Voiko kapitalismi selvitä ilman yhteisvaurautta?

Kirjoittanut David Bollier

Eräs salakavalimmista asioista maa-alueiden aitaamisissa on kuinka ne hävittävät yhteisvaurauden kulttuurin ja muistomme siitä. Vanhat tavat tehdä asioita; sosiaaliset käytännöt, jotka joskus sitoivat ihmisiä yhteen; kulttuuriperintö, joka ankkuroi ihmisiä maisemaan; eettiset normit, jotka tarjosivat vakaan identiteetin — kaikki pyyhitään pois totaalisen markkinakulttuurin tieltä. Kollektiiviset tavat antavat tilaa individualismille. Entiset perinteet jäävät sivuun minkä tahansa sellaisen edestä jolla voi tehdä rahaa. Värikkäät persoonat ja idiosynkraattinen yhteisön perimätieto katoaa.

Karl Marx ikimuistoisesti kuvasi kapitalismin hyödykkeellistävää logiikkaa sanoen ”Kaikki mikä on kiinteää sulaa ilmaan.” Aitaukset jättävät varjoonsa yhteisvaurauden historian ja muistot ja tekevät niistä näkymättömiä. Persoonaton, individualistinen, transaktiopohjainen markkinatalouden etiikka muuttuu uudeksi normaaliksi.

Jos aiomme ymmärtää yhteisvaurautta, on silloin hyödyllistä oppia jotain sen rikkaasta ja laiminlyödystä historiasta. Kapitalistinen kulttuuri haluaa ajatella että kaikki historia johtaa aina suurempaan kehitykseen, jos ei täydellisyyteen, kun yhteiskunta kiipeää kohti nykyhetkeä, parasta mahdollista tilaa kaikista maailmoista. Monimutkainen ja ylenkatsottu yhteisvaurauden historia haluaisi kertoa toista. Se on kertomus siitä kuinka ihmisolennot oppivat uusia ja nerokkaita tapoja tehdä yhteistyötä. Se on tarina uudentyyppisten sosiaalisten instituutioiden rakentamisesta yhteisen tarkoituksen tähden, huolimatta valtajärjestelmistä (feodalismi, autoritarianismi, kapitalismi) joilla on varsin eri prioriteetit.

Yhteisvauraus tuppaa olemaan sisäkkäinen toisten valtajärjestelmien ja institutionaalisten suhteiden kanssa, ja siksi se ei ole täysin itsenäinen. Usein löytyy syvä ”luova jännitys” yhteisvaurauden logiikan ja sen isäntäympäristön imperatiivien välilllä (olivatpa ne sitten lääninherroja, teknologiamarkkinoita tai kansallisvaltion lakeja). Tämän takia useat yhteisvauraudet menestyvät vallan raoissa, ”suojatuilla alueilla” joita valta ei ota huomioon tai joita se sietää, tai jotka ovat vahingossa kaukana siitä.

Karu todellisuus on, että yhteisvauraus ei pyri olemaan itsessään dominantti institutionaalisuuden muoto. Tämä alistunut rooli voidaan nähdä keskiaikaisen maavaurauden kukoistamisena läänilaitoksen aikana; keskinäisissä sosialismin ja kommunismin aikaisissa yhdistyksissä; ja omana aikanamme kapitalismin alla lahjatalouksissa kuten akatemia ja kansalaisyhteisöt. Sellaiset yhteisvauraudet olivat (ja edelleen ovat) sisäkkäisiä suurempien valtajärjestelmien kanssa, ja ne harvoin ovat toimineet suvereeneina voimina.

Silti, ihmisten vastavuoroisuus ja yhteistoiminta menee vuosituhansien taakse. Sivilisaation alkuhetkinä kehitettiin lakiperinne joka pyrki suojaamaan kaikkien yhteisiä intressejä ja tulevia sukupolvia. Ihmisen impulssi tehdä yhteistyötä harvoin ilmaistaan sen puhtaimpana altruistisena muotona; se pyrkii toimimaan luovalla tavalla individualismin ja vallan paineen alaisena. Vaikka me haluammekin asettaa vastakkain ”individualismin” ja ”kollektivismin” niinkuin ne olisivat kolikon kääntöpuolia, yhteisvauraudessa ne tuppaava sumentumaan ja sekottumaan monimutkaisin tavoin. Nämä kaksi eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan ennemminkin toisiaan täydentävät dynaamiset yin-yang -puoliskot.

Historiallinen pienen mittakaavan yhteisvauraus tekee tyhjäksi nykyajan ekonomistien väitteet, että ihmiset ovat olennaisesti rajoittamattomasti kaikkea haluavia materiaalisia yksilöitä, ja että nämä ominaisuudet ovat universaaleja. Päinvastoin. Todellinen mielenhäiriö ihmisen historiassa on idea homo economicuksesta ja globaalisti integroituneesta markkinayhteiskunnasta. Koskaan aikaisemmin historiassa ei markkinat ole nähneet niin monen yhteiskunnan järjestäytyneen markkinakilpailun ja pääoman akkumulaation periaatteiden ympärille kuin nykyään, joka systemaattisesti tuottaa äärimmäisen itsekkästä individualismia, vaurauden epätasa-arvoista jakautumista ja rampauttavia hyökkäyksiä luonnon ekosysteemien kimppuun.

Tämä on jo itsessään huolestuttavaa, mutta myös suuren mittakaavan markkinapohjaisten järjestelmien epätasapainon ja herkkyyden takia. Kuusi vuotta vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen suuremmat voimat takeltelevat edelleen luottamuksen, uskottavuuden ja sosiaalisen vakauden uudelleenrakentamisessa monille globaaleille ja kansallisille markkinoille. Olipa se sitten oman valinnan tai kriisin kautta tullut, on kuitenkin käytännössä väistämätöntä että ihmisrodun (tai ainakin teollistuneen lännen) tarvitsee löytää ja keksiä uudelleen ihmisten välisen yhteistyön instituutiot.

Mitä evoluutiotiede kertoo meille yhteistyöstä

Ottaen huomioon oletukset yksilön oman edun tavoittelusta, ei ole yllättävää että ekonomistit pitävät maailmaa häijynä, kilpailullisena paikkana joka taantuu anarkiaan jollei valtio tule väliin pitämään pahoja toimijoita kurissa ja jaa rangaistuksia. Vakuttava poliittisten filosofien joukko — John Locke, David Hume, Thomas Hobbes — toi esiin tämän maailmankuvan 1700-luvulla; Hobbesin sanoin elämä oli ”yksinäistä, köyhää, häijyä, brutaalia ja lyhyttä”. Universaalin itsekkyyden ja yksilön ”rationaalisuuden” periaatteiden pohjalle on rakentunut koko lakijärjestelmä ja yhteiskuntajärjestys.

Mutta mitä jos tämä suurimmaksi osaksi ”melkein silleen” mennyt tarina — osittain paikkansapitävä taru joka ei todellakaan kuvaa täyttä empiiristä ihmisluonnon olemusta? Mitä jos voitaisiin osoittaa, että ihmisten välinen yhteistö, vastavuoroisuus ja ei-rationaalinen käyttäytyminen ovat yhtä merkittäviä voimia kuin ”kilpailullinen rationaalisuus” ja ”hyödyn maksimointi”?

Tämä on hätkähdyttävä lopputulema suurimmasta osasta nykytutkimusta evoluutiotieteissä, erityisesti aivoneurologiassa, genetiikassa, kehitys- ja evoluutiopsykologiassa, biologiassa, organisaatiososiologiassa ja vertailevassa antropologiassa. Nämä tieteet vahvistavat että sosiaalinen vastavuoroisuus ja luottamus ovat syvälle juurtuneita inhimillisiä periaatteita. Ne saattavat olla jopa biologisesti koodattu.

Eräs ensimmäisistä tiedemiehistä joka tutki tätä mahdollisuutta oli venäläinen zoologi Petr Kropotkin vuoden 1902 kirjassaan Mutual Aid: A Factor in Evolution. Kropotkin seurasi eläinkuntaa ja tuli siihen päätelmään, että ”evoluution painottama yhteistyö oli pikemminkin se, joka sai aikaan lajin, myös ihmisen, menestymisen Darwinin merkityksessä, ei kilpailu.” Eläimet elävät suhteessa toisiinsa ja keskinäisesti avustavat toisiaan jotta heidän ryhmänsä kelpoisuus paranisi.

Valtavirran tiede 1900-luvulla otti varsin erilaisen suunnan. Se on yleisesti omaksunut malleja rationaalisesta oman edun tavoittelusta jotta selitettäisiin kuinka organismit käyttäytyvät ja kehittyvät. Evoluutiotieteissä luonnonvalinta on perinteisesti nähty jonain joka tapahtuu yksilöille, ei ryhmille, koska yksilöitä on pidetty etuoikeutettuina yksikköinä luonnon biologisessa hierarkiassa. Täten evoluution sopeutumisen on ajateltu tapahtuvan yksilöille, ei kollektiiveille tai kokonaisille lajeille. Tiedemiehet ovat yleisesti hylänneet idean, että biologiset piirtet, jotka ovat ”hyväksi ryhmälle”, voisivat siirtyä ja kehittyä ryhmätasolla.

Viime vuosikymmenen aikana on kuitenkin ilmestynyt räjähdyksenomaisesti uusia kunnioitettuja tiedemiehiä kuten Martin Nowak, E.O. Wilson ja David Sloan Wilson, jotka pitävät ryhmätason valintaa merkittävänä voimana ihmisen ja eläinten evoluutiossa. Empiirinen todistusaineisto tukee sitä seikkaa, että evoluution sopeutuminen voi tapahtua ja tapahtuu kaikilla biologisen hierarkian tasoilla, mukaanlukien ryhmät. Perusidea on, että vaikka yhteistyö ja altruismi voivat olla ”paikallisesti epäedullisia” yksilöille, ne saattavat olla erittäin mukautuvia ominaisuuksia ryhmille. Kuten E.O. Wilson ja David Sloan Wilson sen sanovat, ”Itsekkyys voittaa altruismin ryhmien sisällä. Altruistiset ryhmät voittavat itsekkäät ryhmät. Kaikki muu on tämän selitystä.” Lyhyesti, vastavuoroinen sosiaalinen vaihdanta on ihmisen identiteetin ytimessä, yhteisöissä ja kulttuurissa. Se on elintärkeää aivotoimintaa joka auttaa ihmislajia selviytymään ja kehittymään.

Tottakai sanaharkka on edelleen vahvaa, mutta näyttäisi siltä, että ihmisolennot ovat neurologisesti koodattuja olemaan empaattisia ja yhteistyötä tekeviä, ja ottamaan emotionaalisesti yhteyttä kanssaihmisiin. Kirjailija ja esseisti Rebecca Solnit näytti kirjassaan A Paradise Built in Hell: The Extraordinary Communities That Arise in Disaster, katastrofien saartamat yhteisöjen jäsenet, kuten San Fransiscon maanjäristys vuonna 1907, Saksan hyökkäys Lontooseen II maailmansodan aikana ja syyskuun 11. päivän terroristi-iskut, yleisesti käyttäytyvät uskomattoman itseuhrautuvalla, iloisella, päättäväisellä ja rakastavalla tavalla toisiaan kohtaan. Sellaisten onnettomuuksien luomat yhteisöt ovat todella ”helvettiin rakennettuja paratiiseja”. Hänen kirjansa on vastaus taloustieteilijöille ja poliittisille johtajille jotka uskovat maailman koostuvan eristyksissä elävistä itsekkäistä yksilöistä joita täytyy hallita auktoriteettien ja pelon avulla.

”Ehkä kaikkein uskomattomin evoluution aspekti”, kirjoittaa Harvardin teoreettinen biologi Martin A. Nowak, ”on sen kyky saada aikaan yhteistyötä kilpailullisessa maailmassa”, ja hän jatkaa, ”Täten saatamme lisätä ’luonnollisen yhteistyön’ kolmanneksi evoluution perusperiaatteeksi mutaatioiden ja luonnonvalinnan rinnalle.” On syytä huomata, että ”yksilönvalinnan teorian” suosio 1900-luvun jälkipuoliskolla sattuu oudosti samaan aikaan markkinakulttuurin ja sen kilpailullisen individualismin kukoistuskaudelle. Onko tässä esimerkkitapaus kulttuurin vaikuttamisesta tieteelliseen havainnointiin?

Mikä on merkillepantavaa viimeaikaisemmissa evoluutiotieteen löydöksissä on yksittäisten organismien toiminta monimutkaisessa keskinäisen riippuvuuden järjestelmässä. Tämä tarkoittaa sitä, että yksilön oman edun tavoittelu ja ryhmän selviytyminen pyrkivät yhtymään, mikä tekee oletetusta ”altruismin” ja ”oman edun tavoittelun” dualismista jollain tavalla keinotekoista. Kuka tahansa, joka ottaa osaa hyödyllisiin verkkoyhteisöihin tunnistaa tämän tunteen; yksilön ja ryhmän intressit muuttuvat enemmän tai vähemmän yhtäläisiksi ja toisiaan vahvistaviksi, vaikka ne välillä häiriintyvät kiistoista ja ulkopuolisista järkytyksistä.

Sosiaalisena tiedemiehenä professori Elinor Ostrom tutki satoja tapauksia ympäri maailman joissa yhteisöillä oli kyky itseorganisoida omat yhteisvaurauteen perustuvat hallintojärjestelmänsä ja kehittää yhteistyöhön pohjautuvaa etiikkaa. Hänen tutkimuksensa paljasti etnografisen todellisuuden: että yhteisvauraus kykenee taivuttelemaan yksilöitä rajaamaan heidän kapeaa itsekeskeisyyttään ja tukemaan laajempaa kollektiivista agendaa. Palkitseva uutinen on, että evoluutiotieteilijät ovat saanet varmennetuksi nämä väitteet genetiikan, biologian, neurologian ja evoluutiopsykologian perustasoilla.

Unohdettu yhteisvaurauden juridinen historia

Yhteisvaurauden maanalaineen elämä evoluutiotieteissä — joka vasta nyt aletaan tunnustaa — on verrattavissa sen juridiseen historiaan. Yhteismaan laki on suurilta osin jätetty huomiotta, ja kuitenkin se menee pitkälle muinaiseen Egyptiin ja Rooman valtakuntaan, ja se on punottu kuin kultaineen lanka läpi keskiaikaisen Euroopan historian. Yhteismaahan perustuvien lakien merkkipaaluja — kuten Rooman lailliset omaisuuskategoriat sekä Magna Carta ja sen kumppani Carta de Foresta, Metsän peruskirja — ovat syvälle juurtuneita länsimaiseen lakijärjestelmään.

Mietitäänpä kuningas Juhana Maatonta. 1200-luvun Englannissa kuninkaallisten sarja alkoi vaatia laajeempia ja laajempia metsäalueita itselleen henkilökohtaiseen käyttöön ja virkistyksekseen, paronien ja kommonerien kustannuksella. Uhkailemalla kommonerien elinkeinoa, joka riippui metsästä polttopuiden ja rakennusmateriaalien muodossa, nämä kuninkaalliset tunkeutumiset yhteisvaurauden alueelle provosoivat pitkittynyttä ja katkeraa siviilikonfliktia. Karja ei voinut vapaana juosta metsissä; siat eivät voineet syödä tammenterhoja; kommonerit eivät voineet kerätä polttopuita korjatakseen kotejaan; laivat eivät voineet navigoida joissa jonne oltiin rakennettu patoja tai yksityisiä pengerteitä.

Vuosien brutaalin aseistetun konfliktin jälkeen Juhana Maaton vuonna 1215 virallisesti suostui sarjaan laillisia rajoituksia hänen absoluuttiseen valtaansa ja edellytti, että muut yhteiskunnan jäsenet, mukaanlukien kommonerit, olisivat oikeutettuja oikeusturvaan, ihmisoikeuksiin ja toimeentuloon muiden oikeuksien lisäksi. Tämä oli suuri Magna Carta, eräs länsimaisen sivilisaation peruskirjoista. Habeas corpuksen, valamiehistön oikeuskäsittelyn oikeudet, kidutuksen kieltäminen ja laillisuusperiaate kaikki pohjaavat Magna Cartaan. Kaikki nämä lain periaatteet ovat sen jälkeen ilmentyneet moderneissa perustuslaeissa ympäri maailman eräinä kansalaisten perusoikeuksista. Ne ovat myös useiden ihmisoikeuskonventtien myöntämiä.

Lähestulkoon unohdettu dokumentti, Metsän peruskirjan jokamiehenoikeudet, tulee myös mainita tässä yhteydessä. Kaksi vuotta Magna Cartan jälkeen allekirjoitettu ja myöhemmin siihen sisällytetty, tämä peruskirja tunnustaa kommonerien perinteiset oikeudet käyttää kruunun maita ja metsiä. Täten kommonerit virallisesti nauttivat oikeudesta syöttää sikoja metsissä, polttopuiden keräämisestä, laiduntamisesta ja turpeen leikkaamisesta polttoaineeksi kruunun mailla. Käytännön seikkana Metsän peruskirja antoi kommonereille perusoikeudet elinkeinoon. Se myös suojeli heitä valtion terrorismilta jota kuninkaan sheriffit harjoittivat kuninkaan aidattujen alueiden puolustamiseksi.

Kuten tämä lyhyt historia esittää, yhteismaan laki viittaa toisentyyppiseen lakiin — sellaiseen joka on perua kommonerien kokemista asioista; sellainen joka on epävirallinen, tilannesidonnainen ja kehittyvä kirjoitetun ja kiinnitetyn sijaan; ja joka kannustaa sosiaaliseen mutualismiin ja tasa-arvoon kaupallisten tavoitteiden tai valtion auktoriteetin sijaan. Peter Linebaugh valaisee tätä seikkaa: ”Yhteisomaisuus on sitoutunut työprosessiin; se kuuluu olennaisena osana tietyn pellon, ylämaan, metsän, suomaan, rannikon käytäntöihin. Jokamiehenoikeuksiin päästään työllä. Ne kuuluvat käytäntöön, eivät koulutukseen… Yhteisomaisuus, koska se on riippumaton valtiosta, on riippumaton myös lain ja valtion aikasidonnaisuudesta. Se on paljon vanhempi. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että se on kuollut tai esimoderni tai takapajuinen.”

Yhteisomaisuus pysyy elintärkeänä linnoituksena virallisen lain väärinkäytöksiä vastaan, sillä se edustaa yhtä niistä harvoista tavoista joilla virallinen laki voidaan saada vastaamaan kansalle. Virallinen laki voi paljon helpommin korruptoitua ja sitä voidaan rikkoa, koska sillä on selkeät kiintopisteet — lainsäädäntö, oikeudet, valtionpäämiehet — jotka pahat toimijat voivat sivuuttaa, siinä missä kansanomainen laki on syvälle ihmisten jokapäiväiseen elämään ja kulttuuriin juurtunut ja siksi vaikeampi manipuloida tai korruptoida.

Niin tervetullut kuin Magna Carta olikin kommonereille, sen takeet pystyttiin varmistamaan vain jatkuvan valppauden kautta. Kommonerit olivat skeptisiä, ja ymmärsivät että vaadittiin taistelua. Tämä on yksi syy miksi kuninkaat toistuvasti julkaisivat Magna Cartan uusiksi vuosien saatossa, ritualistissti varmentaen että kommonerien perusoikeudet todellakin olivat turvattuja. Tottakai, pelkkä paperinpala on osoittautunut arvoltaan rajoitetuksi valtiovallan väärinkäyttötapausten pysäyttämisessä. Kuten olemme omana aikanammekin nähneet, USA:n hallitus, terrorismia vastaan taistelun nimissä, jättänyt noudattamatta habeas corpusta, oikeusturvaa, kidutuskieltoa ja muita Magna Cartan periaatteita.

Joten 1500-1800 luvuilla Magna Carta sai vähän aikaan suurten maaomaisuuksien aitaamisen estämiseksi. Vuonna 1536 kuningas Henry III eliminoi katoliset luostarit, mikä sai aikaan lordien ja ylimystön raivokkaan maiden aitaamisen — ”massiivisen valtion sponsoroiman yksityistämisen” kuten Linebaugh sitä kutsuu. Neljän tuhannen parlamentin lain valtuuttamana useiden vuosisatojen aikana nouseva herrasmiesluokka otti haltuunsa noin 15 prosenttia kaikista Englannin yhteismaista heidän oman yksityiseen käyttöönsä. Nämä maiden haltuunotot tuhosivat monien kommonerien sosiaalisen yhteyden maaperään ja talloivat jalkoihinsa heidän sosiaalisen identiteetin ja perinteet, tehden sijaa heidän proletarisaatiolle.

Kun maiden haltuunotot kiihtyivät, naiset jotka yrittivät pysyä vanhoissa yhteisvaurauden käytön tavoissaan — jotka puolustivat oikeuksiaan yhteisvaurauteen, siksi koska heillä ei ollut muuta elinkeinoa — usein löysivät itsensä syytetyn penkiltä noitaoikeudenkäynneistä. Silvia Federici tutkii näitä teemoja feministisessä tutkielmassaan keskiaikaisesta kapitalismiin siirtymisestä nimeltään Caliban and the Witch. Hän kirjoittaa: ”Yhteisvaurauden sosiaalinen funktio oli erityisen tärkeä naisille, joilla oli vähemmän oikeuksia maahan ja vähemmän sosiaalista valtaa, jotka olivat riippuvaisempia siitä elinkeinonaan, autonomiana ja sosiaalisuutena.”

Yhteismaan lain pimennys

”Maan haltuunotto tarkoitti siirtymää pois paikalliseen muistiin tallentuneden tapojen ohjaamasta elämästä sellaiseen elämään jota ohjasi kirjoitetut kansalliset lait”, havainnoi tutkija Lewis Hyde. ”Se tarkoitti siirtymää muutoksen arvossa itsessään, joka ennen oli syytettynä ja tarkoitti rappeutuneisuutta, mutta jota nyt ylistettiin ja joka liitettiin kasvuun. Se tarkoitti muutosta ajan mittaamisessa ja havainnoinnissa” (kun tehtaat alkoivat rationalisoida ja mitata aikaa ja ihmisten toimet perustuivat suoraan siihen).

Ihmisten oikeuksien ja maaomaisuuteen käsiksi pääsyn tullessa erotetuksi sosiaalisista tavoista tuli esiin uuden tyyppinen henkilö — yksilö, joku joka ei ollut näkyvästi kollektiivin jäsen ja jonka maailmankuva pyöri henkilökohtaisten palkkojen, teknologisen ja yhteiskunnallisen kehityksen sekä materiaalisten ansioiden ympärillä. Uusi markkinajärjestys, kirjoittaa Karl Polanyi, loi ihmisen joka oli ”kiertävä paimentolainen, jolta puuttui itsekunnioitus ja kuri — karu, tunteeton olento”. Kaikki tämä seurasi kun ”nippu” josta yhteisvauraus koostui — resurssit, kommonerit ja sosiaaliset käytännöt — purettiin ja hyödykkeellistettiin palvelemaan uuden teollisuusmarkkinajärjestyksen tarpeita.

Toki maidn aitaamisella oli myös positiivisia vaikutuksia, kuten mestari/kommoneri-suhteen romuttaminen, vasallien muuttaminen vapaaksi omistusoikeudeksi. Mutta tämä uusi ”vapaus” toimii kahteen suuntaan: samalla kun se vapauttaa ihmisen etsimään uusia identiteettejä ja sosiaalisia vapauksia, se myös tuhoaa sosiaalisen koheesion yhteisvauraudessa, henkilön varmassa elinkeinossa ja ekologisessa kestävyydessä, sekä tasapainottaa linkit identiteetin ja resurssienkäytön välillä.

Sosialismin ja poliittisen liberalismin historia voidaan nähdä yrityksenä kohentaa joitain pahimmista strukturaalisista yhteisvaurauden hajottamisen luomista ongelmista. Eurooppalainen sosialismi 1800- ja 1900-luvulla otti käyttöön uudenlaisia sosiaalisen mutualismin ja byrokratian järjestelmiä, joska yrittivät tyydyttää entisten kommonerien tarpeet uudessa teollistuneen yhteiskunnan ympäristössä. Bottom-up -innovaatiot kuten kuluttajaosuuskunnat, sosiaaliturvajärjestelmät ja kunnalliset vesilaitokset keksittiin. Idea oli saada kommonerien perustarpeet tyydytetyksi toisenlaisessa historiallisessa kontekstissa, markkinoiden/valtion kontekstissa.

Nämä innovaatiot varmasti olivat parannus laissez-faire -yhteiskuntajärjestykseen, ja todellakin, monet varhaisista sosialistisista tai utopistisista projekteista enemmän tai vähemmän toimivat yhteisvaurautena, ehkäpä koska tuon ajan ihmisillä silti oli elävä muistikuva perinteisestä yhteisvauraudesta. Mutta työläisten kollektiivien sopeutuessa valtion lakien, byrokratian, markkinavoimien ja korporaatioiden vaatimuksiin, yhteisvaurauden harjoittaminen — ja yhteisvaurauden elinvoima — hitaasti katosi.

Valtion sääntely on ollut toinen tapa kompensoida ”vapaiden markkinoiden” ongelmia, erityisesti kustannusten ja riskien siirtämistä ympäristölle, yhteisöille ja ihmiskeholle. Ympäristökäytäntöjen, ruoan, lääkkeiden, lääketieteellisten laitteiden, kemikaalien, autojen ja kuluttajatuotteiden turvallisuuden sääntely voidaan nähdä yrityksenä käyttää kömpelöä virallista lakia, tiedettä ja byrokratiaa toimeenpanemaan sosiaalisia ja eettisiä kommonerien normeja. Ottaen huomioon kaupallisten tapahtumien ja monikansallisten yritysten vallan kokoluokan, valtion sääntely on ehdottomasti tarpeellista; perinteinen yhteisvauraus on liian pieni, liian järjestäytymätön ja kärsii resurssipulasta jotta voitaisiin sosiaalisesti taata vastuulliset lopputulemat.

Toisaalta sääntely ei ole toiminut niin hyvin. Lain keskittäminen ja formalisointi teki siitä helpompaa säännellyille teollisuudenaloille kaapata ja korruptoida prosessi — ei yllättävää ottaen huomioon markkina/valtion vallan ja päällekkäisten intressien syvyyden. Se pysyy jonkinlaisena avoimena kysymyksenä kuinka hallinto saatettaisiin uudelleenjärjestellä markkinoiden ohjaksissa, jotka kroonisesti saavat aikaan sosiaalisia ja ympäristöllisiä väärinkäytöksiä.

Valtion sääntelyllä on erittäin epätasainen ansioluettelo, ja niin on myös valtion rooli yhteisten varojen luottohenkilönä epätasainen ja usein surullinen. Me helposti unohdamme että monet valtion hallinnoimat resurssit kuuluvat kansalle. Valtio ei ”omista” ilmaa, vettä, julkisia maita, rannikkoalueita tai villiä luontoa. Eikä se voi tehdä mitä se haluaa niiden kanssa. Se on valtuutettu toimimaan ainoastaan hallinnollisena ja luottamushenkilönä kansan puolesta. Julkisen luottamuksen doktriinin alla se ei voi antaa pois tai sallia näiden resurssien tuhoutumista. Painottaaksemme valtion isännöitsijyyden velvoitteita, haluan kutsua laajan skaalan valtionhallinnoimaa yhteisvaurautta valtion edunvalvomaksi yhteisvauraudeksi.

Epäonneksemme valtio usein painaa villasella sen velvollisuudet ”tulla väliin” markkinoille koska se pelkää että se saattaisi jarruttaa talouskasvua ja rikkoa laajalti uskottua fiktiota ”vapaiden markkinoiden” periaatteista. Turvallisuussäännökset ja julkisen vallan vaatimukset, esimerkiksi, pyrkivät tasapainottamaan yhteiskuntaa, ehkäisemään vakavia haittoja ja varmistamaan karkean sosiaalisen tasa-arvon. Mutta neoliberaaleina aikoina jopa nämä tavoitteet nähdään useimpien hallitusten silmissä taakkoina, joita on mahdotonta hyväksyä, ja painolastina talouskasvulle.

Ollaksemme varmoja, monet ruohonjuuritason liikkeet ovat kehittäneet vaatimattoman riippumattoman osuustoiminnan ja keskinäisten yhdistysten sektorin. Epäonneksemme nämä vaihtoehtoiset provisiointijärjestelmät ovat yleensä epäonnistuneet pääsemään merkityksellisiin mittasuhteisiin. Samalla tavoin, vaikka moni tärkeä sääntelyn suoja on voitettu vuosien varrella, ne ovat epäonnistuneet pysymään sen säälimättömän uusien ongelmien virran tahdissa, jonka markkinat ovat luoneet. Lisäksi, sääntely yleisesti on lakiprosessin ja tieteellisen asiantuntijuuden dominoimaa, niin että paikallisten asukkaiden tai yksittäisten kuluttajien mielipiteellä ei ole niin suurta painoarvoa päätöksenteossa kuin lakimiehillä, akkreditoiduilla teknisillä asiantuntijoilla ja korporaatioiden edustajilla. Kommonerit usein tulevat epälegitimoiduiksi hallintoprosessin osallistujina, tai yksinkertaisesti heillä ei ole varaa osallistumisen kustannuksiin.

Käytännössä samainen institutionalisaation prosessi, joka näennäisesti on tarkoitettu turvaamaan reilu, tasa-arvoinen ja kaikki mukaanottava päätöksenteko, myös pyrkii riistämään äänioikeuden kommonereilta. Tämä voidaan havaita kun sosiaalidemokraattiset valtiot ovat ottaneet projektien hallinnon valtaansa (sosiaaliturva) ja kun valtion kommunismi on marginalisoinut kollektiiviset aloitteet (osuuskunnat). Ei ole yllätys, että kommonerien onnistuminen riittävien suojatoimien kehittämisessä itselleen ja resursseille kansallisvaltion lakijärjestelmän kautta on ollut epätavallista ja rajoittunutta.

Eräät neuvokkaimmista kommentaattoreista näille ongelmille ovat autonomisia marxisteja kuten Massimo De Angelis, The Commoner -verkkosivun päätoimittaja; George Caffentzis, the Midnight Notes Collectiven perustaja; Silvia Federici, historioitsija joka keskittyy yhteisvaurauden feministisiin seurauksiin; Peter Linebaugh, The Magna Carta Manifeston ja Englannin yhteismaiden historiikkien kirjoittaja; sekä Michael Hardt ja Antonio Negri, poliittiset teoreetikot, jotka ovat kirjoittaneet kirjat Multitude, Empire ja Commonwealth. Kukin omalla tavallaan on huomioinut, että ydinongelma kahlitsemattomassa kapitalistisissa markkinoissa on niiden taipumus jäytää autenttisia sosiaalisia yhteyksiä ihmisten kesken (yhteistyö, tavat, perinteet) ja likvivoida orgaaninen yhteiskunnan ja yksilöiden yhteisvaurauden koherenssi. Pääoma hajottaa yhteisvaurauden sen osatekijöihinsä — työvoimaan, maahan, pääomaan ja rahaan — ja kohtelee niitä hyödykkeinä joiden arvo on identtinen niiden hinnan kanssa.

Tämä on saanut aikaan sitkeän moraalisen ja poliittisen kriisin koska markkinakapitalismi ei voi vastata kysymykseen ”Mikä sitoo ihmisiä toisiinsa niiden pienimpien mahdollisten sosiaalisten ja kansalaissiteiden jälkeen, joita tarvitaan osallistumaan markkinoiden vaihdantaan? Kykeneeekö markkinatalous selviytymään ilman yhteisvaurautta?”

 

 

Lähde:

Can Capitalism Survive Without the Commons?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *