Tämä artikkeli on toinen kappale Karin Bradleyn ja Daniel Pargmanin artikkelissa ”The sharing economy as the commons of the 21st century”.
Viimeisen parin vuosikymmenen aikana kiinnostus on kasvanut suuresti yhteisvaurauden käsitettä kohtaan, joka liittyy nykyhetken kamppailuun luonnonvaroista mm. maakaappausten ja vesiresurssien yksityistämisen muodossa (Ross, 2014; Shiva, 1998) sekä keskusteluun urbaanista ja digitaalisesta yhteisvauraudesta (Bollier & Selfrich, 2012; Walljasper, 2010). Keskustelut siitä mitä materiaaliset ja immateriaaliset resurssit sekä yhteiskunnallis-ympäristölliset suhteet ovat, tai tulisi olla, osana markkinajärjestelmää, valtion alaisuudessa ja/tai itsehallinnollisena yhteivaurautena (valtion ja markkinoiden ulkopuolella) ovat historiallisesti olleet, ja ovat edelleen, sekä keskeinen poliittinen kysymys että kuumana käyvän akateemisen keskustelun aihe (esim. De Angelis, 2007; Hardt & Negri, 2009; Klein, 2001; Linebaugh, 2008; Neeson, 1993; Thompson, 1991).
Tärkeä merkkipaalu yhteisvaurauskirjallisuudessa oli Garrett Hardinin paljon siteerattu essee “The tragedy of the commons” (1968). Hardin ehdotti että jokaiselle yhteiselle resurssille pätee, että yksilö joka toimii itsenäisesti ja rationaalisesti, esim. heidän oman etunsa mukaan, tulee väistämättä maksimoimaan henkilökohtaista hyötyään. On siis täten jokaisen yksilön (esimerkiksi paimenen) intressissä ylikäyttää yhteistä resurssia (esimerkiksi laidunmaata). Koska jokainen yksilö pyrkii toimimaan oman etunsa mukasesti, tämä väistämättä johtaa pitkäaikaisen maan kantokapasiteetin ylittämiseen ja tästä johtuvaan alioptimaaliseen lopputulokseen koko ryhmälle sekä jokaiselle yksilölle. Vaikka hän toimi oman yksilöllisen lyhyen tähtäimen edun mukaan, sama yksilö (sekä jokainen heidän naapureistaan) samaan aikaan toimii pitkän koko ryhmän pitkän tähtäimen etua vastaan. Hardinin lopputulema tämän dilemman suhteen oli että yhteisvauraus tulisi joko yksityistää maapalstoiksi, tai omistus tulisi siirtää hallitukselle, joka sitten kantaisi vastuun maankäytön sääntelystä.
Toinen merkkipaalu yhteisvaurauskirjallisuudessa oli Ostromin kirja Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action (Canto Classics)
- Määrittele selkeät ryhmän rajat.
- Sovita yhteisten hyödykkeiden käyttöä rajaavat säännöt paikallisiin tarpeisiin ja olosuhteisiin.
- Varmista että ne joihin nämä säännöt vaikuttavat voivat osallistua sääntöjen muokkaamiseen.
- Varmista että yhteisön jäsenten sääntöjen luomisoikeutta kunnioittavat myös ulkopuoliset auktoriteetit.
- Kehitä systeemi, yhteisön jäsenten toteuttamana, monitoroimaan jäsenten käyttäytymistä.
- Käytä porrastettuja sanktioita sääntöjen rikkojiin.
- Tarjoa saatavilla olevia, matalan kustannustason keinoja riita-asioiden sovitteluun.
David Bollier (2012, p. 212) ytimekkäästi summaa Hardinin ja Ostromin yhteisvaurausperspektiivien erot: “Ulkoavaruus, meret ja internet ovat yhteisvarantojen resursseja. Ne eivät kuulu yksittäin kenellekään henkilölle tai millekään valtiolle. Mutta ne eivät ole yhteisvaurautta. Yhteisvauraus vaatii aktiivista ihmisten osallistumista yhteisvaurautta hallitsevien sääntöjen luomiseen ja valvomiseen”. Avain sen ymmärtämiseen, mistä yhteisvauraus muodostuu, on siis että niihin kuuluu jonkin asteista itsesääntelyä markkinoiden ja valtion ulkopuolella (Bollier and Helfrich, 2012). Se mistä Hardin puhuu ei ole niinkään yhteisvauraus tulkittuna resurssien yhteisvarannoksi avoimen pääsyn hallintotavalla josta puuttuu normit ja säännöt joilla hallita ja käyttää kyseessä olevaa resurssia.
Internetin ja verkkoyhteisöjen kasvun mukana Ostromin teoretisointia on laajennettu ja siitä on keskusteltu suhteessa digialaan (Benkler, 2006; de Rosnay & Le Crosnier, 2012; Hess & Ostrom, 2003; Kollock & Smith, 1996; Kollock, 1996; Lev-On, 2013). Tietyt digitaalisten resurssien piirteet eroavat perustavanlaatuisella tavalla reaalimaailman rajatuista ja kilpailevista luonnonvaroista jotka toimivat taustakulissina Ostromin designperiaatteille. Intellektuaalisia ja digitaalisia resursseja voidaan joko pitää äärettömän toistettavina ja ei-kilpailullisina (Madison et al., 2010), ja internetperustaiset informaatioresurssit ovat globaaleja luonteeltaan, kuitenkin ne ovat epätasaisesti jakautuneet, sillä niiden saatavuus riippuu pääsystä tarvittavaan laitteistoon, ohjelmistoihin ja digitaaliseen osaamiskykyyn. Hess ja Ostrom (2003) ehdottavat, että termi ”hupenevuus” on parempi kuin termi ”kilpailu”. Jälkimmäinen termi viittaa enemmän kyseessä olevan resurssin binääriseen ominaisuuteen sekä enemmän vihamieliseen suhteeseen kommonerien välillä, kun termi ”hupenevuus” ei sulje pois mahdollisuutta, että kommonerit jakaisivat kyseessä olevaa resurssia enemmän tai vähemmän oikeudenmukaisesti. Monet nykypäivän digitaaliset kommonerit eivät ole — aivan kuten tieto — kilpailevia eikä hupenevia vaan tiettyyn pisteeseen asti äärettömän jaettavia. Informaatioresursseja itsessään ei näin voida pitää niukkoina, vaan tulee aina olemaan tarve huoltaa ja säästää toisen typpisiä, enemmän ”ohimeneviä” resursseja kuten keskustelutaso, huomio, innostus, sitoutumisen tunne ja vastuu yhteisöstä, jne. (Pargman, 2005). Tulisi kuitenkin huomauttaa, että tämä äärettömän jaettavan digitaalisen resurssin luominen silti vaatii rajallisten luonnonvarojen kuten mineraalien, metallien, muovien käyttöä rakentamaan tarpeellinen laitteisto, kuten myös fossiilisia polttoaineita käyttävä jäähdytysjärjestelmä joka ylläpitää serverihuoneiden lämpötilaa, jne. (Cubitt et al., 2011; Hilty and Aebischer, 2015), kuten myös monimutkaisia sosioteknisiä kokouksia luommaan softaa ja digitaalista sisältöä. Täten on siis paikallaan korvaamaton hupeneva yhteiskunnallisen materiaalin perusta, joka tukee loppumattomasti jaettavan tiedon resurssien luomista ja jakamista.
Internetin alkuvaiheen vuosina Kollock (1996) kommentoi Ostromin periaatteita suhteessa verkkoyhteisöihin, erityisesti graafista virtuaaliyhteisöä WorldsAwayta. Hän esitti, että selkeiden ryhmärajojen määrittelyn ensimmäiset periaatteet on vaikea ottaa käyttöön digitaalimaailmassa, mutta että kolmas periaate, eli että käyttäjien tulisi kyetä osallistumaan sääntöjen muokkaamiseen, on relevantti verkkoyhteisöille.
Tutkimuskysymys tässä artikkelissa on nykypäivän yhteisvauraus jota ajaa halu demokratisoida pääsy resursseihin, oli kyseessä sitten informaatiosta, työkaluista, tilasta tai sosiaalisesta tuesta, eli näiden resurssien tekemisestä helppopääsyisemmäksi ihmisille olemalla vaatimatta rahallista kontribuutiota tai suoraa vaihdantaa (Benkler, 2006; Rifkin, 2014). Lopullinen tavoite tälle yhteisvauraudelle on tehdä ihmisille helpoksi tehdä yhteistyötä ja ratkoa yhteisiä ongelmia, voimaannuttaa ja tehdä ihmisistä vähemmän riippuvia korporaatio- ja/tai valtiovallasta. Tämä eetos eroaa hieman Ostromin (1990) analyysista, joka keskittyi sen ympärille kuinka luonnonvarat voivat olla pitkäkestoisia jotta ne jatkaisivat niistä riippuvien yhteisöjen ylläpitämistä.
Toinen ero on, että moni nykyajan yhteisvauraus on paljon urbaanimmassa kontekstissa — kuten yhteisöpuutarjoissa, kulttuurillisissa urbaanitiloissa, hacklabeissa jne. — jossa käyttäjät eivät ole tiiviisti toisiinsa sidottu yhteisö joka riippuu resurssista selviytyäkseen samalla tavoin kuin Ostromin luonnonvarayhteisvauraus. Lisäksi digitaalisten alustojen kasvu on mahdollistanut hetkellisen fyysisen ”pop up -yhteisvaurauden” koordinoinnin, eli resurssin joka on yksityisomistuksessa mutta hetkellisesti muuttuu yhteisvauraudeksi, kuten parkkipaikat jotka hetkellisesti muuttuvat yhden päivän puistoiksi, kyydinjakoalustat jotka muuttavat yksityiset ajoneuvot hetkelliseksi yhteisvauraudeksi jne. (Bradley, 2015). Ottaen huomioon nämä nykyhetken yhteisvaurauden liikkuvat ominaisuudet, on tarve kehittä teoriaa ja designperiaatteita niitä tukemaan.