Kuvittele maailma ilman konsumerismia (osa 3)

Ensimmäisessä osassa tutkimme konsumerismin vertaansa vailla olevaa sitkeyttä huolimatta kaikesta sitä vastaan olevasta evidenssistä, ja toisessa osassa valaisimme ideaa siitä, että päästäksemme ”konsumerismin yli” saattaa olla tarpeellista parantaa ”lajimme tämän hetken kognitiivisia ja emotionaalisia kykyjä”, saksalaista filosofia Metzingeriä mukaillen.

Mitä se tarkoittaa, ja miten me teemme sen? Ensimmäinen kysymys on fokuksemme tässä, ja toinen kysymys on sarjan viimeisen kirjoituksen aihe.

Mutta ennenkuin syvennymme aiheeseen, pidetään mielessä lupauksemme — me etsimme paljon läpitunkevampaa ymmärrystä ja osallistamista nykyaikamme suurimpien ongelmien kanssa, ei vähimpänä ilmastonmuutos — tämä pätee sekä niiden ongelman parissa työskentelevien suurempaan kapasiteettiin että rikkaampaan ongelman ihmisulottuvuuden diagnoosiin.

Meidän tulee aloittaa ymmärtämällä että tämä idea proaktiivisesta ihmiskehityksestä tuntuu epämukavalta tai vallankumoukselliselta monille, ja yksinkertaisesti tylsältä toisille. Ensinnäkin s kuulostaa itsestäänselvyydeltä: jos ihmiset olisivat parempia, maailma olisi parempi! Ja kuitenkin itsestäänselvyyksissä se pointti on, että ne ovat… tosia. Kiinnostavampaa on että kun jokin on selkeästi totta mutta poliittisesti jätetty huomiotta koska se ei tunnu olevan normaali käytäntö.

Jälleen kerran, meidän tulee ajatella imaginäärin tasolla jotta saamme selkoa hämmentävistä asenteista ja toimista, tässä tapauksessa sitä miksi emme pidä ihmisolentojen systemaattista kehittämistä legitiiminä poliittisena ongelmana lapsuuden jälkeenkin.

Kuten Charles Taylor asian esittää kirjassa Modern Social Imaginaries (Public Culture 14(1): 91–124, 2002): Yhteiskunnallinen imaginääri on ”laajempi ymmärrys ahdingostamme”. Se ei myöskään ole ”joukko ideoita; vaan ennemminkin se on se mikä mahdollistaa yhteiskunnan käytännöt järkistämällä.” Taylor jatkaa kirjoittamalla ”moraalisesta järjestyksestä” taikka ”moraalisesta taustasta” yhteiskunnassa joka on muuttunut sekularisaation myötä:

”Ihmiset ovat eläneet suurimman osan historiastaan vastavuoroisuuden tiloissa, joihin on ympätty mukaan enemmän tai vähemmän hierarkioita. On ollut tasa-arvon saarekkeita, kuten poliksen kansalaiset, mutta he sijaitsevat hierarkian meressä heti kun heidät asettaa kokonaiskuvaan… Se mikä on varsin yllättävää on, että oli mahdollista saavuttaa moderni individualismi — ei ainoastaan teorian tasolla, vaan myös transformoimalla ja tunkeutumalla läpi yhteiskunnalliseen imaginääriin…”

Taylor jäljittää oletus-individualismin lähteeksi läntisen reformoidun kristinuskon, erityisesti sen ”korkeampien kutsumusten” hylkäämisen (esim. luostarielämä) ja idean siitä, että mikäli kaikki olisivat 100% kristityjä huolimatta kutsumuksesta, normaalielämä enemmistöllä olisi yhtä tyhjää kuin kenellä tahansa muullakin. Hän lisää, kuvaavasti: “Totisesti, se on pyhitetympää kuin luostariselibaatti, joka perustuu turhuuteen ja ylpeään väitteeseen siitä että ollaan löydetty korkeampi tie.”

Taylor esittää, että tämä luo pohjan senjälkeiselle jokapäiväisen elämän demokratisaatiolle ja pyhittämiselle, sekä myös anti-elitistiselle modernin yhteiskunnan kehitykselle:

”Herrat paiskataan alas valtaistuimiltaan, ja nöyrät ja vaatimattomat ylennetään. Molemmat näistä näkökulmista ovat olleet mukana modernin sivilisaation kehityksessä. Ensimmäisen indikaattori on talouden keskeinen asema elämissämme ja erityisen suuri tärkeys jonka annamme perhe-elämälle tai ’suhteille’. Toinen toimii pohjana tasa-arvon olennaiselle tärkeydelle yhteiskunnallisessa ja poliittisessa elämässämme.”

Taylor osoittaa myös kuinka ”yhteiskunta” muuttui ”taloudeksi” joka alkoi elonsa tulemalla verratuksi ”aristokraattisen sotilasmahdin etsinnän villiin tuhoisuuteen”.

”Pelkän meidän kotitaloudessa tai valtiotasolla kollektiivisesti tarvitsemiemme resurssien hallinnoinnin sijaan, jota harjoittavat johtavassa asemassa olevat, joita me kollektiivisesti tarvitsemme, talous nyt määrittää tavan jolla me kaikki olemme linkittyneitä toisiimme, yhteiselon piiri joka kykeni periaatteessa tyydyttämään omat tarpeensa, mikäli epäjärjestys ja konflikti eivät uhkaisi. Käsitys taloudesta järjestelmänä on 1700-luvun saavutus taloudellisen yhteistyön ja vaihdannan ollessaan valloillaan yhteiskunnallisessa imaginäärissämme, joka saa alkunsa tuona aikana ja jatkuu tänä päivänä. Tuosta hetkestä alkaen organisoitu yhteiskunta ei enää ole yhtäläinen valtiomuodon kanssa; toisilla yhteiskunnallisen olemassaolon dimensioilla nähdään omat muotonsa ja yhtenäisyytensä. Jo siirtymä tähän aikaan heijastuu termin siviiliyhteiskunta merkityksessä.”

Taylorin ajattelumallit imaginääreistä ovat elintärkeä konteksti näyttää, miksi sisäisen maailman kehittäminen poliittisena projektina tuntuu hidasälyiseltä niille jotka ovat tottuneet jäsentämään maailmaa yhteiskunnan systeemien ja rakenteiden avulla, kuten talous ja demokratia, sen sijaan että he ajattelisivat ajan myötä avautuvan psyyken kautta, millä on uskonnollisia vivahteita.

Akateemisesti suuntautuneille idea ”ihmisten tekemisestä paremmiksi” kuulostaa kyseenalaistettavalta arvostelulta sen lisäksi että se on vähän liian lähellä ”henkilökehittämistä” ja ”coachausta”. Kumpikaan ei ole itsessään vahingoittava, mutta ne herättävät nihkeyttä koska tuotteet ja palvelut voidaan myydä ”paremman itsen” teorioiden kautta, jota väärinmarkkinoidaan tieteenä. Sosiologeille ja kriittisille teoreetikoille idea herättää epäuskoa, koska se kuulostaa siltä kuin kyseessä olisi yksilön irrottaminen sosiaalisesta rakenteesta, samalla kun hengitellään isällisesti niskaan ja täten käytetään mahdollisesti valtaa väärin. Ja poliitikoille se on hieman tokssinen ja elitistinen idea, koska ihmiskehityksen eri tasojen korostaminen tarkoittaa, että suhteellisen ”hyvin kehittyneitä” täytyy pitää jossain kyseenalaistettavassa mielessä muiden yläpuolella olevina.

Kerron näistä varauksista nyt koska teoreetikoiden keskuudessa on tietynlaista klikkiytymistä ihmiskehityksestä puhuttaessa, monet heistä ovat filosofeja, psykologeja tai psykoterapeutteja tai työskentelevät johtamiskoulutuksen parissa. Olen huomannut, että kun esittelen joitain allaolevia ideoita sosiaalisesti, poliittisesti ja taloudellisesti suuntautuneille yleisöille, sanomastani on todella vaikeaa saada selkoa, puhumattakaan siitä miksi heitä tämä aihe tulisi kiinnostaa.

Tämä herkkyyden puute ihmiskehitykselle on suuri haaste. Ja kyse ei ole ainoastaan konseptuaalisesta haasteesta, vaan se on osa nykyisen imaginäärimme rajoitteita. Keskeinen osa haastetta on myös nähdä konsumerismin ulkopuolelle, koska se tarjoaa mahdollisen tavan päästä ulos — jos me vain kykenisimme näkemään sen! Oikein ymmärrettynä ihmisen kasvu on paljon kestävämpää kuin talouskasvu, ja paljon syvemmin palkitsevaa. Se on osa hyvän elämän normatiivista visiota jota me tarvitsemme uudelleenviitoittaaksemme suunnan järjestelmillemme ja rakenteillemme.

Nopea vastaus on sanoa sellaisille ihmisille: ”investoisittehan aikaanne yrittääksenne ymmärtää ihmiskehitystä, ja puhutaan sen jälkeen vasta”. Mutta miksi heidän tulisi alunperinkään? On niin monta asiaa joita ajatella ja joista lukea. Minulla ei ole yksinkertaista tai suoraa vastausta tässä, mutta meidän tulee tehdä ideoista elävämpiä ja houkuttelevampia. Tämä kulttuurisen ja poliittisen alttiuden puute ihmiskehitykselle on todellinen ja elävä ongelma organisaatiossani, Perspectiva:ssa, ja me pian aloitamme projektin jolla selkiytetään, tehdään helpommin käsiksi päästäväksi ja relevantimmaksi ihmiskehistystä.


Mitä kasvu sitten tarkoittaa ihmisolennoille?

Ensimmäinen haaste on, että ”kasvu” viittaa niin moneen asiaan kuin inter-aliaparantaa, transformoida, syventää, oppia, unlearn, kehittyä, kehittää, laajentaa, liittää, irroittaa, aikuistua, kultivoida, integroida. Fyysinen kasvu on tarpeeksi helppo mitata, mutta niinkuin tämä kasa kasvuun liittyviä termejä esittää, ei ole kovin selkeää mikä onkaan relevantti muuttuja ja/tai aktiivinen osa mitä tulee ihmisolentojen ”paranemiseen”. Mikä vielä pahempaa, monista teorioista puuttuu laajempi näkökulma hyvään elämään jota vasten testata niitä malleja analyyttisesti.

Muuttujiin kuuluu kehityksen tyyppejä; emotionaalinen, kognitiivinen, moraalinen, hyveellinen, ja mahdollisesti jopa henkinen kehitys. Ja jokaisessa näistä tapauksista on kilpailevia teorioita, ja niillä erilaisia ontologisia ja epistemologisia oletuksia, ja vain osittain samansuuntaiset todistusaineistopohjat. Sitten on myös kysymys analyysin yksiköstä; onko se ego, henkilö, itse, mieli, sielu? Ja viimeisenä on laajuus. Jotkut teoriat ovat aihespesifejä, jotka pätevät esimerkiksi ohtamiseen tai opettamiseen tai suhteisiin, ja jotkut ovat yleisiä. Marxia ja Engelsiä lainataksemme, joku saattaisi sanoa ihmiskehityksen ongelman praksiksen olevan, että sillä ei ole luokkatietoisuutta. Se on ala ”itsessään”, mutta ei vielä ”itselleen”.

Oma lempiteoriani on Robert Keganin, joka linjataan loistavassa JG Bergerin tiivistelmädokumentissa seuraavasti:

“Robert Keganin teoria aikuisen kehityksestä (1982 — The Evolving Self; 1994 — In Over our Heads) tutkii ja kuvaa tapaa jolla ihmiset kasvavat ja muuttuvat elämänsä aikana. Tämä on konstruktiivis-kehityksellinen teoria koska se käsittelee sekä yksilön todellisuuden ymmärryksen konstruktiota sekä tuon konstruktion kehitystä monimutkaisemmille tasoille ajan myötä. Kegan esittää viisi selvästi erotettavaa tasoa — tai ”mielen astetta” — joiden kautta ihmiset voivat kehittyä. Hänen teoriansa pohjautuu hänen ideoihin ”transformaatiosta” kvalitatiivisesti eri merkityksenluonnin tasoille. Kegan selittää, että transformaatio on eri kuin uuden informaation tai kykyjen oppiminen. Uusi informaatio saattaa lisätä henkilön tietoutta asioista, mutta transformaatio muuttaa sitä tapaa jolla hän tietää näistä asioista. Transformaatio, Keganin mukaan, liittyy itse sen merkityksiä rakentavan järjestelmän muodon muuttamiseen — tehden siitä monimutkaisemman, kyvykkäämmän käsitellä useita vaatimuksia ja epävarmuutta. Transformaatio tapahtuu kun joku uudella tavalla on kykeneväineen ottamaan askeleen taaksepäin ja mietiskelemään jotain ja tekemään sen suhteen päätöksiä. Keganille (1994) transformatiivinen oppiminen tapahtuu kun joku muuttaa, “ei ainoastaan käyttäytymistään, ei ainoastaan sitä miten hän tuntee, vaan sitä miten hän tietää — ei ainoastaan mitä hän tietää vaan sitä tapaa jolla hän tietää” (p. 17).

Ihannoin Keganin mallia koska se selkeästi erilainen ja tarpeeksi kyvykäs suhtautumaan useisiin muuttujiin jotka tekevät alasta niin sotkuisen; tässä mielessä se on teoria joka pitää puheensa. Opin tuntemaan Keganin teorian hyvin kun menin hänen suitsutetulle Aikuiskehittämisen kurssille Harvardin maisteriopiskelijana vuonna 2003. Pysyin ajan hermolla hänen työstään ja sain kunnian olla vetämässä RSA-tapahtumaa hänen kanssaan vuosikymmen tämän jälkeen.

Olen selkeästi oma lehmä ojassa, mutta tässä tulee palopuhe jokatapauksessa: Keganin teoria on filosofisesti ja psyko-dynaamisesti rikas. Se pohjaa vastaaviin teorioihin (Erikson, Rogers, Kohlberg, Loevinger, Gilligan, Torbert) sekä Keganin humanististen tieteiden terapeutin koulutukseen, ja se on elävästi kirjallisuuden ja populaarikulttuurin kautta havainnollistettu. Kuitenkin sen ytimessä on olennaisesti syvennetty, jalostettu ja laajennettu Piagetin uraauurtava geneettisen epistemologian työ. Tällä teorialla on naturalistiset juurensa avoimien systeemien biologiassa ja perimmiltään se nousee teoriaksi tietoisuuden luonnosta ja evoluutiosta. Keganin teorialla on myös selkeä aktiivinen ainesosa, joka on merkitystä luova — aihepiirista riippumaton ”asia” joka kehittyy. Sillä on perustavanlaatuinen selittävä mekanismi kehitykselle ”subjekti-objekti-suhteen” muodossa. Se tarjoaa harkitun selostuksen psyyken yhteiskunnallisista ja kulttuurillisista vaikutuksista (piilotetut oppijaksot). Sillä on vakiintunut empiirinen metodi (subjekti-objekti -haastattelu) ja joitain selkeitä käytännön sovellutuksia (esim. immuniteetti muutosharjoituksille). Ei olekaan sattumaa että amerikkalainen integraalifilosofi Ken Wilber, jolla on asiantuntemusta psykologisessa mallinnuksessa, sanoo hyväksyvästi: “Keganin avulla sinusta tulee lammas” (The Eye of Spirit 2001, p216). Lisätietoja arvostuksestani tätä mallia kohtaan löytyy Perspectiva-postauksessa: The Unrecognised genius of Jean Piaget.

Kuitenkin vaikka Keganin malli kytkeytyy kauniisti teoreettisella tasolla, sillä on joitain rajoitteita. Hänelle mieluista metodologinen lähestymistapansa – Subjekti-Objekti -Haastattelu – soveltuu hyvin monimutkaiseen merkityksellistämiseen — siihen kuuluu ihmisten elinkokemuksien tulkintojen etsiminen, sen määrittäminen mille he ovat ”subjekteja” ja mitä he voivat ”pitää objekteina”. Se kestää noin 90 minuuttia ja johtaa pöytäkirjaan joka tulee huolellisesti koodata ja sitten koulutettujen kooderien tulee tarkistaa se arviomiehen luotettavuuden varalta. Se on sekä haastattelu ja sen myötä tietynlainen väkinäinen tilanne ja näytelty konteksti, että epäkäytännöllinen skaalata ja kallis hallinnoida. Ehkä tästä syystä on rajoitetusti todistusaineistoa mallin validiteetista, jonka määrä on pari pientä otosta (342 vuonna 1994; 497 vuonna 1987) tietystä kohortista (keskiluokkaiset korkeakoulutetut ammattilaiset). Nämä tutkimukset antavat jotain ideaa siitä miten populaatio jakautuu niiden merkityksenluonnin kapasiteetin suhteen, mutta me emme voi tehdä päätelmiä siitä poliittiselta kannalta. Uskon että tarvitsemme paremmin suunnitellun meta-tutkimuksen joka yhdistää haastattelun yksinkertaisempaan suunnitelmaan vähemmän kattavasta mutta vertailukelpoisesta teoriasta (esimerkiksi Washingtonin yliopiston lauseentäydennyskoe) korkealla luottamustasolla, ja sitten voidaan puhua suuremmasta luottamuksesta koko populaation suhteen. Kuka tahansa joka on halukas rahoittamaan sellaisen ponnistuksen tekisi maailmalle suuren palveluksen!

Kegan myös yhdistää iän ja kokemuksen tavalla jota minä, eräs hänen suurimmista faneistaan, pidän nöyryyttävänä. Esimerkiksi hän esittää, että vain niillä jotka ovat myöhäiskeski-iässä ja sen yli on mahdollisuus päästä korkeimmille kehityksen asteille, mikä tuntuu suunnilleen oikealta, mutta analyyttisesti väärältä. Aldous Huxley kirjoittaa, että kokemus ”ei ole se mitä sinulle tapahtuu, vaan se mitä teet sille mitä sinulle tapahtuu”, mikä kuulostaa senkaltaiselta kokemukselta joka merkitsee tässä kontekstissa, ja se on vain löyhästi ikään liittyvä. Keganin mallin toinen siihen liittyvä rajoite on painotuksen puute siitä miten ihmiskehitys koetaan fenomenologisesti ja mikä saattaisi motivoida meitä proaktiivisesti monimutkaistamaan omaa tietoisuuttamme.


Tunnettu sosiaalipsykologi Mihaly Csikszentmihalyi kirjoitti yhdessä laajennetun kirjan kappaleen Kevin Rathunden kanssa vuonna 2014 nimellä The Development of the Person: An Experiential Perspective on the Ontogenesis of Psychological Complexity. Tämä essee saa alkunsa tutkailemalla sitä mitä tarkoittaa olla henkilö, ja esittää että psykologinen monimutkaisuus on ”keskeinen ulottuvuus” henkilöitymälle, ja että tämä monimutkaisuus kehittyy elämän syklien aikana. Argumentti on rakennettu kysymällä mitä tarkoittaa elää hyvin ja ikääntyä hyvin ja minkälainen henkilö me haluaisimme olla myöhempinä vuosinamme. Sitten se käy taaksepäin läpi minkälaisia mahdollisuuksia, haasteita ja kokemuksia meillä tarvitsee mahdollisesti olla, jotta meistä tulisi sellainen henkilö. Tämä paperi lisää Keganin teoriaan on erityisen kaltainen sisäinen arvo, joka sijaitsee ihmiskehityksen ytimessä, nimittäin kokemus ”flow’sta” – syvästi palkitseva uppoutuminen tekemiseen jossa taitomme ja haastavuuden taso sopivat hyvin yhteen.

Väite on aika silmiinpistävä sen yksinkertaisuudessa. Meitä työnnetään kohti tietoisuuden monimutkaistumista flow-kokemuksia etsimällä. Jos olemme liian taitavia tiettyyn tehtävään, me tylsistymme; liian vähän taitoja aiheuttaa ahdistusta. Ideaalimaailma, tämän mukaan, on sellainen jossa me käytämme huomattavasti aikaa oman kompetenssimme äärirajoilla — sieltä löydämme flow’n, sisäisen merkityksen ja tietoisuuden monimutkaistumisen. Sosiaalinen ja poliittinen haaste muuttuu siksi miten luoda sellainen maailma.

Kuunteleva Yhteiskunta, ensimmäinen Hanzi Freinachtin, pohjoismaalaisen filosofis-poliittisen think tankin Metamoderna:n, kirja vastaa lähes juurikin tähän haasteeseen. Kirja on julkaistu muutama kuukausi sitten ja se ansaitsee läpikotaisen arvostelun muualla. Mainitsen sen tässä koska, vaikka Hanzi ei painotakaan flow’ta sellaisena, hän tekee hyvää työtä kritisoidessaan olemassaolevien mallien taipumusta lytätä yhteen useita eri ilmiöitä. Hän myös kehittää Csikzsentmihalyn ja Rathunden kritiikkiä Keganin teoriasta painottamalla positiivisen subjektin kultivointia states kuten myös taipumuksellisia piirteitä.

Metamodernan mielipiteet ihmiskehityksestä keskeisenä teemana heidän poliittisessa filosofiassaan ja heidän ”Alt-Leftin” johtajien asemoinnissaan. Heidän poliittinen premissinsä on se, että ”meta-ideologia” on voittanut taistelun siitä kuinka rakentaa yhteiskuntia tällä hetkellä, ja he kutsuvat tätä ”vihreäksi sosiaaliliberalismiksi” — periaatteessa yleiseksi pohjoismaiseksi malliksi jossa ”jokapäiväisistä leikeistä tulee miedompia, hienotunteisempia, reilumpia ja anteeksiantavampia”. He osoittavat pragmaattiseen tapaan päättäväisesti hyväksyä markkinatalous ja yhtä päättäväisesti hyväksyä hyvinvointivaltio, asteittain sopeutua globalisaatioon, noin 50/50 julkisen ja yksityisen puolen kokoon, liberaaleihin perusarvoihin ja ekologiseen tietoisuuteen.

Metamoderna sitten osoittaa että vaikka tämä on tällä hetkellä paras mihin kykenemme poliittisten intressien tasapainottamisessa, se on silti kaukana ideaalista, ja riittämätön vastaamaan ekologisiin, yhteiskunnallisiin ja eksistentiaalisiin kriiseihin jotka meitä uhkaavat. Sitten he ehdottavat ”Vihreää sosiaaliliberalismia 2.0”, joka on ”äärimmäisen sosiaalinen, ärimmäisen libertaarinen ja äärimmäisen vihreä yhteiskunta” — joka tarkoittaa hyvinvointijärjestelmää joka on nimenomaisesti suunniteltu vastaamaan ihmisten psykologisiin, yhteiskunnallisiin ja emotionaalisiin tarpeisiin. Heidän ihmiskehityksen mallinsa on täten tietyllä tavalla perustuslaillinén ja sen linjaveto vie 200 sivua koska se on heidän premissinsä valistuneelle yhteiskuntapolitiikalle.

Hanzi auttavaisesti tekee eron neljän ihmiskehityksen pääpiirteen välillä, valaisten kognitiivisen asteen yhtymäkohtia (perustuen Michael Commonsin hierarkisen kompleksisuuden teoriaan ), kulttuurilliseen säännöstöön (esim. moderni, postmoderni), subjektiiviseen tilaan (kuinka ilmoinen/surullinen) ja syvyyteen (subjektiivisten tilojen kokemuksen laajuus) ja sitten ehdottaa miten me voisimme ”pisteyttää” ihmisiä heidän ”arvomeeminsä tehokkuudesta” joka yhdistelee näistä jokaista.

Tämä rajanveto asteen, säännöstön, tilan ja syvyyden suhteen on käytännöllinen mutta se herättää myös paljon kysymyksiä. Vaikka nämä neljä kattavat suurimman osan siitä mikä on tärkeää, ne tuntuvat myös hieman satunnaisilta, ja eivät synny mistään ihmiskognition, evoluution tai moraalin taustateoriasta. Epävarmuutta esiintyy myös vertailukelpoisuudesta. Selkeästi jokaisella näistä ilmiöistä on eri ontologiansa. Se on juuri ongelma koska on vaikeaa kuvitella metodologia joka antaisi uskottavan ”pisteytyksen” joka olisi empiirisesti validi ja sosiaalisesti hyväksyttävä. Ja se on ongelma koska se tarkoittaa, että psykologista premissiä sosiaalipolitiikalle ei ole vielä saatu luoduksi riittävän yksityiskohtaisesti.

Tämä riittäköön rohkaisemaan ja inspiroimaan systemaattista pyrkimystä kytkeä yksityiskohtainen selonteko ihmisen kukoistuksesta politiikan alustan luonnokseen. Tämä on juurikin sellainen yhteys sisäisen ja ulkoisen maailman välillä josta haluan Perspectivan puhuvan, mutta meillä on eri filosofiset premissit ja poliittiset johtopäätelmät. Viimeisessä postauksessa yritän luonnostella mitä nämä ihmiskehityksen teoriat tarkoittavat nykyisen ahdingon diagnoosille, ja post-konsumeristisen yhteiskunnan sosiaaliselle ja ekologiselle infrastruktuurille.

@Jonathan_Rowson is Director of Perspectiva.

Lähde:

https://medium.com/perspectiva-institute/imagining-a-world-beyond-consumerism-3-cdcfecb5ed96

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.