Copyright, copyleft, copygift

Kirjoittanut McKenzie Wark

Nykyinen vapaiden markkinoiden ja olemassaolevan lainsäädännön järjestelmä estää kulttuurimme vapaata kehitystä. Tämän muuttamiseksi McKenzie Wark, kirjan A Hacker Manifesto kirjoittaja, esittää siirtymää kaupallisesta taloudesta lahjatalouteen, jossa fokus on sosiaalisissa suhteissa liikevoiton sijaan.

 

Kuva ‘A Hacker Manifesto’, 2004.

Mikä tahansa teos — taiteessa, kirjoituksissa — missä tahansa mediassa, jos kyse on vähänkään jostain kiinnostavasta, muuttuu jossain kohtaa seikkailuksi. Yleensä seikkailu tapahtuu tekemisvaiheessa, ennenkuin teos on valmis. ‘Teos on sen syntymän kuolemannaamio’, sanoo Walter Benjamin. Mutta joskus seikkailu alkaa, tai jatkuu, teoksen valmistuttua, joka elävöittää sen uusilla ongelmilla. Se oli mitä minulle tapahtui.

Kirjoitin kerran kirjan immateriaalioikeuksista. Periaatteessa olen sitä vastaan. Kuten kirjoitin tähän kirjaan, nimeltään A Hacker Manifesto: ‘Informaatio haluaa olla vapaata mutta se on jokapuolella ketjuissa.’ Digitaalinen — ikuisuuksia vanha informaation ominaisuus — on idea jonka aika on vihdoin tullut. Relaatio digitaalisesti koodatun informaation ja materiaalin, josta se löytyy, välillä — sivu, ruutu, levy, asema — on nyt täydellisen vapaavalintainen. Kutakuinkin sama informaatio voisi olal tällä sivulla tai levyllä tai tuolla verkkosivulla. Omituinen ontologinen informaation ominaisuus, jotain sen syvimmässä olemuksessa, on nyt täysin aktivoitunut maailmassa — ja se aiheuttaa kaikenlaisia ongelmia. Ei vähintään kirjailijoille. Ei vähintään minulle.

Yhtäältä suuri yhteiskunnallinen liikehdintä on saanut alkunsa joka vaistoaa digitaalisen informaation merkityksen sosiaalisena faktana. Sen julkisemmissa ja itsetietoisimmissa muodoissaan tämä sosiaalinen liikehdintä käsittää mm. Creative Commonsin, Open Sourcen ja Free Software -liikkeen. Mutta tämä on vain jäävuoren huippu. Näkyviltä on kadonnut suuri tiedonjakamisen kulttuuri, käyttäen torrenteja tai pelkkiä muinaisia kädestä käteen liikkuvia CD-levyjä. Tämä yksityinen, kokonaisvaltainen uusi talous — lahjatalous jossa artefaktina ei ole mitään ja sen digitaalinen informaatio on kaikki kaikessa — saattaa olla jopa merkittävämpi osa tätä sosiaalista liikettä kuin sen julkisesti esiintuodut aspektit.

Toisaalla ovat korporaatiomaailman linnoittautuneet intressit, jotka erityisesti ‘ylikehittyneessä’ maailmassa nojaavat enemmän ja enemmän tavaramerkkien, patenttien ja kopiosuojien portfolioon sekä liikesalaisuuslakeihin pysyäkseen markkinoilla. A Hacker Manifestossa esitän että nämä korporaatiot ovat juridinen ilmaisu uudenlaisista luokkaintresseistä. Se ei enää ole kapitalistien luokka, vaan vektoralistien luokka. Avain heidän valta-asemaansa ei ole fyysinen pääoma kuin tehtaat tai varastot, vaan vektorit, joiden kautta he kontrolloivat tietoa kuten toimitusketjujen logistiikka, sekä brändit, patentit ja kopiosuojat, joiden alla yrityksen informaation vauraus on suojattu. Vektoralistien luokka ainoastaan sattumalta myy asioita. Se myy kuvia, ideoita, dataa, teipattua höttöä ostettaviin asioihin T-paidoista DVD:ihin, pillereistä iPodeihin.

Hakkerien Luokka

Vapaan kulttuurin ja korporaatiointresseihin puun ja kuoren väliin jäänyt vektoralistien luokka on se mitä minä kutsun hakkerien luokaksi. Ei ainoastaan tietokonehakkerit, vaan kuka tahansa joka luo uutta informaatiota, joko tiedemiehenä tai taiteilijana, joko kirjailijana tai muusikkona. Tällä hakkerien luokalla, tällä luovalla kohortilla, on intressinsä jotka ovat lähempänä vapaan kulttuurin yhteiskunnallista liikehdintää ja niitä uusia lahjatalouksia joita se spontaanisti luo. Immateriaalioikeudet esittävät itsensä ‘luojan’ intresseinä, mutta kyse on oikeasti vain ‘omistajan’ intresseistä. Käytännössä musiikin tai taiteen tai uuden lääkkeen tekeminen ei ole jotain jota voit tehdä yksin. Tarvitset apua niiden vektorien omistajilta jonne tuotantosi aiot levittää. Joten päädyt myymään oikeuksiasi luojana niille jotka omistavat keinot realisoida sen arvon — vektoralistien luokalle.

Niinpä kirjoitin kirjan tästä, A Hacker Manifesto, ja löysin itseni täysin samasta tilanteesta. Kirja on vain henkilökohtainen päiväkirja ellei joku muu lue sitä, mutta sen saaminen toisten ihmisten luettavaksi ei ole helppoa. Tottakai panin keskeneräisiä versioita siitä internetiin jakoon, erityisesti nettime.orgin postituslistojen kautta. Siitä keskustletiin, sitä pilkattiin, sitä vähäteltiin, mutta sitä myös jaettiin, pantiin esille muille verkkosivuille ja niin edelleen. Se silti on olemukseltaan varsin underground, kuten eräs niistä teksteistä johon verkon taide- ja teoriamaailma pääsi tutustumaan.

Se johti siihen että minut kutsuttiin paikkoihin. Matkustin ympäri maailmaa sen kanssa. Kirjasta oli ‘harrastelija’- (sekä hyviä) käännöksiä espanjaksi ja raskaksi. Se oli, pienessä mittakaavassa, uusi lahjatalous käytännössä. Tee jotain, anna se pois, anna ihmisten löytää se ja tehdä sillä mitä haluavat, ja ennemmin tai myöhemmin joku antaa vastalahjan. Joku tarjoaa jotain lahjajsi, vaikka se olisi edes heidän aikaansa ja huomiotaan sille mitä olet tehnyt.

Tässä lahjataloudessa ei ole mitään erityisen ylevää tai uhrautuvaista. Se ei nojaa kenenkään pyhimysluonteeseen. Kyse on digitaalisen omituisten ontologisten ominaisuuksien käytöstä jolla mahdollistetaan uusia sosiaalisten suhteiden ihmisen turhuudeta tuottamisen tapoja. Jokainen joka tekee jotain, taideteoksen, laulun, tekstin, haluaa ihmisten kiinnittävän huomiota niihin. Yksi tapa saada ihmisten huomio on antaa työsi heille. Kuin mikä tahansa lahja, sen mukana tulee velvoite — tässä tapauksessa varsin hienoinen — kohdella lahjaa jonain muunakin kuin asiana, muunakin kuin tavarana.

Sosiaaliset Suhteet

Sen minkä digitaaliteknologia tekee mahdolliseksi on lahjan laajamittainen ryöpytys. Nyt kaikilla on blogi jota kuka tahansa voi lukea, ei vain ole ketään joka sitä lukisi. Kaikilla on niin kiire kirjoittaa omaa blogia. Joten kaikesta tästä laajamittaisesta ilmaisesta kasvustosta nousee uudet lahjataloudet. Bloggaajat postaavat kommentteja toistensa blogeihin. He lisäävät toisensa omiin blogilistoihinsa. He ryhmäbloggaavat. Syntyy pieniä huomion yhteisöjä. Tällaista meno oli 90-luvun listaserverien aikaan (ja sitä ennen BBS-yhteisöissä). Pelkkä ilmaisuus ei riitä. Kyse on myös sosiaalisten suhteiden luomisesta, mikä sitoo ihmiset heikolla mutta laajalle levinneellä velvoitteella kohdella sitä mitä muut tekevät enemmän kuin asiana, enemmän kuin tavarana. Kyse on itsensä näkemisestä muunakin kuin kuluttajana.

Tämä on vapaan informaation ympärillä toimivien sosiaalisten liikkeiden ydin. Kyse ei niinkään ole teknologiasta, vaikka se on osa sitä. Eikä kyse ole myöskään lakipykälistä. Lakimiehet kuten Lawrence Lessig ovat antaneet oman tärkeän panoksensa liikkeelle, mutta peruskysymykset eivät ole juridisia. Kyse on uudenlaisista sosiaalisista suhteista. Kyse on itse mahdollisuudesta sosiaalisiin suhteisiin.

On vaikeaa olla olematta kuluttaja. Sitä me olemme suurimman osan ajasta. On työtä, jolla tienaamme rahaa, ja sitten on epätyötä, jolloin me kulutamme rahaa. Suurimman osan ajastamme joko palvelemme toisia kuluttajia tai meitä palvellaan kuluttajina. Vektoralistisessa muodossaan hyödykekulttuuri on kehittänyt sofistikoituneen tavan kohdella meitä kuluttajina. Kyse on kuvan ja brändin luomisesta hyödykkeelle joka saa sen näyttämään joltain suuremmalta kuin pelkästään tavara. Tavara — olipa se sitten T-paita tai appelsiinimehutölkki — tukee kokemusta, jonka välittäjänä toimii brändi ja kuva joka saa meidät tuntemaan itsemme erikoisiksi, uniikeiksi.

Brändien kirjo, jolla ympäröin itseni, ei välttämättä tehnyt minusta uniikkia, mutta se teki minusta harvinaisen. Brändi harvinaistaa. Pitämäni kengät juuri nyt ovat Roos-merkkiseltä brändiltä. Ne eivät olisi erikoiset lenkkarifanille, mutta ne ovat erikoiset minulle. Niiden logo on kenguru, ja australialaisena tunnen epämääräistä mieltymystä näihin kenkiin. En välttämättä ole ainoa mies joka niitä pitää, mutta olen todennäköisesti yksi harvoista australialaisista miehistä jotka niitä pitävät, ja mahdollisesti ainoa australialainen joka pitää vaaleanpunaisia sellaisia. Niinkuin kengät, niin myös kirjat. Olen enemmän kirjashoppailija kuin kenkäshoppailija. Pärjään hitusen kiinnostavilla kengillä, mutta säntään ostamaan harvinaisia ja eksoottisia kirjoja ja panen ne näytille hyllyihini, joskus jopa luen niitä. Ihmiset, jotka tekevät fetissin kirjoistaan, tietävät, aivan kuten kenkäfanit, sen mikä ero on brändeillä.

Dilemma

Joten tässä oli dilemmani: kirjoitin kirjan immateriaalioikeuksia vastaan, ja kuitenkin jotta olisin saanut sille lukijoita, jotta olisin päässyt tietyn tason yli, tarvitsin julkaisijan — ja vielä brändijulkaisijan. Voit saada tekstin luetuksi jos annat sen ilmaiseksi, erityisesti jos olet harras osallistuja lahjatalouteen. Jos olet yhtään kiinnittänyt huomiota toisten teksteihin, silloin osa näistä ihmisistä kiinnittää huomiota sinun teksteihin. Mutta suurin osa ihmisistä edelleen määrittelee arvon kulttuurissa hyödykkeen avulla. Jos se ei ole brändätty ja markkinoitu, kuinka sillä voi olla mitään arvoa?

Joten lähetin A Hacker Manifeston puolelle tusinaa kustantajia, jotka kaikki kieltäytyivät sen julkaisusta. Surullista kyllä, kaksi henkilökohtaista suosikkiani, Verso ja Semiotext(e), sivuuttivat sen. Näin he lopettivat joka kirjailijan unelman siitä että hänestä tulisi itsessään se brändi jota me kaikki haluamme kuluttaa. Julkaisija joka sanoi kyllä oli Harvard University Press. Lähetin käsikirjoituksen päätoimittaja Lindsay Waterssille, ja viikkoa myöhemmin hän soitti. Lindsay oli ollut toimittajana kolmannessa suosikkikustantamossani — University of Minnesota Press — kun se julkaisi sellaisia hienoja sarjoja kuten Theory and History of Literature. Minnesotassa Lindsay julkaisi Bataillea, Lyotardia, Deleuzea, Guattaria, Jamesonia. Harvardissa hän julkaisi Benjaminia, Spivakia, Hardtia ja Negria. Ilman että uskottelisin kuuluvani listalle, olin joka tapauksessa otettu siitä seurasta missä olin.

Yksi ongelma: Harvard ei julkaisisi kirjaa Creative Commonsin alla. Ei vain yksinkertaisesti vaivaudu. Joten mitä tekisin? Suoraan sanoen en koskaan ajatellut Creative Commonsin olevan avain koko liikkeelle. Se on hyödyllinen työkalu, tai kasa työkaluja, aivan kuin sen edeltäjä, General Public License. Mutta en usko tässä yhteikunnallisessa liikkeessä olevan kyse laista. On kyse uusien yhteiskuntasuhteiden luomisesta. Tämä oli vain vainu siinä kohtaa. En saisi tilaisuutta käydä sitä läpi ennenkuin kirja tulisi ulos. Tässä kohtaa oli vain yksi ajatus: julkaise ja pala.

Haluttava

Minulla oli kivaa Harvardin kanssa työskennellessäni. Pidin esityksen heidän henkilökunnalleen. Pidin toisen esityksen heidän myyntiporukalle. Se oli vaikeampi yleisö miellyttää, mutta bondasimme omituisten kirjakauppojen rakkaudesta. Me sovimme kirjan itsessään olevan kaunis asia, haluttava esine. Suunnittelija Tim Jones antoi sille klassisen ulkonäön, ettei se olisi jokin pramea, muodikas internet-kulttuurin pursote, vaan jotain muuta. Jotain huonosti ajoitettua. Sen täytyi olla hyvin suunniteltu, antaa ihmisille syy haluta sitä, silloinkin kun sen ideat olivat kaikki vapaasti saatavilla internetissä. Sen — nyt harvinaisen — ensimmäisen painoksen mukana tuli jopa mehukas muovinen suojakansi.

Se myi varsin hyvin. Se arvosteltiin. Minua pyydettiin paikkoihin. Mutta nyt tämä oli jo eri juttu. En ollut enää lahjataloudesta kinastelija vaan jotain samanmielisten internet-teoreetikkojen, taiteilijoiden ja aktivistien kanssa. Minä olin kirjailija. Se ei ollut ensimmäinen kirjani, joten se ei ollut niin omituista.. Mutta se oli ensimmäinen kerta jolloin olin todella miettinyt verkon lahjatalouden ja julkaisumaailman hyödykekulttuurin välistä eroa.

Maailmassa jonka opin tuntemaan netissä, kukaan ei myynyt mitään. Siellä oli varmasti ”hierarkioita”, mutta nämä liittyivät enemmän siihen keneen voisit todella luottaa kun kyse oli huomiosta. Tajusit jossain kohtaa kuka antaa ja kuka vastaanottaa huomion lahjan. Kaikki jotka postaavat maililistalle haluavat huomiota, mutta kukaan ei osaa antaa sitä. Kiinnostavaa kyllä, kaikki eivät tiedä miten vastaanottaa sitä, myöskään. Lahjatalous on jatkuvasti keskeneräinen työ, niinkuin Bataillen tai Baudrillardin terävät lukijat olisivat osanneet odottaakin.

Mutta kirjakierroksella olo toi mukanaan tietynlaisen dilemman. A Hacker Manifesto väitti että taiteen tai kirjoitusten omaisuutena pitämisessä on jotain ominaislaatuisella tavalla rajoittavaa. Ja kuitenkin siinä minä olin, kaupustelemassa sitä omaisuutena. ”Eläkää ristiriitoja!” sanoin ihmisille. Sen sijaan että yrittäisin olla puhdassydäminen ja moraalinen luonteeltani, on kiinnostavampaa tutkia että miksi juuri ei ole mahdollista elää oikeudenmukaista elämää epäoikeudenmukaisessa maailmassa. ”Ei voi tehdä pahaa pahuudessa”,  kuten Jean Genet joskus sanoi.

Taktiikat

Mutta se ei ollut kauhean tyydyttävä vastaus. Se mitä tarvitsin oli taktiikka. Joten päätin että kaikkialle minne meninkin, tarjoutuisin myymään kirjaa ihmisille (ja tässä kohtaa näyttäisin kaunista pikku kirjaa), tai antaisin sen ilmaiseksi tekstitiedostona (tässä kohtaa näyttäisin USB-tikkuavaimenperää). A Hacker Manifesto voisi olla molempia, sekä lahja että hyödyke. Voisit ostaa sen mistä tahansa, jopa kauppaketjuista, tai internetistä, mutta jos halusit sen ilmaiseksi, sinun tuli hankkia se henkilökohtaisesti minulta, lahjana yhdeltä ihmiseltä toiselle.

Kiinnostavaa kyllä, silti myin paljon kirjoja. Joskus samat ihmiset, jotka kopioivat sen muistitikulle, ostivat myös printtikirjan. Jos annoin tekstitiedoston lahjana, pyysin vastaanottajalta sähköpostiosoitetta. Sanoin että voisin antaa sen kenelle haluaisin, mutta pyydän ettette panisi sitä internetiin jakoon. Lähetin sähköpostin vastaanottajille myöhemmin ja kiitin heitä kiinnostuksesta. Olen silti kirjeenvaihdossa muutaman heidän kanssaan kaksi vuotta myöhemmin. Lyhyesti, halusin nähdä olisiko mahdollista olla lahjatalous, joka oli samalla henkilökohtainen, spesifinen, sekä ajassa ja paikassa lokaali, hyödyketalouden rinnalla.

Se liittyy, mielestäni, omituiseen kirjan omistuskirjoittamisen tapaan. Ihmiset haluavat omistuskirjoituksen kirjan kirjoittajalta. Se lisää lahjan kerrostuman hyödykkeeseen, erityisesti jos kirjailija omistaa kirjan vastaanottajalle nimeltä, tai lisää tietyn kommentin liittyen kohtaamiseen. Tämä viittaa vanhaan uskomukseen omistajuuden luonteesta. Kulttuurifilosofi ja mediateoreetikko Friedrich Kittler saattaisi sanoa, että kyseessä on mytologia hengestä joka herättää eloon kirjailijan kynän. Tuntuu siltä kuin nykyaikaisempaa olisi antaa lukijalle tekstitiedosto. Se on todellinen kirjan kirjoittamisen työkalu nykypäivänä.

Tein tietoisen päätöksen antaa ilmaiseksi tekstitiedoston enkä PDF:ää. Vihaan PDF:iä! Voit etsiä niitä, mutta et voi muuttaa niitä. Niitä lukee huonosti ruudulta. Niissä on liian paljon keinotekoisia kirjan rajoitteita. N Guy Debord joskus otti kaikki filminsä pois kierrosta. Mutta videokopioinnin aikana tästä tuli jossain määrin tyhjänpäiväinen ele. Joten myöhemmin hän päätti tunnustaa että voi olla näytäntöjä, mutta yksikään niistä ei olisi valtuutettu. Tämä on se ominaisuus josta pidän tekstitiedoston ilmaiseksi antamisessa.

This is the quality I like about giving away a text file. There’s no guarantee it is as the author left it. It is not authorized. It belongs to the reader, to do with as she pleases. Yes, the text can be a gift, but you have to ask. It’s personal. It’s not about law, its about making the social relation. Not copyright or copyleft, but copygift. This was the adventure: learning how a text can be a gift.

So that was how I lived the contradiction: commodity and gift, thing and information, legal relation and social relation. If critical theory is not to become hypocritical theory, it has to get its hands dirty with these questions of form. Not just questions of the literary form of the text but also its legal form, its gift form, its technological form, its design form, and so on. Not ‘the death of the author.’ Not ‘the author as producer’. Not ‘there is nothing outside the text’. We need a new slogan. Or rather, no more slogans. Just new practices, hacking the work. We can refuse the distinction between reader / writer, consumer / producer, text / context. There is only and only ever the play of the work in progress.

McKenzie Wark (USA) is a professor of cultural and media studies at Lang College, New School University and is author of A Hacker Manifesto (2004) and Gamer Theory (2007).

 

Lähde:

https://www.onlineopen.org/copyright-copyleft-copygift

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *