Kasvu, velka ja Maailmanpankki

Kun olin taloustieteen kandiopiskelija 1960-luvun alkupuolella, meille opetettiin että pääoma oli kasvun ja kehityksen rajoittava tekijä. Injektoi vain pääomaa talouteen ja se kasvaa. Kun talous kasvaa, sitten investoidaan kasvun hedelmät uutena pääomana ja saadaan se kasvamaan eksponentiaalisesti. Lopulta taloudesta tulee rikas. Alunperin, jotta saadaan asiat käynnistettyä, pääoma tuli säästöistä, takavarikoista tai investointeina tai avustuksina ulkomailta, mutta myöhemmin kansallisen kasvun itsensä kautta. Teknologia sitoi pääomaa, sen voimanlähdettä. Pääoma oli maagista, mutta se oli niukkaa. Tuo kaikki tuntui vakuuttavalta tuohon aikaan.

Monta vuotta myöhemmin työskentelin Maailmanpankissa. Oli selvää, että pääoma ei enää ollut rajoittava tekijä, jos se koskaan edes sitä oli ollut. Biljoonat dollarit pääomaa kiersivät maapalloa etsien projekteja joihin voitaisiin investoida niin että se kasvaisi. Maailmanpankki ymmärsi, että rajoittava tekijä oli se mitä he kutsuivat ”pankitettaviksi projekteiksi” — konkreettiset investoinnit jotka voisivat sitoa abstraktia finanssipääomaa ja saada sen arvon kasvamaan hyväksyttävällä nopeudella, yleensä 10% vuodessa tai enemmän, tuplaantuen joka 7. vuosi. Koska ei ollut tarpeeksi pankitettavia projekteja imemään saatavilla olevaa finanssipääomaa, Maailmanpankki päätti stimuloida sellaisten projektien luomista lainaajamaihin pystytetyillä ”maiden kehitysryhmillä”, mutta joita Maailmanpankki avustaa. Epäilemättä monet sellaiset projektit olivat hyödyllisiä, mutta oli silti vaikeaa kasvaa yli 10% vuosivaihdilla ilman että pakotetaan ihmisiä siirtymään, tai kulutetaan luonnonvarat loppuun ja lasketaan se tuloksi, molemmat joita tehdään suuressa mittakaavassa. Lainat täytyi maksaa. Tottakai ne tuli maksetuksi, usein ei kuitenkaan toteutetun projektin tuotoista, joka oli pettymys, vaan yleisistä lainaajavaltion verotuloista. Lainaaminen suvereenille valtiolle jolla on kyky verottaa suuresti nostaa lainan takaisinmaksun todennäköisyyttä — ja ehkä kannustaa hyväksymään projekteja löysemmin.

Mistä kaikki tämä ylimääräinen finanssipääoma tuli? Ei ainakaan säästöistä (poislukien Kiina), vaan uudesta ja löysästä luottorahasta jonka vähimmäisvarantopankkijärjestelmä on luonut, jota vahvistaa kasvanut osakkeiden ostaminen velaksi. Uuden rahan saajat käyvät kisaa jo olemassaolevien käyttäjien resursseista tarjoamalla korkeampaa hintaa. Jos käyttämättömiä resursseja löytyy ja jos uudet käyttökohteet ovat tuottavia, silloin hetkellinen hintojen nousu paikkautuu uudella tuotannolla — kasvulla. Mutta resurssien ja ympäristön niukkuus, yhdistettynä pankitettavien projektien puutteeseen, on laittanut kasvulle jarrut päälle, ja se on johtanut liian suureen määrään finanssipääomaa joka yrittää päästä mukaan liian pieneen määrään pankitettavia projekteja.

Joten maailmanpankin piti keksiä miksi sen projekteilla oli matala tuotto. Vastaus ylläolevaan oli ideologisesti ei-hyväksyttävä koska se viittasi kasvun ekologisiin rajoihin. Hyväksyttävämpi vastaus selkeni pian Maailmanpankin ekonomisteille — mikrotason projektit eivät voineet olla tuottavampia irrationaalisen ja epätehokkaan hallituspolitiikan makroympäristössä. Ratkaisu oli uudelleenjärjestää makrotaloudet ”rakenteellisilla uudistuksilla” — vapaakaupalla, vientivetoisella kasvulla, tasapainotetuilla budjeteilla, inflaation tiukalla kontrolloinnilla, sosiaalitukien leikkauksilla, sääntöjen purkamisella, työvoima- ja ympäristönsuojelulakien alasajolla — niinkutsutulla Washingtonin Konsensuksella. Kuinka vakuuttaa lainaajamaat tekemään näitä kivuliaita ”rakenneuudistuksia” makrotasolla jotta luodaan ympäristö jossa Maailmanpankin rahoittamat projektit olisivat tuottavia? Vastaus käytännöllisesti oli uuden lainaamistavan avulla, rakenteellisten uudistusten lainat, jotka kannustavat tai lahjovat ”rakennemuutoksen” vaatimat polittiset muutokset. Lisäsyy rakennemuutokselle, tai ”käytännelainaamiselle”, oli liikuttaa paljon dollareita nopeasti Meksikon kaltaisiin maihin jotta helpotetaan amerikkalaispankeilta saatujen lainojen maksamista. Lisäksi käytännelainat, jotka nyt ovat noin puolet Maailmanpankin lainoista, vaativat ettei yhdenkään pitkän ja kalliin projektin suunnittelu ja valvonta ole samanlainen kuin projektin lainaus on. Raha liikkuu nopeasti. Maailmanpankin määritelmä tehokkuudesta muuttui muotoon ”maksimaalisen rahamäärän liikuttaminen minimimäärällä ajatustyötä”.

Joku voisi nyt kysyä miksi maa lainaisi rahaa korolla, jotta tekisi muutoksia käytänteisiin jotka voitaisiin toteuttaa itsekseen ilman mitään lainoja, jos maa pitäisi näitä käytänteitä hyvinä? Ehkä he eivät oikeasti pitäneet käytänteitä hyvinä, ja siksi tarvitsivat lahjuksia jotta he tekisivät sen mikä on heille parhaaksi. Ehkä nykyisen hallitusten lainaamisen tavoite on yksinkertaisesti saada uusi laina, levitellä rahat sinne tänne sukulaisten ja ystävien kesken, ja jättää seuraava hallitus maksamaan se korkojen kera.

Tällaiset ajatukset eivät ole saaneet paljoakaan huomiota Maailmanpankissa, jota piinasi ”negatiivisen maksujen kassavirran” haamu, eli se että vanhojen lainojen sekä korkojen maksujen summa on suurempi kuin uusien lainojen määrä. Kutistuisiko Maailmanpankki lopulta ja muuttuisiko se tarpeettomaksi? Kauhea ajatus kenellekään byrokraatille! Mutta vaihtoehto negatiivisille maksuvirroille on Maailmanpankin tapausessa velan ikuinen kasvattaminen lainaajamaiden osalta. Tottakai Maailmanpankki ei väittänyt tekevänsä bisnestä kasvattamalla köyhien maiden velkaa. Se pikemminkin pyrki aikaansaamaan kasvua injektoimalla pääomaa ja kasvattamalla luotonsaajamaiden kapasiteettia vastaanottaa pääomaa ulkopuolelta. Mitä väliä jos velka kasvoi, kunhan BKT kasvaa. Oletus oli, että reaalisektorin kasvu voisi olla yhtä nopeaa kuin rahoitussektorin — että fyysinen vauraus voisi kasvaa yhtä nopeasti kuin rahallinen velka.

Maailmanpankin päätavoite on antaa lainoja, puskea rahaa ovista, olla rahapumppu. Jos finanssipääoma olisi ainoa rajoittava tekijä, maat olisivat kädet ojossa hyvien projektien kanssa ja Maailmapankki joutuisi rajoittamaan pääomien jakamista maille. Mutta finanssipääoma on yltäkylläistä ja hyviä projekteja on harvassa, joten Maailmanpankin on aktiivisesti puskettava rahaa. Jotta pumppua nopeutettaisiin, he lähettävät maakehitystiimit ulos keksimään projekteja; jos projektit epäonnistuvat, he sitten keksivät rakenneuudistuslainoja jotta saataisiin aikaan suotuisampi makroympäristö; jos rakenneuudistuslainoja pidetään korruptoituneiden hallitusten lahjuksina, Maailmanpankki ei valita liikaa rahapumpun hidastumisesta ja ”negatiivisesta maksujen kassavirrasta”.

Jos pääoma ei enää ole maaginen rajoittava tekijä jonka läsnäolo saa aikaan talouskasvua, mikä se sitten on?

”Pääoma”, sanoo Frederick Soddy, ”ainoastaan tarkoittaa ansaitsematonta tuloa jaettuna korkotasolla ja kerrottuna sadalla” (Cartesian Economics, p. 27). Hän lisäksi selittää, että ”vaikka se saattaa lohduttaa lainaajaa ajattelemaan että hänen vaurautensa on silti olemassa ”pääoman” muodossa, lainaaja on sen käyttänyt tai käyttää joko kulutukseen tai investointeihin, eikä sitä voida käyttää uusiksi enempää kuin ruokaa tai polttoainettakaan. Pikemminkin siitä on tullut velkaa, sitoumus tulevista kassavirroista…”

Toisin sanoen pääoma rahoituksellisessa mielessä on tulevaisuuden odotettu nettotuotto projektista jaettuna korkotasolla ja kerrottuna sadalla. Maagisen tavaran sijaan se on velvoite, panttioikeus, tulevasta talouden reaalituotannosta — se on velka joka pitää maksaa takaisin, tai vaihtoehtoisesti, ja ehkä mieluumminkin, ei maksettava takaisin vaan pidettävä korkomaksujen lähteenä kauas kauaksi hamaan tulevaisuuteen saakka.

Tottakai velkaa kertyy nyt käytettävien reaalisten resurssien vaihdannassa, joka kuten Soddy sanoi ei voida käyttää enää uudestaan tulevaisuudessa. Mutta jos rahoitettu projekti voi saada kerättyä enemmän resursseja hyödyntämällä suurempaa määrää työvoimaa jotta kasvatetaan yhteiskunnan kokonaistuottoa, silloin velka voidaan maksaa korkoineen, ja tästä jää hieman jotain ylikin liikevoittona. Mutta tämä vaatii kasvavia materiaalin ja energian läpisyöttöä ja enemmän työvoimaa — toisin sanoen se vaatii talouden fyysistä kasvua. Sellainen kasvu eilisen tyhjän maailman taloudessa oli järkeenkäypää — nykypäivän täyden maailman taloudessa ei. Nykyään on yleisesti tunnustettu, että velkaa on maailmassa liikaa, sekä julkista että yksityistä velkaa. Syy siihen miksi velkaa on kertnyt niin paljon on, että meillä on ollut absurdin epärealistiset odotukset kasvusta. Me emme koskaan odottaneet, että kasvu itsessään alkaisi maksaa meille enemmän kuin minkä arvoista se oli, tehden meistä köyhempia, ei rikkaampia. Mutta niin se vain teki. Ja ainoa ratkaisu jonka taloustieteilijät, pankkiirit ja poliitikot ovat keksineet on: lisää samaa! Emmekö me voisi edes ottaa pienen aikalisän ja keskustella steady-state -talouden ideasta?

 

Lähde: steadystate.org

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.