Barcelonan urhea kamppailu yhteismaan puolesta

Vieraillessani Barcelonassa viime viikolla opin paljon kaupungin pioneeriroolista kehitettäessä ”kaupunkia yhteisvaurautena”. Opin myös, että uuden yhteismaaparadigman kristallisointi — jopa kaupungissa joka on omistautunut osuuskunnille ja avoimille digitaaliverkoille — on erittäin monimutkaista.

Barcelonan kaupunginvaltuustoa vetää entinen asuntoaktivisti Ada Colau, joka valittiin pormestariksi toukokuussa 2015. Hän on sellaisen liikkeen johtaja, joka muuttui poliittiseksi Barcelona En Comú -puolueeksi (“Yhteinen Barcelona”). Valtaan päästyään Colau lopetti uusien hotellien laajentamisen, rohkea veto jolla ehkäistään ”talouskehitystä” (eli turismia) syömästä kaupungin eläviä, monimuotoisia alueita. Maailmankaupunkina Barcelonaa vaivaa sijoittajien ja spekulaattorien syöksyminen kiinteistömarkkinoille, mikä tekee kaupungista liian kalliin elää tavalliselle kansalaiselle.

Barcelona En Comú on saattanut saada pormestarin paikan, mutta se kontrolloi ainoastaan yhtätoista kaupunginvaltuuston 44 paikasta. Tämän johdosta kaikki puolueen kunnianhimoisen agendan edistäminen vaatii tunnettuja temppuja ja perinteistä kädenvääntöä kaupunkipolitiikassa. Sen tehtävä on muuttunut myös vaikeammaksi, koska vähemmistöpuolueena Barcelona En Comú ei ole ainoastaan liike, sen tulee toiminnallaan avustaa suuren urbaanin talouden erilaisia tarpeita ja tarjota kaikenlaisia julkisia palveluja: suuri, monimutkainen työ.

Mitä tapahtuu, kun aktivistiliike kohtaa sellaisia hallinnon realiteetteja ja sotkuisia paineita edustukselliselta politiikalta? Tämä on juuri se draama Barcelona En Común edessä joka on kommonereille niin opettavaista. Muuttavatko aktivistit perinteisen politiikan ja hallintajärjestelmät uudenlaisiksi — vai muuttuvatko he itse ja hylkäävät alkuperäiset tavoitteensa?

Uusi hallinto selkeästi pyrkii ravistelemaan asioita positiivisilla, transformatiivisilla tavoilla. Suuremman yhteistyön vaalimisen lisäksi Barcelona En Comú toivoo vahvistavansa ja laajentavansa sitä mitä he kutsuvat “yhteismaan kollaboratiiviseksi taloudeksi” — osuuskuntia, yhteismaata ja naapurustoprojekteja, jotka ovat uskomattomat 10% koko kaupungin taloudesta, noin 1300 projektia.

Esimerkiksi löytyy vaikuttava Guifi.net, laajakaistatelekommunikaatioverkko jota hallinnoidaan yhteisvaurautena tavallisten internetin käyttäjien ja pienyritysten hyödyksi. Systeemi tarjoaa tervetullutta kilpailua jättiläismäiselle Telefónicalle tarjoamalla halpoja internet-yhteyksiä yli 32 tuhannen Wifi-tukiaseman avulla.

Kaupungissa on myös Som Energia -osuuskunta, ensimmäinen uusiutuvan energian osuuskunta Kataloniassa. Se sekä myy markkinoilta ostamaansa sähköä eteenpäin että tuottaa jotain itse — turbiineja, aurinkopaneeleja, biokaasuvoimaloita — tuottaakseen sähköä jäsenilleen.

Barcelona En Comú tajuaa, että yhteismaan yhteistoiminnan stimuloiminen on yhteisluomisen teko, ei yksittäinen valtion projekti. Joten kaupunki on mahdollistanut uusia järjestelmiä joita avata ja laajentaa uuden keskustelun merkeissä. On ryhmä nimeltään BarCola, joka kutsuu koolle kollaboratiivisen talouden ja yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon johtavat toimijat arvioimaan alan edistymistä ja suosittelemaan käytänteitä. On myös avoin kokoontumisalusta Procomuns.net sekä Decim.Barcelona-päätöksentekoalusta.

Nähtäväksi jää miten nämä tahot kehittyvät, mutta niiden tarkoitus on selvästi vahvistaa yhteismaan kollaboratiivista taloutta itsetietoisena, aktiivisena kaupungin elämän osa-alueena. Hallinto tutkailee sellaisiakin ideoita kuten olemassaolevien osuuskuntien muuttamista avoimiksi alustoiksi, sekä minkä tyyppistä liiketoimintaa voisi pitää hyvänä liittolaisena tai tukijana yhteismaan kollaboratiiviselle taloudelle.

Jotkut myötätuntoiset liittolaiset ovat huolissaan, että Barcelona En Comú pakottaa yhteismaan etiikkaa ja kieltä perinteisen vasemmistopolitiikan niskaan — että se vain uudelleenbrändäisi reformin ja vesittäisi transformatiiviset ambitiot. Kriitikot ihmettelevät kaappaako systeemi yhteismaan haltuunsa. He kysyvät ”osallistavan hallinnon” nykyisten struktuurien riittävyydestä, onko kyseessä edistys vaiko huolestuttavan tyyppinen neutralointi.

Vaikka sellaiset kysymykset ovat väistämättömiä, mielestäni vastauksia ei välttämättä voida tietää etukäteen, tai edes silloinkaan kun niitä etsitään. Kun yhteismaa alkaa muuttua valtavirraksi, silloin on niin monia tuntemattomia ennustamattomuuksia. Ennen näkemättömän systeemin keksiminen vanhan systeemin matrixin sisään tarkoittaa monia tuntemattomia kehityskulkuja. Tulee aina olemaan aukkoja, epävarmuutta ja kompleksisuutta jotka tulevat ensi kertaa vastaan, mihin voidaan vastata ainoastaan lennosta improvisoiden.

Monet näistä improvisaatioista väistämättä tulevat olemaan poliittisesti motivoituneita, vaikka ne olisivatkin tahattomia. Edistykseen liittyy aina kaksi askelta eteenpäin ja yksi taaksepäin. Jotkut pienemmän osuuskunnat Barcelonassa valittavat, että ne eivät kykene osallistumaan kaupungin hankkeisiin. Toiset ovat huolissaan siitä, että kaupungin vesijärjestelmän uudelleen kansallistaminen tulee epäonnistumaan ja johtamaan sen uudelleen yksityistämiseen.

Francesca Bria, kaupungin teknologiajohtaja, toimii näiden voimien myrskyn silmässä. Julkisessa keskustelussa hän huomautti, että ”pieniä mutta peruuttamattomia muutoksia” on jo tehty kaupungissa. Hän myös myönsi, että transformatiivinen muutos on vaikeaa, johtuen siitä että ”julkista sektoria ei ole suunniteltu palvelemaan kansaa”.

Surullista kyllä, tämä on täysin totta. Kaupunginhallitukset yleensä suunnittelevat ne palvelemaan rikkaita kehittäjiä, korporaatioita ja sijoittajia. Dominanttien pelaajien rinki saa usein suurimman osan kaupungin alihankinnoista, kaikkein arvokkaimmat veroalennukset ja -subventiot, ja erikoisia oikeuksia lain edessä. Kaupunkijärjestelmien transformoiminen yhteismaaystävällisiksi on jäätävä rakenteellinen haaste, jossa on monia administratiivisia, juridisia ja poliittisia kompleksisuuksia.

Hienovaraisemmalla tasolla me olemme sen saman kielen vankeja joka hidastaa muutosta. Mieti vaikka ”älykaupunkia”, joka oli nimi tapahtumalle jonne minua pyydettiin puhumaan — Smart City Expo World Congress.  Tämä vuosittainen tapahtuma Barcelonassa on fyysisesti lähellä kahta massiivista messua — joka on tarkoitettu ”älykaupungin” informaatioteknologian ja kunnallisten vesijärjestelmien tuottajille.

Termi ”älykaupunki” on teknokraattinen/markkinoinnin termi, jota IT-ala rakastaa koska se alleviivaa heidän myyntipuheitaan. Heidän tuotteensa pyrkivät tekemään kaupungin järjestelmistä mukautuvampia ja tehokkaampia energiaa, vettä, liikennettä, hallintoa yms. varten. Termi antaa ymmärtää, että yksityinen mustan laatikon tuntematon teknologia on mahdollista ostaa, mutta että se ei ole tavallisten kuolevaisten saavutettavissa. Ei mikään yhteismaan visio. Järjestelmät, eivät ihmiset, ovat sen ytimessä.

Smart City Expon järjestäjänä kaupungin johto halusi laajentaa diskurssia ”älykaupungeista” tässä tapahtumassa, joten se kutsui minut ja David Harveyn ja monia muita. Harvey on tunnettu marxilainen tutkija, joka on kirjoittanut niin hienosti globaalista kapitalismista sekä ”oikeus kaupunkiin”-liikkeestä. Hänen puheensa, joka pidettiin omaani ennen, on varmasti iskenyt moniin osallistujiin provokatiivisena ja kummallisena. Voin vain kuvitella miten Harveyta on katseltu kiiltäviltä korporaatiomessuilta 100 metrin päästä.

Minun puheeni, ”kaupunki yhteismaana”, otti yhteisvaurauden paradigman käyttöön ja kuvasi monia kaupungin tilojen haltuunottoja. Keskityin myös erilaisiin yhteisvaurauspohjaisiin urbaaneihin aloitteisiin kuten Bolognan urbaanin yhteismaan aloite, osallistuva budjetointi, datayhteisvauraus ja alustaosuuskunnat.

Korporaatioiden edustajilla on voinut olla järkytys miettiä ovatko oikeat asukkaat integroituneet älykaupunkiin ja annetaanko heille mitään itsemääräämisoikeutta. Teknoihmiset eivät yleensä mieti aitaamisen politiikkaa tai yhteistekemisen ideaa. Muutaman minuutin päästä puheeni loputtua yllätyin saadessani sähköpostia hollantilaiselta pankkiirilta joka oli ollut yleisössä. “Eikö sinun mielestäsi kaupungit ole kasvaneet liian suuriksi ollakseen yhteismaata? Eivätkö ihmiset ole liian opportunistisia luomaan ja jakamaan reilusti?”  (Vastasin:  “Institutionaaliset rakenteet ja sosiaaliset normit voivat saada aikaan paljon huolimatta ihmiskunnan rumemmasta puolesta.”)

Mutta syvempi pointti jää jäljelle: Miten integroida yhteisvaurausperustaiset järjestelmät monimutkaisten kaupungin hallintojen ja markkinoiden kanssa, sellaisina kuin ne nykyään ovat olemassa? Vai pitääkö yhteismaan siirtyä täysin muille alueille?

Myönnän, että minulla ei ole tyydyttävää vastausta näihin kysymyksiin. Työpajassa seuraavana päivänä kuitenkin keksin raakatypologian hybridi-yhteisvauraudesta, joka yrittää ”olla kiltti” kaupunginvaltuustolle ja markkinoille. Olisi kiva yhteismaalle avata uusia interaktiokeinoja hallituksen ja markkinoiden logiikalle, mutta on tärkeää että näin tekemällä yhteismaa vakaasti suojelee sen itsevaltaisuutta ja visionsa eheyttä.

Muistan Lewis Hyden armottoman johtopäätelmän. Hänen kirjassaan Trickster Makes this World, joka perustuu hänen myyttisten huijareiden tutkimukseensa muutosagentteina, Hyde esittää että minkä tahansa alistuvan yhdistäminen vaarallisiin voimiin johtaa joko kannibalisaatioon tai maanpakoon. Voimakkaat instituutiot joutuvat ”joko ajamaan pois tai syömään rettelöitsijät”. Kolmas, prekaarimpi vaihtoehto on ”pysyä reunalla, ei sisällä eikä ulkona.” Mutta onko se kestävää?

 

Lähde: //commonsstrategies.org/barcelonas-brave-struggle-advance-commons/

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.