Eliitti haluaa lisää kilpailua, paitsi itselleen

Kirjoittanut Jonathan Rothwell

Käsittämätön talouskasvu 1 prosentin joukossa on nyt yleistä tietoa, kiitos suurilta osin Thomas Pikettylle ja hänen kollegoilleen. Eniten tienaavan prosentin tulost USA:ssa ovat nyt jo 21 prosenttia kaikista maan tuloista, verrattuna vuoden 1979 tilanteeseen, jolloin luku oli 10 prosenttia.

Tämän eriarvoisuuden suitsimiseksi tarvitaan selkeä ymmärrys sen aiheutumismekanismeista. Kolme standardiselitystä ovat pääomatulot, kyvyt ja teknologia. Nämä ovat kaikki kuitenkin myyttejä. Todellinen syy eliitin eriarvoisuuteen on avoimen pääsyn ja markkinakilpailun puute eliitin investoinneissa ja työmarkkinoilla. Jotta eliitti voitaisiin kaataa, meidän tulee saattaa heidät kilpailemaan keskenään.

Myytti 1: Pääoma vs. osuus työvoimasta

Hänen viimeisimmässään ja muutenkin arvokkaassa kirjassaan Saving Capitalism: For the Many, Not the Few, Robert Reich väittää että osuus tuloista jotka työntekijälle jäävät käteen ovat tippuneet vuoden 1960 50 prosentista vuoden 2012 42 prosenttiin. Samaan aikaan korporaatioiden voitot ovat kasvaneet. Lyhyesti: biljoonia dollareita on mennyt kapitalisteille työntekijöiden sijaan. Järkevä vaste politiikassa, kuten Reich ja muut ovat painottaneet, on kasvattaa yritysten tuloveroprosenttia ja pääomatuloveroa, ja laajentaa pääomapohjan omistusta.

Nämä voisivat olla hyviä ideoita toisista syistä, mutta perustavat faktat joilla niitä oikeutetaan ovat väärin. Vuosien 1980 ja 2014 välillä, cyritysten voitot olivat itseasiassa pienempi osuus BKT:sta (4.9 prosenttia) kuin vuosien 1950 ja 1979 välillä (5.4 prosenttia).

Tulot neljästä pääomalähteestä — osingoista, koroista, vuokrista ja omistustuloista — ovat nousseet ylöspäin osuutena bruttokansantuotteesta vain yhden prosenttiyksikön näiden kahden aikakauden välissä, ja kokonaan siitä syystä että korkoihin palaa enemmän rahaa, joka menee yksinomaan velkakirjojen haltijoiden taskuun.

Mikä meininki siis? Yksinkertainen selitys on, että palkat ovat riittämätön mittari mittaamaan osuutta taloudellisista eduista jotka virtaavat työläisille. Palkat ovat laskeneet osuutena kokonaistuloista, suurimmaksi osaksi kahdesta syystä. Ensiksikin, kokonaistuloihin kuuluu tulonsiirrot, jotka ovat kasvussa johtuen ikääntyvästä väestöstä (esim. sosiaalimaksut ja terveydenhuolto). Toiseksi, yritykset ovat kasvattaneet ei-palkan muodossa tarjottavia etuja, ja lisäksi tulonsiirrot ovat itseasiassa hieman kasvaneet osuutena bruttokansantuotteesta, vuosien 1951-79 79%:sta 81%:n vuosina 1980-2015:

Rothwell-32516001

Myytti 2: Superkyvyt johtavat superrikkauksiin

Ekonomisti Greg Mankiwin “1%:n puolustusartikkelissa,” hän väittää, että eliitin tienestit perustuvat heidän korkeaan älykkyyteensä, kykyihinsä ja arvokkaisiin panostuksiin talouteen. Globaalisti integroitunut teknologiavetoinen talous on siirtynyt niin, että lahjakkaat ihmiset voivat saada erittäin suuret tulot.

On toki totta, että kasvavat suhteelliset tuotot koulutukselle ovat ajaneet eriarvoisuutta. Mutta kuten olen aiemmin kirjoittanut, tämä on totta myös alemman 99 prosentin keskuudessa. Ei ole olemassa todistusaineistoa tukemaan ideaa, että huippu-1% koostuu ainoastaan ”poikkeuksellisen lahjakkaista” ihmisistä. Itseasiassa on olemassa viitteitä päinvastaisesta.

Tutkittaesssa valtion hallinnollisia arkistoja miljoonien amerikkalaisten ja heidän työnantajiensa tiedoista vuosien 1990 ja 2011 väliltä, John Abowd ja kumppanit ovat estimoineet kuinka pitkälle yksilön kyvyt vaikuttavat tulotasoon eri aloilla. He havaitsivat, että ihmiset jotka toimivat rahoitususalalla (johon kuuluu investointipankkitoiminta ja hedgerahastot) tienasivat 26 prosenttia enemmän, huolimatta kyvyistään. Ne jotka työskentelivät lakipalveluissa saivat 23 prosenttia enemmän. Nämä kaksi alaa ovat niiden alojen joukossa joilla oli suurimmat ”vastikkeettomat palkat” — osaamisesta riippumaton palkka (tai ”vuokra” talouskirjallisuudessa). Toisessa päässä spektriä olivat ihmiset jotka työskentelivät ravintoalalla, jotka tienasivat 40 prosenttia alle osaamistasonsa.

Käyttämällä OECD:n kognitiivista testidataa tuhansista amerikkalaisista ja muualla elävistä aikuisista (PIACC), havaitsin, että työntekijät finanssi- ja vakuutusalalla saavat palkkalisää joka vastaa tulojakauman yhtä desiiliä (esim. puskemalla heidät 80sta 90n desiiliin). Tämä on suurin preemio jos ei oteta mukaan quasi-monopolistista kaivossektoria:

Rothwell-32516002

Ammattinimikkeistä puhuttaessa toimitusjohtajille maksetaan 1,5 desiiliä heidän älykkyysosamääräänsä enemmän. Terveysammattilaisille maksetaan myös hyvin paljon enemmän.

Käyttäen tilastokeskuksen mikrodataa olen havainnut, että ”vastikkeeton palkkalisä” tietyillä teollisuudenaloilla on kasvanut dramaattisesti sitten vuoden  1980. Työntekijät rahoitusalalla havaitsivat palkkansa kasvavan 41 prosentista 60 prosenttiin vuosien 1980 ja 2013 välillä. Lakiasiain työntekijät kasvattivat palkkaansa 27 prosentista 37 prosenttiin. Sairaalat kasvattivat osuuttaan 21 prosentista 39 prosenttiin. Samaan aikaan ravintoalalla tilanne oli jatkuvasti -20%:

Rothwell-32516003

Myytti 3: Teknologia

Jotkut yrittäjät tulevat äärimmäisen rikkaiksi perustettuaan innovatiivista tuotetta valmistavan yrityksen. Tämä pätee Mark Zuckerbergiin, Bill Gatesiin ja muihin teknoalan megatähtiin. Pääomasijoittaja Paul Graham on kirjoittanut tästä tärkeänä eriarvoisuuden lähteenä, ja hän on oikeassa. Se on sitä. Mutta edelleenkin, sillä on vähän tekemistä 1 prosentin kasvun kanssa.

Ota vaikka tärkeimmät teknoalat: ohjelmistot, internetjulkaisut, datankäsittely, hostaus, tietojärjestelmäsuunnittelu, tieteellinen tutkimus ja kehitys ja tietokoneiden ja elektroniikan valmistus. Yhteensä ne ovat vain 5 prosenttia 1%:n eniten tienaavista.

Joten, jos kyseessä ei ole Piilaakso joka tuottaa hienoa tavaraa, missä 1% työskentelee? Vastaus: lääkärin vastaanototlla. Yhdelläkään teollisuudenalalla ei ole yhtä paljon hyvin tienaavia kuin lääkärien keskuudessa: 7,2%. Sairaaloissa hengaa 7% eniten tienaavista. Lakiala ja rahoitusala pitää 7% ja 6% eniten tienaavista. Kiinteistöala, hammaslääketiede ja pankkiala ovat myös huudossa:

Rothwell-32516004 (1)

Tietojärjestelmäsuunnittelu on ainoa teknoala huippujen joukossa. Hammaslääkäreiden keskuudessa on viisi kertaa niin paljon 1%:n kuuluvia kuin ohjelmistoalalla.

Toimitusjohtajat ovat tottakai todennäköisemmin huipulla, erityisesti jos he ovat etuoikeutetuilla aloilla. 28 prosenttia toimitusjohtajista rahoitusalalla, ja 26 prosenttia sairaaloissa. (Mutta 15 prosenttia yliopistojohtajista ovat 1 prosentin joukossa myös.)

Joten jos teknologia, kyvyt tai pääoma ei voi selittää 1%:n nousua, mikä selittää? Ja mitä me voimme tehdä sille?

Ei-elitistiset sijoitusmarkkinat

Yksi tapa 1%:lle jähmettää oma asemansa on ottaa haltuun rahoitusala, ja saada markkinoita keskimäärin suurempia tuottoja sijoituksilleen.

Suuri ja kasvava finanssisektorin merkittävyys ylisuurissa palkoissa on suurilta osin hedgerahastojen ansiota, joita tuskin oli edes olemassa ennen 1980-lukua, mutta jotka nyt on integroitu valtavirran investointipankkitoimintaan Goldman Sachsin tavoin. Heillä on yli biljoona dollaria varoina eläkevaroissa, yliopistolahjoituksina ja muiden institutionaalisten sijoitusten muodossa.

Hedgerahasto on löysä termi joka viittaa investointiportfolioon joka on vähemmän säännelty kuin muut rahastot, koska vain erittäin rikkaat yksilöt tai hyväksytyt instituutiot (akkreditoidut sijoittajat tai hyväksytyt ostajat) voivat ottaa osaa niihin. Tämä sääntelyn ero sallii hedgerahastoille ottaa enemmän riskiä, ottaa velkaa määrän joka suuresti ylittää varojen määrän (ja välttää monia raportointikommervenkkejä). Nämä sääntelyedut ovat mahdollistaneet hedgerahastojen jatkuvan menestyksen paremmin kuin osakemarkkinat ja muut omaisuusluokat noin 2 prosentin etumatkalla vuosittain.

Akkreditoitujen sijoittajien säännöt ovat jääneet akateemiselta maailmalta tarkastelematta eriarvoisuuden lähteenä. Mutta lain tutkijat Houman Shadab, Usha Rodrigues, ja Cary Martin Shelby ovat poikkeus. He ovat kirjoittaneet vakuuttavasti siitä miten säännöt ovat eriarvoisuuden lähde, antaen kaikkein rikkaimmille sijoittajille etuoikeutetun pääsyn parhaisiin investointistrategioihin. Shadab huomauttaa että muut maat (joissa on vähemmän eriarvoisuutta) sallivat sijoittajien pääsyn hedgerahastoihin.

Lainsäädäntö on myös paisuttanut hedgerahastojen työntekijöiden kompensaatiotasoa — noin puoli miljoonaa keskimäärin — rajoittamalla kilpailua. Rahastot — jotka velottavat pieniä summia verrattaen hedgeihin — ovat tällä hetkellä estetty käyttämästä hedgestrategioita koska niiden sijoittajat eivät ole rikkaita. Jos lakia muutettaisiin niin, että rahastoille sallittaisiin hedgeportfolioita, satojen miljardien dollarien varat siirtyisivät vuosittain superrikkailta hedgerahastojen johtajilta ja investointipankkiireilta tavallisille sijoittajille, ja jopa nyt matalan tason työntekijöille joilla on eläkesijoituksia. Parlamentin komitea hetki sitten hyväksyi lain joka helpottaisi akkreditoidun sijoittajan sääntöä. Vaikka siitä tulisikin laki, ehdotus olisi vaatimaton askel — mutta ainakin oikeaan suuntaan.

Ei-elitistiset työmarkkinat

Samaan aikaan me tarvitsemme kilpailua työmarkkinoiden yläpäässä. Kuten ekonomisti Dean Baker huomauttaa, poliitikot ja intellektuaalit usein hallitsevat markkinakilpailua — mutta se mitä he tarkoittavat on, että kilpailu matalapalkkatöiden, tuotannon työntekijöiden tai tietokoneohjelmoijien keskuudessa johtuu kaupasta ja maahanmuutosta, kun taas eliitin osaajat istuvat protektionistisen seinän takana. Työntekijät ammateissa joissa korkeakoulutus ei ole vaatimuksena havaitsevat palkkojensa pysyvän matalina koska monilta on pääsy evätty korkeakoulutukseen. He kilpailevat suhteellisen arvokkaista paikoista.

Juristeille, tohtoreille ja hammaslääkäreille — kolme kaikkein yliedustetuinta ammattia 1%:n keskuudessa — valtiotason lobbaus ammattijärjestöjen taholta on estänyt kaikki toimet laajentaa pätevien työntekijöiden tarjontaa jotka voisivat tehdä paljon niistä ”ammattimaisista” työtehtävistä paljon pienemmällä palkalla. Tässä on kolme kuvausta:

  1. Kaikkein yleisimmät lain toiminnot — kuten esimerkiksi dokumenttien valmistelu — voisi olla lisensoitujen lakiteknikoiden tekemä mieluummin kuin asianajajien, kuten Washington State Supreme Court päätti vuonna 2012. Nämä työntekijät voisivat toimia kuten useimmat asianajajat, yleensä puolella kustannuksista. Ei yllättävää, että suurin osa asianajajien järjestöistä vastustaa tätä. Muutama rohkea Washingtonin osavaltion asianajajien yhdistyksestä erosi protestina, ja julkaisi tämän lausunnon:  “The Washington State Bar Associationilla on pitkä historia taistellessaan kaikkea sen lakipalvelujen monopoliasemaa uhkaavaa vastaan.” Osuus lakimiehistä 1%:n joukossA? 15 prosenttia.
  2. Monet osavaltiot sallivat sairaanhoitajien itsenäisesti tarjota yleisiä ja perheiden sairaanhoitopalveluja, vapauttaen lääkärit erikoisempiin hommiin. Mutta kaikkein suurimmat osavaltiot eivät näin tee. Jälleen kerran tyypillinen sairaanhoitajan palkka on noin puolet lääkärien palkasta. Mutta tottakai läärärien lobbaajat vastustavat ideaa vankasti. Osuus lääkäreistä ja kirurgeista 1%:n joukossa? 31 prosenttia.
  3. Hammashygienistit voivat tehdä monia samoja tehtäviä kuin paljon kalliimmat lääkärit, mutta säännökset vaihtelevat osavaltioittai. Kaikissa paitsi muutamassa osavaltiossa ei ole hygienistin mahdollista omistaa tai toimia oman praktiikkansa piirissä. Analyysini osoittaa, että vain 2 prosenttia hygienisteista työllistävät itsensä verrattuna 53 prosenttiin hammaslääkäreissä. Osuus hammaslääkäreistä 1%:n keskuudessa? 21 prosenttia.

Federal Trade Commissionin johtaja todisti USA:n senaatin edessä siitä kuinka osavaltion ammattilainsäädäntö, kuten esimerkeissä on esitetty, monesti estää kilpailua ja satuttaa kuluttajia.

Vähemmän Marxia, enemmän Smithia

Moderni vasemmisto liian usein näkee maailman marxististen lasien läpi, jossa kapitalistiset omistajat yrittävät hyväksikäyttää ihmisiä jotka myyvät työtään elääkseen. Mutta tämä ei auta selittämään suurimman prosentin nousua. Toisaalta, monet modernista oikeustosta väärin päättelevät suurien tulojen olevan ainoastaan suurien ihmisten aikaansaamia.

Edistysmieliset ajattelijat yleensä turvautuvat anti-markkinakantaan, joka tarkoittaa että he pyrkivät vääriin ratkaisuihin politiikassa. Konservatiivit, taas, liian usein haluavat poistaa lainsäädännön esteet kilpailulle kokonaan, mutta silti puolustavat rahoitussektoria ja muita eliittitienaajia.

Ennen Marxia Adam Smith tarjosi viitekehyksen poliittiselle taloudelle joka on erityisen käyttökelpoinen nykypäivänä. Smith varoitti paikallisten ammattiliikkeiden uhasta, jotka epäilemättä toimivat salaliitossa ”kansaa vastaan… nostaakseen hintoja”, ja ”hallitakseen kilpailua ansiotyössä, joka muuten… johtaisi tärkeään eriarvoisuuteen” ammattien välillä.

Jotta tulot jakautuisivat reilummin, tavoitteemme ei ole olla markkinoiden esteenä, vaan saada markkinat toimimaan paremmin.

Alunperin julkaistu täällä.

 

Lähde:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *