Sosiaaliekologia: Kommunalismia ilmastokaaosta vastaan

1960-luvulta asti sosiaaliekologian teoria ja käytäntö ovat auttaneet ohjaamaan ponnisteluja kuvaamaan radikaali, vastasysteeminen ekologinen tulevaisuudenkuva, jolla on tavoitteena transformoida yhteiskunnan suhteet muun kuin ihmisen luontoon. Monien vuosikymmenten ajan sosiaaliekologit ovat kuvanneet keskeistä ekologista kapitalismin ja valtion kritiikkiä, ja ehdottaneet vaihtoehtoisen vision voimaantuneillei ihmisyhteisöille, jotka ovat järjestäytyneet liittoon etsimään harmonisempaa suhdetta laajempaan luonnolliseen maailmaan.

Sosiaaliekologia on auttanut muokkaamaan Uutta Vasemmistoa ja ydinvoiman vastaista liikettä 1960- ja 70-luvuilla, vihreän politiikan nousua monissa maissa, vaihtoehtoa globalisaatiolle 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, sekä viimeisimpänä kamppailua demokraattisesta autonomiasta kurdialueilla Turkissa ja Syyriassa: Mukaan mahtuvat myös uudet kunnallisliikkeet ympäri maailman — Barcelonan en Comústa Cooperation Jacksoniin Mississippillä.

Sosiaaliekologian filosofisen vision artikuloi ensimmäisenä Murray Bookchin 1960-luvun lopun ja 2000-luvun alun välisenä aikana, ja sitä on siitä eteenpäin hänen kollegansa sekä monet muut laajentaneet. Se on uniikki synteesi sosiaalikritiikistä, historiallisesta ja antropologisesta tutkimuksesta, dialektisesta filosofiasta ja poliittisesta strategiasta. Sosiaaliekologia voidaan nähdä avautuvan useissa erillisissä ymmärryksen ja oivalluksen kerroksissa, kaikkien näiden dimensioiden yli. Se lähtee siitä, että ympäristöongelmat ovat olennaisesti yhteiskunnallisia ja poliittisia luonteeltaan, ja ne ovat juurtuneet historiallisiin alistamisen perinteisiin ja sosiaaliseen hierarkiaan.

Kapitalismi ja ilmastonmuutos

Bookchin oli ensimmäisten ajattelijoiden joukossa lännessä identifioimassa kapitalistisen järjestelmän kasvun imperatiivia perimmäisenä uhkana elävien ekosysteemien toiminnalle, ja hän johdonmukaisesti argumentoi, että yhteiskunnalliset ja ekologiset huolet ovat perimmältään erottamattomia, ja kyseenalaisti monien luonnonsuojelijoiden ajamat kapeat näkökannat eri ongelmiin. Ilmastoaktivisteille nykyään tämä rohkaisee ymmärtämään, että järkevä lähestymistapa ilmastokriisiin vaatii fossiilisten polttoaineiden systeemisen keskeisyyden ja kapitalismin resilienssin jatkamisen. Todellakin, kapitalismi sellaisena kuin me sen tunnemme on käytännöllisesti katsoen käsittämätön ilman energiankäytön eksponentiaalista kasvua — ja laajalle levinnyttä energian korvaamista työllä — jotka hiili, öljy ja kaasu ovat mahdollistaneet. Brittiläinen Corner House -tutkimusryhmä selittää vuoden 2014 paperissaan:

Koko nykypäivän liikevoiton teko työllä riippuu absoluuttisesti halvasta fossiilisesta hiilestä [ja siksi] ei ole halpaa tai poliittisesti järkevää korvaajaa fossiilisille polttoaineille kolmikossa fossiliset polttoaineet – polttomoottorit – hyödykkeellistetty työ, mikä pönkittää nykyistä kapitaalin akkumulaation vauhtia.

Sosiaaliekologian perspektiivi sallii meidän nähdä, että fossiiliset polttoaineet ovat kauan olleet keskeisiä kapitalistiselle jatkuvan kasvun myytille. He ovat ajaneet jatkuvasti kasvavat pääomakeskittymät monille talouden sektoreille, ja edistäneet ihmistyön prekaariuden sekä kasvattamista että institutionalisointia. Kirjassaan Fossil Capital Andreas Malm selittää yksityiskohtaisesti miten varhaiset brittiläiset teollisuuspamput halusivat vaihtaa yltäkylläisen vesivoiman hiilellä toimiviin höyrykoneisiin myllyjensä pyörittämiseksi, huolimatta kasvaneista kuluista ja epävarmasta toimivuudesta. Kyky hallita työvoimaa oli keskeinen heidän päätökselleen kun urbaanit köyhät osoittautuivat suunnattomasti myöntyväisemmiksi tehdaskurinpidolle kuin itsenäiset maalaiset, jotka asuivat Britannian vuolaasti virtaavien jokien varsilla. Vuosisata myöhemmin massiiviset uudet öljylöydöt Lähi-Idässä ja muualla edistäisivät aiemmin käsittämättömiä kasvulukuja ihmistyövoiman tuottavuudessa ja puhaltaisivat uutta elämää rajoittamattoman talouskasvun kapitalistiseen myyttiin.

Ilmastonmuutoskriisin täyteen laajuuteen vastaamiseksi ja planeetan säilyttämiseksi elinkelpoisena jälkeentuleville meidän tulee rikkoa tuo myytti lopullisesti. Nykyään fossiilisten polttoaineiden poliittinen ylivalta ylittää huomattavasti niiden maksamien kampanjarahojen tai niistä saatavien lyhytaikaisten liikevoittojen määrän. Se on perua niiden jatkuvasta keskeisestä roolista sen saman systeemin edistäjänä jonka ne ovat auttaneet luomaan. Meidän tulee kumota sekä fossiiliset polttoaineet että kasvutalous, mikä tulee vaatimaan perustavanlaatuista monien nykyajan yhteiskuntien keskeisten ydinajatusten uudelleen pohdintaa. Sosiaaliekologia tarjoaa viitekehyksen tähän.

Sosiaaliekologian filosofia

Onneksi tässä mielessä sosiaaliekologian tavoitteet ovat jatkaneet kehittymistään kritiikin tason yläpuolelle. 1970-luvulla Bookchin kävi mittavaan tutkimustyöhön ihmisyhteisöjen ja ei-ihmisluonnon välisen suhteen evoluutiosta. Hänen kirjoituksensa haastoivat yleiset länsimaiset käsitteet ihmisistä, jotka luonnostaan haluavat hallita luontoäitiä. Hän tuli siihen tulokseen, että luontoäidin dominointi on myytti, joka on perua muinaisten eurooppalaisten ja Lähi-Idän heimoyhteisöjen hajoamisesta seuranneista ihmisten keskeisen dominoinnin suhteista.

Sosiaaliekologia painottaa egalitaarisia yhteiskuntaperiaatteita, joita monet alkuperäiskansojen kulttuurit — sekä menneet että nykyiset — ovat pitäneet yhteisinä, ja jotka on nostettu jopa uuden yhteiskuntajärjestyksen ohjenuoriksi: käsitteet kuten keskinäinen riippuvuus, vastavuoroisuus, yhtenäisyys monimuotoisuudessa ja komplementaarisuuden etiikka, eli roolien tasapainottaminen eri yhteiskunnan sektorien välillä aktiivisesti kompensoimalla yksilöiden eroja. Magnum opuksessaan The Ecology of Freedom Bookchin kuvailee rakentuvat konfliktit näiden ohjenuorien ja niiden yhä kerrostuneempien hierarkisten yhteiskuntien välillä, sekä miten tämä on muokannut vapauden ja alistamisen keskenään kamppailevia perinteitä suurimman osan aikaa ihmiskunnan historiasta.

Tämän lisäksi filosofinen tarkastelu sosiaaliekologiassa käy läpi ihmistietoisuuden syntyä luonnon evoluution prosessina. Dialektisen ajattelun juurille päästyään, Aristoteleesta Hegeliin, Bookchin kehittää omalaatuisen lähestymistavan ekofilosofiaan, painottaen potentiaaleja jotka lepäävät piilossa sekä luonnon että yhteiskunnan ilmiöiden evoluutiossa, samalla kun juhlitaan ihmisen luovuuden sekä itsereflektion uniikkiutta. Sosiaaliekologia karttaa yleistä näkemystä luonnosta pelkkänä välttämättömyytenä, sen sijaan se näkee luonnon pyrkivän aktualisoimaan evoluution kautta potentiaalia tietoisuudelle, luovuudelle ja vapaudelle.

Bookchinille dialektinen näkökanta ihmisen historiaan pakottaa meidät hylkäämään sen mikä vain on, ja seuraamaan potentiaaleja, jotka sisältyvät evoluutioon, kohti laajempaa kuvaa siitä mikä voisi olla, ja mikä lopulta tulee olla. Vaikka vapaan, ekologisen yhteiskunnan realisointi on kaukana väistämättömästä — ja se saattaa näyttää vielä vähemmän todennäköiseltä vääjäämättömän ilmastokaaoksen äärellä — se on ehkäpä kaikkein rationaalisin lopputulema neljän miljardin vuoden luonnollisesta evoluutiosta.

Sosiaaliekologian poliittinen strategia

Nämä historialliset ja filosofiset tutkimukset vuorostaan pönkittävät sosiaaliekologian vallankumouksellista poliittista strategiaa, jota on käsitelty aiemmin ROAR Magazinessa. Tätä strategiaa voidaan yleisesti pitää libertaarina tai liittovaltio-munisipalismina, tai yksinkertaisemmin kunnallisuutena, joka pohjaa vuoden 1871 Pariisin kommuunin perintöön.

Kuten Pariisin kommuunin jäsenet, Bookchin ajaa vapautettuja kaupunkeja, kuntia ja lähiöitä, joita hallinnoi avoimet kansankokoukset. Hän uskoi, että sellaisten vapautettujen kuntien liitto kykenisi ylittämään paikallisen toiminnan rajoitteet, mikä sallisi kaupunkien, kuntien ja lähiöiden ylläpitää demokraattista vastavoimaa valtion keskitetylle poliittiselle instituutiolle, samalla kun päästään yli nurkkakuntaisuudesta ja edistetään keskinäistä riippuvuutta ja laajaa vapautusagendaa. Lisäksi hän esitti, että tukahduttava kapitalististen markkinoiden anonyymius voidaan korvata moraalisella taloudella, jossa sekä talouden että politiikan suhteet ovat mutualismin ja vastavuoroisuuden etiikan ohjaamia.

Sosiaaliekologit uskovat, että siinä missä kapitalismin ja valtion instituutiot syventävät yhteiskunnan kerrostuneisuutta ja hyväksikäyttävät ihmisten välisiä erimielisyyksiä, vaihtoehtoiset suoraan demokratiaan perustuvat rakenteet voivat vaalia yleisen yhteiskunnallisen kiinnostuksen ilmaisua yhteiskunnallisesta ja ekologisesta uudistamisesta. “Se on munisipalismissa” Bookchin kirjoitti teoksessaan Urbanization Without Cities, “että kansa voi muodostaa uudelleen itsensä eristetyistä monadeista luovaksi ja diplomaattiseksi tahoksi, ja luoda eksistentiaalisesti elintärkeän… kunnalliselämän, jolla on sekä institutionaalinen muotonsa että kansalaistoimintaa.”

Tästä näkökulmasta inspiroituneet ihmiset ovat tuoneet suoran demokratian struktuureja kansankokousten kautta useisiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin USA:ssa, Euroopassa ja muualla, suosituista 1970-luvun ydinvoiman vastaisista suoran toiminnan kampanjoista viimeaikaisempiin globalisaationvastaisiin ja Occupy Wall Street -liikkeisiin. Näiden liikkeiden vihjaileva ulottuvuus — vapautetun yhteiskunnan eri elementtien odottaminen ja soveltaminen — on rohkaissut osallistujia haastamaan status quon samalla kun edistetään tulevaisuuden transformatiivisia visioita. Viimeinen kappale kirjassa Toward Climate Justice kuvaa nämä vaikutteet, keskittyen ydinvoiman vastaiseen liikkeeseen, vihreään politiikkaan, ekofeminismiin ja muihin menneisyyden ja nykyisyyden tärkeisiin liikkeisiin.

Vaikutteet nykyajan liikkeisiin

Nykypäivänä sosiaaliekologit ovat aktiivisesti mukana globaaleissa ilmasto-oikeudenmukaisuuden liikkeissä, joka yhdistää eroavat vallitsevat virtaukset eri lähteistä, kaikkein tunnetuimpina alkuperäiskansojen ja muiden maapohjaiset liikkeet Globaalista Etelästä, ympäristöoikeudenmukaisuuden puolestapuhujat värillisten ihmisten yhteisöistä Globaalissa Pohjoisessa, ja edelleen porskuttavat globaalin oikeudenmukaisuuden ja globalisaationvastaisuuden liikkeet. On hyvä tarkastella joitain sosiaaliekologian tiettyjä kontribuutioita tähän laajapohjaiseen ilmasto-oikeudenmukaisuuden liikkeeseen yksityiskohtaisemmin.

Ensinnäkin, sosiaaliekologia tarjoaa tinkimättömän ekologisen näköalan, joka haastaa kapitalismin ja kansallisvaltion linnoitetut valtarakenteet. Liike, joka epäonnistuu kohtaamaan ympäristötuhojen ja ilmastodisruption allaolevia syitä, voi parhaimmillaankin vain pintapuolisesti ottaa kantaa näihin ongelmiin. Ilmasto-oikeudenmukaisuusaktivistit yleisesti ymmärtävät, esimerkiksi, että väärät ilmastoratkaisut kuten hiilipäästöjen pörssikauppa, ilmastonmuokkaus ja särötyksellä saadun maakaasun käytön edistäminen ”siltapolttoaineena” matkalla kohti uusiutuvia energiamuotoja pääosin palvelevat systeemin imperatiivia jatkuvasta kasvusta. Ilmastonmuutoksen ongelmiin täysin puuttuminen vaatii liikkeiden toimijoiden pitkäaikaisten, transformatiivisten vaatimusten esille tuontia, joita dominantin taloudellisen ja poliittisen järjestelmän on mahdoton totetuttaa.

Toiseksi, sosiaaliekologia tarjoaa linssin parempaan ymmärrykseen ekologisen radikalismin alkujuurista ja historiallisesta noususta 1950-luvun lopulta ja 1960-luvun alkupuolelta nykypäivään. Sosiaaliekologia näytteli keskeistä osaa 1900-luvulla haastettaessa marxismi-leninismin suurimmaksi osaksi anti-ekologisia ennakkoasenteita, ja näin se palvelee tärkeänä komplementtina nykyisille pyrkimyksille saada takaisin Marxin ekologinen perintö. Vaikka Marxin pitkään sivuutettujen ekologisten kirjoitusten ymmärrys, joita edistävät sellaiset nimet kuin John Bellamy Foster ja Kohei Saito, on keskeistä nousevalle eko-vasemmistolaiselle traditiolle, niin ovat myös poliittiset debatit ja teoreettiset oivallukset, jotka on niin monen vuosikymmenen aikana kaivettu esiin kun marxistinen vasemmisto usein oli kiivaan epäkiinnostunut ympäristöasioista.

Kolmanneksi, sosiaaliekologia tarjoaa kaikkein kattavimman käsittelyn ihmiskunnan sosiaalisen dominoinnin alkuperästä ja sen historiallisista suhteista Maapallon elävien ekosysteemien väärinkäytöksiin. Sosiaaliekologia alleviivaa ekologisen tuhon alkuperää alistavissa yhteiskuntasuhteissa, toisin kuin perinteiset näkökulmat, jotka esittävät ei-ihmisluontoa dominoivien impulssien olevan historiallisen välttämättömyyden tulosta. Merkityksellisesti ilmastonkriisiin vastaaminen vaatii pitkän alistamisen historiallisen perinteen useiden manifestaatioiden kaatumisen, ja intersektionaalisen liikkeen, jonka tarkoitus on haastaa sosiaaliset hierarkiat yleisesti.

Neljänneksi, sosiaaliekologia tarjoaa kattavan historiallisen ja strategisen perustan suoran demokratian lupauksen pitämiseksi. Sosiaaliekologit ovat työskennelleet suoran demokratian praksiksen tuomiseksi suosittuihin liikkeisiin 1970-luvulta lähtien, ja Bookchinin kirjoitukset tarjoavat olennaisen historiallisen ja teoreettisen kontekstin tämän keskustelun jatkamiseksi. Sosiaaliekologia tarjoaa kattavan strategisen näkökulman, joka näkee muutakin kuin kansankokousten roolin julkisena ilmaisuna ja tunteenpurkauksena, se katsoo kohti paremmin käyttöön otettua itseorganisointia, liittoutumista ja vallankumouksellista vastusta sementoiduille valtioinstituutioille.

Lopuksi, sosiaaliekologia esittää, että tehokas oppositiopoliittinen toiminta ei ole erotettavissa rekonstruktiivisesta ekologisen tulevaisuuden visiosta. Bookchin näki suosituimmankin toisinajattelijan kirjoitukset epätäydellisinä, keskittyen kritiikkiin ja analyysiin ilman, että myös olisi ehdottanut johdonmukaista tietä eteenpäin. Samaan aikaan sosiaaliekologit ovat puhuneet monia vaihtoehtoinstituutioita vastaan — mukaanlukien monia radikaaliosuuskuntia ja kollektiiveja — tukahduttavassa kapitalistisessa status quossa.

Opposition ja rekonstruktiivisten aktiivien lähentyminen on elintärkeä askel kohti poliittista liikettä, joka lopulta voi haastaa ja ottaa haltuunsa poliittisen vallan. Tämä tapahtuu kansainvälisessä ilmastoliikkeessä luomalla uusia poliittisia tiloja, jotka antavat muodon ”blockadian” ja ”alternatiban” periaatteille. Ensimmäisen termin, jonka on popularisoinut Naomi Klein, otti käyttöön Tar Sands -saartoaktiivit Texasissa, jotka olivat mukana pitkässä sarjassa väkivallattomia toimia, joilla saarrettiin Keystone XL -öljyputken rakentaminen. Jälkimmäinen on ranskanbaskikielen sana, joka on otettu käyttöön polkupyöräkisojen kiertäessä Ranskaa kesällä 2015, ja joka alleviivasi huomattavaa määrää paikallisia vaihtoehtorakennusprojekteja. Sosiaaliekologian tapa edistää luovaa ihmisyhteistyötä luonnollisessa maailmassa auttaa meitä näkemään miten me voimme radikaalisti transformoida yhteisömme, samalla kun parannamme ja restauroimme elintärkeitä ekosysteemejä monien sofistikoituneiden ja ekologiaan perustuvien metodien avulla.

Globaali liikevoima, kunnalliset vasteet

YK:n vuoden 2015 kovasti juhlitun, mutta lopulta pettymyksen aiheuttaneen Pariisin ilmastokonferenssin jälkimainingeissa monet ilmastoaktivistit ovat halunneet palata takaisin paikallisuuteen. Vaikka Pariisin sopimus on laajalti globaalin eliitin ylistämä — ja aktivistit ihan oikeutetusti tuomitsivat Trumpin hallinnon vetäytymisen — sopimuksella on perustavaa laatua oleva vika, jokaolettaa mahdollisuuden, että se saavuttaisi merkittäviä lievennyksiä ongelmaan. Tämä johtaa Barack Obaman ja Hillary Clintonin interventioihin vuoden 2009 Kööpenhaminan konferenssissa, joka siirsi ilmastodiplomatian fokuksen vuoden 1997 Kioton protokollan laillisesti velvoittavista päästöleikkaustavoitteista voluntaaristen ilmoitusten järjestelmään, tai ”Kansallisesti Määritettyihin Kontribuutioihin”, jotka nyt muodostavat Pariisin viitekehyksen perustan. Sopimuksen käyttöönotto ja valvonta rajoittuvat Pariisin tekstin kuvaamaan kansainväliseen ”asiantuntijaperusteiseen” komiteaan, joka on ”läpinäkyvä, ei-vihamielinen ja ei-rankaiseva.”

Totta kai Kioton regiimiltä puuttui myös merkityksellinen toimeenpanomekanismi, ja maat kuten Kanada ja Australia kroonisesti ylittivät heidän Kioton mukaiset päästörajoitteensa. Kioton Protokolla myös pani käyntiin kasan ”joustavia mekanismeja”, joilla päästöjen vähennykset toteutetaan, mikä johtaa globaaliin hiilimarkkinoiden leviämiseen, kyseenalaisiin kompensaatiokauppoihin ja muihin kapitalismin inspiroimiin toimiin, jotka ovat suurimmaksi osaksi hyödyttäneet finanssitahoja ilman merkittäviä ilmastohyötyjä. Vaikka alkuperäinen vuoden 1992 YK:n ilmastokonventti varjeli eri periaatteita, joiden tarkoitus oli tehdä jotain kansallisvaltioiden välisille eriarvoisuuksille, tuon jälkeinen ilmastodiplomatia on usein muistuttanut demoralisoivaa kujanjuoksua.

Silti on joitakin toivonpilkahduksia. Vastauksena USA:n ilmoitukseen vetäytyä Pariisin viitekehyksestä, yli 200 USA:n kaupungin ja piirikunnan allianssi ilmoitti heidän aikeestaan kannattaa varovaisia, mutta silti merkityksellisiä sitoumuksia, jotka Obaman hallinto oli tuonut Pariisiin. Kansainvälisesti yli 2500 kaupunkia Oslosta Sydneyyn ovat esittäneet suunnitelmansa YK:lle vähentää kasvihuonekaasupäästöjään, joskus uhmaten heidän kansallisen hallintonsa paljon varovaisempia sitoumuksia. Kaksi paikallista suosittua consultasia Kolumbiassa päättivät hylätä mineraalien ja öljyn käyttönsä omilla alueillaan, eräässä tapauksessa liittäen heidän kaupunkinsa italialaiseen “Slow Cities” -liikkeeseen — tunnetun Slow Food -liikkeen jatkeeseen, joka on auttanut nostamaan paikallisten ruoantuottajien kulttuurista ja sosiaalista asemaa Italiassa ja monissa muissa maissa. Slow Citiesin periaatteet sanovat, että ”työskentelemällä kohti kestävyyttä, puolustamalla ympäristöä ja vähentämällä ylenmääräistä ekologista jalanjälkeämme” yhteisöt “sitoutuvat… löytämään uudelleen perinteisen know-hown ja sen miten käyttää parhaiten resursseja kierrättämällä, uusiokäyttämällä ja soveltamalla uusia teknologioita.”

Sellaisen kunnallisen liikkeen kyky saada aikaan tukea ja painetta laajemmalle institutionaaliselle muutokselle on keskeistä heidän poliittiselle tärkeydelleen aikana, jolloin yhteiskunnallisia ja ympäristöllisia edistysaskeleita ei oteta niin monessa maassa. Ruohonjuuritasolta aikaansaadut toimet ovat myös pysyvämpiä kuin ne jotka ovat ylhäältä saneltuja. Ne ovat paljon todennäköisemmin demokraattisesti rakennettuja ja vastuullisia ihmisille, jotka ovat eniten näiden lopputulemien vaikutuksen alaisia. Ne auttavat rakentamaan suhteita naapureihin ja vahvistamaan kykyä luottaa itseensä. Ne auttavat meitä näkemään, että instituutiot, jotka nyt dominoivat elämäämme, ovat paljon vähemmän oleellisia päivittäisen ylläpitomme suhteen kuin meidän annetaan uskoa. Ja, ehkä kaikkein tärkeimpänä, sellaiset kunnalliset initiatiivit voivat haastaa taantumukselliset ylhäältä sanellut toimenpiteet sekä kansalliset menettelytavat, jotka suosivat fossiilisia korporaatioita ja liittoutuneita finanssietuja.

Suurimmalta osin viimeaikaiset kunta-aloitteet USA:ssa ja muualla ovat kehittyneet maltilliseen suuntaan. Yli 160 kaupunkia ja piirikuntaa USA:ssa ovat julistautuneet “turvapaikaksi” uhmaamaan Trumpin hallinnon korostettua USA:n maahanmuuttolakien täytäntöönpanoa — tärkeä kehitys tulevien siirtymisien valossa, joka tulee olemaan seurausta ilmastonmuutoksesta. Sellaiset käynnissä olevat poliittiset ja juridiset kamppailut kuntien oikeuksista valtion yli puhuvat puolestaan ruohonjuuritasolta nousevien yhteiskunnallisten ja ekologisten edistysmielisten toimien radikaalista potentiaalista.

Yhteiskunnalliset ja ympäristöoikeudenmukaisuusaktivistit USA:ssa ovat myös haastamassa oikeiston vaalivoittojen trendiä olemalla itse mukana ja voittamalla rohkeita kampanjoita monilla eri kunta-alan paikoilla. Ehkäpä huomionarvoisin on Chokwe Antar Lumumban menestyksekäs kampanja vuonna 2017. Hänet valittiin Jacksonin pormestariksi Mississippissä, Syvän Etelän sydämessä, ohjelmalla joka keskittyi ihmisoikeuksiin, paikallisdemokratiaan ja naapurustopohjaisen talouden ja ekologian uusintamiseen. Lumumba pyrki Cooperation Jacksonin ehdokkaana, liikkeen joka saa inspiraatiota Mustan Amerikan perinteistä ja eteläisestä pallonpuoliskosta, mukaanlukien orjuutettujen afrikkalaisten vastarintakamppailuista ennen ja jälkeen USA:n sisällissodan, Zapatista-liikkeestä eteläisessä Meksikossa ja viimeaikaisista suosituista kansannousuista ympäri planeettaa.

Cooperation Jackson on pannut liikkeelle useita ideoita, jotka resonoivat vahvasti sosiaaliekologian periaatteiden kanssa, mm. voimaantuneiden naapurikokousten, osuustalouden ja kaksivoimaisen poliittisen strategian. Toiset, jotka työskentelevät status quon vastustamiseksi ja paikallisen vallan rakentamiseksi, ovat organisoimassa suoran demokratian kansankokouksia New York Citysta Tyynenmeren luoteisrannikolle, ja kehittämässä uudenlaista kansallista verkostoa kunnallisten strategioiden eteenpäin viemiseksi, kuten Eleanor Finley kävi läpi esseessään “The New Municipal Movements” ROAR Magazinen numerossa #6.

Tulevaisuuden visiot

Nähtäväksi jää kykenevätkö tämän kaltaiset paikalliset pyrkimykset saamaan aikaan johdonmukaisen ja yhtenäisen kuntaliikkeen solidaarisuudesta muun maailman ”kapinalliskaupunki”-aloitteisiin. Sellainen liike tulee olemaan tarpeellinen paikallisaloitteiden skaalaamiselle ja lopulta katalysoitaessa maailmanlaajuisia transformaatioita, jotka ovat tarpeellisia torjuttaessa häämöttävää koko Maapallon ekosystemine täydellisen tuhoutumisen uhkaa.

Todellakin, projektiot ilmastonmuutostieteestä jatkuvasti alleviivaavat yhteiskuntiemme ja talouksiemme tarpeeksi nopeasti transformoimisen vaikeutta, jotta estettäisiin romahdus planeetanlaajuiseen ilmastokatastrofiin. Mutta tiede myös vahvistaa, että toimet joihin tänään käymme, voivat tarkoittaa myös eroa tulevan disruptiivisen ja vaikean ilmastoregiimin sekä nopeasti apokalyptisiin ääripäihinn romahtavan regiimin välillä. Vaikka meidän tulee olla täysin realistisia ilmastodisruptioiden potentiaalisesti tuhoisista seuraamuksista, aidosti transformatiivisen liikkeen tulee olla juurtunut eteenpäin katsovaan näkökulmaan parantuneesta elämän laadusta suurimmalle osalle ihmisiä maailmassa tulevaisuudessa, joka on vapautettu riippuvuudesta fossiilisiin polttoaineisiin.

Osittaiset toimet ovat kaikkea muuta kuin riittävät, ja asenteet uusiutuvaa energiakehitystä kohtaan, jotka ainoastaan kopioivat kapitalistisia muotoja, saattavat johtaa umpikujaan. Kuitenkin kuntapyrkimysten kumulatiivinen vaikutus vakiintuneiden intressien haastamisessa ja elävien vaihtoehtojen aktualisoimisessa — yhdistettynä johdonmukaiseen vallankumoukselliseen visioon, organisoitumiseen ja strategioihin kohti radikaalisti transformoitunutta yhteiskuntaa — saattaa ehkä riittää riiston ja autoritarian täyteisen dystooppisen tulevaisuuden välttämiseksi.

Demokraattisesti ajetut kunta-aloitteet pysyvät edelleen parhaana toivonamme merkityksellisesti uudelleenjärjestää ihmiskunnan kohtalo tällä planeetalla. Ehkäpä ilmastokaaoksen uhka yhdistettynä syvään tietoomme potentiaalista aikaansaada ekologisesti ja humaanisti harmonisempi tulevaisuus voi todellakin auttaa inspiroimaan perustavan laatuisia transformaatioita, jotka ovat tarpeellisia ihmiskunnalle ja Maapallon kukoistuksen jatkumiselle.

Alunperin julkaistu ROAR Magazinen numerossa #7: System Change.