Ympäri maailmaa kasvaa tietoisuus siitä, että nykyiset sosioekonomiset rakenteet tuhoavat elämän ja planeetan yhä kiihtyvällä tahdilla. Samaan aikaan on yleinen hämmennys metodologiasta ja filosofis-ekonomis-poliittisesta viitekehyksestä jota käyttää tämän tuhon peruuttamiseksi. Huolimatta siitä, että nykyiset poliittiset, juridiset ja yhteiskunnalliset palvelut paljastuvat yhä enemmän voimakkaiden finanssi-instituutioiden intressien vaikutuksen alaisiksi, ihmiset jatkavat vetoamistaan näillä areenoilla toimiviin johtajiin, vaikka perusteellista tai pitkäaikaista menestystä ei ole saavutettu.
Onneksi kasvava määrä ihmisiä tutkii kestäviä teollisuuden muotoja, open source -verkkoja ja resurssipohjaista taloutta (RBE) johon kuuluu rahan ja kauppastruktuurien eliminointi joko välittömänä tai pitkän tähtäimen tavoitteena. Jacques Frescon työ Venus Projectinsa parissa sekä Peter Josephin ja Zeitgeist-liikkeen jatkama työ ovat kaksi tunnetuinta ja nimekkäintä esimerkkiä. Molemmat korvaavat resurssienhallinnan ad hoc -sääntelyn, jota niin kutsuttu vapaiden markkinoiden neoliberaali kapitalismi edistää, käyttämällä ja jakelemalla resursseja perustuen elintarpeiden holistisille laskelmille ja elämän, toisin sanoen planeetan, kykyyn tukea niitä. He ovat sitä mieltä, että rahaan ja velkaan perustuva niukkuuden talous on vanhentunut johtuen tieteen ja teknologian kehittymisen saavuttamasta tasosta jolla perustarpeet voidaan tarjota kaikille ihmisille runsain mitoin. Samaan aikaan automaatio vapauttaa ihmiset itseään toistavasta työstä ja sallii kaikille kehittää itseään omien kykyjensä korkeimpaan ilmaisuun.
Tämä kaikki kuulostaa erittäin houkuttelevalta, ja se on varmasti suunta jonne sosioekonomisten muutosten tulisi edetä. Eräs ongelma, kuitenkin, jonka resurssipohjaisen talouden toimivuutta kyseenalaistavat toistuvasti tuovat esiin liittyy päätöksentekoprosessiin. He kysyvät mikä takaa sen, että resurssipohjaisen talouden tavoitteita ei uhkaa enää itsekäs, valtaanmenevä, egoistinen ”ihmisluonne” joka on korruptoinut menneiden aikojen päätöksentekijät. Ihmiset varsin oikein ihmettelevät kuka päättää tavaroiden jakelusta ja miten päätetään otetaanko raha pois yhtälöstä.
Fresco ja muut ovat esittäneet, että päätökset eivät ole enää yksilöiden käsissä, joiden näkemys saattaa vaarantua mistään määrästä ”inhimillisiä” tekijöitä, vaan että ne tehdään tekoälyn avulla tietokoneilla. Niille jotka heti saivat pelokkaita mielikuvia robottien johtamasta yhteiskunnasta mallia Terminator, seuraava kysymys on tottakai kuka ohjelmoi ja mitä ohjelmia asennetaan näihin tietokoneisiin. Vaikka resurssipohjaisen talouden aktivistien vastaus on, että holistisia tieteellisiä metodeja käyttäviä algoritmeja tullaan soveltamaan, fakta on että ihmiset tulevat olemaan niitä jotka tuon työn tekevät. Ilman tarkkaa kuvausta siitä, miten yksilölliset vääristymät voidaan poistaa mistään tuollaisesta ohjelmoinnista tai päätöksenteosta, jotkut ihmiset eivät ole edelleenkään vakuuttuneita.
Ongelma on tottakai ehdollistaminen. Aktivistit purnaavat ihmisten kokonaisvaltaisesta ehdollistamisesta, joka synnyttää lammasmaisten tuen neoliberaalille kapitalistiselle vaikutukselle yhteiskunnassa, joka on kaikkien yhteiskunnallisten sairauksien juurisyy. Kuten Peter Joseph huomauttaa The New Human Rights Movementissa, tämän hetken sosioekonominen järjestelmä on päätekijä ihmissuhteiden ja kulttuurin perversiossa samalla kun se saa aikaan rakenteellista suvaitsemattomuutta ja tuhoisia terveysongelmia. Kuitenkin ne jotka työskentelevät nykyparadigman muuttamiseksi usein aliarvioivat tämän saman ohjelmoinnin vaikutuksen joka sillä saattaa olla heidän ajattelulleen. Tämä on syy että tarvitaan läpikotainen olosuhteiden ja päätöksenteon analyysi ennen kuin mitään transformaatiota kohti resurssipohjaista taloutta voidaan saada aikaan. Tämän järjestelmän tulee ottaa huomioon arvon tieteellinen määritys joka tukee elämää liikevoiton tai omaisuuden sijaan.
Siinä mielessä John McMurtryn Life Value Axiom tarjoaa ”puuttuvan linkin” resurssipohjaisen talouden teoriassa. Tämän aksiooman käytön avulla resurssipohjaisella taloudella on empiirinen pohja sosioekonomisen paradigman transformaatiolle, sen sijaan että turvauduttaisiin johonkin ”maagiseen ajatteluun” johon aiemmat hallintoteoriat ovat aina nojanneet.
Termi ”maaginen ajattelu” viittaa oletukseen eri systeemeissä, että ihmiselämä jotenkin parantuisi kyseisessä järjestelmässä ilman että oikeasti tarjotaan minkäänlaista konkreettista perustaa tämän parannuksen takaamiseksi. Niinkutsuttujen vapaiden markkinoiden ”näkymätön käsi”, jotka sanovat että kysynnän ja tarjonnan tasapaino takaa parhaat olosuhteet menestykselle, sekä omistuksen uudelleenluovutus marxilaisuudessa sekä dialektisen materialismin mystiset tiet, jotka jälleen jollain tavalla jotenkin transformoivat yhteiskunnan, positiivista muutosta lupailevat uudenlaiset hallintomuodot esittävät asiansa ilman että on minkäänlaista tosiasiallista funktiota joka tämän eksplisiittisesti takaa. Niinkuin McMurty ilmaisee asian:
“Marx ja marxistit eivät koskaan ole esittäneet kriteerejä elämän arvolle jolla selittää tai kurota umpeen kolmea elämän ja kuoleman kysymystä: (1) miksi valtion takavarikointi kapitalistien valvonnasta on varmistettu vastoin sitä systemaattista elämänsokeutta sitä järjestystä kohtaan josta se syntyy; (2) mitä kollektiivisia elämänarvoja löytyy ohjaamaan tämän valtion hallintaa ja sen tuottavien voimien kehitystä materiaalintuotantoa pidemmälle tavoitteeksi itsessään; ja (3) miten ihmiselämän tarpeet ja valmiudet on mahdollista täyttää tämän ohjelman oletetulla tavalla sen sijaan että se vääristää tai vangitsee ne.”
Samaa ei tule sanoa tiede- ja teknologiariippuvaisuudesta resurssipohjaisessa taloudessa. RBE:n tulee ottaa mukaan viitekehys, joka perustuu Elämän arvoon yhteisön yltäkylläisyyden synnyttämiseksi, josta se on tähän asti vihjaillut mutta ei eksplisiittisesti hahmotellut.
McMurty on kunnioitettu akateemikko, ei aktivisti, ja hänen teoksensa on kirjoitettu muille akateemikoille. Tämä tekee hänen teoksistaan ehkä vaikeasti lähestyttäviä niille, jotka ovat vähemmän taipuvaisia lukemaan pitkiä tutkielmia. Pitäen tuon mielessä haluaisin kertoa muutamista pointeista jotka mielestäni ovat tärkeitä aktivistien ymmärtää ja ottaa mukaan heidän muutosstrategioihinsa.
- Elämän arvoanalyysi perustuu universaaleihin kriteereihin, elämän välttämättömyyteen tai TARPEESEEN.
- TARVE on jotain joka johtaa elämän kapasiteetin vähenemiseen jos jotain puuttuu (esim. elämän kapasiteetti vähenee jos on puutetta puhtaasta vedestä tai ilmasta, rakastavista ihmissuhteista jne.)
- N-arvo joka saavutetaan tieteellisesti määritettävällä elämän arvolla mahdollistaa loputtomasti asteita ja valintoja. Näin tarve ruoalle voidaan tyydyttää kalojen ja papujen muodossa, tai hedelmien ja kasvisten muodossa, tai lihan ja perunoiden muodossa niin kauan kunnes orgaaninen tarve täydentäville ravintolähteille tyydyttyy. Kukaan ei näin “päätä muiden puolesta” tätä analyysia käyttäen. Samaan aikaan roskaruoka voidaan selkeästi nähdä olevan nolla-arvoinen ja se itse asiassa, vähentää elämän kapasiteettia lihavuuden, suuren sokeri- ja suolamäärän jne. kautta.
- Jotkut tarpeet ovat helpommin identifioitavissa kuin toiset. Ilma, vesi ja ruoka ovat selkeästi tarpeellisia lyhyellä aikavälillä, kun taas kommunikaatiokulttuurin ja kutsumustehtävien puuttuminen vähentää elämän kapasiteettia pitkällä aikavälillä.
Pitkäaikaisten tarpeiden tunnustamisen kautta ihmisen halu tehdä muita hyödyttävää työtä muuttuu elämän arvoksi. Näin ihmisten esittäessä kysymyksiä työnteon insentiiveistä RBE:ssä ilman rahaa, eli arvon symbolia, McMurtyn systeemi vastaa vapaudella tavoitella omaa todellista kutsumustaan, joka johtaa elämän arvoon.
Vaikka koko viitekehys on esitetty ylenpalttisen paljon yksinkertaistaen, haluaisin esittää seuraavat lainaukset John McMurtyn teoksesta Human Rights versus Corporate Rights: Life Value, the Civil Commons and Social Justice (https://projectsanity.online/life-ground-ethics/human-rights-versus-corporate-rights-life-value-the-civil-commons-and-social-justice):
“Elämän arvon ymmärrys näin viittaa meta-siirtymään oikeuksista kohti jokaisen henkilön oikeutta universaaliin ihmiselämän hyvään sen sijaan että rajoituttaisiin voimassaoleviin juridisiin konsepteihin, jotka ovat pelkkiä yksityisoikeuksia jotka sulkevat pois kaikki muut siitä mitä omistetaan…. Jokainen (seuraavista oikeuksista) tarkoittaa …:
(i) universaalia hyödykettä joka on
(ii) myös universaali elintarve, ja
(iii) se pätee kaikkiin yksilöihin ja kulttuureihin
(iv) jos ja vain jos, sekö
(v) siinä määrin, että
(vi) N:n puute
(vii) aina johtaa elämän kapasiteetin vähenemiseen.
Me kutsumme kohtia (i) – (v) N-aksioomaksi.”
Tästä säännöstä McMurty identifioi seitsemän oikeutta, jotka pätevät universaalisti kaikille yksilöille ja kulttuureille ja joita tarvitaan säilyttämään ja/tai parantamaan elämän kapasiteettia. Nämä ovat:
- “ilmastohyödykkeet eli saastumaton ilma, auringonvalo, ilmastosyklit ja näkö-kuuloavaruus;
- ruumiilliset hyödykkeet eli puhdas vesi, ravitseva ruoka, sopivat vaatteet ja jätehuolto;
- kotihyödykkeet eli suoja luonnonvoimilta ja haittaeläimiltä/materiaaleilta jossa voi nukkua ja toimia muuten normaalisti;
- ympäristöhyödykkeet eli luonnolliset ja rakennuselementit jotka tukevat elämää kokonaisuutena;
- sosiaalihyödykkeet eli luotettava hoito tukevalla rakkaudella, työpäivän rajaamisella, turvallisuudella, kaikille saatavilla olevalla terveydenhuollolla ja henkilöturvallisuudella;
- kulttuurihyödykkeet eli kieli, taiteet, siviilioikeudet ja huvit; sekä
- ammatilliset hyödykkeet eli jokaisen mahdollistaminen ja velvoittaminen kontribuoimaan siihen että tarjotaan näitä universaaleja elintarpeita niiden nautinnan mukaan.”
Soveltamalla elämänarvon aksioomaa jakelun ja kontribuution kysymyksiin, McMurty eliminoi samalla kolme vikaa yleisestä periaatteesta “jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeensa mukaan”:
- “’Tarpeet itsessään ovat pysyneet ilman määritelmiä ja rajoja. Täten haitalliset tavat, joita pidetään tarpeina, saattavat käydä eduista, mikä johtaa vahingollisiin lopputuloksiin ja
- “Kyky” jota jokaiselta odotetaan ei perustu ihmiselämän kapasiteetteihin. Täten ihmisarvoa vähentävien kykyjen käyttöä voidaan velvoittaa “jokaiselta”, mikä vääristää allaolevaa elämän kapasiteettia joita he ilmaisevat.
- Mitään periaatteellista linkkiä ei ole tarpeiden ja kykyjen välillä joilla varmistaa niiden realisoinnin yhdenmukaisuus. Näin muinainen jako erilaisten kykyjen ja ihmisten yleisten tarpeiden välillä pysyy.
Ilman määriteltyjä taakka-hyöty -kriteerejä kohtien (1) – (3) ratkaisemiseksi, jokaiselta/jokaiselle -periaate pysyy ainoastaan resonanttina sloganina ilman suoraa substanssia…. Karl Marx… vahvisti ”tarpeen” kasvulle ilman rajaa… Ironisesti kapitalistiset taloudet Marxin jälkeen ovat omaksuneet halujen tyydyttämättömyyden markkinoiden kasvun ensimmäiseksi premissiksi. Tällä tavoin Marx ja porvaritalous ovat samaa mieltä eräästä ehkäpä kaikkein tuhoisimmista modernin ajattelun oletuksista. Elämän arvon aksioomat ottavat vastakkaisen kannan. Se tunnustaa tarpeina ainoastaan hyödykkeet joita ilman elämän kapasiteetti pienenee.”
Myöhemmin esseessä McMurty kuvaa miten tärkeää on ”siviiliyhteisten” ratkaiseva arvo, eli infrastruktuurin joka tyydyttää elämänarvon perustarpeet koko yhteiskunnassa, niinkuin sähkö, vesi, jätehuolto, terveydenhuolto ja koulutus. Nämä siviiliyhteiset tulee ottaa pois sellaisten yksilöiden käsistä jotka tavoittelevat henkilökohtaista liikevoittoa. Se on se perusta jolle Resurssipohjainen Talous kykenee rakentamaan olosuhteet yltäkylläiselle elämälle harmoniassa muun elämän kanssa.
Eräs kaikkein ihailtavimmista McMurtyn Elämänarvon arvioinnin rakennelmassa on, että se poistaa kulttuuriin, koulutukseen tai henkilötaustaan perustuvien ennakkoluulojen vaikutuksen, jotka saattavat saada yksilöt pakottamaan omia arvojaan muiden päälle niinkutsuttuina universaaleina arvoina. Tämä vapauttaisi päätöksentekoprosessin resurssipohjaisessa taloudessa minkään tietyn ajatuskoulukunnan vallasta — olipa kyseessä tiede, uskonto, tribalismi, filosofia tai ravitsemus — siitä oletuksesta että kyseessä oleva perspektiivi on ainoa perspektiivi. Ainoastaan ottamalla mukaan viitekehys joka suojaa monimuotoisuuden leviämistä holistisen unifikaation sisällä kykenee RBE rakentamaan tulevaisuuden yhteiskunnan joka kykenee ylittämään aiempien yhteiskuntakokeiden viat.
Esseensä lopuksi McMurty huomauttaa poliittisen käännekohdan todellisuudesta, jossa maailma tällä hetkellä seisoo.
“Elämänarvon analyysi tunnustaa, että ei ole olemassa yhtä modernia valtiota, vaan kaksi toisiaan vastaan sotivaa valtiota: tällä hetkellä dominantti valtio joka kasvattaa yksityisiä korporaatioita ja hyödykemarkkinoita millä hyvänsä hinnalla elämälle ja sen tukijärjestelmille versus julkinen hallinto palvelee elämän yhteisiä universaalien hyödykkeiden intressejä joilla parantaa ihmiselämän kapasiteettia useammalle ihmiselle useammilla tasoilla. Tämän esitietoisen sodan linjavedoissa päätetään ihmisyhteisöä taakse- tai eteenpäin vievää transformaatiosta. Ilman tunnustusta sen elämää ja kuolemaa koskettavista panoksista ja sisäisestä logiikasta ei ole toivoa joka olisi enempää kuin poliittista retoriikkaa. Julkisen rahoituksen ja verotuksen, hallituksen toimintojen ja tuhlailun rahat-tai-henki -tyyppinen asenne ovat yhä enemmän rakentuneet subventoimaan yksityistä liikevoittoa suosivia tahoja joilla ajetaan itse julkinen hallinto konkurssiin, ja näin myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden mahdollisuus. Me olemme jo tuossa valinnan risteyksessä.”
Tulisi olla selvää jokaiselle ajattelevalle henkilölle, että muutos sosioekonomisissa rakenteissa on tarpeen erittäin lyhyellä aikavälillä. Kuitenkin, akateemikkona McMurty ei kuvaa itse tilannetta muuttavaa metodia. Siinä missä McMurty tekee erittäin selväksi sen tarpeen jolla ”haastaa” nykyistä ”globaalia rahoituksellista faktiota”, hän tuntuu vihjailevan että tämä tulee toteuttaa poliittisten tahojen kautta jotka ”maagisesti” adoptoivat hänen loistavat elämänarvon analyysinsa ja aksioomansa. Mutta aivan kuten hän kyseenalaistaa marxismin väitteen siitä että tuotantovallat saavat aikaan sen että työläiset pääsevät yli ehdollistamisestaan ja ”ryhdistäytyvät, yhdistyvät, (ja) järjestäytyvät” vallankumouksellisen päättäväisyyden ja vapauden puolesta taisteleviksi, minä kyseenalaistan kaikkien erinomaisen (akateemisen) työn jonka McMurty ja muut ovat aikaansaaneet motivoimaan poliittisia tahoja muuttamaan heidän edustamiaan sosioekonomisia rakenteita.
Tuo tehtävä kaikkein todennäköisimmin lankeaa aktivisteille, jotka työskentelevät älykkään ja humaanin resurssienhallinnan puolesta. Onneksi meidän työhömme liittyen McMurtyn analyysi ja aksioomat tarjoavat olennaisen perustan, jota tarvitaan ideoiden muuttamiseksi todellisuudeksi.
Lähde: