Kuvittele maailma ilman konsumerismia (osa 2)

Päätin ensimmäisen osan retoriseen kysymykseen ja sitoumukseen siitä kuinka saattaisimme herätä ja ”päästä yli konsumerismista”.

Ensimmäinen asia joka pitää sanoa on, että me olemme jo päässeet yli konsumerismista, mutta hajaantuneemmalla, paikallisemmalla ja suurimmaksi osaksi yksityisellä tavalla. Antropologi David Graeber esittää, että jopa kommunismi on sulautettu joka paikkaan jos tiedät vain miten etsiä sitä. Esimerkiksi marxistinen periaate ”jokaiselta taitojensa mukaan jokaiselle tarpeensa mukaan” on se mitä tapahtuu nykypäivän perheissä — suurin osa työstäni isänä on kommunistista tässä mielessä.

Gerry Cohenin kuuluisa essee ‘Why not Socialism?’ puskee näkökohdan vielä pidemmälle väitteellään että ei ole olemassa periaatteellista syytä sille miksi ei ”telttailureissun arvot” — jossa jokainen luonnostaan osallistuu yhteiseen hyväään — tulisi olla myös arvoja joista pitäisimme kiinni asiayhteyksien yli. Yleisemmin me tiedämme miltä se tuntuu arvostaa jotain tai jotakuta itsetarkoituksellisesti, me tiedämme miltä se tuntuu luoda jotain kaunista, kokea ihmetystä, tulla ihastuksen koskettamaksi tai oppia rakkaudesta. Me tiedämme miltä tuntuu olla huoleton, ja olla ilman hinkua ostaa jotain. Me olemme selkeästi yli konsumerismista monin eri tavoin.

Kuva via //www.savetheredwoods.org/blog/summer-solstice-camping-guide/

Haaste on että arvon lähteet ja käytäntö, jotka konsumerismin tuolla puolen ovat, eivät ole poliittisesti oikeutettuja. On olemassa useita tasoja ongelmalle, mm. makroekonominen, poliittinen, kulttuurinen, teknologinen, sosiaalinen, psykologinen ja sielullinen. Meidän tulee kyetä erottelemaan nämä tasot teoriassa tavalla joka muistaa niiden olevan kytköksissä käytännössä.

Aiempi postaus keskittyi kuluttamisen logiikkaan yksilöiden tapauksessa, mutta nuo logiikat ovat jatkuvasti ympärillä olevan poliittisen imperatiivin, joka lakkaamatta haluaa kasvattaa talouden kokoa ja nopeutta, vahvistamia. Läpikotaiselle ja yksityiskohtaiselle selonteolle aiheesta haluan suositella Tim Jacksonin työtä. Ratkaisu ei ole niin yksinkertainen kuin pelkkä ‘degrowth’ jolla on omat (taloudelliset ja sosiaaliset) ongelmansa. Vaikka kasvun fetishisaatio on syvän ongelmallista, erityisesti ekologiselta kannalta, jämähtäminen kysymään ”kasvua: kyllä vai ei?” ei ole erityisen tuottava tapa edetä. Se on perustavanlaatuinen kysymys, mutta ei yhtä perustavaa laatua kuin moni tuntuu ajattelevan.

Se mikä merkitsee eenemmän on kasvun tällä hetkellä tyydyttämien tarpeiden ja pyrkimysten tyydyttäminen kestävällä tavalla, ja parantamalla kasvavan talouden laatua, mikäli sen tulee kasvaa. Jackson esittää että me voimme muuttaa makrotalouden toimintaperiaatteita — yritys, työ, investointi, raha — niin, että yritys keskittyy vähemmän tuottavuuteen ja liikevoittoon ja enemmän palvelemaan; työ ei ole henkilökohtainen uhraus vaan haluttu kulttuurillinen osallistuminen; investointi ei ole riskaabelia spekulaatiota joka pitkittää velkaa vaan sitoutuminen tulevaisuuteen; ja rahan tarjonta ei ole yksityinen peli, vaan edistysmielisen valtion jakelema yhteiskunnalllinen hyödyke.

Nämä talouden rakenteen ongelmat ovat olennaisia mille tahansa vakavalle koetukselle päästä konsumerismin yli, mutta vaikka ne ovat tarpeellisia, ne eivät ole riittäviä. Haluan keskittyä tässä siihen mitä mieltä olen imaginäärien haastavammista rajoitteista — laajemmista ideatason kamppailuista puhua totta, kauniisti ja hyvin.

Tim Jackson esittää asiansa erityisen elävästi kirjassa Prosperity without Growth (s. 136) kun hän mietiskelee Shalom Schwartzin arvotutkimusta joka johtaa ”evolutionaariseen karttaan ihmisen sydämestä” tai ”circumplexistä”. Y-akselin kuvatessa vaihtelua uutuudessa ja perinteissä ja x-akselin kuvatessa sitä olemmeko suuntautuneet itseemme vai muihin ihmisiin, Jackson havaitsee että ”minä” ja ”uutuus” on legitiimi osa tarinaa, mutta sen tulisi olla vain osa sitä (arviolta neljäsosa!). Sen sijaan, kuten hän asian esittää: “Sen mitä me olemme luoneet kulutuskapitalismiin on talous joka etuoikeuttaa ja systemaattisesti rohkaisee tiettyä ihmissielun segmenttiä.”

Tim Jacksonin kuvaus Shalom Schwartzin circumplexista, kirjassa Prosperity without Growth 2nd edition (s. 136). Kulutuskapitalismi toimii lähes täysin oikeassa yläkvadrantissa.

Tästä johtuva tunne, että perustavaa laatua olevat kysymykset inhimillisestä ja sosiaalisesta elämästä eivät ole julkisesti sallittuja heijastuu uutuuden ja ulkonaisuuden arvojen konkreettisessa ja johtavassa luonteessa (esim. liikevoitto, menestys, status, trendi) verrattuna suhteellisen orpoon ja epäselvään luontaisten ja perinteisten arvojen luonteeseen (esim. ystävyys, ammatti, yhteenkuuluvuus, myötätunto). Tämä epätasapaino liittyy siviili-instituutioiden rapautumiseen, sekularisaatioon, julkisen keskustelun vulgaaristumiseen ja filosofisten kysymysten alentamiseen yksityiseen ja akateemiseen maailmaan.

Tämän hulluksi tekevän intellektuaalin tukehtumisen kontekstissa — ”Elämässä on muutakin!” ”Miksi emme puhu niistä asioista jotka todella merkitsevät?!” ”Miksi emme kunnolla arvosta asioita jotka ovat todella arvokkaita?” ”Mitä varten kaikki tämä on?” — sain rahoituksen 2-vuotiseen projektiin henkisyyden uudelleenkeksimiseen Lontoon RSA:ssa, jossa oli mukana noin 300 ihmistä suoraan ja monia muita tämän lisäksi epäsuorasti. (The Political and the Spiritual hyvin kuvaa sitä koko kehityskulkua.) Vaikka mietin kuinka kommunikoida loppuraportin ”viestin”, Spiritualise, vuode 2014 lopulla, sain mahtavan sähköpostin Ian Christielta:

Tarvitseekohan viitekehyksen olla post-ekstrinsiikkinen? Meillä on ollut kaksi vuosisataa ennätyksellistä edistystä, yltäkylläisyyttä ja ekstrinsiikkisiin arvoihin (itsekeskeisyys, materialismi, talouskasvu, sosiaalinen liikkuvuus, elintasokilpailussa mukanaolo) yhteiskunnassamme; sisäänrakennettuja ”itsen ylittäviä” ja uskonnollisia arvoja on toistuvasti puoluestettu mutta ne ovat menettäneet institutionaalisen otteensa ja keskeisyytensä meidän elämissämme järkeenkäyville tarinoille. Teollisen yhteiskunnan arvostamat ekstrinsiikkiset arvot ovat nyt todella paineen alla lännessä niukkuuksien palatessa ja tulevaisuudenuskon hiipuessa, hyvistä ekologisen disruption, yhteiskunnan pirstaloitumisen ja talouden toimimattomuuden sekä eriarvoistumisen syistä.

Hyvin sanottu, ja huomaa että ”post-ekstrinsiikkinen” ei tarkoita anti-ekstrinsiikkistä — kyse on asioiden yli menemistä niiden täydellisen hylkäämisen sijaan. Post-ekstrinsiikkinen yhteiskunta ei välttämättä olisi talouskasvua vastaan. Mutta sellaisessa olisi hyvin selvää, että talouskasvu ei ole itsetarkoitus; tavoitteista itsessään tulisi huomion keskipisteitä. Me tulisimme jatkuvasti kiistelemään siitä mitä ne ovat, mutta ne sulautuisivat esimerkiksi hyvyydenm totuuden, kauneuden, rakkauden, hyveellisyyden jne. ympärille. Erityisiä talousmalleja joissa ”kasvu” olisi mukana testattaisiin näitä tavoitteita vastaan, ja ne joko havaitaan tai ei havaita haluttaviksi.

Post-materialistinen painotus, joka tuntuu olevan Pohjoismaissa yhä yleisempää, on hyvä osoitus tästä. Projektit kuten Tech Farm ja 29k Ruotsissa nousevat vakaista markkinatalouksista, jotka kunnioittavat ekologisia rajoitteita sen sijaan, että ne olisivat kokonaan eri talousmalleja. En epäile etteikö Ruotsissa, Tanskassa, Norjassa, Suomessa ja Islannissa ole suuria ongelmia selätettäväksi, ja ne pysyvät haavoittuvaisina maailman tapahtumille, mutta ne ovat saavuttaneet poliittisen ja taloudellisen kehityksen jossa kysymykset siitä miten pitää show pyörimässä ovat kehittyneet kysymyksiksi siitä mitä show yleensäkään tarkoittaa ja minne se kohtaa. Liian monet ihmiset olettavat, että ainoa vaihtoehto konsumerismille on jotain tukahduttavan kunnallista, teknofobista tai taantumuksellista, mutta sen ei tarvitse niin olla. Konsumerismi tulee kesyttää ja syrjäyttää, mutta ei välttämättä eliminoida. Olen esimerkiksi erittäin suuri kirjakauppojen ystävä.

Harvardin professori Michael Sandel kuvasi hyvin ongelman ydintä kun hän sanoi että ”yhteiskunta joissa on markkina” on muuttunut ”markkinayhteiskunnaksi”. Valtion ja siviiliyhteiskunnan tulisi proaktiivisesti sosialisoida ja humanisoida taloutta, mutta sen sijaan hallitukset ovat sallineet markkinoiden asteittain säästää ja dehumanisoida yhteiskuntaa. Rowan Williamsin ilahduttavassa arvostelussa Michael Sandelin kirjasta What Money Can’t Buy Prospect-lehdessä hän huomauttaa Sandelin äärimmäisen markkinoillistumisen kritiikin perusteista seuraavasti:

Keskeinen malli joka tässä oletetaan on sellainen joka on joukko ehdollistamattomia tahtotiloja neuvotella hyödykkeiden passiivisen varaston kontrollista, jossa jokainen niistä kykenee tulemaan redusoiduksi vaihtoarvon immateriaaliseksi laskennaksi. Jos jotain tulisi kutsua ”maailman kieltäväksi” filosofiaksi, tämä on se… mahdollinen absoluuttisen kaupallistamisen maailma.

Hän jatkaa… Ne jotka tuntevat Rowan Williamsin — A-luokan akateeminen filosofi ja teologi ja naseva yhteiskuntakommentaattori — tietävät että hän valitsee sanansa erittäin huolella, joten lue seuraava pitäen tämä mielessä:

Mikäli me haluamme vastustaa tätä älykkäästi, me tarvitsemme doktriinin, rituaalin ja narratiivin: normatiivin hahmotelmia, käytänteitä jotka eivät ole pelkästään funktioita, ja elämäntarinoita jotka kommunikoivat idean siitä miltä kotona olo ympäristössä näyttää — sekä myöskin epäonnistumisen kustannuksia.

Ihailen suuresti Rowan Williamsia, joten haluat yrittää kehittää sitä mitä hän tarjoaa vastauksen poikaseksi konsumerismin tuolle puolen pääsemisen haasteeseen. Jokainen näistä ehdotuksista pitää sisällään tietyn määrän ”logiikkaa” joka tyydyttää ‘Human Givens’:imme ja vastustaa kulutuksen logiikkaa joka aiemmassa postauksessa mainittiin. (Niiden yhteyksien analyyttinen luonne ja idean täydellisempi kehittäminen on tämän postauksen aihepiirin ulkopuolella.)

Doktriini

RSA-projektin aikana antropologi Matthew Engelke sanoi ydintermeistä: “maailmalla on historiansa, ja historialla on politiikkansa.” Sama pointti pätee ”doktriiniin”, mutta se ei tarkoita että meidän tulisi hylätä aihe kokonaan. Doktriinilla ainoastaan tarkoitetaan yhteistä omistautumista tietyille ideoille, periaatteille tai arvoille. Sanoisin että olemme menettäneet sen, ja me kärsimme sen puutteesta.

Hullun epämäääräisen määritelmän ja kunnianhimoisten viittausten ”yhteisiin arvoihin” tuolla puolen meiltä puuttuu yhteinen institutionaalinen tai tekstuaalinen tarttumapinta, jolla selkeytetään sitä keitä me olemme ja mikä meitä kiinnostaa — sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Kun meillä on sellaiset, esimerkiksi kansalliset instituutiot tai ihmisoikeuksien julistus, ei enää ole kouriintuntuvaa tarvetta siitä että sellaiset ovat pyhiä tai edes täysin hyväksyttyjä.

Me tarvitsemme jonkinlaisen doktriinin jolla sitoa ihmiset yhteen tavalla jolla he haluavat tulla sidotuksi yhteen. Meidän tulee nostaa esiin lakeja ja periaatteita sekä tarkoituksia joita lait heijastelevat. Sanoisin, että eturintamassa tässä ovat ihmisoikeusjärjestöt sekä myös ”onnellisuus”, ja että kova työ alkaa kun yrittää kehittää sellaisia käsitteitä ilman että häväistään vapauksia. Preferensseni tässä on eudaimonia sekä ykstyiskohtainen kukoistuksen selonteko. Tuon sitoumuksen tekeminen tuo sisältää sen, että valtiolla on rooli niiden olosuhteiden tarjoamisessa, jotka edistävät ihmiskunnan kehitystä ja itsensä kehittämistä. (Kaiken tämän keskipisteestä löytyy hienovarainen filosofinen pointti siitä, että ihmisoikeudet oikeutetaan aiemman tunnustuksen kautta siitä, että on olemassa ihmisen vastuullisuus jota tulee kehittää.)

Rituaali

Maailma on täynnä rituaaleja, mutta suurin osa niistä on avattu. Jalkapallopelit, sunnuntailounaat, kävelyt puistossa koulun loputtua, kakkua juhliin, ja jopa ”viinikello” kuuden aikaan ystävän luona. Sellaiset asiat lisäävät hyvää fiilistä, tekstuuria ja merkitystä elämään, mutta ne ovat ehkä hieman tarpeettomia ja en usko että ne ovat se mitä Williamsilla on mielessä. Rituaaleilla voi olla sosiaaliset elementtinsä, mutta niiden tulee osoittaa yhteiskunnan ulkopuolelle, johonkin suurempaan, täydempään ja syvempään. Rituaalin ytimessä oleva suhde on elämän ja kuoleman välinen suhde, alkuvoimien välittämänä. Senkaltaiset rituaalit voivat esimerkiksi olla kuukausittainen hiljentymisen päivä, ehkäpä toistuva paasto, taikka nuotion ääressä laulamineen. Sellaisten asioiden tulee olla symbolinen todistus ihmisenä olemisen iloista ja suruista, ei siksi että ne ovat hauskoja tai käteviä.

Narratiivi

Me kärsimme eräänlaisesta myyttisestä puutteesta. Me emme tarvitse pelkästään ”uusia tarinoita” koska me hukumme tarinoihin. Jutun juoni, kuten Alex Evans on esittänyt, on että meidän tarvitsee tuoda mythos takaisin elämäämme. Evans esittää, että sellaisten myyttien tulee olla tarpeeksi laajentuvia pitääkseen sisällään ”meidät suurempana” ja ”pidemmän nykyhetken”. Mutta miten tällainen saavutetaan? Eikö siinä ole jotain absurdia, että tuotamme myyttejä työkaluiksi ratkaisemaan merkityksellisyyden ongelmia? Tai ehkä ei, ehkäpä se on juuri mitä luominen ja tarinankerronta oikeasti ovat.

Mietin että onko pointtina sittenkään se, että kyse ei ole myyteistä tai edes meta-narratiiveista. Ranskalaisfilosofi Francois Lyotard tiivistää postmodernin asenteen ”epäuskona meta-narratiiveihin”, mutta hän näki asian päinvastoin etsimällä moderniuden meta-narratiiveja ja havaiten niistä puuttuvan toimintaamme muokkaavan eloisan ja määrittelevän kontekstin. Sen mitä tarvitsemme nyt on katsoa eteenpäin postmoderniuden tuolla puolen olevia meta-narratiiveja. Jos haluamme olla tarkkoja, etsimme ”meta-meta-narratiiveja”. Revi siitä.

Mutta se on totta. Me tarvitsemme ”tarinan tarinan” ja se tarina täytyy olla loistavan inklusiivinen ja insipiroiva visio siitä miten selviydymme ja kukoistamme. Ja en ole varma onko se luonteeltaan ollenkaan myyttinen, ei ainakaan muutamaan tuhanteen vuoteen.

Normatiivin luonnostelmia

Yksi esimerkki ”normatiivin luonnostelmasta” on Kate Raworthin Doughnut Economics, joka kertoo yhteiskunnallisista ja ekologisista rajoitteista joiden sisällä talous joutuu toimimaan. Se on huikea idea ja järkyttävän tärkeä kontribuutio, mutta talous sellaisenaan ei välttämättä ole tarpeeksi suuri viitekehys yhteiskunnalliseen imaginääriin siirtymiselle.

Poliittinen ja filosofinen think tank Metamoderna tarjoaa houkuttelevamman esimerkin siitä miltä ”normatiivin luonnos” näyttää. Heidän tuleva kirjansa The Listening Society yrittää rakentaa kattavan vision siitä mitä yhteiskunnan kokonaisuutena tulisi tehdä. Heidän argumenttinsa on laveasti se, että meta-ideologia on ”voittanut” — periaatteessa Pohjoismainen malli, ja nyt haaste on sekä ohjata maailma kohti tätä mallia ja sitten parantaa sitä tekemällä ihmisten sisäisen elämän kehittämisestä tärkein poliittinen tavoite — ja että idea on erittäin selkeästi hahmoteltu; se ei ole ainoastaan mallia ”meidän tulisi olla muita ihmisiä parempia”, vaan enemmänkin miksi ja miten, millä tavoin, mitä tarkoitusta varten ja kuinka paljon. Näistä parametreista tietyt säännöt ja talousmallit muuttuvat vähemmän käyttökelpoisiksi ja houkutteleviksi.

En ole samaa mieltä jokaisen Metamodernan tapauksen aspektista missään mielessä ja odotankin arvostelevani heidän työtään yksityiskohtaisemmin ennen pitkää, mutta se on virkistävää kuulla yrityksestä ”luonnostella normatiivi”, eli sanoa ”tämä on se mitä mielestäni meidän kaikkien tulisi yrittää tehdä, miksi, ja miten me voisimme sen tehdä.” Siksipä tämänkaltainen rohkea ja visionäärinen ajattelu on liian harvinaista.

Käytännöt jotka eivät ole ainoastaan funktioita

Tämä mielenkiintoinen ilmaisu käsittelee oletettavasti sellaisten harjoitusten tärkeyttä, joita ei ole valittu niiden instrumentaalisuuden takia; sen puolustaminen, että tehdään jotain tavalla joka ei ole tekemiseen liitetty. Esimerkiksi, meditaatio on laajasti kannatettu ja harjoitettu, ja aivan perustellusti — tutkimusnäytöt sen mielenterveydellisistä ja tuottavuushyödyistä ovat erittäin vahvat. Mutta kun tarkastellaan syvemmin, meditaation tarkoitus on luultavasti tarkoituksettomuus — kyse on jatkuvan tekemisen ketjun pysäyttämisestä, jossa tehdään A koska B, ja B koska C… ja Ö koska A.

Valmistujaisseremoniassaan Stanfordissa, Zen-pappi Norman Fischer oli järkkymätön sen suhteen, että henkisten harjoituksien tulisi olla ”Tarpeettomia, absoluuttisen tarpeettomia”:

“Olette tehneet paljon asioita monista hyvistä syistä nyt jo pitkän aikaa… fyysisen terveytenne, psykologisen terveytenne, tunneterveytenne, perhe-elämänne, tulevaisuuden menestyksenne, talouselämänne, yhteisönne, maailmanne takia. Mutta henkinen harjoitus on hyödytäntä. Se ei hoida mtään noista huolista. Se on harjoitus jota teemme ollaksemme yhteydessä elämäämme kaikkien huolien ulkopuolella — päästäksemme yli elämässämme kohti niiden lähdettä.”

Harjoituksen idea on yleisemmin tärkeä. Saksalainen filosofi Peter Sloterdijk on sekä kunnioitettu tutkija että entinen intialaisen mystikon Oshon seuraaja. Hänen vuoden 2013 kirjassaan You Must Change Your Life (s.11) kirjoittaa: “Todellisuudessa luonnosta kulttuuriin siirtyminen ja takaisin on aina ollut avointa. Se johtaa helppopääsyiselle sillalle: harjoituselämään.”

Tämän harjoituspainotuksen haaste on, että se lakkaa toimimasta heti kun se formalisoidaan. Heti kun sanotaan ”asetetaan yksi tunti sivuun päivässä tehdäksemme jotain asiaa vain sen itsensä takia”, ollaan jo heikennetty ideaa. Tässä on jotain ”rentoudu!” ja ”ole spontaani!” -tyyppistä paradoksia käsillä — ei ole mahdollista tavoittaa ja operationalisoida jotain silloin kun arvo on luonteeltaan epäinstrumentaalista.

Tarinoita elämistä

Ole olemme liian kateellisia ja ihailemme liian vähän, osittain koska jälkimmäinen tunne kestää pidemmän aikaa kypsyä. Suurin osa meistä on samanhenkisten ihmisten ympäröimä, jotka elävät samankaltaista elämää. Mutta on niin monta tapaa elää hyvin, ja me emme kuule tarpeeksi esimerkkejä laajentaaksemme mielikuvitustamme siitä mikä on mahdollista. Ajatuksemme ovat niin sidottuja projisoimaan — me näemme itsemme toisissa, mutta harvoin onnistumme näkemään toiseuden toisissa koska meitä ei siihen aktiivisesti kannusteta. Esimerkki joka tulee mieleen, on BBC:n dokumentti australialaisesta miehestä joka pelastaa kengurunpoikasia moottoriteiltä ja hoivaa niitä takaisin terveiksi pienellä farmillaan — tuon dokumentin näkeminen laajensi käsitystäni siitä mitä tarkoittaa hyvä elämä, ei kuitenkaan siksi että minulla olisi yhtäkkinen kiinnostus hoitaa kengurunpoikasia.

Näppituntuma siitä miltä kotona olo ympäristössä näyttää

Matthew Crawfordin teos käsillä työtä tekemisen tärkeydestä sekä tarpeesta suojella ”tarkkaavaista yhteisvaurautta” (”oikeutta jäädä paitsi puhuttelusta”) joka on avuksi kun yrittää tajuta miltä ”kotona olo ympäristössä” näyttää. Niinkuin Crawford asian esittää: ”Me löydämme itsemme tilanteista maailmassa, joka ei ole omaa tekoamme.” Crawfordille ”todellisuuden kohtaaminen” tarkoittaa ainakin kolmea asiaa: materiaalisen todellisuuden kanssa työskentelyä, toisten ihmisten tunnustamista sekä menneisyyden perintöä. Meidän tulee ottaa mukaan tällaiset asiat päivittäiseen mukanaoloon maailmassa vastustaaksemme taivaiden tavoittelua sekä projektiota joka syntyy tekstuaalisen ymmärryksen ja virtuaalimaailman ylikorostamisesta.

Niin myös epäonnistumisen kustannukset.

Mikään tästä ei kuulosta helpolta, mutta meillä ei juuri ole muuta vaihtoehtoa. Vuonna 2014 julkaistussa esseessä – Spirituality and Intellectual Honesty – filosofian professori Thomas Metzinger kirjoitti seuraavat haastavat sanat:

Intellektuaaliseksi ihmiskunnan haasteeksi ymmärretty yhä kasvava uhka, joka syntyy itseaiheutetusta ilmaston lämpenemisestä, selkeästi tuntuu ylittävän nykyhetken ihmiskunnan kognitiiviset ja emotionaaliset kyvyt. Tämä on ensimmäinen todella globaali kriisi, jonka kaikki ihmiset kokevat yhtä aikaa ja yksittäisessä media-avaruudessa, ja meidän katsellessa sen kehittymistä, se tulee asteittain muuttamaan myös kuvaa itsestämme, ymmärrystä joka ihmiskunnalla on itsestään kokonaisuutena. Ennustan, että seuraavien vuosikymmenten aikana me tulemme yhä enemmän kokemaan itsemme epäonnistuneina olentoina.

Tulemmeko me yhä enenevässä määrin kokemaan itsemme epäonnistuneina? Ehkäpä teemme sitä jo? Mutta vaikka vihaan kevytmielistä positiiista ajattelua yhtä paljon kuin seuraavaa henkilöä, en ole valmis antamaan periksi. Ylläoleva Rowan Williamsin esityksen kehittäminen eteenpäin on hyvä alku, mutta syvempi ja samaa sukua oleva toivo, varmastikin, lepää Metzingerin premississä — ”lajimme nykyhetken kognitiivisissa ja emotionaalisissa kyvyissä”. Nuo lajimme kyvyt eivät ole korjattu.

Me tiedämme, kuten kaiken muunkin, että ihmisolennot voivat kasvaa ja muuttua paremmiksi. Ja se ei enää ole valinnaista. Itse asiassa se on uusi kategorinen imperatiivi. Meidän tulee yksinkertaisesti ymmärtää mitä se merkitsee ihmisille kasvattaa ja kehittää ja ajatella sitä mitä seuraa poliittisista ja yhteiskunnallisista instituutioista ja yhteiskunnallis-taloudellisesta lainsäädännöstä. Se ei ole pieni tehtävä, mutta jostain on aloitettava, ja se on seuraavan postaukseni aihe.

@Jonathan_Rowson is Director of Perspectiva

Lähde:

//medium.com/perspectiva-institute/imagining-a-world-beyond-consumerism-2-fe52a80257e5

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.