Iso osa taloustieteestä on humpuukitiedettä

Kirjoittanut Julie Nelson

Sen sijaan että he näkisivät meidän tutkivan ihmisyhteisöjä, suurin osa ekonomisteista tavoittelee enemmän fysiikan kaltaista tieteenalaa. Me mallinnamme markkinoita, kansallisia ja kansainvälisiä ilmiöitä käyttäen ideoita jotka oletettavasti ovat universaaleja “periaatteita”, “lakeja” ja “voimia”. Me pidämme äärimmäistä matematisointia, kuten myös etäisyyttä normatiivisista seikoista, objektiivisuuden ja perusteellisuuden merkkeinä. Yhteiskuntatutkimus, mielestämme, on sosiologeille. Normatiiviset argumentit ovat filosofeille. Ja tämä on tarkalleen se miksi vakavat eettiset keskustelut taloustieteessä tulevat liian, liian myöhässä.

Pieni rako tässä ”etiikka ei ole meidän ongelma”-ajattelussa ilmeni vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen. Palstamillimetrit mediassa, mukaanlukien elokuva Inside Job, paljastivat törkeitä tapauksia taloustieteen ”tutkimuksesta” jota koitettiin pakottaa menemään sen rahoittajan vaatimusten mukaiseksi. Tästä seurasi vaatimaton määrä itsetutkiskelua, joka johti huomion suuntaamisen enemmälti rahoituslähteisiin. Paljon suurempia eettisiä ongelmia on kuitenkin vielä ratkaisematta.

Ensimmäisenä ja tärkeimpänä on tapa jolla tietyt taloustieteen doktriinit ovat soluttautuneet akateemiseen julkiseen keskusteluun ja aiheuttaneet sille laajaa vahinkoa. Taloustieteilijöiden ideat ovat ”myrkyttäneet kaivon” josta me nyt ammennamme ideat sopivalle henkilökohtaiselle, organisationaaliselle ja kansalliselle käyttäytymiselle. Tällä on vakavan tuhoisia vaikutuksia planeetan ihmiselämälle. Toinen, paljon sisäänpäin kääntyneempi, kritiikki liittyy ”tieteemme” petoksenomaiseen luonteeseen.

Kaivon myrkyttäminen

Taloustieteen peruskurssi opettaa, että ihmiset käyttäytyvät rationaalisen, individuaalisen oman edun pohjalta, että firmojen olennainen tarkoitus on maksimoida liikevoitto, ja että menestyksen mittari kansallisella tasolla on bruttokansantuote henkilöä kohden. Nämä opetukset ovat muuttuneet yhä suuremmassa määrin konkreettisen toiminnan pohjaksi. Samalla kun ne alunperin olivat vain tapa kuvata maailmaa, ne nykyään yhä suuremmassa määrin muokkaavat ihmisten käyttäytymistä ja organisaatioiden rakennetta.

Muutamat tutkimukset ovat vihjanneet, että taloustieteen peruskurssin käyminen rohkaisee itsekkääseen käyttäytymiseen. Talouden agenttien malli itsekkäinä, rationaalisina ja autonomisina yksittäisinä hyödynmaksimoijina voi tehdä ”parhaan etsimisestä” järkevää — ja jopa ainoan järkevän toimintatavan taloudessa. Taloustieteen kursseillani huomaan yhä enemmän oppilaiden käyttäytyvän opportunistisesti, sen ajatuksen pohjalta että mikäli he eivät käytä tilaisuutta hyväkseen, joku muu tekee niin. He ovat varsin anteeksipyytelemättömiä asian suhteen, uskoen että maailma yksinkertaisesti toimii näin, ja että toisin tekeminen olisi typerää.

”Firmat maksimoivat voiton”-tarina on jopa läpikotaisemmin ottanut haltuunsa käsitteellisen kaivon, josta me ilmeisesti kaikki juomme. Milton Friedmanin kuuluisa lausahdus ”harvaa trendi voi niin paljon kaivaa maata vapaan yhteiskuntamme jalkojen alta kuin yritysjohdon hyväksyntä siitä että ei ole muuta yhteiskuntavastuuta kuin tuottaa voittoa osakkeenomistajille niin paljon kuin mahdollista”. Idea siitä, että firmoilla on vain yksi tavoite, on kyllästymiseen saakka tuutattu joka mediassa, joka myös on perustana talouden ja johtamisen opetukselle. Kasvava kuilu toimitusjohtajien saamien palkkioiden ja tavallisten työläisten välillä USA:ssa on saanut lisäpontta taloustieteen teoriasta, joka sanoo että toimitusjohtajat tarvitsevat ”insentiivejä” toimiakseen osakkeenomistajien intressien mukaisesti.

Kuitenkin vahinkoa on syntynyt paljon enemmän. Monet korporaatioiden hyväksikäyttöä ja kasvavaa eriarvoisuutta kritisoineet ovat nyt myös hyväksyneet ekonomistien luoman dogman liiketoiminnan syvimmästä olemuksesta. Oikeudenmukaisuuden ja kestävyyden etiikasta keskusteleminen buddhalaiselta näkökannalta on saanut David Loyn väittämään, että ”korporaatiot ovat sellaisessa laillisessa asemassa että niiden ensimmäinen velvollisuus ei ole niiden työntekijät tai asiakkaat, eikä muut yhteisön jäsenet joihin ne kuuluvat, eikä maapallon ekosysteeemit, vaan ne jotka heidät omistavat, jotka ovat kiinnostuneita vain sijoituksen tuotosta, muutamin erittäin harvoin poikkeuksin”. Tämän johdosta ”vaihtoehtotalouksia” kohti pyrkiminen tuntuu kaartavan kohti utopiaa tai valtiojohtoista kommunitarismia joilla on vain vähän käytännön arvoa.

Viesti tuntuu olevan, sekä vasemmalta että oikealta, että liiketoiminta on — sen syvimmältä olemukseltaan — sfääri joka on vapaa etiikasta ja  huolenpidosta. Myrkkyaltaan jatkaessa laajentumistaan, jopa liikemaailman ulkopuolelle. Tuoreessa artikkelissa julistettiin, ”Pidimme siitä tai emme, ammattikorkeat ja yliopistot ovat firmoja. Ne myyvät koulutusta asiakkaille….Samalla kun tyypillinen voittoa maksimoiva yritys yrittää maksimoida liikevoittonsa, voittoa tuottamattomat yliopistot yleensä yrittävät maksioida säätiöpääomansa tai kokonaistulonsa…” Myrkky on levinnyt jopa kansallisvaltioita koskevaan ajatteluun: Ekonomistien sananpartta soveltamalla kansallisvaltioiden ainoa tehtävä on palvella omaa etua tavoitellen, Posner ja Weisbach väittävät että globaali ilmasto-”oikeudenmukaisuus” tulee todennäköisesti ottamaan köyhät valtiot mukaan, jotka kärsivät eniten ympäristökriisistä, maksavat rikkaille valtioille kompensoidakseen niitä bruttokansantuotteen menetyksestä joka niille aiheutuu ilmastonmuutostoimista.

Nämä kapeat, ahdasrajaiset ja eettisesti skansaalinomaiset väitteet voi — ja tulisikin — kuka tahansa tulkita naurettaviksi jolla on hiukkaakaan sosiaalista älyä ja humaania herkkyyttä. Mutta vaikka sivuutettaisiin etiikka kokonaan, standardit taloustieteen doktriinit eivät kestä pragmaatiaan ja empiriaan perustuvaa maailmankuvaa. Mikä tahansa vakava, perusteellinen analyysi näyttää että talousjärjestelmät vaativat oikeasti paljon eettistä tutkiskelua, ihmisten välistä luottamusta ja avuliasta käyttäytymistä toimiakseen hyvin. Puhtaan opportunistinen käyttäytyminen on kaukana markkinajärjestelmän kehittämisestä, se itseasiassa tuhoaa sen.

Organisaatioiden tasolle siirryttäessä laajalle levinnyt uskomus siitä että liikevoiton maksimointi on pakko kirjata korporaation peruskirjaan, tai muihin laillisiin tai taloustieteellisiin valtakirjoihin, on itseasiassa väärin (Stout, 2012). Vaikka korporaatioiden johtajat näyttävätkin siltä kuin he yrittäisivät ”maksimoida” jotain, käytännössä osakkeenomistajien voitto ei yleisesti ole tavoitteena. Henkilökohtainen vauraus ja/tai kasvu kasvun itsensä takia on paljon yleisempää kaikkien omaa etua ajavien tavoitteiden keskuudessa. Liikevoiton maksimoinnin tarina myös sekoittaa yhteiskunnallisesti positiivisia liiketoiminnan tavoitteita, joita monet laajemman ja pitkäjänteisemmän katsantokannan johtajat usein tukevat. Näihin kuuluu hyödyllisten ja terveellisten tuotteiden tarjoaminen; hyvien työympäristöjen luominen; ympäristöllisen kestävyyden edistäminen; ja innovaatioiden tukeminen.

Kolmannen sektorin keskuudessa jotkut johtajat käyttäytyvät kuin itsekkäät firmajohtajat, mutta jotkut yrittävät silti jakaa tietoa, edistää terveyttä tai palvella toista yhteiskunnallista tarkoitusta. Vaikka lyhytnäköinen kansallinen itsekkyys saattaa tarkastella bruttokansantuotetta per capita, alueellisiin valtataisteluihin ja ylpeyteen liittyvät pyrkimykset tuntuvat olevan ainakin yhtä silmiinpistäviä. Pidemmän aikavälin tarkastelussa kansallisten intressien tulee selvästikin ottaa mukaan globaali yhteistyö jota tarvitaan todella ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen. Firmat, kolmas sektori ja kansallisvaltiot ovat sosiaalisia ihmisyhteisöjä, jotka ovat juuri niin monimutkaisia kuin voisikin kuvitella. Tarkempi ja tasapainoisempi ymmärrys ihmisten henkilökohtaisesta ja organisaatiokäyttäytymisestä, joka ottaa huomioon sekä itsekkyyden että ympäristön ja toisten ihmisten kohtuullisen huomioon ottamisen, on paras tae selviytymisestä tulevaisuudessa.

Joten miksi talousideologioilla on niin paljon valtaa? Eräs selitys on, että koska sellaiset opetukset palvelevat eri varakkaiden ja voimakkaiden tahojen lyhytnäköisiä intressejä, ne voivat saada hyvin rahoitettuina viestinsä läpi koulutusjärjestelmässä ja mediassa. Kuitenkin on olemassa myös toinenkin tärkeä syy: Taloustieteen doktriinien tehokas naamiointi ”tieteellisiksi”.

Ollaan olevinaan “Kovaa Tiedettä”

Hyvä tiede voidaan kuvata systemaattiseksi ja avarakatseiseksi tutkimusprosessiksi. Tuloksia tulisi verrata varovaisesti ja älykkäästi laajalta ja monipuoliselta tutkijoiden joukolta saatuun todistusaineistoon ennenkuin se voidaan hyväksyä luotettavaksi. Mallit tulisi esittää sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat: välineinä joita tietty ihmisryhmä pitää hyödyllisinä tietyn ongelmavyyhdin tarkastelussa.

Näiden standardien valossa nähtynä iso osa taloustieteestä on humpuukitiedettä. Sen sijaan että oltaisiin avarakatseisia ydinmallien, oletusten ja metodien suhteen, olemme tuottaneet kapeakatseisen valikoiman ja sen jälkeen sallineet näiden kovettua dogmaksi. Kyseessä on selkeä “macho”-vääristymä jossa suositaan itsekkyyttä yhteisön hyödyn yli, suositaan matemaattista analyysia laadullisen analyysin yli, rationaalisten motivaatioiden harkintaa tunteiden mukaan ottamisen yli, ja niin edelleen. Oppikirjoissamme opetamme kapeakatseisia mallejamme totuuksina, sen sijaan että opettaisimme niiden olevan rajoittuneita työkaluja. Sen sijaan että vakavasti arvioisimme tietomme luotettavuuden, seuraamme totuttuja tapoja vaatien ”täsmällisyyttä” perustuen malliemme matematiikkaan ja ekonometrisiin “testeihin”. Viimeiaikainen satunnaiskokeiden suosio on pyrkinyt herättämään henkiin uudelleen uskoa siitä että objektiivisuus voidaan saavuttaa yksinkertaisesti seuraamalla kaavamaisia sääntöjä, ottamatta huomioon kontekstia tai mahdollisuutta sisäänrakennetuille ennakkoasenteille.

Voisin osoittaa miten nämä ennakkoasenteet muodostavat talouden käytänteet monien esimerkkien avulla, mutta lyhyesti sallitte minun keskittyä yhteen. Jokin aika sitten on tietoisuus kasvanut monella alalla — erityisesti biolääketieteellisillä aloilla ja psykologiassa — ”tilastotieteellisen merkitsevyyden” käyttämisestä sen päättämiseen mitkä tulokset ovat sen arvoisia että niitä kannattaa levittää eteenpäin. Nollahypoteesin hylkääminen perustuen p-arvoihin on ollut pitkään, ”täsmällisyyden” määritelmä empiirisessä käytännössä. Kuitenkin, kuten on osoitettu, sellaiset liian yksinkertaistetut, mielettömät säännöt  voivat aiheuttaa vakavia vääristymiä kirjallisuudessa. Datanäytteissä ja mallien määrittelyissä olevat vaihtelut ovat mahdollistaneet julkaistavien tulosten laajalle leviämisen “p-hakkeroinnilla”. Tuoreessa meta-analyysissa ryhdyin tutkimaan taloustieteen kirjallisuutta riskienoton preferensseistä, ja löysin julkaisujen harhaisuuden (preferenssi tilastotieteellisesti merkitseviä tuloksia kohtaan) lisäksi vahvistusharhan (preferenssi tuloksia kohtaan jotka vahvistavat kirjoittajan omia stereotyyppejä sukupuolikohtaisesta käyttäytymisestä). Kuitenkaan en ole nähnyt paljoakaan toimintaa taloustieteen alalla, paljon vähemmän taloustieteen koulutuksen alalla, jotta — rehellisesti ja eettisesti — kohdattaisiin silmästä silmään se fakta että totuttu uskomuksemme “täsmällisyydestä” on todella virheellinen.

Loppupäätelmät

Sabotoimme vakavasti talouden kykyä tehdä sen hommia — eli tarjota elämälle ylläpito ja kukoistus — jos me jatkamme sen pitämistä etiikasta ja huolenpidosta vapaana sfäärinä. Taloustieteen dogmat, jotka harhaanjohtavasti esitetään tieteellisinä ja joita levitetään laajalle koulutusjärjestelmän ja median kautta, ovat suurelti syypäitä tähän vahinkoon. Taloustieteen alalla läpikotainen eettinen herätyssoitto on jo pahasti myöhässä.

Alunperin julkaistu @ ISRF Bulletin 6.12.2016

Viitteet

Brennan, Jason and Phillip Magness (2016). “Estimating the Cost of Justice for Adjuncts: A Case Study in University Business Ethics.” Journal of Business Ethics.

Friedman, Milton (1982). Capitalism and Freedom. Chicago, University of Chicago Press.

Loy, David R. (2015). A New Buddhist Path: Enlightenment, Evolution, and Ethics in the Modern World. Boston, Wisdom publications.

Nelson, Julie A. (2014). “The Power of Stereotyping and Confirmation Bias to Overwhelm Accurate Assessment: The Case of Economics, Gender, and Risk Aversion.” Journal of Economic Methodology 21(3): 211-231.

Nelson, Julie A. (2016a). “Husbandry: a (feminist) reclamation of masculine responsibility for care.” Cambridge Journal of Economics 40(1): 1-15.

Nelson, Julie A. (2016b). Poisoning the Well, or How Economic Theory Damages Moral Imagination. The Oxford Handbook of Professional Economic Ethics. G. DeMartino and D. McCloskey. Oxford, Oxford Univesity Press: 184-199.

Posner, Eric A. and David Weisbach (2010). Climate Change Justice. Princeton, Princeton University Press.

Stout, Lynn (2012). The Shareholder Value Myth: How Putting Shareholders First Harms Investors, Corporations, and the Public. San Francisco, Berrett-Koehler.

 

Lähde:

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *