Kaikkein tuhoisin talousideologia jonka ihmiskunta on koskaan kokenut

Kirjoittanut George Monbiot

Kuvittele jos Neuvostoliitto ei olisi koskaan syntynyt sen asukkaiden ollessa koskaan kuulematta kommunismista. Ideologia joka dominoi elämäämme on, suurimmalle osalle meistä, nimetön. Sen mainitseminen keskusteluissa saa aikaan olankohautuksen. Vaikka sinun kuulijasi olisivat kuulleetkin termin aiemmin, he eivät kykene määrittelemään sitä kunnolla. Neoliberalismi: tiedätkö mikä se on?

Sen anonyymius on samaan aikaan oire ja sen vallan lähde. Se  on ollut suuressa osassa uskomattoman monessa erilaisessa kriisissä: vuosien 2007-08 rahoituskriisissä, vallan ja vaurauden ulkoistamisessa josta Panaman Panaman Paperit tarjoavat meille murto-osan, hidas julkisen terveydenhuollon ja koulutuksen rapautuminen, lapsiköyhyyden räjähdysmäinen kasvu, epideeminen yksinäisyys, ekosysteemien romahdus, Donald Trumpin nousu.

Mutta me vastaamme kriiseihin kuin ne saisivat alkunsa eristyksissä, ilmeisen tietämättöminä siitä että ne ovat olleet saman koherentin filosofian joko aikaansaamia tai kärjistämiä; filosofian jolla on — tai on ollut — nimi. Mikä on suurempi voima kuin voima toimia nimettömästi?

Niin kokonaisvaltainen on neoliberalismista tullut, että me harvoin edes tunnistamme sitä ideologiaksi. Me näytämme hyväksyvän esityksen siitä, että tämä utopistinen, tuhatvuotista valtakuntaa odottava usko kuvaa neutraalia voimaa; tietynlaista biologista lakia, kuten Darwinin evoluutioteoria. Mutta filosofia nousi tietoisena yritykseä muokata ihmiselämää ja siirtää vallan keskusta muualle.

Neoliberalismi näkee kilpailun ihmissuhteiden määrittelevänä piirteenä. Se määrittelee uudelleen kansalaisen kuluttajana, joka harjoittaa parhaiten demokraattisia valintojaan ostamalla ja myymällä, prosessi joka palkitsee saavutukset ja rankaisee tehottomuudesta. Se ylläpitää sitä, että ”markkinat” toimittavat hyödyt joita ei koskaan voida saada aikaan suunnittelemalla.

Yritykset rajata kilpailua tulkitaan vihamielisiksi vapautta kohtaan. Verot ja sääntely tulisi minimoida, julkiset palvelut tulisi yksityistää. Työvoiman organisointi ja kollektiivinen liittojen neuvotteluvoima kuvataan markkinavääristyminä jotka haittaavat luonnollisen voittajien ja häviäjien hierarkian muodostumista. Eriarvoisuutta pidetään hyveenä: palkkiona hyödystä ja vaurauden luojana, joka varisee alaspäin kuin murut pöydältä rikastaakseen meitä kaikkia. Ponnistelut luoda tasa-arvoisempi yhteiskunta ovat sekä haitallisia että moraalisesti syövyttäviä. Markkinat varmistavat, että kaikki saavat sitä mitä he ansaitsevat.

Me sisäistämme sen opinkappaleita. Rikkaat taivuttelevat itsensä uskomaan että he voivat hankkia valtansa ansioillaan, huomioimatta edut — kuten koulutus, perintö tai luokka — jotka ovat voineet auttaa heitä saavuttamaan sen. Köyhät syyttävät itseään omista epäonnistumisistaan, jopa silloin kun he eivät voi muuttaa olosuhteitaan.

Älä mieti rakenteellista työttömyyttä: jos sinulla ei ole töitä, se johtuu siitä koska et ole yritteliäs. Älä mieti asumisen kustannuksia: jos luottokorttisi on tapissa, olet vastuuntunnoton ja uhkarohkea. Älä mieti sitä että lapsillasi ei enää ole koulun leikkikenttää: jos heistä tulee läskejä, se on sinun vikasi. Kilpailun täyttämässä maailmassa ne jotka jäävät jälkeen, määritellään häviäjiksi (heidän itsensä ja muiden suulla).

Lopputulosten joukossa, kuten Paul Verhaeghe kuvaa kirjassaan What About Me?, ovat itsensävahingoittamisen, syömishäiriöiden, masennuksen, yksinäisyyden, suorittamisahdistuksen ja sosiaalisten fobioiden epidemiat. Ehkä se ei ole yllättävää että Britannia, jossa neoliberaalia ideologiaa on kaikkein ankarimmin ajettu, on Euroopan yksinäisin pääkaupunki. Me olemme kaikki neoliberaaleja nyt.

Termi neoliberalismi otettiin käyttöön kokouksessa Pariisissa vuonna 1938. Delegaattien joukossa oli kaksi miestä jotka tulisivat määrittelemään ideologian, Ludwig von Mises ja Friedrich Hayek. Molemmat Itävallan evakkoja, jotka näkivät sosiaalidemokratian, jonka esimerkkinä toimi Franklin Rooseveltin New Deal ja Britannian asteittainen hyvinvointivaltiokehitys, saman kollektivismin manifestaationa jota miehittävät myös natsismi ja kommunismi.

Kirjassaan The Road to Serfdom, julkaistu vuonna 1944, Hayek esitti, että hallituksen suunnittelu, murskaamalla individualismi, johtaisi järkähtämättömään totalitaariseen kontrolliin. Kuten Miseksen kirja Bureaucracy, The Road to Serfdom oli laajalti luettu. Se tuli muutaman erittäin vauraan ihmisen tietoisuuteen, jotka näkivät filosofian tilaisuutena vapauttaa itsensä sääntelystä ja veroista. Kun vuonna 1947 Hayek perusti ensimmäisen organisaation joka levittäisi neoliberalismin doktriinia — Mont Pelerin Society — miljonäärit ja heidän säätiönsä tukivat sitä rahallisesti.

Heidän avullaan hän alkoi luoda Daniel Stedman Jonesin elokuvassa Masters of the Universe ”neoliberaalia internationaalia”: transatlanttista akateemikkojen, bisnesmiesten, journalistien ja aktivistien verkostoa. Liikkeen rikkaat taustamiehet rahoittivat useaa think tankia jotka jalostaisivat ja kannattaisivat ideologiaa. Heidän joukossaan olivat American Enterprise Institute, Heritage Foundation, Cato Institute, Institute of Economic Affairs, Centre for Policy Studies ja Adam Smith Institute. He myös rahoittivat akateemisia pestejä ja osastoja, erityisesti Chicagon ja Virginian yliopistoissa.

Neoliberalismin kehittyessä siitä tuli vihlovampi. Hayekin kanta siitä että hallitusten tulisi säännellä kilpailua monopolien muodostumisen ehkäisemiseksi antoi jalansijaa — mm. Amerikan apostolien kuten Milton Friedman keskuudessa — uskolle siitä että monopolivoima voitaisiin nähdä tehokkuuden palkkiona.

Jotain muutakin tapahtui tämän siirtymän aikana: liike kadotti nimensä. Vuonna 19519 Friedman onnellisesti kuvasi itseään neoliberaaliksi. Mutta pian tuon jälkeen termi alkoi kadota. Vielä omituisempaa oli, kun ideologiasta tuli piirteiltään tarkempi ja liikkeestä sopusuhtaisempi, kadonnut nimi ei korvautunut millään tunnetulla vaihtoehdolla.

Aluksi huolimatta ylenpalttisesta rahoituksesta, neoliberalismi pysyi marginaalissa. Sodanjälkeinen konsensus oli lähes universaali: John Maynard Keynesin taloudelliset reseptit olivat laajalti käytössä ja köyhyyden vähentäminen, täystyöllisyys olivat yleisiä tavoitteita USA:ssa ja suurimmassa osassa läntistä Eurooppaa, suurten tulojen verotus oli korkeaa ja hallitukset pyrkivät etsimään sosiaalisia lopputulemia ilman nolostumista, kehittäen uusia julkisia palveluja ja turvaverkkoja.

Mutta 1970-luvulla jolloin keynesiläinen politiikka alkoi hajota palasiksi ja talouskriisit iskivät molemmilla puolin Atlanttia, neoliberaalit ideat alkoivat jälleen nousta valtavirtaan. Kuten Friedman huomautti, ”kun muutoksen hetki löi … vaihtoehto oli valmiina kerättäväksi”. Asiaa sympatiseeraavien toimittajien ja poliittisten neuvonantajien avulla neoliberalismin elementit, erityisesti rahapolitiikka, otettiin käyttöön Jimmy Carterin hallinnossa USA:ssa ja Jim Callaghanin hallituksessa Britanniassa.

Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin noustua valtaan, loppu oli pian historiaa: massiiviset veroleikkaukset rikkaille, liittojen murskaaminen, sääntelyn purku, yksityistäminen, ulkoistaminen ja julkisten palvelujen kilpailuttaminen. IMF:n, Maailmanpankin, WTO:n ja Maastrichtin sopimuksen avulla neoliberaali politiikka yleistyi — usein ilman demokratian hyväksyntää — suuressa osassa maailmaa. Kaikkein uskomattominta oli sen käyttöönotto vasemmistopuolueiden keskuudessa: Labour ja Demokraatit, esimerkiksi. Kuten Stedman Jones totesi, ”on vaikea ajatella toista utopiaa joka olisi yhtä paljon toteutunut.”

***

Voi olla omituista, että doktriinia joka lupaa (valinnan) vapautta olisi koskaan mainostettu sloganilla ”ei ole vaihtoehtoa”. Mutta, kuten Hayek kommentoi vierailullaan Pinochetin Chilessä — eräs ensimmäisistä valtioista jonka ohjelmassa sitä laajalti sovellettiin — “henkilökohtainen preferenssini kallistuu liberaalia diktatuuria kohti ennemminkin kuin kohti demokraattista hallitusta josta liberalismi puuttuu”. Vapaus jonka neoliberalismi tarjoaa, joka kuulostaa niin viekoittelevalta kun se ilmaistaan yleisin termein, osoittautuu tarkoittamaan vapautta keihäälle, mutta ei sinteille.

Vapaus ammattiyhdistysliikkeestä ja kollektiivisesta neuvottelusta tarakoittaa vapautta tukahduttaa palkkojen kasvu. Vapaus sääntelystä tarkoittaa vapautta myrkyttää jokia, vaarantaa työläisten henki, periä epäoikeudenmukaisia korkoja ja suunnitella eksoottisia rahoitusinstrumentteja. Vapaus veroista tarkoittaa vapautta kansaa köyhyydestä nostavasta vaurauden uudelleenjaosta.

Kuten Naomi Klein kuvaa kirjassaan The Shock Doctrine, neoliberaalit teoreetikot ajoivat kriisien käyttöä saadakseen läpi epäsuosittuja menettelytapoja samalla kun ihmiset ovat keskittyneet johonkin muuhun: esimerkiksi Pinochetin vallankaappauksen jälkipelien, Irakin sodan ja hurrikaani Katrinan aikaa, joista viimeistä Friedman kuvasi ”tilaisuutena radikaalisti reformoida koulutujsjärjestelmää” New Orleans.

Vaikka neoliberaaleja menettelytapoja ei ole mahdollista säätää kotimaan sisältä, ne säädetään kansainvälisesti, kauppasopimuksilla jotka sisältävät “sijoittaja-valtio -riitojen sovittelun”: ulkomaisissa tuomioistuimissa korporaatiot voivat ajaa sosiaalisten ja ympäristöllisten protektionismin purkua. Kun parlamentit ovat äänestäneet savukkeiden myynnin rajoittamisesta, pohjavesien suojelusta kaivosyhtiöiltä, sähkölaskun jäädyttämisestä tai lääkeyhtiöiden hinnoitteluvoiman rajaamisesta, korporaatiot ovat haastaneet oikeuteen valtion, usein menestyksekkäästi. Demokratia redusoituu teatteriksi.

Toinen neoliberalismin paradoksi on universaali kilpailu, joka perustuu määrittämiseen ja vertailuun. Tästä johtuen työläiset, työnhakijat ja kaikenlaiset julkiset palvelut ovat nipottavan ja tukahduttavan arvioinnin ja jatkuvan monitoroinnin alaisia, joka on suunniteltu identifioimaan voittajat ja rankaisemaan häviäjiä. Von Miseksen ajama doktriini, jonka piti vapauttaa meidät byrokraattisesta keskussuunnittelun helvetistä, on sen sijaan luonut sellaisen.

Neoliberalismi ei ole syntynyt itsekkääksi vedätykseksi, mutta se nopeasti muuttui sellaiseksi. Talouskasvu on ollut huomattavan hidasta neoliberalismin aikana (vuodesta 1980 eteenpäin USA:ssa ja Britanniassa) kuin aiempina vuosikymmeninä; mutta ei kaikkein rikkaimmille. Eriarvoisuus sekä tulojen että varallisuuden jakautumisessa, 60 vuoden laskun jälkeen, kasvoi nopeasti tänä aikana, johtuen ay-liikkeen romutuksesta, veroalennuksista, kasvavista vuokrista, yksityistämisestä ja sääntelyn purkamisesta.

Julkisten palvelujen, kuten energian, veden, junien, koulutuksen ja vankiloiden yksityistäminen tai markkinoillistaminen on mahdollistanut korporaatioiden tullimakasiinien pystyttämisen olennaisten varojen eteen ja periä niistä vuokraa, joko kansalaisislta tai hallitukselta niiden käytöstä. Vuokra on toinen termi ansaitsemattomalle tulolle. Kun maksat inflatoitunutta hintaa junalipusta, vain osa kyytimaksusta kompensoi operaattoreita heidän kuluistaan jotka ovat aiheutuneet bensasta, palkoista, varastosta ja muista kustannuksista. Loput kuvaavat sitä seikkaa, että he vetävät röyhkeästi välistä.

Ne, jotka omistavat Britannian yksityistetyn tai puoliksi yksityistetyn palvelusektorin, tienaavat omaisuuksia sijoittamalla vähän ja veloittamalla paljon. Venäjällä ja Intiassa oligarkit ovat ostaneet valtion varat alennusmyynneistä. Meksikossa Carlos Slim sai hallintaansa melkein koko maapinta-alan ja matkapuhelinpalvelut, ja hänestä tuli pian maailman rikkain mies.

Finansialisaatiolla, kuten Andrew Sayer huomauttaa kirjassa Why We Can’t Afford the Rich, on ollut samanlainen vaikutus. ”Kuten vuokra”, hän esittää, ”korko on… ansaitsematonta tuloa joka kerääntyy ilman minkäänlaista vaivaa.” Köyhien köyhtyessä ja rikkaiden rikastuessa rikkaat saavat hallintaansa yhä suuremman osan eräästä toisesta kriittisestä varasta: rahasta. Korkomaksut, häkellyttävästi, ovat varainsiirtoja köyhiltä rikkaille. Asuntojen hintojen ja valtion rahoituksen poisveto kuormittaa ihmisiä velalla (ajattele siirtymää stipendeistä opintolainaan), pankit ja niiden johtajat pesevät kätensä.

Sayer esittää, että viimeistä neljää vuosikymmentä luonnehtii vaurauden siirto ei ainoastaan köyhiltä rikkaille, vaan myös rikkaiden kesken: niiltä jotka tekevät rahaa tuomalla markkinoille uusia tuotteita tai palveluita niille jotka tekevät rahaa hallitsemalla olemassaolevia varoja ja keräämällä vuokria, korkoja tai pääomatuloja. Ansaitut tulot ovat tulleet ansaitsemattomien tulojen korvaamiksi.

Neoliberaali politiikka on kaikkialla markkinavikojen ympäröimänä. Pankit ovat liian suuria romahtamaan, ja niin nykyään myös korporaatioille lyödään lasku julkisista palveluista. Tony Judt kirjoittaa kirjassaan Ill Fares the Land, että Hayek unohti ettei tärkeimpien kansallisten palveluiden saa antaa romahtaa, joka tarkoittaa että niitä ei voi pyörittää kilpailulla. Liiketoimet vievät voitot, valtio kantaa riskin.

Mitä suurempi epäonnistuminen, sitä äärimmäiseksi ideologia muuttuu. Hallitukset käyttävät neoliberaaleja kriisejä sekä tekosyinä että mahdollisuuksina leikata veroja, yksityistää jäljellä olevat palvelut, repiä reikiä sosiaalisiin turvaverkkoihin, vähentää korporaatioiden sääntelyä ja lisätä kansalaisten sääntelyä. Itseään vihaava valtio upottaa hampaansa jokaiseen julkisen sektorin elimeen.

Ehkäpä kaikkein vaarallisin neoliberalismin vaikutus ei ole sen aiheuttamat talouskriisit, vaan poliittiset kriisit. Kun valtion piiri pienenee, kykymme muuttaa elämämme kulkusuuntaa äänestämällä myös pienenee. Neoliberaali teoria sen sijaan vakuuttaa, että ihmiset saavat käyttää valtaansa kuluttamalla. Mutta joillain on enemmän kulutettavaa kuin toisilla: suuressa kuluttajien ja osakkeenomistajien demokratiassa äänet eivät jakaudu tasan. Lopputulos on köyhien ja keskiluokkaisten heikentäminen. Kun puolueet oikealla ja entisellä vasemmalla ottavat käyttöön neoliberaalin politiikan, heikentäminen muuttuu äänioikeuden riistämiseksi. Suuret ihmismassat suljetaan pois politiikasta.

Chris Hedges huomauttaa, että ”fasistiset liikkeet perustuvat poliittiseen epäaktiivisuuteen, ei poliittiseen aktiivisuuteen, ’häviäjiin’ jotka tuntevat, usein ihan oikein, että heillä ei ole ääntä tai roolia poliittisessa järjestelmässä”. Kun poliittinen debatti ei enää puhu puolestamme, ihmiset alkavat vastaamaan sen sijaan  sloganeihin, symboleihin ja tunteisiin. Trumpin ihailijoille faktat ja argumentit ovat irrelevantteja.

Judt selittää että kun ihmisten ja valtion välinen paksu kanssakäymisen verkko redusoituu auktoriteetiksi ja tottelemiseksi, ainoa jäljelle jäävä voima joka sitoo meitä toisiimme on valtiovalta. Hayekin pelkäämä totalitarismi nousee todennäköisemmin kun hallitukset, menetettyään moraalisen auktoriteetin julkisten palveluiden toteuttamisessa, redusoituvat ”ihmisiä heitä tottelemaan houkutteleviksi, uhkaileviksi ja lopulta pakottaviksi”.

***

Kuten kommunismi, neoliberalismi on Jumala joka epäonnistui. Mutta zombiedoktriini hoipertelee edelleen, ja se on yksi syy sen anonymiteetille. Tai lähinnä anonymiteettien joukolle.

Näkymättömän käden näkymätön doktriini on näkymättömien tukijoiden edistämä. Hitaasti, todella hitaasti, olemme alkaneet löytää muutamien heistä nimiä. Havaitsemme, että Institute of Economic Affairs, joka on mediassa puhunut kovasti tupakan kieltämistä vastaan, on ollut salaa British American Tobaccon rahoittama vuodesta 1963. Havaitsemme, että Charles ja David Koch, kaksi maailman rikkaimpiin miehiin lukeutuvaa henkilöä, perusti instituutin joka laittoi Tea Party -liikkeen käyntiin. Havaitsemme, että Charles Koch, perustaessaan erästä hänen ajatuspajoistaan, huomautti että “välttääksemme ei-toivotun kritisismin, se miten organisaatiota johdetaan ei tulisi olla kaikkien tiedossa”.

Neoliberalismin käyttämät sanat useimmiten peittävät enemmän kuin valaisevat. ”Markkinat” kuulostaa luonnolliselta  järjestelmältä joka saattaa olla meille kaikille yhtä relevantti, kuten painovoima tai ilmanpaine. Mutta se on täynnä valtasuhteita. Se mitä ”markkinat haluavat” tarkoittaa, on mitä korporaatiot ja heidän johtajansa haluavat. ”Sijoitus”, Sayerin mukaan, tarkoittaa kahta varsin eri asiaa. Toinen on tuottavien ja sosiaalisesti hyödyllisten toimintojen rahoittamista, toinen taas olemassaolevien varojen ostoa jotta niistä voidaan periä vuokraa, korkoa, osinkoja ja pääomatuloja. Saman sanan käyttäminen eri toiminnoille ”piilottaa vaurauden lähteen”, joka johtaa meidät sekoittamaan vaurauden välistävedon vaurauden luomiseen.

Vuosisata sitten uusrikkaat tulivat heidän perijöidensä halventamiksi. Yrittäjät etsivät sosiaalista hyväksyntää esittämällä koroillaeläjiä. Nykyään suhde on kääntynyt: koroillaeläjät ja perijät esittävät yrittäjiä. He väittävät ansainneensa heidän ansaitsemattomat tulonsa.

Nämä anonymiteetit ja sekavuudet verkottuvat nykykapitalismin nimettömyyteen ja paikattomuuteen: franchising-malli joka takaa että työntekijät eivät tiedä kenen leipiin he puurtavat; yritykset on rekisteröity offshore-yritysten verkoston salamyhkäisen hallinnon kautta, joka on niin monimutkainen että edes poliisi ei kykene löytämään etuja nauttivia omistajia; verojärjestelyt huijaavat hallituksia; finanssituotteita ei ymmärrä kukaan.

Neoliberaalin anonyymiytta vaalitaan ankarasti. Ne jotka ovat Hayekin, Miseksen ja Friedmanin vaikutuksen alaisia pyrkivät hylkäämään termin, pitäen kiinni — ihan oikeutetusti — siitä että sitä käytetään nykyään ainoastaan halventavasti. Mutta he eivät tarjoa vaihtoehtoa. Jotkut kuvaavat itseään klassisena liberaalina tai libertaarina, mutta nämä kuvaukset ovat sekä harhaanjohtavia että mielenkiintoisen pyyhkiytyviä, sillä ne eivät viittaa siihen että Hayekin tai Friedmanin teoksissa olisi mitään uutta.

***

Yhtä kaikki, neoliberaalissa projektissa on on jotain ihailtavaa, ainakin sen varhaisimmissa vaiheissa. Se oli selkeästi erottuva, innovatiivinen filosofia jotai ajoi johdonmukainen ajattelijoiden ja aktivistien verkosto ja joilla oli selkeä toimintasuunnitelma. Se oli kärsivällinen ja sinnikäs. The Road to Serfdom muuttui poluksi valtaan.

Jokainen Keynesin kutsuhuuto on portti epäonnistumiseen. Keynesiläisten ratkaisujen ehdottaminen kriiseihin 2000-luvulla tarkoittaa kolmen selvän ongelman sivuuttamista. On vaikea saada ihmisiä vanhojen ideoiden mukaan; valuviat jotka 1970-luvulla paljastuivat eivät ole menneet pois; ja kaikkein tärkeimpänä, heillä ei ole mitään sanottavaa vakavimmasta ahdingosta: ympäristökriisistä. Keynesiläisyys toimii stimuloimalla kulutuskysyntää jotta edistettäisiin talouskasvua. Kuluttajien kysyntä ja talouskasvu ovat ympäristön tuhoamisen moottoreita.

Mitä historia sanoo sekä keynesiläisyydestä että neoliberalismista näyttää, että ei riitä että vastustaa rikkinäistä järjestelmää. Johdonmukainen vaihtoehto täytyy olla. Työväenpuolueelle, demokraateille ja laajemmalti vasemmistolle ydintoimintaan tulisi kuulua taloudellisen Apollo-ohjelman kehittäminen, joka on tietoinen yritys suunnitella uusi järjestelmä, joka on räätälöity 2000-luvun tarpeisiin.

 

Lähde: The Guardian

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.