Ekstrovertti hakkerisukupolvi: hakkeritilat ja hacktivismi

Kirjoittanut Jarkko Moilanen

Hakkerit muodostavat globaalin yhteisön, joka koostuu useista mikroyhteisöistä (Barber, 2001, 14). Nuo autonomiset mikroyhteisöt ovat jatkuvassa liikkeessä; kehittymässä, talviunilla tai kuolemassa. Hakkerien mikroyhteisöt ovat olleet ensimmäisiä virtuaaliyhteisöjen muodostajia. Hakkerien keskuudessa suurin osa yhteisestä kommunikaatioverkostosta ja yhteisön pohjasta elää IRC:ssa. Hakkerit lurkkaavat kanavilla usein kaiken aikaa tekstivirtaa seuraten. Intensiiviset interaktiot ja vahvat emotionaaliset siteet eivät ole harvinaisia näissä virtuaaliyhteisöissä, joiden jäsenillä on yhteisiä aktiviteetteja ja resursseja keskenään, ja interaktio on toisia tukevaa toisten vertailun sijaan. (Whittaker et al., 1997) Rheingold on nimittänyt noita kanavia ”paikalliskuppilaksi, kahvilaksi, yhteiseksi tilaksi — verkon ’parhaaksi paikaksi’” (Rheingold, 1993, 155) Kanaville osallistujat tutustuvat toisiinsa ilman että tapaavat oikeassa elämässä. Yllämainitut virtuaaliyhteisöt ovat olleet hakkeriverkostojen päämuoto jo vuosikymmeniä.

Viimeisten vuosien aikana hakkerit ympäri maailman, suurimmaksi osaksi Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, ovat alkaneet siirtää hakkeriverkostoja ja yhteisöjä pois virtuaalimaailmasta reaalimaailmaan. He ovat alkaneet muodostaa hakkeritiloja (hackerspace), hakkeriyhteisöjä jotka ovat sekä virtuaalisia että oikean elämän tahoja. Tämä artikkeli pyrkii luonnehtimaan hakkeritila-sukupolvea hakkeriyhteisön viimeisimpänä muotona. Tässä artikkelissa hakkerisukupolvet ovat jakautuneet kahteen luokkaan: introvertit ja ekstrovertit sukupolvet. Hakkeritilan sukupolvien kuvaus perustuu hakkeritilojen vertailuun hacktivismin kanssa. Vertailu on validi työkalu, sillä näillä kahdella sukupolvella on yhteinen historia. Siksi molemmat ekstroverttisukupolvien muodot, hacktivismi ja hakkeritilat saavat tässä esityksessä huomiota.

Introvertit hakkerisukupolvet

Tämä artikkeli valitsee Taylorin näkökulman hakkerisukupolviin. Vaikka Taylorin näkökulma hakkerisukuplvista tuntuukin varsin validilta, se on vanhanaikainen ja se tulee päivittää ottamaan mukaan hakkeritilat viimeisimpänä sukupolvena. Päivitetty sukupolvimalli näkyy allaolevassa kuvassa.

Figure 1: Hacker generations. Source: Modified from Taylor (2005). Hackerspaces added by the author.

Kuva 1: Hakkerisukupolvet. Lähde: Muokattu Taylorilta (2005). Kirjoittaja lisännyt hakkeritilat. Hakkeritilasukupolven alku on epävarma. Hakkeritilat syntyivät pienessä mittakaavassa noin vuonna 1995, mutta läpimurto tapahtui joskus 2001-2002.

Sukupolvet on jaettu kahteen luokkaan, ekstroverttiin ja introverttiin sukupolveen. Introverttisukupolven piirteisiin voidaan tunnistaa kuuluvan ainakin seuraavat. He ovat olleet tyytyväisiä pysyessään jonkin verran suljettujen piirien sisällä. Heillä on vähän tai ei yhtään yhteyksiä ympäröivään yhteisöön ja he haluavat pysyä piilossa julkisuudelta. He ovat muodostaneet riippumattomia pienyhteisöjä, jotka ovat harvoin tekemisissä toisten samanlaisten kanssa. Ekstroverttisukupolvet, hacktivistit ja hakkeritilat taas haluavat tulla nähdyiksi, kirjoitetuiksi ja olla keskustelun aiheena. Toisin sanoen, he käyttävät julkisuutta saamaan kansan huomion. Lisäksi ekstroverttisukupolvet eivät halua olla erossa ympäröivästä yhteisöstä, sen sijaan he haluavat olla osa sitä ja vaikuttaa suoraan siihen. Ennen yksityiskohtaisempaa keskustelua ekstroverttisukupolvesta, aiemmat sukupolvet tulee ottaa lyhyesti käsittelyyn.

Sukupolvien määrä vaihtelee, mutta suurin osa tutkijoista on sitä mieltä, että ensimmäiset hakkerisukupolvet syntyivät MIT:ssa 1950-luvun lopulla. Näitä varhaisia laskentatoimen pioneereja nimitettiin ”todellisiksi hakkereiksi” tai ”alkuperäisiksi hakkereiksi”. (Levy, 1984, 15-129) Puhelin-phreakkaajia nimitetään usein toisen sukupolven hakkereiksi. (Gollin, 2010; Taylor, 2005; Rosenbaum, 1971; Sterling, 2002) 1970-luvulla syntyi uusi hakkerisukupolvi. Hakkerit kuten Lee Felsenstein, Efrem Lipkin, Bob Albrecht ja Ed Roberts eivät päässeet käsiksi suurtietokoneisiin. Heidän piti rakentaa omat tietokoneensa, joka käynnisti henkilökohtaisen tietokoneen aikakauden. Pelit alkoivat muodostua uudeksi tietokonesovelluksen muodoksi 1980-luvulla. Ennen tätä tietokoneet olivat aina olleet lähinnä teollisuuden ja tieteen käytössä. (Flowers, 2008) Pelit ja hakkerit ovat aina olleet syvällä tavalla toisiinsa sidoksissa. Suhde kasvoi uusiin ulottuvuuksiin kun kaupalliset pelien kehittäjät mahdollistivat yhteisön muokata pelejä tai parantaa niitä modaamalla. William Gibsonin  Neuromancer ja Douglas Couplandin Microserfs (Coupland, 1996) ovat pääesimerkkejä fiktionaalisista hakkeroinnin kuvauksista. Couplandin kirja on elävä fiktionaalinen (tai faktuaalinen) kuvaus kaupallisissa piireissä pyörivistä hakkereista ja mikroserffeistä jotka työskentelevät Microsoftilla. Microserffin elämä on omistettu heidän projekteilleen ja yritykselle. Microserffit raahustavat matalan tason tietotyöpaikassa ja huonoilla palkoilla ilman pitkäaikaisen rahallisen menestyksen tulevaisuudennäkymiä ja suhteellisen vähällä autonomialla.

Seuraava sukupolvi, open source, on melkein vastakohta microserffeille. Monet kirjailijat ovat kirjoittaneet hakkerien merkityksestä Open Source -kehitykselle, joka on muuttumassa yhä kiinteämmäksi osaksi yhteiskuntia eri instituutioiden, kuten koulujen ja hallinnon, kaikilla tasoilla.  (Torvalds ja Diamond, 2002; Lakhani ja Wolf, 2005; Lin, 2007; Lakhani ja Von Hippel, 2003; Sauer, 2007; Raymond, 2001) Hakkerit ja open source -liike ovat läheisessä suhteessa keskenään, sen perustajan Open Source Initiativen mukaan “[e]räs syy sille miksi tuen hakkereita on, että he ovat sanoneet meille yli 10 vuotta että keisarilla ei ole vaatteita.”(PBS, 2001) Lakhanin ja Wolfin mukaan (2005, 6) termi hakkeri on kunniamerkki F/OSS-yhteisössä, vastoin sen käyttöä massamediassa. Open source -lisenssit kuten GPL ja sen johdannaiset ovat reaalimaailman abstraktin hakkerietiikan sovelluksia joissa ”vapaa tiedonvaihto sallii suuremman yleisen luovuuden.”(Levy, 1984, 27)

Open source -hakkerit alkoivat siirtyä introverteista ekstrovertteihin hakkeriyhteisöihin. Heidän ponnistelunsa saivat paljon huomiota ja taloudellista merkitystä. Kuitenkin tarkoitus ei ollut muuttaa aktiviteetteja täysin ‘ekstrovertiksi’. Suurin osa kehittämisestä on silti enemmän tai vähemmän piilossa ja hardcore-hakkerien käsissä. Lisäksi open source -hakkerien aktiviteetit eivät ole poliittisia ja ne keskittyvät virtuaalitilaan. Samaan aikaan siirtymä kohti hacktivismina tunnettua enemmän sosiopoliittisesti orientoitunutta ja ekstroverttia hakkerisukupolvea oli syntymässä.

Poliittisesti aktiiviset hakkerit

Termi hacktivismi oli Cult of The dead Cow:n (cDc) jäsenen nimeltään Omega käyttöönottama vuonna 1996.(Ruffin, 2004) Ruffin oli yksi hacktivismi-termin pääarkkitehdeista. Se mistä tuntuu olevan yksimielisyys jossain määrin on, että hacktivismi siirtää aikaisemman reaalimaailman aktivismin taktiikat kyberavaruuteen. Hacktivismi syntyi aivan erityisestä tavoitteesta vastustaa ”korporaatioiden kiskurien internetin kommodifikaatiota sekä sortavien hallitusten ihmisoikeusloukkauksia” (Manion ja Goodrum, 2000, p. 14). Sellaiset ideaalit ovat itsestäänselviä hacktivistiryhmien, kuten Cult of the Dead Cow (cdc), the Electronic disturbance Theater (EDT) and the Electro-Hippie Collective manifesteissa ja ryhmäideologioissa. Hacktivistit haluavat protestoida ja disruptoida; he eivät halua tappaa tai pelotella.

Erään kaikkein näkyvimmän hacktivistifiguurin Oxblood Ruffinin mukaan ensimmäinen sukupolvi oli lapsia jotka ”viettivät aikansa hakkeroiden limsa-automaatteja” (Ruffin in McKay, 1998) ja keski-ikäistyivät 1980-luvulla, aikana jolloin ihmiset elävät kaikkein aktiivisinta vaihetta poliittisesta elämästään (Smith ja H., 2009). Yllämainitut lapset olivat ensimmäisiä jotka kasvoivat maailmassa joka muuttui enemmän ja enemmän riippuvaiseksi tietokoneista. Lisäksi sukupolvella on yhteisiä kokemuksia suurista muutoksista jotka aiheuttivat joskus perustavanlaatuisia muutoksia yhteiskunnassa, esimerkiksi sodista. (Purhonen, 2007, 16) Tässä tapauksessa suuri muutos tapahtui 1990-luvun puolivälissä. Internetin kasvava tärkeys kommunikaatiokanavana ja graafisten selainten nousu voidaan nähdä toisena todennäköisenä seikkana joka edisti hacktivistisukupolven muodostumista.

Hacktivismi ei ole yksittäiseen ongelmaan keskittynyttä poliittista toimintaa. Tarkemmin ilmaistuna, hacktivismi on “[…] hakkeroinnin, phreakkauksen tai teknologian luomisen menettelytapa jolla saavutetaan poliittinen tai yhteiskunnallinen tavoite”.(Fleming, 1998; TheHacktivist, 2003) Siihen kuuluu erilaisia poliittisia painopisteitä ja sitä ei tulisi pytää yksinkertaisena kokonaisuutena.

Ylläolevassa kuvassa hacktivismi sijoittuu 1990-luvun lopulle. Tämä saattaa olla jonkin verran harhaanjohtavaa, sillä PeaceNet, tekstipohjainen uutisryhmäpalvelu, vuonna 1986 salli ”poliittisten aktivistien kommunikoida keskenään valtiorajojen yli suhteellisella helppoudella ja nopeudella.” (Wray, 1998) PeaceNEt oli työkalu ennen www:n nousua. Ensimmäisten hacktivismiksi kutsuttavien tapahtumien osoittaminen vaihtelee. Jos viruksia ja matoja ei oteta huomioon, silloin milw0rm (hakkerinimi) -hyökkäykset Bhabhan ydinvoimalaa vastaan vuonna 1998 voidaan tunnistaa erääksi ensimmäisistä tapauksista. Yllämainittu hyökkäys oli klassinen esimerkki tietokonemurrosta ja sivujen turmelemisesta. Samana vuonna hakkerit nimimerkeillä Bronc Buster ja Zyklon, hakkeriryhmä Legion of the Underground (LoU):n jäsenet, sulkivat Kiinan hallituksen palomuurit ja mahdollistivat kiinalaisten vapaan pääsyn verkkoon. Eräs kaikkein tunnetummista hacktivistioperaatioista on ollut  X-Ploitin hyökkäys (1998) Meksikon viranomaisia ja presidentti Ernesto Zedillon hallitusta vastaan, tarkoituksenaan tukea Zapatistoja. Hyökkäyksessä X-Ploit turmeli eräitä Meksikon valtiovarainministeriön ja terveysministeriön verkkosivuja. Toinen ryhmä nimeltään Kaotik Team turmeli 45 indonesialaista verkkosivua ja laittoi sivuille viestin joka peräänkuulutti Itä-Timorin itsenäisyyttä. Perustuen näihin esimerkkeihin, vuosi 1998 voisi hyvin olla hacktivismin syntyvuosi.

 

Figure 2: Figure 2: Significant Hacktivist organizations. Sources: CCC 2010; Still, 2005; TheHacktivist, 2003.

Kuva 2:  Merkittäviä hacktivistiorganisaatioita. Lähteet: CCC 2010; Still, 2005; TheHacktivist, 2003.

Jotkut hacktivistiorganisaatiot ovat edelleen hengissä ja jotkut taas ovat lakanneet olemasta. Kaksi ryhmää, cDc ja CCC (katso kuva 2), olivat alkuvoimia poliittisessa hakkeriudessa. Jälkimmäinen perustettin niinkin varhain kuin syyskuun 12. päivänä 1981 Berliinissä Wau Hollandin ja Andy Müller-Maguhnin toimeenpanemana. Pian tuon jälkeen cDc perustettiin vuonna 1984 Texasin Lubbockissa kolmen hakkerin voimin. 1980-luvulla CCC protestoi Ranskan ydinkokeita vastaan ja jotkut CCC-jäsenet olivat mukana Saksan vihreässä puolueessa. Nykyään CCC tunnetaan julkisista mielenosoituksistaan eri järjestelmien turvallisuusaukkoja vastaan. Eräs viimeisimmistä mielenosoituksista vuonna 2008 vähätteli biometristä tunnistamismenetelmää jota voidaan käyttää mm. passeissa. Ryhmä hankki ja julkaisi Saksan sisäministeri Wolfgang Schäublen sormenjäljet (Relph-Knight, 2008). Sormenjäljet voitaisiin kopioida ja käyttää missä tahansa sormenjälkilukijassa. CCC on pääjärjesteäjä Euroopan suurimmassa hakkerikonferenssissa SIGINT:ssa. CCC pitää myös nelipäiväisen konferenssin Chaos Communication Congress. Suurkonferenssien lisäksi CCC:n toimintaan kuuluu suuri määrä pienemmän kokoluokan konferensseja, omia radiolähetyksiä sekä lehti. Toisin sanoen, CCC:llä tuntuu olevan merkittävä rooli hakkeriyhteisössä. Kuten aiemmin mainittu, hakkerisukupolvet ja -organisaatiot nivoutuvat yhteen, mistä CCC-verkko on hyvä esimerkki. CCC on suuri valtionlaajuinen organisaatio ja se on perustanut Saksaan useita hakkeritiloja (CCC, 2010). Tiivistettynä, hacktivistit ovat keskittyneet hakkeroinnin ja sosiopoliittisten ongelmien yhdistelmään sekä lokaalisti että kansainvälisesti, kuitenkin samaan aikaan heidän toiminnallaan on ollut merkittävä rooli (katso kuva 3) rakennettaessa viimeisintä hakkerisukupolvea jota voidaan nimittää hakkeritilasukupolveksi.

Nousevat julkiset hakkeriyhteisön muodot

Vaikka yllämainitut hakkerisukupolvet tunnustetaankin akatemian tasolla, (katso esimerkiksi Sterling, 2002; Taylor, 2005) sieltä saattaisi olla jäänyt pois viimeisimmät kehityskulut jos hakkeritiloja eräänä ”tee-se-itse”-liikkeen muotona ei siihen olisi lisätty. Hakkerit muodostavat uudenlaisia yhteisöjä, jotka ovat varsin erilaisia verrattuna aiempiin hakkeriyhteisöihin. Hakkeritilat ovat yhteisöjä joiden fyysinen tila on koko yhteisön keskipisteessä. Koska hakkeritilat ovat liikkeenä edelleen uusi, yksinkertainen ja tiivis määritelmä puuttuu jopa niiden keskuudesta jotka ovat olleen mukana alusta alkaen. Eri hakkeritilat käyttävät eri nimiä yhteisöille: hacklab, voittoa tavoittelematon workshop, taidekollektiivi, makerspace, tech shop, fab lab ja niin edelleen. Nimien liuta uudelle ”tee-se-itse”-yhteisöille ilmaisee liikkeen monimuotoisuutta, mitä voitaisiin parhaiten kuvata ”valmistamisen digitaalisena vallankumouksena […joka] sallii täydellisen makroskooppisten esineiden tuottamisen epätäydellisistä mikroskooppisista komponenteista”. (Gershenfeld 2007, 10)

Tieteelliset yritykset selkiyttää eri ”tee-se-itse”-hakkeriyhteisöjen välillä ovat harvinaisia. Jopa yhteinen ymmärrys siitä miten nimetä liikkeet puuttuu edelleen.

Troxler on ottanut käyttöön Gershenfeldin (2007, 3-17) termin ‘fabbing’, joka on ”fyysisten hyödykkeiden yhteisvaurauspohjaista vertaistuotantoa”. (Troxler 2010, 2) Troxler käyttää termiä sateenvarjoterminä kaiken muotoiselle hakkeroinnille, mitä kuvataan alla. Termi ”fabbing” saattaa olla jonkinverran harhaanjohtava, sillä sana on johdettu fab labseista (lyhenne fabrication laboratorysta, valmistuslaboratorio, myös fabulous laboratory eli satumainen laboratorio), joka ovat suurimmaksi osaksi NSF:n rahoittamia tee-se-itse -yhteisöjä. Troxlerin mukaan hakkeritilat ovat yksi ”fabbingin” muoto. Toisia fabbingin muotoja ovat: fablabit, techshopit, 100k garaget, jakamisalustat ja open source -laitteisto. Troxlerin näkökulma ”fabbingiin” ja ”tee-se-itse”-kulttuuriin on enemmän tai vähemmän keskittynyt fyysisten hyödykkeiden tuotantoon, joka jättää välistä yhteisöaspektit. Hakkeritilat painottavat yhteisön roolia, jäsenten roolia ja riippumattomuutta ulkopuolisista tekijöistä kuten rahoituksesta.  (Moilanen 2010) Tilanne on vastakohtainen fab labeille, jotka ovat MIT:n alaisia. (Troxler, 2010, 3) Lista fab labeista on MIT:n ylläpitämä, joka puolestaan on esimerkki kontrollista. Yhteisö voi julistautua olevansa hakkeritila ja listata itsensä vapaasti ylläpidettyyn wikipohjaiseen listaan hakkeritiloista. Toisin sanoen, hakkeritilayhteisö itse sääntelee sitä mitä voidaan kutsua hakkeritialksi. Vahva halu olla riippumaton näkyy tilan rahoituksessa, joka usein perustuu pääsymaksuihin ulkoisen rahoituksen sijaan. Hakkeritilat ovat hakkeriyhteisöjä, jotka soveltavat hakkerietiikkaa ja painottavat yhteisön arvoja, kun toiset ”fabbingin” muodot tuntuvat olevan jonkinlaisia minituotantoverkostoja tai -yhteisöjä. Asenne liiketoimintaa tai liiketoiminnan kaltaisia yhteisöjä kohtaan on se mikä erottaa hakkeritilan techshopeista. Yhteisö joka toimii edes vähänkään liiketoiminnan tapaan ei voi olla hakkeritila. Huolimatta Troxlerin mallin rajoitteista, se ottaa mukaan hakkeritilat yhtenä selkeimmistä ”fabbingin” muodoista, joka on levinnyt ympäri maailman. Lisäksi hakkeritilojen ekosysteemi on suurin ”fabbingin” muoto, sillä hakkeritilojen määrä on noin 350, joista 250 ovat aktiivisia ja 100 rakenteilla. Fab labeja on noin 100. (Troxler, 2010, 3)

Figure 3: Chaos Computer Club related Hackerspaces. Source: http://hackerspaces.org/wiki/

Kuva 3: Chaos Computer Clubiin liittyvät hakkeritilat. Lähde: http://hackerspaces.org/wiki/

Hakkeritilat alkoivat muodostua 90-luvun lopulla, mutta perusta hakkeritiloille luotiin vuosituhannen vaihteen Saksassa, CCC:n avulla. (Farr 2009) Tuohon aikaan hakkeritilat alkoivat järjestäytyä yhdistyksiksi tai senkaltaisiksi, tulla julkisesti tunnetuiksi ja identifioida hakkerietiikan eräänä toiminnanohjauksen ydinelementeistä. Vuosi 2001 oli käänntekohta hakkeritiloille. Tuolloin perustettiin useita hakkeritiloja. (Moilanen 2009) Eräs mahdollinen syy kasvulle on voinut olla vuosituhannen vaihteen taantuma, joka oli yleisesti erä ”parhaista” taantumista historiassa. Yleiset talousvaikutukset taantumalle olivat suhteellisen pienet. (Nordhaus 2002, 200-204) Kuitenkin se vaikutti IT-sektoriin ja teknologiakupla oli juuri puhjennut Piilaaksossa. Siksi useat yritykset pakotettiin leikkaamaan IT-kulujaan ja useat ”hakkerit” saivat potkut Euroopassa ja USA:ssa. Hakkerit edelleen tarvitsivat yhteisön johon liittyä ja useat uudet ”fabbing”-yhteisöt tarjosivat heille paikan. Yllämainituista syistä olen sijoittanut hakkeritilasukupolven alun vuoteen 2001.

Hakkeritilat ovat Oldenburgin määrittelemien ”kolmansien tilojen” hakkeriversioita. Oldenburgin mukaan ”kolmannet tilat” viittaavat erilliseen sosiaaliseen miljööseen tai ympäristöön irrallaan ”ensitilasta” (koti ja toiset samanlaiset miljööt) sekä ”toisesta tilasta” (työpaikka).  (Oldenburg, 1999) Kolmannet tilat ovat ”ankkureita” yhteisöelämälle, ne helpottavat ja kehittävät laajempaa, luovempaa interaktiota. Nämä paikat toimivat keskipisteinä yhteisöelämälle, joka on rapautunut kaupallisten ketjujen ja yhden asian kaavoituspolitiikan takia. (Oldenburg, 2001, 3) Toisin sanoen, me olemme hylänneet julkiset puistot, leikkipaikat, koulut, kahvilat ja pienet paikalliskaupat yhteisöelämän tiloina. Me olemme kasvaneet erilleen toisista toisen maailmansodan jälkeen. Kolmansia tiloja tarvitaan tuomaan ihmisiä yhteen ja vahvistamaan yhteisösiteitä. Tullakseen menestyksekkääksi kolmanneksi tilaksi niiden tulee olla paikallisomisteisia, itsenäisiä ja pienen mittakaavan tiloja, ja perustua vakaaseen liiketoimintaan. (Oldenburg, 2001, 4) Lisäksi tilojen tulee olla helposti saavutettavia, kävelyetäisyydellä, ilmaisia tai halpoja ja niitä tulee käyttää säännöllisesti. Näitä kriteerejä verrattaessa hakkeritiloihin samankaltaisuudet ovat ilmiselviä.

Vaikka kompakti määritelmä puuttuukin hakkeritiloilta, niihin on liitetty joitain ominaisuuksia. Ensinnäkin, hakkeritilan omistaa ja sitä pyörittää sen jäsenet tasa-arvon hengessä. Toiseksi, ne ovat voittoa tavoittelemattomia organisaatioita, ja avoimia ulkomaailmalle. Kolmanneksi, hakkeritilojen jäsenet jakavat työkalut, laitteiston ja ideat ilman syrjintää edes ulkopuolisia kohtaan. Neljänneksi, niillä on vahva painotus teknologiaa ja keksintöjä kohtaan. Viidenneksi, niillä on yhteinen tila yhteisön keskipisteenä. Lopuksi, niillä on vahva keksintöjen ja tieteen henki, joka perustuu kokeiluihin, virheisiin ja vapaasti jaossa olevaan informaatioon. Hakkeritilat ovat erikoistuneita kolmansia tiloja teknisesti suuntautuneille ihmisille. Hakkeritilat palvelevat hakkerien tarpeita ”rakentaa ihmissuhteiden infrastruktuureja”. (Oldenburg, 2001, 2)

Hakkeritilat haluavat olla osa ympäröivää yhteisöä ehostaakseen teknologista tietoutta ja tuomaan ihmisiä yhteen, mukaanlukien ne jotka eivät ole niin teknologiasuuntautuneita. Hakkeritilat tarjoavat tietoa ja taitoja ympäröivälle yhteisölle ja järjesteävät kursseja ja demoja eri aiheista. Ne tuntuvat nojaavan vetovoimaan agitaation sijaan. Ne haluavat myös luoda positiivisen ilmapiirit teknologiaa ja sen tarjoamia mahdollisuuksia kohtaan. Tässä mielessä hakkeritilat edistävät hakkerietiikkaa, jossa yksi ydinaspekti on: ”Voit luoda taidetta ja kauneutta tietokoneella.” (Levy, 1984, 43) sekä toinen: “Tietokoneet voivat muuttaa elämäsi paremmaksi”. (Levy, 1984, 45).

Johtopäätökset

Molemmilla sukupolvilla — hakkeritilat ja hacktivistit — on paljon yhteistä. Molemmat näkevät todellisen ja virtuaalisen, materiaalisen ja immateriaalisen sulautumisen ja yhdessäelon mahdollisuuden. Yhteinen vihamies yllämainituille maailmaoille perinteisessä hakkeriyhteisössä on sumentanut hakkeritilojen ja hacktivismin rajoja.

Hakkeritilat voidaan nähdä ”kolmantena tilana”, miljöönä kodin ja työpaikan ulkopuolella, jossa ihmiset rentoutuvat, pitävät hauskaa ja tapaavat toisia hakkereita jonkinlaisessa yhteisessä tilassa ja toistuvasti. Hakkeritilat rikkovat hakkeriyhteisöjen luontaisen ympäristön, sillä ne pyrkivät saavuttamaan kansan ja houkuttelemaan lisää jäseniä, ne ovat (semi-)avoimia kansalle ja haluavat olla osa ympäröivää yhteisöä. Hakkeritilat ovat ekstrovertti versio entisistä introverteista ja suljetuista hakkeriyhteisöistä. Vaikka hakkeritilaa voi kutsua ”kolmanneksi tilaksi”, se on pieni paikallisyhteisö joka on teknisesti suuntautunut, ei mikään neulontakerho tai teejuhla.

Kirjallisuutta

Barber, R. (2001). Hackers profiled – who are they and what are their motivations? Computer Fraud & Security, 2001(2):14 – 17.

Chaos Computer Club CCC (2010). Chaos computer club, 2010. Retrieved July 9, 2010 from http://www.ccc.de/de/.

Coupland, D. (1996). Microserfs. HarperCollins. Retrieved Oct 31, 2010 from http://www.textfiles.com/russian/cyberlib.narod.ru/lib/cin/coupla01.html

Farr, N. (2009). Respect the past, examine the present, build the future. Hackerspaces Blog. Retrieved Oct 20, 2010 from http://blog.hackerspaces.org/2009/08/25/respect-the-past-examine-the-present-build-the-future/

Fleming, R. (1998). The journalists cookbook. Retrieved June 31, 2010 from http://www.cultdeadcow.com/cDc.files/cDc-0360.html.

Flowers, S. (2008). Harnessing the hackers: The emergence and exploitation of outlaw innovation. Research Policy, 37(2):177 – 193.

Gershenfeld, N. (2007.) Fab: the coming revolution on your desktop*from personal computers to personal fabrication. Basic Books.

Gollin, M. (2010). Theft or innovation? Nature, 463(7284):1022-1023.

Lakhani, K.R. and Von Hippel, E. (2003). How open source software works. Research policy, 32(6):923-943.

Lakhani, K.R. and Wolf, R.G. (2005). Why hackers do what they do: Understanding Motivation Effort in Free. Open Source Software Projects.

Levy, S. (1984). Hackers: Heroes of the computer revolution. Anchor Press/Doubleday Garden City, NY.

Lin, Y.W. (2007). Hacker culture and the FLOSS innovation. Handbook of research on open source software: technological, economic, and social perspectives, page 34.

Manion, M. and Goodrum, A. (2000). Terrorism or civil disobedience: toward a hacktivist ethic. ACM SIGCAS Computers and Society, 30(2):19.

McKay, N. (1998). The golden age of hacktivism. Retrieved June 5, 2010 from http://www.wired.com/politics/law/news/1998/09/15129.

Moilanen, J. (2010). Hackerspaces, Members And Involvement (Survey Study). Extreme activities in Cyberspace. Retrieved Oct 20, 2010 from http://extreme.ajatukseni.net/2010/07/19/hackerspaces-members-and-involvement-survey-study/

Moilanen, J. (2009). Viewpoints to The Development of Hackerspaces. Extreme activities in Cyberspace. Retrieved Oct 20, 2010 from http://extreme.ajatukseni.net/2009/11/14/viewpoints-to-the-development-of-hackerspaces/

Nordhaus, W.D. (2002). The recent recession, the current recovery, and stock prices. Brookings Papers on Economic Activity, 2002(1):199-228.

Oldenburg, R. (1999). The great good place: Cafes, cooeee shops, bookstores, bars, hair salons, and other hangouts at the heart of a community. Da Capo Press.

Oldenburg, R. (2001). Celebrating the third place: inspiring stories about the “great good places” at the heart of our communities. Da Capo Press.

PBS. (2001). fFrontline: hackers: interviews: Robert D. Steele. Retrieved Sept 22, 2010 from http://www.pbs.org/wgbh/pages/frontline/shows/hackers/interviews/steele.html.

Purhonen, V.S. (2007). Sukupolvien ongelma. PhD thesis, Department of Sociology, University of Helsinki, Helsinki. Retrieved Sept 29, 2010 from https://oa.doria.fi/bitstream/handle/10024/4295/sukupolv.pdf?sequence=2.

Raymond, E.S. (2001). The cathedral and the bazaar: musings on Linux and open source by an accidental revolutionary. O’Reilly & Associates, Inc. Sebastopol, CA, USA.

Relph-Knight, T. (2008). CCC publishes fingerprints of german home secretary. Retrieved July 14, 2010 from http://www.h-online.com/newsticker/news/item/CCCpublishes-fingerprints-of-German-Home- Secretary-734713.html.

Rheingold, H. (1993). The virtual community. Retrieved Oct 2, 2010 from http://www.rheingold.com/vc/book/

Rosenbaum, R. (1971). Secrets of the little blue box, 1971. copy of original article retrieved June 12, 2010 from http://www.lospadres.info/thorg/lbb.html.

Ruffin, O. (2004). Hacktivism, from here to there. Retrieved Oct 1, 2010 from http://www.cultdeadcow.com/cDc.files/cDc-0384.html.

Sauer, R.M. (2007). Why develop open-source software? The role of non-pecuniary benefits, monetary rewards, and open-source licence type. Oxford Review of Economic Policy, 23(4):605.

Smith A.;Lehman Schlozman K.;Verba S. Smith and Brady H. (2009). The internet and civic engagement. Pew Internet & American Life Project. Washington DC.

Sterling, B. (2002). The hacker crackdown. Retrieved 18 July 2010 from http://www.mit.edu/hacker/hacker.html

Still, B. (2005). Hacking for a cause. First Monday, 10(9-5).

Taylor, P.A. (2005). From hackers to hacktivists: speed bumps on the global superhighway? New Media & Society, 7(5):625.

TheHacktivist. (2003). What is hacktivism? 2.0. Retrieved June 5, 2010 from http://thehacktivist.com/whatishacktivism.pdf.

Torvalds, L. and Diamond, D. (2002). Just for fun: The story of an accidental revolutionary. Harper Paperbacks.

Troxler, P. (2010). Commons-based peer-production of physical goods – is there room for a hybrid innovation ecology? Retrieved Oct 15, 2010 from

http://wikis.fu-berlin.de/download/attachments/59080767/Troxler-Paper.pdf.

Whittaker, S., Isaacs, E. and O’Day, V. (1997). Defining Community. SIGCHI Bulletin, 29(3).

Wray, S. (1998). Transforming luddite resistance into virtual luddite resistance: Weaving a world wide web of electronic civil disobedience. Retrieved June 28, 2010 from http://www.thing.net/ rdom/ecd/luddite.html.

 

Lähde:

https://web.archive.org/web/20120808072740/http://extreme.ajatukseni.net:80/2010/11/20/extrovert-hacker-generations-hacktivism-and-hackerspaces/

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.