyrkimyksenä siirtyä pois kopiosuojaperustaisista lisensseistä avoimilla alustoilla, kuten GPL ja Creative Commons tekee. Näin mahdollistetaan digitaalisten yhteisöjen pitää itse oma itse tuottamansa ylijäämä. Michel Bauwens P2P Foundationista on ehdottanut yhteisvaurauspohjaisia vastavuorolisenssejä — mitä hän nimittää termillä CopyFair — takaamaan digitaalisten yhteisöjen kyvyn kerätä mitkä tahansa heidän tuottamansa sisällön kaupallisesta käytöstä saadut tulot, samalla kun sallitaan epäkaupallinen käyttö. Samanlaiseen tapaan on nyt pyrkimyksiä kehittää siementenjakolisenssi maanviljelijöille, jotta he voisivat suojella siemeniään kolmansilta osapuolilta, jotka saattaisivat anastaa ja patentoida nämä.

Lohkoketjukirjanpito, jonka Bitcoin toi ensimmäisenä, voi olla yksi kaikkein vallankumouksellisimmista innovaatioista Yhteismaan LAissa. Tämä teknologia on tärkeä, koska se sallii digitaalisen identiteetin varmistuksen ja turvallisen varainsiirron ilman kolmansia osapuolia kuten pankit tai valtiot. Vaikka Bitcoin on käyttänyt lohkoketjukirjanpitoa standardin libertaariin, kapitalistiseen tarkoitukseen, erityisesti spekulaatioon, teknologiaa voidaan käyttää edistämään yhteiskunnallista yhteistyötä radikaalin uusilla tavoilla — käytännössä siirtymään puhutusta ja kirjoitetusta laista digitaaliseen mediaan.

Eräs tärkeä sivujuonne, jota monet “tietokonelakimiehet” työstävät on älysopimukset, algoritmiperustaiset teknologiat jotka loisivat uudenlaisia verkkopohjaisia sopimuksia joita voitaisiin neuvotella lennossa, verkossa, ilman standardeja kirjoitettuja sopimuksia ja velttoa oikeusjärjestelmää. Tämä myös on tärkeä uudentyyppisen yhteisvaurauspohjaisen lainsäädännön alue.

Osuustoimintalainsäädäntö on tärkeä yhteisvaurausperustainen lain ala, joka herättää monia vähän käytettyjä historiallisia malleja uudelleen henkiin, samalla kun kehitetään uuden tyyppistä hallinnointia. Esimerkiksi, Italiassa ja Quebecissa on olemassa monenlaisia usean sidosryhmän osuuskuntia jotka menevät työntekijän ja kuluttajan osuustoiminnan käsitteen ulkopuolelle, ja voimaannuttavat kolmansia osapuolia osallistumaan sellaisiin asioihin kuten vanhusten hoiva ja sosiaalipalvelut.

The Sustainable Economies Law Center Oaklandissa, Kaliforniassa, tutkii uusenlaisia osuustoiminnan muotoja joilla voimaannuttaa jäseniään. Vanhat muodot kuten yhteisön omistamat maat ja “puutarhakaupungit” — joissa kaupunki omistaa vesijärjestelmän, maat ja muun infran, mikä keskinäistää ne kaikkien hyödyksi — ovat kokemassa renesanssin.

On myös monenlaisia tärkeitä urbaanin yhteismaan kokeita, joista monet vaativat juridisia innovaatioita. Eräs kaikkein tärkeimmistä on Bolognan säännöt Italiassa, joka on keksimässä paikallishallintoa uudelleen kutsumalla tavallisen kansalaisen pöytään itseorganisoitumaan omien projektien äärelle — urbaani maanviljely, julkisten tilojen hoito, vanhempien pyörittämät lastentarhat, “sosiaalisten katujen” ohjelmat — joita kaupunki sitten auttaa eteenpäin. Kaupungilla on tällä hetkellä yli 90 “yhteistyösopimusta” kolmella temaattisella alueella — “yhdessä eläminen, yhdessä kasvattaminen ja yhdessä tekeminen.”

Samansuuntaisesti San Fransiscossa oleva ryhmä Shareable on kirjoittanut sarjan tutkimuksia “Shareable Cities”-menettelytavoista, jotka on tarkoitettu auttamaan kaupunginhallintoa työskentelemään kansalaisten kanssa ja kehittämään “jakamisprojekteja” lähtien kimppakyydeistä naapuruston palveluihin. Useat kaupungit, kuten Itävallan Linz, ovat ottamassa avoimia digialustoja käyttöön ja julkaisemassa kaikenlaista infoa ilmaiseksi verkossa.

En ole vielä maininnut niitä monia uusia juridisia aloitteita, jotka yrittävät vahvistaa paikallista itsehallintoa, lähinnä asetusten ja niin kutsuttjen yhteisöperuskirjojen avulla. On olemassa myös uusia järjestömuotoja kuten “omni-commons”, joka tarjoaa administratiivista, fiskaalista ja juridista apua yhteismaan ympärille syntyville pienyrityksille.

Vielä suuremmalla tasolla on monia juridisia aloitteita, jotka yrittävät kuvitella uudelleen yhteismaan periaattein toimivan hallinnon. Jotkut näistä pohjautuvat julkisten rahastojen doktriiniin (public trust doctrine) ympäristölainsäädännössä ylläpitämään kommonerien intressejä, kuten kävi sarjassa ilmastonmuutosoikeusjuttuja. Toiset, kuten italialaisten juristien eräs projekti, yrittävät perustaa ihmisoikeudet yhteisten varojen käytölle, ja suojella heitä markkinoiden aitauksilta. Vain muutama kuukausi sitten ranskalainen lainoppinut piti konferenssin Euroopassa yhteismaan juridisista strategioista.

Me näemme uskomattoman luovuuden purkauksen uudenlaisen lainsäädännön kehittämisessä — sopimuslainsäädännössä, trusteissa, julkishallinnossa, kopiosuojassa ja patenteissa, organisaatioiden peruskirjan luonnissa ja muussa — jotta suojeltaisiin yhteistekemisen yhteiskunnallisia käytänteitä ja arvoja, joita se edustaa.

Mihin tämä kaikki johtaa? Kyse on ihmisten suvereeniuden kunnioittamisesta ja keinojen antamisesta heille, jotta he voisivat keksiä omat hallintomuotonsa joilla tyydyttää tarpeensa lokaalissa kontekstissa. Kyse on ruohonjuuritason aloitteista ja osallisuudesta, läpinäkyvyydestä ja tilivelvollisuudesta. Kyse on ihmisten tarpeiden tyydyttämisestä ilman että nojataan rikkinäiseen byrokratian muodollisuuteen, markkina/valtio-valtaduopoliin tai markkinoihin liittyvään yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen.

Ottaen huomioon juridisen luovuuden yhteisvaurauden luomisessa, ylläpidossa ja suojelussa, minulla on toiveet korkealla että tämä uudenlainen juridiikan tutkimus, Yhteismaan Laki, auttaa meitä siirtymään perinteisen lainsäädännön, byrokratian ja hallinnon rajojen yli. Pohjimmiltaan Yhteismaan Laki tarkoittaa sosialisten normien, politiikkarakenteiden ja institutionaalisten käytänteiden vaalimista, joka voi auttaa ihmisiä kukoistamaan. On olemassa paljon tutkimusta, luovaa teoretisointia ja aktivistien kokeiluja minkä tulee mennä eteenpäin, mutta uskon että yhteistekeminen, uudelleenkeksityn Yhteismaan Lain mahdollistamana, auttaa ratkaisemaan kaikkein kiireisimmät ekologiset, yhteiskunnalliset ja poliittiset aikamme ongelmat.

 

---

Alunperin julkaistu: Bollier.org

Lähde: commonsstrategies.org