Eriarvoisuuden ongelma Adam Smithin mukaan

Eräs ikimuistoisimmista toteamuksista Barack Obaman presidentinkaudella tähän asti on ollut väite, korkea-arvoisessa puheessa joulukuussa 2013, että suuri ja kasvava taloudellinen eriarvoisuus on ”aikamme merkittävin haaste”. Asiansa esittäessään Obama vetosi näennäisen epätodennäköisen liittolaisen auktoriteettiin: Adam Smith, oletettu laissez-faire -kapitalismin perustaja, jonka on laajasti ajateltu puoltavan hillitöntä ahneutta ja itsekkyyttä markkinoiden taikatemppuja tekevän näkymättömän käden nimiin.

Monet tutkijat ovat tehneet uransa viime vuosikymmeninä sillä, että ovat huomauttaneet tämän Smithin näkökulman olevan törkeä karikatyyri. Useasti on huomautettu, esimerkiksi, että Smith ei koskaan käyttänyt termiä ”laissez-faire” tai edes termiä ”kapitalismi”, ja että hänen kaksi kirjaansa The Theory of Moral Sentiments (1759) sekä The Wealth of Nations (1776) ovat täynnä kappaleita jotka itkevät mahdollisia moraalisia, sosiaalisia ja poliittisia vaivoja joita hän kutsui ”kaupalliseksi yhteiskunnaksi”.

On myös kiistämätöntä, että köyhyyden helpottaminen oli yksi Smithin keskeisimmistä huolista, yhteisestä karikatyyrista huolimatta. Jopa pintapuolisen Kansojen Vaurauden lukemisen tulisi tehdä tämä pointti äärettömän selväksi. Smith toteaa, eksplisiittisesti ja toistuvasti, että todellinen mitta kansakunnan vauraudelle ei ole sen kuninkaan rahakirstun koko tai hyvinvoivan vähemmistön omistukset vaan mieluuminkin ”työtätekevien köyhien” palkat. Kappaleessa, jota Obama lainasi puheeseensa, Smith julistaa että kyseessä on yksinkertainen ”kohtuus”, että ”ne jotka ruokkivat, vaatettavat ja asuttavat kokonaisia ihmismassoja, tulisi saada osuus oman työnsä hedelmistä siinä muodossa, että heidät ruokittaisiin, vaatetettaisiin ja asutettaisiin hyvin”.

Kuitenkin on olemassa laaja konsensus, jopa tuon ajan tutkijoiden keskuudessa, että Smith oli huolestunut köyhyydestä mutta ei itsessään taloudellisesta eriarvoisuudesta. Tämän näkökulman mukaan Smith toivoi varmistavansa että kaikki yhteiskunnan jäsenet voisivat tyydyttää perustarpeensa, mutta hän ei ollut huolestunut suhteellisista tulo- ja varallisuuseroista. Niin kauan kun ihmisillä on ruokaa pöydässä, vaatteet päällä ja katto päänsä päällä, ei ole väliä jos jollain on paljon enemmän kuin toisilla. Tosiaan, usein väitetään että Smith näki taloudellisen eriarvoisuuden selvästi hyvänä asiana.

Sellainen tulkinta ei ole täysin epäoikeutettu. Kuten monet hänen seuraajaksi julistautuneistaan 1900-luvulla, Smith kyllä ehdotti, että suuri harvojen vauraus yleisesti hyödyttäisi muuta yhteiskuntaa, ainakin materiaalisessa mielessä ja pitkällä aikavälillä. Joissain tapauksissa heidän ylellisyytensä tippuu murusina pöydältä ihan kirjaimellisessa mielessä: ”Rikkaiden alot, huonekalut, vaatetus, lyhyessä ajassa muuttuvat hyödylliseksi alemmalle ja keskiluokalle”, Smith kirjoittaa, ja tarjoaa esimerkiksi Somersetin herttuan kotia, joka oli muuttunut Bath Roadin majataloksi, ja Jaakko I:n aviovuodetta, joka Smithin aikaan palveli ”Dunfermlinen tavernan koristeena”. Laajemmin hän väittää että rikkaiden silmiinpistävä kulutus kannustaa tuottavuuteen ja tarjoaa työtä monille. Joten taloudellisella eriarvoisuudella on etunsa Smithin mielestä.

Ne, jotka törmäävät Smithin kirjoituksiin ensimmäistä kertaa, ovat yleensä yllättyneitä huomatessaan hänen inttävän että rahalla ei voi ostaa onnea.

Mikä on jäänyt vähemmälle huomiolle, jopa niiden mielestä jotka lähestyvät Smithin ajatuksia nykyaikaisen vasemmiston suunnalta, on että hän myös tunnusti joitain syviä taloudellisen eriarvoisuuden ongelmia. Hänen julistamansa huolet olivat, kuten kirjoitin artikkelissani American Political Science Review’n, kiinnostavalla tavalla erilaiset niiden mielipiteistä, jotka dominoivat nykypäivän keskustelua. Kun ihmiset huolehtivat eriarvoisuudesta nykyään, he yleensä huolehtivat siitä että se hidastaa talouskasvua, estää sosiaalista liikkuvuutta, heikentää demokratiaa tai on konfliktissa jonkin reiluuden mittarin kanssa. Nämä ovat ongelmia joita Obama tunnusti puheessaan, ja joita akateemikot ovat alleviivanneeet Thomas Pikettystä Josep Stiglitziin ja Robert Putnamiin.

Yksikään näistä ongelmista ei kuitenkaan ollut Smithin päähuolenaihe, että taloudellinen eriarvoisuus vääristäisi ihmisten sympatioita, johtaen heidät ihailemaan ja jäljittelemään kaikkein rikkaimpia ja jättämään huomiotta tai jopa halveksimaan köyhiä. Smith käytti termiä ”sympatia” hieman teknisemmällä tavalla kuvaamaan itsensä mielikuvituksellisen projisoinnin prosessia toisen ihmisen tilanteeseen, tai asettamalla itsensä toisen saappaisiin. Smithin ”sympatia” oli näin sukua nykypäivän ”empatialle”. Ja hän väitti, että johtuen ihmisen luonteen oikusta, ihmisillä on yleisesti helpompaa sympatisoida iloa kuin surua, tai ainakin sen mitä he havaitsevat olevan iloa tai surua.

Tämän seurauksena Smith tulkitsi, että ihmiset sympatisoivat täydellisemmin ja helpommin rikkaita kuin köyhiä: ”rikas paistattelee rikkauksissaan, koska … ne luonnollisesti siirtävät maailman huomion häneen”, kun taas ”köyhä menee ulos ja tulee sisään huomiotta, ja kun hän on väkijoukon keskellä, hän on samassa epämääräisyydessä kuin olisi suljettu omaan hökkeliinsä”. Kansa huomioi paljon todennäköisemmin rikkaan kuin köyhän, Smithin mukaan, mutta he myös paljon todennäköisemmin hyväksyvät heidät, ihailevat heitä ja jäljittelevät heitä. Todellakin hän omisti kokonaisen kappaleen kirjassa The Theory of Moral Sentiments tämän asian osoittamiselle.

Lisäksi Smith näki tällä ihmisten sympatioiden vääristelyllä olevan perustavanlaatuisia seurauksia: Se sabotoi sekä moraalia että onnellisuutta. Ensin moraalisuus. Smith näki laajalle levinneen rikkaiden ihannoinnin moraalisesti problemaattisena, koska hän ei uskonut että rikkaat todellisuudessa olisivat olleet erittäin ihailtavia ihmisiä. Päinvastoin, hän piti ”ylempiarvoista asemaa” yhteiskunnassa peitellyksi ”paheilla ja mielettömyyksillä”, ”olettamuksilla ja turhuudella”, ”imartelulla ja valheilla”, ”ylpeällä ambitiolla ja mahtailevalla ahneudella”. Smithin mukaan syy miksi rikkaat yleensä eivät käyttäydy ihailtavasti on, ironista kyllä, että ne ovat laajalti ihailtuja joka tapauksessa (perustuen heidän vaurauteensa). Toisin sanoen, rikkaat eivät ole jollain tavalla synnynnäisesti pahoja ihmisiä. Sen sijaan heidän vaikutusvaltansa asettaa heidät asemaan jossa heillä ei ole tarvetta käyttäytyä moraalisesti jotta he ansaitsisivat toisten kunnioituksen, joista suurin osa on heidän rikkauksiensa sokaisema ja tenhoama.

Täten on täsmälleen taloudellisen eriarvoisuuden läsnäolon, ja siihen keskittyvien ihmisten sympatioiden vääristymien, sallimaa — ehkä jopa kannustamaa — että rikkaat ylenkatsovat moraalisen käyttäytymisen kaikkein alkeellisimpia standardeja. Smith menee niin pitkälle että hän julistaa ”taipumuksen ihailla, ja jopa palvoa, rikkaita ja mahtavia, ja halveksua, tai vähintäänkin suhtautua välinpitämättömästi köyhiin ja huonokuntoisiin” olevan ”suuri ja yleisin moraalisten ajatustemme korruption syy”.

Smith myös uskoi, että taipumus sympatisoida rikkaita helpommin kuin köyhiä tekee ihmisistä vähemmän onnellisia. Kuten minua joka vuosi opiskelijani muistuttavat, ne jotka kohtaavat Smithin kirjoituksia ensimmäistä kertaa ovat yleensä varsin yllättyneitä oppiessaan että hän liittää onnen rauhallisuuteen — sisäisen eripuran puuttumiseen — ja intti että rahalla ei voi osaa onnea, mutta rikkauksien tavoittelu yleisesti vahingoittaa omaa onnea. Hän puhuu, esimerkiksi, ”kaikesta siitä vapaa-ajasta, kaikesta helppoudsta, kaikesta huolimattomasta turvallisuudesta, joka on menetetty ikuisiksi ajoiksi” kun saavutetaan suuri vauraus, ja ”kaikesta siitä taakasta, kaikesta ahdistuksesta, kaikista niistä nöyryytyksistä joita joutuu käymään läpi” niitä tavoitellessa. Onnellisuus koostuu suurimmaksi osaksi rauhasta, ja vain vähän rauhaa on löydettävissä elämästä joka on täynnä taakkoja ja ahkerointia kun pitää olla mukana elintasokilpailussa.

Miksi sitten suurin osa ihmisistä kuluttaa suurimman osan elämästään vaurautta haikaillen ja sitä tavoitellen? Smith näki sen ilmiselvän että ihmiset eivät teee työtä niin paljoa ”hankkiakseen luonnon välttämättömyydet” — eli hankkiakseen ruokaa, vaatetusta ja suojaa — koska ”ilkeimmänkin työntekijän palkalla on niihin varaa”. Sen sijaan, hee haluavat suurta vaurautta sen tuoman huomion takia: ”Se on turhuus, ei helppous tai nautinto, joka meitä kiinnostaa”. Toisin sanoen, se seikka että ihmiset sympatisoivat helpommin rikkaita kuin köyhiä on se joka johtaa heidät siihen että he itsekin haluavat rikastua, ja (väärin) olettaa että rikkaiden tulee olla äärimmäisen onnellisia. ”Kun me tarkastelemme suurten ihmisten tilaa, niissä petollisissa väreissä joissa mielikuvitus tuppaa ne maalaamaan, se tuntuu olevan lähes abstrakti idea täydellisestä ja onnellisesta tilasta”, hän kirjoittaa.

Kaiken tämän jälkeen ei ole täysin selvää, että nykypäivän kaupallisten yhteiskuntien asukkaat ihailevat rikkaita yhtä kritiikittömästi kuin Smith odottaisi heidän tekevän. On totta, että poliittisessa oikeistossa vauraita on usein ylistetty innovaattoreina ja työpaikkojen luojina. Todellakin, henkilökohtainen vauraus on pääasiallinen pätevyys (ellei ainoa) republikaanipuolueen presidenttiehdokkaaksi. Toisaalta poliittisella vasemmistolla on taipumus pitää rikkaita ahneina 1%:n kuuluvina, ja monet oikeistossa liittyvät vasemmiston epäluuloon rikkaita kohtaan, usein kommunitaaristen tai uskonnollisten impulssien inspiroimina. On kyseenalaista kärsiikö suurin osa hedge-rahastojen johtajista kritiikittömän hyväksynnän yltäkylläisyydestä.

Paljon Smithin analyysissa on kuitenkin nykyään totta. Median palstamillimetrien määrä rikkaiden ja kuuluisien elämistä ja elämäntyyleistä tulisi riittää vahvistamaan että vaikka ihmiset nykypäivän kaupallisissa yhteiskunnissa eivät aina ihaile rikkaita, he yleisesti sympatisoivat heitä sanan Smithin merkityksessä. Ihmiset ovat taipuvaisia asettamaan itsensä vaurauden kenkiin — paljon enemmän kuin muitten ihmisten. Edelleen, vaikka ihmiset eivät aina ihailisikaan rikkaita yksilöinä tai ryhminä, ei ole epäilystäkään siitä että he ovat alttiita vaurauden itsessään ihailulle ja tavoittelulle kaikella sillä tunteen palolla ja periksiantamattomuudella jota Smith olisi odottanut. Lopuksi toinen puolikas hänen kuvaamasta ihmisten sympatioiden vääristymästä — taipumus kohtuuttomasti sivuuttaa köyhät — on edelleen hyvin läsnä.

On ehkä ennustettavaa, että historian tunnetuin kaupallisen yhteiskunnan teoreetikolla olisi jotain lisättävää nykypäivän kskusteluun taloudellisesta eriarvoisuudesta. Ottaen huomioon hänen maineensa, on kuitenkin silmiinpistävää, että Smithillä oli syvällisempää ja alkuperäisempää sanottavaa eriarvoisuutta vastaan kuin sen puolesta.

 

 

Lähde: //www.theatlantic.com/business/archive/2016/06/the-problem-with-inequality-according-to-adam-smith/486071/

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.